Varamussalo

Ajan poluilla / Prologi

2012-01-28T11:11:00.000+02:00

39.11.1939. Tuskin kouluaamu Lapinlahden kansakoulussa oli päässyt alkamaan, kun sireenien viiltävä ääni leikkasi hiljaisuuden luokissa. Lapset lennähtivät paikoiltaan ja kurkottivat ikkunoihin. Levottoman hämmennyksen keskeytti opettaja, joka kertoi vakavin ilmein, että kyseessä on ilmahälytys. Ja että koulutyö loppuu tähän, ja lasten on kiirehdittävä kotiin. Suomi on nyt sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Myös yhdeksänvuotias Matti otti reppunsa ja lähti kotia kohti. Näin varmaan tapahtui.

Seuraava ilmahälytys kuultiin kolmelta iltapäivällä. Otettiinko se kotona jo vakavasti? Siirryttiinkö heti kellarin pommisuojaan? Antti muistaa, että hänet nostettiin kylpyammeeseen turvaan. Hän oli vasta kolmevuotias, mutta muistaa tämän. Entä Matti?

Matti livahtaa pihan porttikongista Eteläiselle Rautatiekadulle ja jää tähyilemään taivaalle. Hän on lentäjän poika, hän haluaa nähdä. Ja pian Matti saakin nähdä jotakin, joka piirtyy mieleen ikiajoiksi.
Taivaalta kuuluu lähestyvää jylinää. Korkea kotitalo peittää näkyvyyden. Matti kiirehtii Malminkadun kulmaan, mistä näkee kauemmas. Lentokone tulee näkyviin, heti toinen ja kolmas. Viisi, kuusi jylisevää konetta kiitää hirvittävän matalalla kaasukellojen kohdalla, ja jotakin alkaa tipahdella niistä alas. Pommeja, ne ovat pommeja! Kuuluu jyrähdyksiä, räjähdyksen ääniä samalla kun koneet jatkavat matkaa luoteeseen. Matti jää silmät suurina tuijottamaan niiden jälkeen. Savuja tupruaa siellä täällä, hälytyssireenit ulvovat.

Pian seurasi Helsingissä evakuointikäsky , ja äiti poikineen muutti Kiskon pitäjän Mommilan kartanon muonamiehen mökkiin, jossa poikia odotti uudet seikkailut. Välirauhan synnyttyä palattiin kotiin.

Kyselen Mattiveljeltäni lisää tietoja noista ajoista. Perhe kolmine poikineen oli muuttanut Santahaminan paratiisista kaupunkiin vuotta aikaisemmin. Isä oli siirtynyt Ilmavoimista siviilitoimeen, varmaan aavistamatta miten pian joutuisi taas kutsutuksi palvelukseen. Lapinlahdenkadun komeasta talosta löytyi vuokrahuoneisto, joka miellytti perheenpäätä, ja perhe muutti sinne v.1938. Matti muistaa äidin purskahtaneen itkuun ikkunoiden ääressä: Marian sairaala, hautakiviveistämö, arkkuliike, hautaseppelekioskit, Hietaniemen hautausmaa... Santahaminaan jäivät kiehtovat leikkitantereet, mutta seikkailunhaluiset pojat löysivät pian uusia. Minun tarinani kalpenevat Matin muisteluiden rinnalla. Enhän minä edes kiivennyt katolle koskaan...

Minä astuin mukaan tarinaan jatkosodan aikana Helsingissä, Mehiläisen sairaalassa, elokuussa 1942. Pojat olivat maalla kesälaitumilla. Kaksitoistavuotias Matti kertoo kirjeessään äidille, miten maalaistaloon on syntynyt sieviä porsaita. "Olisipa mukavaa nähdä jo pikkusisko. Mahtaako se olla yhtä nätti kuin porsaat?"

Helsingin suurpommitukset alkoivat helmikuun 6.-7. päivien välisenä yönä 1944. Ilmahälytys keskeytti meidänkin kodin iltatoimet. Äiti sieppasi unisen Marjatan syliinsä ja hoputti 7-vuotiasta Anttia kiirehtimään. Nyt oli painuttava kellariin, pommisuojaan naapurien kanssa. Antti muistaa hyvin räjähtävät äänet ja tunnelman kellarissa. Valonväläys tuntui sinkoutuvan seinien läpi, kun aivan lähelle osui pommi.

Missä Matti? Hän on Eteläisellä Rautatiekadulla tähyilemässä yön pimeyteen. Ja taivainen näytelmä alkaa neljätoistavuotiaan silmien edessä.
Valokeilat pyyhkivät mustaa taivasta. Nyt osuu valo matalalla lentävään pommikoneeseen, ja seuraa sitä pitkän aikaa. Koneita ilmestyy valoihin yhä lisää kadoten pimeyteen. Jatkuva jylinä, ilmatorjunnan räiske ja pommien räjähdykset säestävät valtavaa näytelmää. Tämä ei ole elokuvaa, tämä on totta.
Nyt osui pommi lähelle! Savuverhon hälvetessä Matti näkee, että Leppäsuon koiratalo on kadonnut lumisesta maisemasta. Koiria, hienoja rotukoiria juoksee vauhkona siellä täällä, Leppäsuolla, junanradalla, Lapinlahdenkadulla. Perässä kennelin emäntä juoksee ja itkee: - Ottakaa kiinni, ottakaa omaksi, saatte pitää, ottakaa kiinni!
Näytelmän päättyessä kotitalo näyttää aavemaiselta. Mustista ikkuna-aukoista liehuvat verhot kuin liput yötuulessa. Ikkunanlasit ovat säpäleinä kadulla.

Ensimmäisen pommitusyön jälkeen Helsinki evakuoitiin, ja meidän perheemme muutti Hämeenlinnaan. Antti aloitti koulunkäynnin, Matti liittyi vapaaehtoisena armeijaan palvellen Ilmavoimien Viestikoulun varastomiehenä. Isoveli Juhani oli jo aikaisemmin aloittanut palvelun ilmatorjuntayksikössä. Isä oli siellä jossakin.

Sodan päätyttyä palattiin Helsinkiin. Kotitalo Lapinlahdenkadulla oli jäänyt ehjäksi, mutta ympärillä oli runsaasti tuhoja. Ne oli saatu korjatuksi, ennen kuin pieni Marjatta alkoi tarkkailla ympäristöään.

Hämmentävää, etten tiedä noista ajoista paljoakaan. Vain muutama vuosi erottaa niistä jotka muistavat. Siksi halusin liittää tämän esinäytöksen omiin seesteisiin muistoihini, osaksi tässä blogissa kertomaani lapsuuskodin tarinaa 'Ajan poluilla'.

