maanantai 30. tammikuuta 2012

Mitä oli ennen kännykkää?



Sovin treffit Mirjan kanssa klo 13 liikekeskuksessa. Siellä olisi lämmin odotella, jos toiselle tulee viivytys. Rupatellaan kuulumiset sitten kahviossa. Puhelimet mukaan tietenkin, muistutin minä.

Kymmentä yli yksi otin kännykän käteeni, samalla kun kiertelin avoimen kahvion ympärillä etsien tuttua hahmoa kulkijoiden joukosta. Varttia yli hain kahvikupposen, ja valitsin hyvän paikan josta voisin tarkkailla kulkijoita. Aloin soitella vuoroin kännykkään, vuoroin kotipuhelimeen. Hän ei ole koskaan unohtanut! Miksei hän soita, ja kerro viipymisen syytä? Mitä on tapahtunut? Kenelle voisin soittaa? Mirja elää yksin, enkä tunne naapureita senioritalossa. Hän on tietenkin liukastunut matkalla, ja makaa nyt ensiavussa. Ei, hän on pyörtynyt ja makaa kotona lattialla. Mitä voin tehdä?

Pahojen aavistusten vallassa lähdin puoli kaksi liikekeskuksesta kävelemään kohti senioritaloa, reittiä jota Mirja kulkisi. Toivottavasti hänellä on kävelysauvat mukana?
     Ovisummeriin ei tietenkään vastattu. Talon ystävällisen asukkaan avulla sain hälytettyä huoltomiehen paikalle, ja otin oikeuden kurkistaa Mirjan kotiin sydän pamppaillen. Ei, hän ei makaa lattialla, onneksi. Mutta kiireen jälkiä olen näkevinäni, ja ulkokengätkin ovat nurin narin lattialla. Äkkilähtö sairaalaan? Varmaan hän on nyt hyvissä käsissä.

Muuta en voinut, soitin kännykällä Miehelle, ja hän haki minut kaupungilta kotiin.  Kahden tunnin kuluttua Mirja  soitti. Hän oli juuri palannut kotiin odotettuaan minua kaksi tuntia liikekeskuksen kahviossa, lasillinen CocaColaa edessään.
     Varmaan voit helposti kuvitella selittelyjen ja molemminpuolisten itsesyytösten määrän.

Niin, minä olen tottunut siihen, että olen aina tavattavissa. Ja että Mies on aina tavattavissa. Ja muutkin läheiset ainakin pienellä viiveellä. Ajatus katoamisesta on mahdoton, se tietää pahaa. Minä siis tuijotan mobiiliani ja omia fantasioitani, sen sijaan, että kiertelisin kahviossa ja tarkastaisin jokaisen asiakkaan.

Mirja, itsenäinen yksineläjä ei useinkaan muista kuljettaa kännykkää mukanaan. Nytkin se sattui unohtumaan. Myös sosiaalinen media on hänelle vieras, kuten koko tietokone. Ihmettelen miten pian minäkin olen tottunut elämään tekniikan varassa, ja tapaamaan ihmiset virtuaalisesti. "Livettäminen" (= tapaaminen tosielämässä) on harvinaista herkkua.

— Antaa miettimisen aihetta.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Ajan poluilla / Prologi




Matti ja minä Hämeenlinnassa 1944
- - -
Minä astuin mukaan tarinaan jatkosodan aikana Helsingissä, Mehiläisen sairaalassa, elokuussa 1942. Pojat olivat maalla kesälaitumilla. Kaksitoistavuotias Matti kertoo kirjeessään äidille, miten maalaistaloon on syntynyt sieviä porsaita. "Olisipa mukavaa nähdä jo pikkusisko. Mahtaako se olla yhtä nätti kuin porsaat?"

Helsingin suurpommitukset  alkoivat helmikuun 6.-7. päivien välisenä yönä 1944. Ilmahälytys keskeytti meidänkin kodin iltatoimet. Äiti sieppasi unisen Marjatan syliinsä ja hoputti 7-vuotiasta Anttia kiirehtimään. Nyt oli painuttava kellariin, pommisuojaan naapurien kanssa. Antti muistaa hyvin  räjähtävät  äänet ja tunnelman kellarissa. Valonväläys tuntui sinkoutuvan seinien läpi, kun aivan lähelle osui pommi. 

