lauantai 31. heinäkuuta 2010

Heinäkuun viimeinen päivä


Lounatuuli keinuttaa raskaita mattoja pyykkinarulla
- tuuli tuoksuu järveltä, tiiroilta ja ravuilta


aallot heittelevät rantaan kaisla- ja lummevyyhtejä
-miksi ne kelluivat tässä koko kesän?
harava ja kottikärryt 
ovat odottaneet kärsivällisesti
tätä päivää

kerään myös kukkineet lupiinit kompostiin
-kauan saivatkin kypsyä!

kuljetan kärryä ylämäkeen 
enkä huomaa hengästyä
nykäisen ohimennen pitkiksi venähtäneet nokkoset
kukkapenkistä


Olen uneksinut kaukaisista maista
torkkunut suuren hellehatun varjossa
sulkenut ikkunanluukut iltapäivisin
- pistävältä valolta

olen liikkunut hitaasti kuin laiskiainen
ja siirtänyt kaikki hankkeet huomiseen

untako vain?

matot keinuvat villisti tuulessa
- ja katso, pyykkinaru katkeaa!
se kimpoaa kuormansa
 sammaleiden, neulasten ja männynkäpyjen sekaan

nauran, me nauramme
mies sitoo kolmannen solmun
- se on merimiessolmu
ja me ripustamme varovasti matot uudelleen
keräämään kesätuulen tuoksua

torstai 29. heinäkuuta 2010

Säästä puheenollen

Luostarin köynnösruusu tänään



himmeä taivas
    vielä viipyvät pilvet
          toisaalla  jossain

                                paahtavaa päivää
                                    kaukaisen savun verho
                                            ei saata  peittää


                                                                 tilkasta vettä
                                                                      köynnösruusuni kiittää
                                                                              hipaisten tuoksun





tiistai 20. heinäkuuta 2010

Päivästä toiseen

Suuri tammi Kotkan Katariinanpuistossa


tällainen helle
   ei voi hiipua hiljaa
       vienoon sateeseen

puut odottavat vaiti
myrskyn tanssiinkutsua

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Vierailun jälkeen


Ilta Puutarhassa

Kirjoittelen Vanhan Huvilan verannalla, tuuletin pyörii, lämpötila hipoo 30°C. Edessä maisema, järvi, puita, kallio. Niin kaunis näkymä, ettei se kaipaa ihmisen kosketusta. Paitsi maltillista raivausta, ettei se peittyisi.

Takana puuhakas viikko kotona, missä valmistauduin alkavassa helteessä eiliseen puutarhavierailuun. Siellä kaupungin liepeillä on Pieni Puutarha, kokonaan itse luotu. Neliskulmainen tila muiden talojen välissä. Jos sellaiseen paikkaan haluaa maiseman, se on tehtävä itse. Ja kun se on kunnolla tehty, alkaa seikkailu, jonka kulkua ei osaa etukäteen kuvitella. Ainakaan aloitteleva tarhuri.

Puut, pensaat ja perennat ovat jo saavuttaneet uhkeat mitat, pikku puuhasteluni tuskin muutti mitään. Polut sain raivattua kulkukelpoisiksi, kuivat oksat leikattua. Kenties pelastin Catalpan, jonka päällä makasi syreenipensas. Mies katkoi siitä puolet peräkärriin, ja sitoi loput pystyasentoon. Puutarhan yleisvaikutelma on Luonnon itsensä muovaama, minun osani suurena suunnittelijana on käynyt yhä vähäpätöisemmäksi. On myönnettävä, että puutarhan varttuessa minäkin vanhenin, enkä jaksa samaa kuin ennen. Teemme kompromisseja, hyväksyn monet Luonnon omat ehdotukset. (Kuten vaikka sen, että mansikka on erinomainen peitekasvi.)

Kuten ennenkin, tällainen kohtaaminen jätti paljon mietteitä päähäni pyörimään. Hiukan krapulainen olo, kuin olisi ollut kutsuilla, missä puhui vain omista ajatuksistaan ja hankkeistaan kuuntelematta toisia. Sympaattiset toimittajat saivat minut unohtamaan, että he ovat työmatkalla. Kernaasti tahtoisin vuorostani haastatella heitä! Tai pikemminkin: jatkaa keskustelua vuorovaikutteisesti.

Illansuussa, kunnolla levättyäni hiippailin puutarhaan ja olin pakahtua. Sillä niin lumoavan kauniina näyttäytyi kaikki! Valo siivilöityi köynnösristikon ja korkeiden töyhtöangervoiden läpi nostaen esiin hopeamarunan ja Luzula-heinän tummien kallionauhusten taustaa vasten. Monikerroksisuus korostui, ja polut katosivat samettisiin varjoihin. Vaaleat pionit hehkuivat omaa valoaan, jasmike ja pasuunakukka avautuivat tuoksumaan. Voi vierailijani, olisittepa täällä nyt!

Puutarha ei ole paikka, ei huone. Se on näyttämö, jossa tapahtumat virtaavat hitaasti muuttuvien kulissien lomassa. Puutarha on prosessi. Se vaikuttaa hoitajaansa, ja muuttaa hänetkin toiseksi. Onnelliseksi, levolliseksi, niin uskon.