Matti ja minä Hämeenlinnassa 1944

Näppärä silmuri

2012-01-26T11:04:00.000+02:00

Kolmas kerta toden sanoo. Eli kolmas kantapää onnistui niin siististi, että kehtaan näyttää. Samalla huomaan, että kantapään ja kärjen edestakasneuleessa syntyy nätti pinta. Sitä voisi soveltaa johonkin muuhun. Kuvioneule on kerrassaan helppoa. Ja huomaa siisti reuna, se tehdään samoin kuin yksitasoisella neulekoneella.

Esite kehuu Knitting Loomia nerokkaan helpoksi. Sitä se on, ainakin helppotajuinen. Alkuun pääseminen vaatii kuitenkin muutaman mallitilkun ja hiukan kärsivällisyyttä. Hyvin pian tulee selväksi, että silmukoita ei kannata pudottaa. Ja vasemman käden on ihan itse hoksattava, kuinka sen voi välttää. Kantapäätä ei kannata näpertää telkkarin ääressä, radio on parempi ... Harjoitussukan kantapää meni uusiksi. Purkaminen ja nostaminen takaisin laitteeseen onnistuu kyllä, mutta melkein sukkelampaa on aloittaa alusta.

Ergonomia on erityistarkkailussani, koska rohkenen ehdottaa silmuria puikkojen vaihtoehdoksi niska- ja hartiavaivaiselle. Löydänkö uusia, kipeitä lihaksia itseltäni? Aika pitkiä silmurointisessioita on vietetty vaalejakin seuratessa. Ei ole vaivoja ilmaantunut.

"Terassin puoleinen seinä"

2012-01-23T12:13:00.002+02:00

ChiangMai, Thaimaa 2010 MH

Mustavalkomaanantai #101

Tällä kertaa inspiroidutaan runohaasteesta:

Kattotuuletin kuulosti
vedestä lentoon nousevilta joutsenilta
Lariam-lääkkeen vaikutuksen
alaisena potilas puhuu moskiittoverkon alla
läpi yön, kysyy ja väittää vaikkapa
että maa on soikea kuin muna
Hän tietää sen todeksi
Eikä terassin puoleista seinää
voitu pitää pimeän tultua auki,
eläinten vuoksi

Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (Teos, 2008)

Haave

2012-01-19T10:00:00.000+02:00

Photobooth-kuva. MH 2009

Unelma täydellisyyden tavoittamisesta loittonee kun sitä lähestyt. Ikuisesti, yhä korkeammalle.

Mustavalkomaanantain 100. haaste on 'Haave'.

SILMURI

2012-01-18T19:31:00.000+02:00

Miksi näin hauska harrastus ei ole suosittu Suomessa? Vai onko sen on ominut salaseura, joka ei paljasta kellekään onneaan. Salakielinen salaseura...

Syy on päivänselvä: Laitteella ei ole nimeä!

Edellisen juttuni tästä aiheesta otsikoin Loom knitting. Kerroin miten vaikeaa oli löytää tietoa, ennen kuin törmäsin tuohon taikasanaan. Sen kautta löytyi melkein yhtä yleinen sana Rake knitting. Ja sen kautta muutamia suomen kielen sanaehdotuksia. Kokeilin niitä ostoskierroksella.

-Löytyykö teiltä neuleharavaa?
-???
-No siis sellaista kudontaharppua?
-???
-Eräänlainen kudontakehys siis.
-Ahaa, hetkinen.
Nyt tuodaan näytille pieni kudontakehys, jolla voi valmistaa kuvakudoksia kuten kangaspuissa.
- Ei ei, kun eräänlainen neuluri.
- Ahaa, tässä on muovisia värikkäitä neulepyörylöitä, joilla askarrellaan pitsikukkia ja tupsuja.
- Ei kun ihan oikeaa neuletta. Sukkia, huiveja. Neuluri.
- Ah, no niin tietysti. Onhan meillä neulekoneita. Kiinnostaisiko elektroninen vai reikäkorttikone?

Ei tule mitään. Kuka tuommoista jaksaisi. Jos laitteella ei ole nimeä, ei harrastusta synny. Onneksi minulla oli kännykässä kuva siitä Thaimaassa ostamastani laitteesta. Myyjä löysi oitis hyllyltään pienen soman laitteen, jolla olen jo saanut yhden sukan valmiiksi, ja toiseen on kantapää nyt syntynyt. 'Knitting Loom', luki laatikossa. Varmasti vastaavia on muuallakin pölyttymässä.

Mutta päähäni pälkähti nimi: SILMURI. Normaalia suomen kieltä, kuten neuluripoimurinauhurisaumuriimurileikkurisilppuri.

Neuluri on jo käytössä neulekoneella, ja mielestäni maistuu tehokkaalta, nopealta. Mutta silmukoita poimitaan yksitellen tietenkin silmurilla.

Tarkistin vielä googlella, onko sana jo varattu. Vain kaksi osumaa:

Erään sähköalan tukkuliikkeen sivulla oli kuva klemmarin näköisestä esineestä, jonka nimi on silmuri.
suomisanakirja.fi: "Silmuri - köyden tai vaijerin silmukan sisäpuolinen rengasmainen puu- tai metallivahvike."

(Kenties ei ole kovin suurta sekaannuksen vaaraa, kun noita ei löydy käsityöliikkeistä?)

Mutta kerro ihmeessä, jos keksit paremman!

Kaappisiivous jatkuu

2012-01-17T13:41:00.000+02:00

Runokkaan Avatar on vanha MacPaint-piirustukseni.

Muistin unohtuneen blogini, jonne en ole vuoteen kurkistanut. Sinne olen poiminut runojani, joita olen kirjoitellut siellä täällä. Nyt rysäytin blogiin yhtä päätä kuluneen vuoden Varamussalo-runoilut, vaivaisen tusinan.
Ei, ei sitä kannata ruveta seuraamaan, varsinkaan jos päivitysvauhti jatkuu tällaisena... Jos julkaisen, teen sen täällä ensin.

Perustin taannoin Runokkaan myös tutustuakseni Vuodatukseen blogialustana. Maksoin pikku summan saadakseni mainokset pois. Sitä iloa kesti vain vuoden, enkä enää viitsi nähdä vaivaa. Kaikki vuodattajat lukijoineen ovat tainneet tottua.

Runokas on toinen pöytälaatikkoni, jota en kumminkaan pidä lukossa. Itselleni on hyvä nähdä, miten runoset toimivat ilman kuvaa, kuvaihminen kun olen.