Mutta missä oli Matti? 
Koko tarina löytyy Villamussalosta.

torstai 26. tammikuuta 2012

Näppärä silmuri


Kolmas kerta toden sanoo. Eli kolmas kantapää onnistui niin siististi, että kehtaan näyttää. Samalla huomaan, että kantapään ja kärjen edestakasneuleessa syntyy nätti pinta. Sitä voisi soveltaa johonkin muuhun. Kuvioneule on kerrassaan helppoa. Ja huomaa siisti reuna, se tehdään samoin kuin yksitasoisella neulekoneella.

Esite kehuu Knitting Loomia nerokkaan helpoksi. Sitä se on, ainakin helppotajuinen. Alkuun pääseminen vaatii kuitenkin muutaman mallitilkun ja hiukan kärsivällisyyttä. Hyvin pian tulee selväksi, että silmukoita ei kannata pudottaa. Ja vasemman käden on ihan itse hoksattava, kuinka sen voi välttää. Kantapäätä ei kannata näpertää telkkarin ääressä, radio on parempi ... Harjoitussukan kantapää meni uusiksi. Purkaminen ja nostaminen takaisin laitteeseen onnistuu kyllä, mutta melkein sukkelampaa on aloittaa alusta.

Ergonomia on erityistarkkailussani, koska rohkenen ehdottaa silmuria  puikkojen vaihtoehdoksi niska- ja hartiavaivaiselle. Löydänkö uusia, kipeitä lihaksia itseltäni? Aika pitkiä silmurointisessioita on vietetty vaalejakin seuratessa. Ei ole vaivoja ilmaantunut.


maanantai 23. tammikuuta 2012

"Terassin puoleinen seinä"

ChiangMai, Thaimaa 2010 MH

Tällä kertaa inspiroidutaan runohaasteesta:

Kattotuuletin kuulosti
vedestä lentoon nousevilta joutsenilta
Lariam-lääkkeen vaikutuksen
alaisena potilas puhuu moskiittoverkon alla
läpi yön, kysyy ja väittää vaikkapa
että maa on soikea kuin muna
Hän tietää sen todeksi
Eikä terassin puoleista seinää
voitu pitää pimeän tultua auki,
eläinten vuoksi

Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (Teos, 2008) 


torstai 19. tammikuuta 2012

Haave

Photobooth-kuva. MH 2009


Unelma täydellisyyden tavoittamisesta loittonee kun sitä lähestyt. Ikuisesti, yhä korkeammalle.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

SILMURI

Miksi näin hauska harrastus ei ole suosittu Suomessa? Vai onko sen on ominut salaseura, joka ei paljasta kellekään onneaan. Salakielinen salaseura...

Syy on päivänselvä: Laitteella ei ole nimeä!

Edellisen juttuni tästä aiheesta otsikoin Loom knitting. Kerroin miten vaikeaa oli löytää tietoa, ennen kuin törmäsin tuohon taikasanaan. Sen kautta löytyi melkein yhtä yleinen sana Rake knitting. Ja sen kautta muutamia suomen kielen sanaehdotuksia. Kokeilin niitä

ostoskierroksella:
   -Löytyykö teiltä neuleharavaa?
   -???
   -No siis sellaista kudontaharppua?
   -???
   -Eräänlainen kudontakehys siis.
   -Ahaa, hetkinen.
   Nyt tuodaan näytille pieni kudontakehys, jolla voi valmistaa kuvakudoksia kuten kangaspuissa.
   - Ei ei, kun eräänlainen neuluri.
   - Ahaa, tässä on muovisia värikkäitä  neulepyörylöitä, joilla askarrellaan pitsikukkia ja tupsuja.
   -  Ei kun ihan oikeaa neuletta. Sukkia, huiveja. Neuluri.
   - Ah, no niin tietysti. Onhan meillä neulekoneita. Kiinnostaisiko elektroninen vai reikäkorttikone?
Ei tule mitään. Kuka tuommoista jaksaisi. Jos laitteella ei ole nimeä, ei harrastusta synny. Onneksi minulla oli kännykässä kuva siitä Thaimaassa ostamastani laitteesta. Myyjä löysi oitis hyllyltään pienen soman laitteen, jolla olen jo saanut yhden sukan valmiiksi, ja toiseen on kantapää nyt syntynyt. 'Knitting Loom', luki laatikossa. Varmasti vastaavia on muuallakin pölyttymässä.

Mutta päähäni pälkähti nimi: SILMURI. Normaalia suomen kieltä, kuten  neuluri poimuri nauhuri saumuri imuri leikkuri silppuri.

Neuluri on jo käytössä neulekoneella, ja mielestäni maistuu tehokkaalta, nopealta. Mutta silmukoita poimitaan yksitellen tietenkin silmurilla.

Tarkistin vielä googlella, onko sana jo varattu. Vain kaksi osumaa:

Erään sähköalan tukkuliikkeen sivulla oli kuva klemmarin näköisestä esineestä, jonka nimi on silmuri.
suomisanakirja.fi: "Silmuri - köyden tai vaijerin silmukan sisäpuolinen rengasmainen puu- tai metallivahvike." 
(Kenties ei ole kovin suurta sekaannuksen vaaraa, kun noita ei löydy käsityöliikkeistä?)

Mutta kerro ihmeessä, jos keksit paremman!

tiistai 17. tammikuuta 2012

Kaappisiivous jatkuu


Runokkaan Avatar on vanha MacPaint-piirustukseni.

Muistin unohtuneen blogini, jonne en ole vuoteen kurkistanut. Sinne olen poiminut runojani, joita olen kirjoitellut siellä täällä. Nyt rysäytin blogiin yhtä päätä kuluneen vuoden Varamussalo-runoilut, vaivaisen tusinan.
Ei, ei sitä kannata ruveta seuraamaan, varsinkaan jos päivitysvauhti jatkuu tällaisena... Jos julkaisen, teen sen täällä ensin.

Perustin taannoin  Runokkaan myös tutustuakseni Vuodatukseen blogialustana. Maksoin pikku summan saadakseni mainokset pois. Sitä iloa kesti vain vuoden, enkä enää viitsi nähdä vaivaa. Kaikki vuodattajat lukijoineen ovat tainneet tottua.

Runokas  on  toinen pöytälaatikkoni, jota en kumminkaan pidä lukossa. Itselleni on hyvä nähdä, miten runoset toimivat ilman kuvaa, kuvaihminen kun olen.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Loom knitting


Oli laitettava englanninkielinen otsikko, sillä muuten googlaaja ei löydä mitään. Totisesti sain etsiä, ennen kuin löysin tuon nimityksen. Johan alkoi löytyä kuvaa ja tietoa! Kokeile, jos kiinnostaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä Thaimaasta löytämäni laitteen oikea nimi olisi. Myymälässä sormeilin tuota palikkaa naulariveineen, ja huomatessani vieressä lankakeriä, alkoi sytyttää. Muistin lankarullan ja neljä naulaa, joilla tehtiin villalangasta nyöriä muinoin lapsena. Jokainen 50-luvun tenava sen muistaa. Niinpä uteliaisuuttani ostin esineen ja maksoin siitä tinkimättä 80bht= alle 2 €. Sain kaupassa pienen oppitunnin, ja illalla Anusarn Marketilla videoin nuorta huivikauppiasta itse teossa.
     Nyt on syntymässä napakka huivi langantähteistä kotona.

Sanalle Loom knitting on synonyymi Rake knitting. Suomennos haravaneule toi hakutuloksia joillekin vanhoille foorumikeskusteluille, joissa ihmetellään oikeaa suomennosta. Joku ehdotti sanaa harppuneule, ja siitä löytyi linkkejä jo lakkautetuille sivuille. Harrastus näyttää nostaneen laiskasti päätään 5-6 vuotta takaperin. Mutta googlehaku löytää mitä merkillisempiä 'Knitting Loomeja' sivukaupalla, puhumattakaan neuleohjeista YouTubessa. Harrastus on siis suosittu muualla maailmassa. Sitäpaitsi työtapa ei ole aivan uusi. Nyt on vaan tarjolla uusia muovimalleja.