Loom knitting

2012-01-14T14:30:00.001+02:00

Oli laitettava englanninkielinen otsikko, sillä muuten googlaaja ei löydä mitään. Totisesti sain etsiä, ennen kuin löysin tuon nimityksen. Johan alkoi löytyä kuvaa ja tietoa! Kokeile, jos kiinnostaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä Thaimaasta löytämäni laitteen oikea nimi olisi. Myymälässä sormeilin tuota palikkaa naulariveineen, ja huomatessani vieressä lankakeriä, alkoi sytyttää. Muistin lankarullan ja neljä naulaa, joilla tehtiin villalangasta nyöriä muinoin lapsena. Jokainen 50-luvun tenava sen muistaa. Niinpä uteliaisuuttani ostin esineen ja maksoin siitä tinkimättä 80bht= alle 2 €. Sain kaupassa pienen oppitunnin, ja illalla Anusarn Marketilla videoin nuorta huivikauppiasta itse teossa.
Nyt on syntymässä napakka huivi langantähteistä kotona.

Sanalle Loom knitting on synonyymi Rake knitting. Suomennos haravaneule toi hakutuloksia joillekin vanhoille foorumikeskusteluille, joissa ihmetellään oikeaa suomennosta. Joku ehdotti sanaa harppuneule, ja siitä löytyi linkkejä jo lakkautetuille sivuille. Harrastus näyttää nostaneen laiskasti päätään 5-6 vuotta takaperin. Mutta googlehaku löytää mitä merkillisempiä 'Knitting Loomeja' sivukaupalla, puhumattakaan neuleohjeista YouTubessa. Harrastus on siis suosittu muualla maailmassa. Sitäpaitsi työtapa ei ole aivan uusi. Nyt on vaan tarjolla uusia muovimalleja.

Tykkään kovasti puikkojen helskyttelystä, mutta uteliaisuus sai minut tutkimaan, mitä 'haravaneulomisella' voi tehdä. Tietenkin jatkoin etsimistä, ja hakusana 'kudontakehys' löysi minikangaspuiden joukosta nettikaupan, jossa jotakin vastaavaa on tarjolla. Tutkimusretki Kotkan käsityöliikkeisiin toi tärpin. Löytyi pieni 'Knitting loom, made in China'. Hävyttömän hinnan 18.90€ maksoin mukisematta innoissani. Tässä kuvassa on nyt sukka syntymässä. Olen juuri yrittämässä kantapään tekoa ohjeiden avulla. Tietenkin osaan tavalliseen tapaan, puikoilla. Luulen että älyän, sillä olen aikoinaan tehnyt kantapäitä myös kutomakoneella. Sama periaate tässä.

Mitähän etua tästä voisi olla verrattuna 'oikeaan' kutomiseen? Joitakin tulee mieleen:

-jos ei viitsi opetella puikoilla neulomista
-jos hartia- tai sydänkipujen takia ei voi neuloa puikoilla
-jos näin voi luoda erilaisia malleja kuin puikoilla
-matkoilla ja lentokoneessa tuo pikkuinen sukkalaite voisi olla näppärä.

Kumpikin tekeleeni on vielä kesken. Ne edistyvät hitaasti telkkarin tai radion ääressä. Mutta alan huomata sen koukuttavaksi koukkuamiseksi...
Mikäli harrastus saisi jalansijaa Suomessa, olisi ensi töiksi keksittävä sille kunnon nimi!

haravaneule naulaneule kehysneule harppuneule?

Turkoosi!

2012-01-13T17:00:00.000+02:00

Huonekalujen ja esineiden pyörittelyn jälkeen silmäilen tulosta tuon tuostakin uusin silmin. Käännän kukkaruukun parempaan asentoon, suoristan lehtipinot, pöyhin sohvatyynyjä. Näen taas hetken aikaa paremmin, katselemalla katselen. Kunnes totun.

Esineet, joista kerron, näkyvätkin tässä postauksessa: Kotona.

Thaimaasta tarttui mukaan keramiikkahevonen (vaikka luulin etten enää osta mitään...). Se sattui Miehen ja minun silmään yhtaikaa kierrellessämme Menrai Kilns-galleriassa ChiangMaissa, ja kun silmämme kohtasivat, tiesin jo kuinka siinä käy. Hevonen on väriltään turkoosi. Sävy, jota olen etsinyt omissa keramiikkatöissäni, ja joskus melkein löytänyt. Sävy on elävä ja muotoja seuraava , ei maalimainen.

Tiesin heti, mihin turkoosi hevonen on asetettava: Vanhan senkin päälle, mieheni isoisän öljylampun viereen, sillä näin värisävyt löytävät toisensa. Sattumoisin huomaan, että isänäidin muotokuvassa on paljon turkooseja sävyjä. Myös vanha mattomme on nyt senkin edessä, ja silmä poimii sen turkoosit sävyt, joihin kauan sitten mielistyin. Juuri oikea turkoosi, ei liian räikeä, yhdistettynä hiekanväriin ja lämpimiin puun sävyihin. Myös viereisen keittiön kaappeihin valitsin taannoin pehmeän, murretun turkoosin.

Tartuin tänään kännykkäkameraani, ja päätin laatia aiheesta pienen kuvakollaasin. Tähtäillessäni näitä kuvia oli radio auki, Ylen ykkösellä kuten tavallista. Päivän peili klo 12 oli menossa. Ja mitä kuulinkaan:

"Yksi tämän vuoden muotiväreistä on turkoosi. Se pulpahtelee jo esiin siellä täällä - asusteissa, Nokian kännyköissä ja Yleisradion uudessa ilmeessä. Maailman designpääkaupungin Helsingin tunnusympyrä on sekin turkoosi. Valintaan vaikuttivat muun muassa trendiväriennusteet ja kansallisuus."

Jokaisella on varmaan lempivärinsä, mutta silti on hyvä tietää, että:

"Värit ovat maailmanlaajuinen bisnes ja ne vaikuttavat ostopäätöksiin."

Yritin kirjoittaa muistiin kuulemaani, mutta hukkasin tietenkin ohjelmassa mainitut nimet. Pian löysinkin Ylen sivuilta tuon lähetyksen sisällön, josta lainaus yllä. Samalla kun olin huvittunut trendikkyydestäni, mietiskelin trendien ja muotien syntyä. Nimi Tuija-Maija Piironen johdatti googlen avulla mielenkiintoiselle sivulle, jonka monen designalan ammattilaiset varmaan tuntevat hyvin: IC InterColor.
Trendivärit eivät synny sattumalta.
Siitä huolimatta tykkään turkoosista...

Valitut tekstit

2012-01-10T12:19:00.001+02:00

Joudun lopettamaan neljä blogia, syistä, joita pähkäilen toisaalla: Hyvästi vanha blogi! Oikeastaan en asiaa sure, hyljätyt blogit ovat taakka. Päätin kuitenkin pelastaa muutaman postauksen, jotka oikeastaan sopisivat tänne Varamussaloon. Tuntui silti oudolta idealta pommittaa tätä blogia parillakymmenellä vanhalla postauksella. Monet lukijani ovat niihin jo tutustuneet aikoinaan. Kopioin itselleni kaikki tekstit ja ihanat kommentit, ja perustin uuden blogin, jonne keräilin valitut tekstit. Näin voin korjata lukuisat linkit Varamussalosta noihin kirjoituksiin. (Googlaajat osuvat usein vanhoihinkin teksteihin, enkä voi sietää toimimattomia linkkejä...)

Siirtourakka alkaa olla voiton puolella, ja nyt on minulla taas blogi, jota uhkaa päivitysten lakkaaminen. Ideoita uuden blogin käyttötarkoituksesta pyörii mielessäni. Täällä Varamussalossa sinkoilen aiheesta toiseen. Uusi blogi voisi keskittyä paremmin. Tänään kirjoitin ensimmäisen ennen julkaisemattoman postauksen blogiin, jonka nimi on:

Villamussalo

Hyviä vinkkejä vastaanotetaan!

Kotona

2012-01-08T13:50:00.000+02:00

Uusi lukunurkka

Isäni pelasi mielellään pasianssia, kuten minäkin. Mutta toisinaan hän syventyi aivan erityiseen pasianssiin ruokasalin pöydän ääressä. Alustana toimi itse piirretty kodin pohjapiirustus, jota isä sitten tuijotteli siirrellen verkkaisesti 'pelinappuloita': pahvista leikattuja huonekaluja. Vanhat valokuvat vahvistavat muistikuviani, järjestys meni uusiksi monasti, pianokin näyttää olevan aina eri seinällä. Tuollaisen pasianssin valmistin kerran minäkin, kun odottelimme muuttoa Mikkelistä Kotkaan.

Kohta matkoilta palattuamme innostuimme taas, Mies ja minä, huonekalujen siirtelyyn. Vaikka viime kerralla olin niin tyytyväinen, että kuvittelin järjestystä lopulliseksi. Jostakin se vaan lähtee liikkeelle. Jompikumpi tuijottelee huonetta mietteliäänä, ja saa viimein sanotuksi: " Kuinkahan jos tuo sohva...?" Tässä asiassa olemme yhtä helposti innostuvia luonteita. Nyt ryhdyttiin tuumasta toimeen ilman pahvipasianssia. Mittanauha riitti suunnittelun tueksi. Kaukaa viisaasti puolisoni oli edellisen roudauksen jälkeen hankkinut pyörät, jotka on helppo työntää raskaiden huonekalujen alle. Tuo painava perintösenkki liikkuikin nyt kevyesti, hiukan kilisten, seinältä toiselle. Vaikka sohva on ollut jo kaikilla neljällä seinällä (ikkunaseinä mukaanlaskettuna), löytyi sille kumminkin uusi paikka: irti seinästä, kulmittain!
Taulut tietenkin oli sijoitettava uudelleen, kuten esillä olevat esineet ja huonekasvit.

Miten hauskaa, miten virkistävää! Aivan kuin olisi muuttanut uuteen kotiin. Tai ostanut uusia huonekaluja. Eikä maksanut penniäkään. Kun esineet vaihtavat paikkaa, ne näkee uusin silmin. Ikkunamaisemakin näyttää uudelta, kun sitä katsoo eri paikasta. (Siivous sujui ohimennen, villakoirat ja pölyt saivat kyytiä siinä sivussa.)

Tuosta tuolista olenkin kertonut aikaisemmin: Mummin nojatuoli.

Reissupäiväkirjasta

2012-01-01T13:29:00.000+02:00

Vuosi on vaihtunut, kerkisimme kotiin sitä ennen. Yöllä on satanut lumen mustaan maahan, kaunista. Selailen kuviani pöytäkoneen ääressä. Äsken vielä olin toisessa ajassa:

Istun kivipenkillä, suljen silmäni ja olen yhtaikaa kotona ja tässä. Pian olen kaukana täältä, ja tämäkin tuokio nousee väläyksenä mieleeni kesken omien kotoisten puuhieni. Kuljen pihan läpi savipajaan, missä suuret ruukkukasvit talvehtivat. Ovatkohan ne selviytyneet kuukauden yksinolosta? Keittiössä on kaappien rakentelu kesken, en muistanutkaan. Ovi on maalattava. Uusi jääkaappi, musta väriltään, aika hauska. Onkohan myrsky katkonut sähköt meiltäkin?

Sylissäni on pokkari, välillä yritän keskittyä lukemaan, mutta en oikein malta. Lukiessani en ole läsnä, ja nyt haluan olla. Kirja on Henning Mankellin Ajan rannalla, ja kertoo tarinoita Afrikasta kolonialismin väistymisen aikoina. Olen siis Afrikassa, Thaimaassa ja kotona yhtäaikaa. Mankellin mietteet tarttuvat ajatuksiini :

"…kaikki vuosien mittaan kertyneet kokemukset ovat kuin virta, jossa ei ole laitoja eikä otsakkeita. Kokemukset tuntuvat usein runouden välineiltä. Nuo kaksi sulautuvat toisiinsa."

Reittilentokone kaartaa temppelin yli kohti etelää. Huomenna olemme tuolla ylhäällä, Mies ja minä. Lentoasemalla on oltava hyvissä ajoin, ja sitten odotettava, odotettava.

"Afrikassa en koskaan nähnyt kenenkään odottavan bussia, jonka tulosta ei ollut tietoa. Matka tehtiin siitä huolimatta, näkymättömiä sisäisiä teitä. Kulkuneuvoissa jotka muistuttuvat värikkäitä hyönteisiä. Kun bussit viimein tulivat, matkalainen oli jo ehtinyt takaisin ja teki ihastuneena matkan uudelleen, todellisuudessa johon minäkin kuuluin."

"Matka tehtiin näkymättömiä sisäisiä teitä…"Koirat yltyvät haukkumaan, avaan silmäni ja huomaan häirikkökoiran, joka seisoo yksinään laumaa vastaan. Kiusaaja vai kiusattu? Minuakin se kerran säikytteli keskellä päivää ärhentelemällä tuossa portilla. Nyt se katoaa chedin taakse, muut rauhottuvat. Tänään koirat eivät loju pitkin pihaa kuten usein iltapäivän lämmössä. Niitä ehkä kiinnostaa ympäri puutarhaa levittäytyneet nuoret taidemaalarit, jotka työn lomassa poimivat puikoilla nuudeleita suihinsa pahvimukeistaan. He ovat taideopiskelijoita, kuten arvasin.

Jätän kirjan penkille, ja kuljen kameroineni katsomassa ja kyselemässä. Saan jokaiselta hymyn palkakseni ja luvan valokuvata. Palatessani takaisin, on penkilleni istahtanut toinen valkonaama kirjoineen. Hän ei kohota katsettaan kun istahdan viereen, jotta voisin nyökätä tervehdyksen. Olkoon sitten, thaimaalaiset ovat toista maata. Olisipa mukava saada kuvattua noita perhosia, jotka niin sukkelasti lepattavat istutusten lomassa. Perhoset, ihmiset, koirat ja kissat kulkevat silmieni edessä, vaikka istuisin tässä kivipenkillä iäti. Aika on liikkumaton kuten tuo ikivanha chedi norsuveistoksineen.