Tykkään kovasti puikkojen helskyttelystä, mutta uteliaisuus sai minut tutkimaan, mitä 'haravaneulomisella' voi tehdä. Tietenkin jatkoin etsimistä, ja hakusana 'kudontakehys' löysi minikangaspuiden joukosta nettikaupan, jossa jotakin vastaavaa on tarjolla. Tutkimusretki Kotkan käsityöliikkeisiin toi tärpin. Löytyi pieni 'Knitting loom, made in China'. Hävyttömän hinnan 18.90€ maksoin mukisematta innoissani. Tässä kuvassa on nyt sukka syntymässä. Olen juuri yrittämässä kantapään tekoa ohjeiden avulla. Tietenkin osaan tavalliseen tapaan, puikoilla. Luulen että älyän, sillä olen aikoinaan tehnyt kantapäitä myös kutomakoneella. Sama periaate tässä.



Mitähän etua tästä voisi olla verrattuna 'oikeaan' kutomiseen? Joitakin tulee mieleen:
-jos ei viitsi opetella puikoilla neulomista
-jos hartia- tai sydänkipujen takia ei voi neuloa puikoilla
-jos näin voi luoda erilaisia malleja kuin puikoilla
-matkoilla ja lentokoneessa tuo pikkuinen sukkalaite voisi olla näppärä.
Kumpikin tekeleeni on vielä kesken. Ne edistyvät hitaasti telkkarin tai radion ääressä. Mutta alan huomata sen koukuttavaksi koukkuamiseksi...
Mikäli harrastus saisi jalansijaa Suomessa, olisi ensi töiksi keksittävä sille kunnon nimi!

haravaneule naulaneule kehysneule harppuneule?




perjantai 13. tammikuuta 2012

Turkoosi!


Huonekalujen ja esineiden pyörittelyn jälkeen silmäilen tulosta tuon tuostakin uusin silmin. Käännän kukkaruukun parempaan asentoon, suoristan lehtipinot, pöyhin sohvatyynyjä.  Näen taas hetken aikaa paremmin, katselemalla katselen. Kunnes totun.

Esineet, joista kerron, näkyvätkin tässä postauksessa: Kotona.

Thaimaasta tarttui mukaan keramiikkahevonen (vaikka luulin etten enää osta mitään...). Se sattui Miehen ja minun silmään yhtaikaa kierrellessämme Menrai Kilns-galleriassa ChiangMaissa, ja kun silmämme kohtasivat, tiesin jo kuinka siinä käy. Hevonen on väriltään turkoosi. Sävy, jota olen etsinyt omissa keramiikkatöissäni, ja joskus melkein löytänyt. Sävy on elävä ja muotoja seuraava , ei maalimainen.

Tiesin heti, mihin turkoosi hevonen on asetettava: Vanhan senkin päälle, mieheni isoisän öljylampun viereen, sillä näin värisävyt löytävät toisensa. Sattumoisin huomaan, että isänäidin muotokuvassa on paljon turkooseja sävyjä. Myös vanha mattomme on nyt senkin edessä, ja silmä poimii sen turkoosit sävyt, joihin kauan sitten mielistyin. Juuri oikea turkoosi, ei liian räikeä, yhdistettynä hiekanväriin ja lämpimiin puun sävyihin. Myös viereisen keittiön kaappeihin valitsin taannoin pehmeän, murretun turkoosin.



Tartuin tänään kännykkäkameraani, ja päätin laatia aiheesta pienen kuvakollaasin. Tähtäillessäni näitä kuvia  oli radio auki, Ylen ykkösellä kuten tavallista. Päivän peili klo 12 oli menossa. Ja mitä kuulinkaan:
"Yksi tämän vuoden muotiväreistä on turkoosi. Se pulpahtelee jo esiin siellä täällä - asusteissa, Nokian kännyköissä ja Yleisradion uudessa ilmeessä. Maailman designpääkaupungin Helsingin tunnusympyrä on sekin turkoosi. Valintaan vaikuttivat muun muassa trendiväriennusteet ja kansallisuus."
Jokaisella on varmaan lempivärinsä, mutta silti on hyvä tietää, että:
"Värit ovat maailmanlaajuinen bisnes ja ne vaikuttavat ostopäätöksiin."
Yritin kirjoittaa muistiin kuulemaani, mutta hukkasin tietenkin ohjelmassa mainitut nimet. Pian löysinkin Ylen sivuilta tuon lähetyksen sisällön, josta lainaus yllä. Samalla kun olin huvittunut trendikkyydestäni, mietiskelin trendien ja muotien syntyä. Nimi Tuija-Maija Piironen johdatti googlen avulla mielenkiintoiselle sivulle, jonka monen designalan ammattilaiset varmaan tuntevat hyvin: IC  InterColor.
Trendivärit eivät synny sattumalta.
Siitä huolimatta tykkään turkoosista...