Nyt kuitenkin lähden, enkä katso taakseni. On aika ruveta pakkaamaan.

Joulunviettoa

2011-12-26T12:15:00.000+02:00

Ping-joen rannalla

"Ja niin joulu joutui..."myös ChiangMaihin. Aattoillallisen paikka oli vielä hakusessa, kun tuktukimme etsi kiertotietä NightMarketin tungoksen ohi.Viimein saatiin kännykkään lopullinen osoite, emmekä paremmasta paikasta olisi osanneet edes uneksia. Paikka ei ollut farangien kansoittama, mutta silti oli joulukoristelut kohdallaan. Tumma veden pinta heijasti valoja puihin ripustetuista joulutähdistä ja vastarannalta. Kirkkaasti valaistu jokivene matkustajineen lipui ohi. Tähän rantaterassille ei kuulunut juurikaan sisätilojen musiikki, eikä naapuripöytiinkään osunut meluisaa joukkoa. Kinkkua ja lanttulaatikkoa emme edes yrittäneet tilata, mutta paljon muuta hyvää kannettiin pöytään miniän reippaiden ohjeiden mukaan. Kiireetöntä iltaa oli mukava jatkaa kotipatiolla puhellen, muistellen ja lahjapaketteja rapistellen.

Vaikka kotimaassa olemme laiskoja kirkossakävijöitä, oli ilo löytää täältä joulukirkko. Kaunis tila oli täynnä kansainvälistä yleisöä, ja yömyöhäinen palvelus oli englanninkielinen. Hyvä tunne kosketti mieltäni seuratessamme tuttuja ja myös toisenlaisia joulurituaaleja, lauluja ja evankeliumia, jotka suoritettiin valloittavalla ilolla ja temperamentilla. Mietin ja ehkä hetken aikaa ymmärsinkin, miksi maahanmuuttajat kaikkialla haluavat säilyttää ja tuoda mukanaan jotakin omaa kulttuuriperintöä. Siitä huolimatta, että tahtoisivat sulautua paikalliseen kulttuuriin.

First Thai Church

Hyvää joulua!

2011-12-23T14:33:00.002+02:00

Valkea joulu Kolmen kuninkaan aukiolla

Joulua ei ole helppo paeta edes Thaimaassa. Myös täällä, pääkaupunkiin verrattuna kodikkaassa maalaiskylässä, ChiangMaissa, otetaan joulusta ilo irti kaikkialla, missä turisti liikkuu. Kuvassa rakennetaan lumista joulutoria Kolmen kuninkaan aukiolle, ja usko tai älä, luistinratakin on perustettu! ('Jää' näyttää öljytyltä laattapinnalta.) Joululaulut ovat jo kauan raikuneet tavarataloissa. Nyt joulupäivä sattuu sunnuntaiksi, jolloin monella on vapaata, muuten se olisi tavallinen arkipäivä.

Nyt vietämme, Mies ja minä, taas kerran joulua poissa tutuista jouluaskareista. Emme suinkaan karkumatkalla, pikemmin löytöretkellä. Täällä emme tosiaan voi nyt suorittaa joulua, kuten kotona. - No tietenkin voi lahjoja kääriä ja tervehdyksiä lähettää, mutta kaikki muu valmistelu jää. Matkan päässä joudun miettimään joulun merkitystä juuri minulle. Markkinoilta en sitä löydä, en kotomaassa enkä täällä. Eniten iloitsen yhteisistä hetkistä täällä asuvien omaisten ja ystävien kanssa. Ja se on mukavaa, oli joulu tai ei. Totta puhuen, en ole juhlaihminen ollenkaan. Kotona olen aattoillallisesta selvittyä siirtynyt omiin puuhiini, ja viimeistään tapanina mennyt vaikkapa savipajaan. (Taitaa olla sama vika perheellä...)

Täällä monien uskontojen sulatusuunissa on niitäkin, jotka kokoontuvat kirkkoihin kuulemaan iloista joulusanomaa. Itse toivon mielenrauhaa, iloa ja sopua. Thaimaalaisilta voisi oppia paljon uskonnollista suvaitsevuutta ja perheiden keskinäistä huolenpitoa. Muulloinkin kuin jouluna.

Joulurauhaa kaikille blogiystäville!

Thaitonttu

2011-12-18T07:05:00.000+02:00

turha yrittää

täällä eksyttää tontut

lentotaitoiset

***

Valokuvatorstain ja runotorstain 229. haaste: 'Tontut hiipivät'

Lintubongausta

2011-12-16T16:18:00.000+02:00

Puu ikkunan alla. JH

Jo ennen auringon nousua kyyhkyset alkavat kujertaa. Silloin olisi otettava kamera, ja vahdittava tätä puuta ikkunan edessä. Sillä siellä on pesä! Sukkelasti linnut lehahtavat edes takas ja pujahtavat piiloonsa, josta voi nähdä muutaman risun. Istun ja päivystän kamera valmiina, mutta koskaan en kerkiä. Sensijaan jossakin tylsässä paikassa, asvaltilla tai roskiksen vieressä kyyhky poseeraa anteliaasti. Kaikkein hauskinta silti oli tunnistaa se ja löytää sille lajinimi. Ja sehän on Spotted Dove (Spilopelia chinensis) . Ehkä huomenna onnistumme, minä tai Mies, saamaan siitä kunnon luontokuvan :)

Spotted Dove. JH

Jouluaskareet

2011-12-13T15:54:00.001+02:00

Tuleeko joulu ilman siivoamista ja leipomista ja kaikkea rekvisiittaa? Pitääkö joulu aina suorittaa?

Täällä uskontojen hämmentävässä mutta sopuisassa karusellissa löydämme keramiikan myyntigalleriasta norsujen, Buddhien ja astioiden joukosta viehättävän seimiryhmän. Aika hyvin kuvittelen jo osaavani vältellä turhan tavaran ostamista. Tuota shakkinappulamaista pakkausta en nyt vaan voi vastustaa, se lähtee mukaan 'kotiimme'. Lapsen lailla iloissani siirtelen nukkia sopivaan sommitelmaan. Tämä onkin ainoa joulukoristelumme tänä vuonna.

Mustavalkomaanantain 96. haaste on 'Jouluaskareet'.

Lyhdyt loistavat Chiang Main yössä

2011-12-10T04:27:00.001+02:00

Kolmen kuninkaan aukiolla juhlitaan kuninkaan syntymäpäivän aattoa 4.12.2011

Mustavalkomaanantain 95. haaste on LAMPPU.

***

Kuvittele hautova lämpö, läpipääsemätön vellova ihmismassa, häikäisevät valot mustaa taivasta vasten, pakokaasujen kitkerä haju, meteli kovaäänisistä ja ihmisistä jotka yrittävät ylittää sen. Ja yhtäkkiä ihmismassa jähmettyy vaieaten paikoilleen. Viimeisinä farangit (ulkomaalaiset) ymmärtävät myös vaieta pyöritellen joukon yläpuolelle nousevia päitään kummissaan. Kovaäänisistä soi nyt kuningashymni. Sen päätyttyä 'pysäytyskuva' käynnistyy kuin napista painaen, liike ja meteli palautuu. Tiukasti käsi kädessä Mies ja minä yritämme pujotella kohti 'Sunday Marketia', jossa ei ole lainkaan väljempää. Täällä taitaa nyt tungeksia kymmenkertainen väkimäärä pitkän viikonlopun takia.

Prinsessan katse

2011-12-08T04:49:00.001+02:00

ChiangMai, Thaimaa 7.12.2011

En arvannutkaan eilen kulkiessani Wat Chiang Manin temppelialueella, että minulle poseerasi itse prinsessa Turandot! Hän tuijotti minua pelkäämättä, eikä väistynyt tuumaakaan hiipiessäni kameroineni lähemmäs.

Tässä siis vastaukseni Valokuvatorstain 228. haasteeseen, joka on Corellin esittämä aaria 'Nessun dorma'.

Hidasta matkailua

2011-12-07T06:09:00.001+02:00

Puutarhassa

Palaan temppelipuutarhaan päivänvalolla. Palaan vielä monta kertaa, milloin ei ole muuta yhteistä menoa. Puutarha on aivan vieressä ja korvaa mainiosti oman pihan puutteen. Vaeltelen hitaasti, pistäydyn sisällä Wat Chiang Man-temppelissä ja alueen uudemmissa temppelirakennuksissa. Kaikkein uusimman näemme ikkunasta, se on rakennettu aivan äskettäin. Muitakin vaeltelee harvakseltaan poluilla kameroineen, enemmän kotimaalaisia kuin 'farangeja' (valkoihoisia). Saattaa olla runsaasti varakkaampia tulvapakolaisia kaupungissa myös. (Väentungos SundayMarketilla oli meille ennenkokematon.)

Tutkin puita ja kasveja. Saisinpa lähikuvan jostakin koreasta perhosesta, että voisin tunnistaa lajin. Koiria lojuu ja maleksii kaikkialla, eivätkä ne ole vähääkään kiinnostuneita minusta. Vain öisin kuulen yhtäkkiä niiden yltyvän haukkumaan ja rähisemään.

Valitsen varjoisan penkin, ja kaivan laukustani luonnoslehtiön. Päätinhän elvyttää vanhan tavan piirtää matkoillani. Piirtäessäni näen paremmin. Opin näkemään. Tuloksella ei ole niin väliä. Piirtäminen antaa luvan viipyä. Pitäisikö kaiken aikaa rientää toisaalle, kuvitella että huikeimmat elämykset odottavat muualla? Kulkea ohi näkemättä tätä tässä. Minussa on pienestä pitäen ollut tämä halu omistaa paikka josta pidän, jäädä siihen pitkäksi aikaa. Lapsena se oli ison puun oksanhaara tai sammaleinen kivi metsässä. Sinne leiriydyin yksikseni leikkimään keijujen kanssa. Sitten löysinkin piirustuslehtiön, jonka vein piilopaikkaani kallion koloon meren rannalla. Ja tietenkin kirjat kelpasivat seuraksi. Ehkä parin viikon päästä maltan ottaa kirjankin mukaan puistonpenkille. Kirja kuitenkin vie muualle...

Tämä penkki on varattu

Reissupäiväkirjasta

2011-12-03T11:15:00.001+02:00

Wat Chiang Man päivänvalossa

Chilin ja curryn viipyvän poltteen vielä hyväillessä makuhermoja vaelsimme iltasella kahdenkesken kohti 'kotiamme' täällä Chiang Main Vanhassakaupungissa.

On jo myöhä, voisimme varmaan oikaista temppelin puutarhan läpi? Muurissa on pieni portti myös temppelin takana, se on aivan vastapäätä kotiovea. Ohitamme norsu-chedin ja temppelin sinisessä korkeudessa kullalle kimaltavan Buddhapatsaan. Puutarhapolulla tulee pimeys vastaan. Ensimmäinen epäluuloinen haukahdus kuuluu. Siihen liittyy toinen ja kolmas. Koirat hiipivät taaksemme, seuraavat yhä lähempänä, haukkuvat kuorossa. -Mekö pelkäisimme koiria? Niitähän lojuu päivisin kaikkialla varjoisissa loukoissa lepäämässä, joskus keskellä tietä. Mutta nyt niistä onkin tullut virkeitä reviirin vartijoita! Yritämme näyttää luontevilta, mutta ensimmäisen hyökätessä Mies huudahtaa päättäväisesti: -Mene pois! Koira hypähtääkin kauemmas, mutta jatkaa seuraamista, ja lauma kasvaa. Minkä metelin saammekin aikaan! Onneksi portti on jo lähellä, toivottavasti se ei ole...? Kyllä, portti on suljettu. Päättäväisin askelin kaarramme vasemmalle palataksemme toista kautta. Torjumme ajatuksen, että pääporttikin on tällä välin suljettu.
Ja mikä helpotus! Muurin sivussa on myös portti, ja sen kohdalle on kokoontunut ryhmä munkkeja rupattamaan paikallisten mopoilijoiden kanssa. Myös koirien kokous on tässä. Meidän seuraajamme vaikenevat, ja liittyvät joukkoon. Me kaksi muukalaista astelemme muina miehinä portista kujalle, ja pääsemme kotiin taas hiukan viisastuneina.

Wat Chiang Man on ChiangMain vanhin buddhalainen temppeli. Se rakennettiin 1297 paikalle, jossa kuningas Mangrai leiriytyi, kun ChiangMain kaupunkia suunniteltiin.

Wat Chedi Luang-temppelin vartijoita viimevuoden reissulla

Matkan varrelta

2011-12-01T15:48:00.001+02:00

Temppelin muuri, Wat Muang Khom Thong 1.12.2011 MH

Kulje hitaasti
että sielu ehtisi
sinun matkaasi

Mustavalkomaanantain 94.haaste on 'Lasi'

Talven merkit

2011-11-25T09:56:00.001+02:00


25.11.11

etelän yrtit

eivät tahdo nöyrtyä

talviunille

Runotorstain ja Valokuvatorstain 226. haaste on 'Talven merkit'

Ajan poluilla 7/ Lapsuuden loppu

2011-11-19T11:01:00.001+02:00

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Vieläköhän uuni on paikoillaan? Kyllä se onkin kaunis, mitä puhtainta jugend-tyyliä. Iloitsen jälleennäkemisestä. Värit on ollut vaikea palauttaa mieleen. Jokaisella seinällä on ovi, juuri kuten muistin. Tämä ovi avautuu välikköön. Oikeanpuoleisen seinän takana on avara keittiö kodin sydämessä, mistä näkyy tämän takkahuoneen läpi saliin asti.