tiistai 10. tammikuuta 2012

Valitut tekstit



Joudun lopettamaan neljä blogia, syistä, joita pähkäilen toisaalla: Hyvästi vanha blogi! Oikeastaan en asiaa sure, hyljätyt blogit ovat taakka. Päätin kuitenkin pelastaa muutaman postauksen, jotka oikeastaan sopisivat tänne Varamussaloon. Tuntui silti oudolta idealta pommittaa tätä blogia parillakymmenellä vanhalla postauksella. Monet lukijani ovat niihin jo tutustuneet aikoinaan. Kopioin  itselleni kaikki tekstit ja  ihanat kommentit, ja perustin uuden blogin, jonne keräilin valitut tekstit. Näin voin korjata lukuisat linkit Varamussalosta noihin kirjoituksiin. (Googlaajat osuvat usein vanhoihinkin teksteihin, enkä voi sietää toimimattomia linkkejä...)

Siirtourakka alkaa olla voiton puolella, ja nyt on minulla taas blogi, jota uhkaa päivitysten lakkaaminen. Ideoita uuden blogin  käyttötarkoituksesta pyörii mielessäni. Täällä Varamussalossa sinkoilen aiheesta toiseen. Uusi blogi voisi keskittyä paremmin. Tänään kirjoitin ensimmäisen ennen julkaisemattoman postauksen blogiin, jonka nimi on:

Hyviä vinkkejä vastaanotetaan!

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kotona

Uusi lukunurkka

Isäni pelasi mielellään pasianssia, kuten minäkin. Mutta toisinaan hän syventyi aivan erityiseen pasianssiin ruokasalin pöydän ääressä. Alustana toimi itse piirretty kodin pohjapiirustus, jota isä sitten tuijotteli siirrellen verkkaisesti pelinappuloita: pahvista leikattuja huonekaluja. Vanhat valokuvat vahvistavat muistikuviani, järjestys meni uusiksi monasti, pianokin näyttää olevan aina eri seinällä. Tuollaisen pasianssin valmistin kerran minäkin, kun odottelimme muuttoa Mikkelistä Kotkaan.

Kohta matkoilta palattuamme innostuimme taas, Mies ja minä, huonekalujen siirtelyyn. Vaikka viime kerralla olin niin tyytyväinen, että kuvittelin järjestystä lopulliseksi. Jostakin se vaan lähtee liikkeelle. Jompikumpi tuijottelee huonetta mietteliäänä, ja saa viimein sanotuksi: — Kuinkahan jos tuo sohva...?Tässä asiassa olemme yhtä helposti innostuvia luonteita.  Nyt ryhdyttiin tuumasta toimeen ilman pahvipasianssia. Mittanauha riitti suunnittelun tueksi. Kaukaa viisaasti puolisoni oli edellisen roudauksen jälkeen hankkinut pyörät, jotka on helppo työntää raskaiden huonekalujen alle. Tuo painava perintösenkki liikkuikin nyt kevyesti, hiukan kilisten,  seinältä toiselle. Vaikka sohva on ollut jo kaikilla neljällä seinällä (ikkunaseinä mukaanlaskettuna), löytyi sille kumminkin uusi paikka: irti seinästä, kulmittain!
     Taulut tietenkin oli sijoitettava uudelleen, kuten esillä olevat esineet ja huonekasvit.

Miten hauskaa, miten virkistävää! Aivan kuin olisi muuttanut uuteen kotiin. Tai ostanut uusia huonekaluja. Eikä maksanut penniäkään. Kun esineet vaihtavat paikkaa, ne näkee uusin silmin. Ikkunamaisemakin näyttää uudelta, kun sitä katsoo eri paikasta. (Siivous sujui ohimennen, villakoirat ja pölyt saivat kyytiä siinä sivussa.)