Takkahuone 2009

Sama huone ruokasalina 1955

Etsin albumeistani kuvaa uunista, ja tässä ainoassa sen voi havaita. Olisikohan jonkun nimipäivät, kun kahvipöytä on katettu ruokasaliin? Mummin maalaama posliinivati seinällä on nyt minun aarteeni. Ovesta häämöttää eteisen läpi makuuhuone, missä 'Mukelo' on päiväunillaan. Äiti on juuri haukannut korvapuustia, ja silmät sanovat :- Paavo, ota jo se kuva! Mutta kenelle Armi hymyilee? Kuka kumma on seurassamme? Käsi ei näytä Matin kädeltä. Hänellä olisi sotilaspuku, sillä hän oli tuohon aikaan suorittamassa asevelvollisuutta. Nuori perhe kuului sen vuoden ajan meidän ruokavahvuuteemme. Ehkä arvoitus vielä ratkeaa.
Jo kolmetoistavuotiaana pidin kovasti kahvista, ilman sokeria ja kermaa. Olinkin alkanut hoikistua, mistä olin mielissäni. Vielä kun kasvaisin pitemmäksi. Minä ja Anja olemme luokan lyhkäisimmät, aina ensimmäisinä jonossa. Nyt on ylläni sininen leninki, mutta vaatekaapista löytyy myös farmarihousut. Niitä ei tietenkään sopinut käyttää koulussa.

Perhe pieneni. Kolme isoveljeä olivat lähteneet kukin vuorollaan omaa elämää rakentamaan. Minä liityin Anjan kanssa seurakuntanuoriin, ja Bullankulmalle taisimme rientää monena iltana viikossa. Asunto kävi kovin suureksi ja tyhjäksi. Tuohon aikaan muuttui talon yhtiöjärjestys. Siitä tuli osakeyhtiö 1958. Isän sairastuminen varjosti tulevaisuutta.

Olin 15-vuotias, kun muutimme pienempään asuntoon, alempaan kerrokseen, eri rappuun samassa rakennuksessa. Lapsuuden lumous jäi sinne ensimmäiseen kotiin ja kätkeytyi syvälle mielen pohjaan. Muuton kynnyksellä kirjoitin päiväkirjaani tunteellisen vuodatuksen.

Isäni kuollessa olin 16-vuotias, ja asuin äitini kanssa alemmassa kerroksessa kunnes sain opintoni päätökseen ja solmin avioliiton. Siitä alkoi seuraava osa seikkailuun nimeltä elämä. Niin alkoi myös äidilleni, joka muutti pieneen viihtyisään asuntoon Haagassa, sai uusia ystäviä, retkeili ja matkusteli. Hän sai seurata jälkipolvien varttumista ja karttumista perheen rakastetun keskushenkilön näköalapaikalta 103 vuoden korkeaan ikään asti.

Päätän siis vierailun tähän, lämpimin kiitoksin. Kiitos että avasitte kotinne ovet minulle, vieraalle, ja että saimme tutustua. Kiitos myös Kristel Sarlinille tapaamisesta ja historiikista. Satavuotias talo Pilkkasiiven korttelissa on yhteinen mielenkiintomme kohde. Iloitsen myös siitä, että kaikki näkemäni on niin kaunista, ja arvostuksella vaalittua. Seuraan talon tulevia vaiheita kiinnostuneena. Se on minulle kaikista Helsingin komeista taloista arvokkain.

Löysinkö lapsuuskotini? Kyllä ja ei. Puitteet ovat tallella, ja monet yksityiskohdat avasivat muistojen tulvan. Näyttämön lavasteet ja esiintyjät ovat vaihtuneet, sain ihailla kaikkea katselijan paikalla. Tilan täyttää nyt uusi kodin henki, joka ei ole seinissä, ei esineissä. Me olimme vuokralaisia, mikä tuohon aikaan oli virkamiesperheissä tavallista. Koti oli turvallinen elämän keskipiste. Minun lapsuudenkotini sijaitsee ajan aineettomassa tilassa, minun ikuisuudessani. Vasta aikuisena ymmärsin, miten toisenlaisessa ajassa elettiin vielä minun syntymäni aikoina. Kaikki kolme veljeäni ovat kokeneet kodin turvan järkkymisen pommien tehdessä tuhojaan Helsingissä.

Isä ja minä 1943

6. Kotiläksyt

Ajan poluilla 6/ Kotiläksyt

2011-11-18T10:28:00.001+02:00

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Keittiö on nyt kodin sydän, sen keskipisteessä. Sieltä näkee takkahuoneen (meillä ruokasali) läpi saliin asti. Keittiön ruokapöytä on ikkunan ääressä, ja siitä aukeava näkymä, korkea talo, on paikallaan. Kissat varmaan tarkkailevat ikkunanäkymiä mielellään, kun taas palaavat kesälomaltaan.

Keittiön pöytäryhmä ikkunan ääressä 2009

Oppikoulun ekaluokkalainen saman ikkunan ääressä 1953

Meillä oli tässä aluksi vanhempien makuuhuone, ja myöhemmin minun huoneeni. Meilläkin makuuhuoneet vaihtoivat usein paikkaa. Peiliovet tästä huoneesta ruokasaliin pidettiin suljettuina. Työpöytä vaikuttaa tutulta, sillä sen tyypillinen järjestys on säilynyt korkeaan ikään asti... Ja tuo nukke! Nytpä muistan, valmistimme käsityötunnilla nuken ja sille vaatteet. Pää ostettiin jostakin lelukaupasta. Miten lapsellista se olikaan 11-vuotiaan mielestä. En ollenkaan pitänyt käsityötunneista, mitä aikuisena olen suuresti ihmetellyt.
Helsingin Taidevärjäämön verhot kätkevät vastapäisen talon ikkunat. Ensimmäiset Mummin lahjoittamat verhot aiheuttivat melkoisen järkytyksen: Kuvioiden kohdalle alkoi siellä täällä ilmestyä reikiä! Sellaista voi sattua rohkeille pioneereille. Täsmälliset tiedot olen etsinyt vasta aikuisena: Mummin värjäämössä kokeiltiin ensimmäisinä Suomessa uudenlaista ruiskumaalaustekniikkaa, ja käytetyt kemikaalit reagoivat valoon yllättävällä tavalla. Nämä kuviot jo pysyvät, sillä sittemmin siirryttiin käyttämään filmipainantatekniikkaa ja turvallisempia materiaaleja.