Tuosta tuolista olenkin kertonut aikaisemmin: Mummin nojatuoli.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Reissupäiväkirjasta

Vuosi on vaihtunut, kerkisimme kotiin sitä ennen. Yöllä on satanut lumen mustaan maahan, kaunista. Selailen kuviani pöytäkoneen ääressä. Äsken vielä olin toisessa ajassa: 


Istun kivipenkillä, suljen silmäni ja olen yhtaikaa kotona ja tässä. Pian olen kaukana täältä, ja tämäkin tuokio nousee väläyksenä mieleeni kesken omien kotoisten puuhieni. Kuljen pihan läpi savipajaan, missä suuret ruukkukasvit talvehtivat. Ovatkohan ne selviytyneet kuukauden yksinolosta? Keittiössä on kaappien rakentelu kesken, en muistanutkaan. Ovi on maalattava. Uusi jääkaappi, musta väriltään, aika hauska. Onkohan myrsky katkonut sähköt meiltäkin?

Sylissäni on pokkari, välillä yritän keskittyä lukemaan, mutta en oikein malta. Lukiessani en ole läsnä, ja nyt haluan olla. Kirja on Henning Mankellin Ajan rannalla, ja kertoo tarinoita Afrikasta kolonialismin väistymisen aikoina. Olen siis Afrikassa, Thaimaassa ja kotona yhtäaikaa. Mankellin mietteet  tarttuvat ajatuksiini :
 "…kaikki vuosien mittaan kertyneet kokemukset ovat kuin virta, jossa ei ole laitoja eikä otsakkeita. Kokemukset tuntuvat usein runouden välineiltä. Nuo kaksi sulautuvat toisiinsa." 
Reittilentokone kaartaa temppelin yli kohti etelää. Huomenna olemme tuolla ylhäällä, Mies ja minä. Lentoasemalla on oltava hyvissä ajoin, ja sitten odotettava, odotettava.
 "Afrikassa en koskaan nähnyt kenenkään odottavan bussia, jonka tulosta ei ollut tietoa. Matka tehtiin siitä huolimatta, näkymättömiä sisäisiä teitä. Kulkuneuvoissa jotka muistuttuvat värikkäitä hyönteisiä. Kun bussit viimein tulivat, matkalainen oli jo ehtinyt takaisin ja teki ihastuneena matkan uudelleen, todellisuudessa johon minäkin kuuluin." 
"Matka tehtiin näkymättömiä sisäisiä teitä…" Koirat yltyvät haukkumaan, avaan silmäni ja huomaan häirikkökoiran, joka seisoo yksinään laumaa vastaan. Kiusaaja vai kiusattu? Minuakin se kerran säikytteli keskellä päivää ärhentelemällä tuossa portilla. Nyt se katoaa chedin taakse, muut rauhottuvat. Tänään koirat eivät loju pitkin pihaa kuten usein iltapäivän lämmössä. Niitä ehkä kiinnostaa ympäri puutarhaa levittäytyneet nuoret taidemaalarit, jotka työn lomassa poimivat puikoilla nuudeleita suihinsa pahvimukeistaan. He ovat taideopiskelijoita, kuten arvasin.

 Jätän kirjan penkille, ja kuljen kameroineni katsomassa ja kyselemässä. Saan jokaiselta hymyn palkakseni ja luvan valokuvata. Palatessani takaisin, on penkilleni istahtanut toinen valkonaama kirjoineen. Hän ei kohota katsettaan kun istahdan viereen, jotta voisin nyökätä tervehdyksen. Olkoon sitten, thaimaalaiset ovat toista maata. Olisipa mukava saada kuvattua noita perhosia, jotka niin sukkelasti lepattavat istutusten lomassa. Perhoset, ihmiset, koirat ja kissat kulkevat silmieni edessä, vaikka istuisin tässä kivipenkillä iäti. Aika on liikkumaton kuten tuo ikivanha chedi norsuveistoksineen.




 Nyt kuitenkin lähden, enkä katso taakseni. On aika ruveta pakkaamaan.