On jo pimeää. Vastapäisen talon ikkunoista voimme nähdä sisään toisten huoneisiin kuin näyttämölle, ja siitä äitini ei pitänyt ollenkaan. Minua kiinnosti vain Helkan ikkuna. Hän ilmestyi toisinaan parvekkeelle, elehdimme ja vilkuttelimme. Minusta se oli hauskaa. Helka nähtiin usein meillä, ja minäkin vierailin hänen kodissaan. Mutta huomenna tapaan Anjan, uuden luokkatoverini. Hän asuu saman kadun varrella (ja muuttaa myöhemmin tähän samaan taloon!) Kuljemme yhtä matkaa kouluun. Kaikki välitunnit vietämme yhdessä, ehdottomasti.

Antti kurkistaa ovesta: - Sinun vuorosi tiskata. Kumarrun tiukasti läksyjeni puoleen. Läksyt ovat juuri nyt hyvin tärkeät.

5. Keittiössä

Jatkuu

Ajan poluilla 5/ Keittiössä

2011-11-17T19:36:00.001+02:00

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Vierashuone 2009, entinen keittiö + palvelijanhuone

Neidonkammari 1956

Välikkö on nyt valoisa, viihtyisä ja lyhyt. Kylpyhuone on laajentunut saunaksi, keittiö on muuttanut muualle ja entinen on pienentynyt vierashuoneeksi. Yritän sovitella näkymää muistoihini. Ikkunat ovat paikoillaan, ja niistä aukeaa sama maisema kuin ennenkin: korkeiden talojen reunustama piha. Tuo viimeinen ikkuna kuului komeronkokoiseen palvelijanhuoneeseen, minun neidonkammariini. Isän avustamana sisustin sen itselleni neljätoistavuotiaana. Valokuva on kovin haalistunut ja kapea, turvaudun sen lisäksi muistoihin, digitaaliseen liimaan ja saksiin.

Menen ajassa taaksepäin. Palvelijanhuone toimii varastotilana. Ikkunan vieressä on ruokakomero, joka talvella on jäinen, kesällä lämmin. Ainakin maitokaupassa on käytävä joka päivä. Olen jo tiskannut maitokannun, sen jälkeen lautaset.

Mutkikas pimeä välikkö johti keittiöön. Välikköä oli syytä pelätä pimeän tultua, siellä kummitteli! Oli pysyttävä tiukasti peiton alla. Isoveljet minua näin opastivat.

Kaksioistavuotiasta tiskaajaa huvittaa lapsuusmuistot. Enää ei pelota ollenkaan.
Keittiössä juotiin aamukahvit, ja myös syötiin arkena. Kaasupoletteja oli hauska pudottaa seinällä olevan mittarin aukkoon. Poletit loppuivat toisinaan, silloin niitä lainattiin naapurin tädiltä. Aikuiset puhuivat pula-ajasta - sana jonka muistan lapsuuden hämäristä. Normaalielämään kuului kortit ja kupongit ja vaatteiden kierrättäminen. Makeisia en muista juuri nähneeni. Toisinaan tein itselleni 'mössöä' kaakaosta, kaurahiutaleista, voinokareesta ja sokerista, ja nautiskelin hitaasti nuoleskellen teelusikalla, sohvan nurkassa kirja seuranani. Äiti kertoi , miten oli joskus vaikeaa kypsytellä ruokia heikolla kaasuliekillä. Omaan mieleeni ei muistu mitään vaikeuksia. Paitsi että jouduin joskus tiskaamaan. Siitä piti Antti huolen, ja näytti myös itse hyvää esimerkkiä. Äiti olisi ehkä hemmotellut minut pilalle ilman veljen komentoa.
Tiskivesi meinaa jäähtyä hamstereita katsellessa. Poikaset tungeksivat juoksupyörässä ja kipittävät vimmatusti. Varmaankin ne hankittiin lohdutukseksi, kun en saanutkaan melkein luvattua koiranpentua. - Ei koiria! Näin oli talon omistaja, leskirouva Dahlström säätänyt. Kirjoitin päiväkirjaani katkeran vuodatuksen.

Keittiön ikkunasta näen Anjan ikkunan! Se on korkealla yläpuolellamme, ja sieltä näkee kauas yli kattojen. Kattojen valtakunta on mielestäni hyvin romanttinen. Aion piirtää sen joskus. Milloin perhe muuttikaan taloomme? Nyt voimme helposti hakea toisiamme vuorotellen koulumatkalle. Anjan kotona tutustuin uuteen ihmeeseen: televisioon. Siellä istummekin silmät pyöreinä seuraamassa lähetyksiä niin paljon kuin kerkiämme muilta riennoilta.

Löysin laatikoistani vanhan negatiivin Anjasta Leppäsuon maisemissa, ja yritin nyt siitä muokata digitaalisesti positiivikuvan.
Harrastin jo tuohon aikaan valokuvausta, ja isä opetti minulle kuvien kehittämistä kylpyhuoneeseen rakennetussa pimiössä.
Onkohan Anjalla tästä kuvasta vielä kopio tallella? Täytyykin kysyä.

4. Kaupunkilapsia

Jatkuu

Ajan poluilla 4/ Kaupunkilapset

2011-11-16T15:29:00.001+02:00

Jatkoa: Vierailu lapsuudenkodissa

Kotipihalta alkoi maailmanvalloitus. Näkymä vierashuoneen
ikkunasta 2009. Ennen oli tässä keittiön ikkuna.

Lapinlahdenkadulla isän kanssa

Yläkertaan muutti Lilu. Tapasin hänet rappukäytävässä, ja päätimme heti ryhtyä ystäviksi. Hän oli minua vuotta nuorempi, viisivuotias. Lilun luona ikkunoista näki merelle asti. Oi, meillä oli nyt suuri koti, yläkerta ja alakerta! Ja kummallakin oli turvallinen, hymyilevä äiti aina kotona. Isoveljiä meillä, isosiskoja ja veljiä heillä, väkeä menossa ja tulossa, ääntä ja elämää.
Aika varhain saimme ulkoilla ilman huoltajaa; jo ennen kouluikää tutkimme ympäristöä omin päin. Seurapiiriin liittyi muitakin naapuruston lapsia. Piirsimme liidulla pihan asvalttiin, kiipeilimme junanratakuilun jyrkillä rinteillä ja kuljeksimme kaduilla. Itse tein retkiä myös yksikseni, ja aina lopuksi kiersin korttelin. Näin ei tarvinnut valehdella äidille, joka kysyi missä olin ollut. - Kiersin korttelin!

Joskus aamulla kajahti pihalta huuto -Peerunoita! Peerunoita! Äidit ja apulaiset riensivät alas vasuineen, ja kaupanteon jälkeen mies hevosrattaineen siirtyi seuraavaan pihaan.

Isompana oli toisinaan minun vuoroni käydä tyhjentämässä likasanko suureen komeroon rappujen alla. Lilun äiti neuvoi, että munankuoret on aina rikottava, ennen kuin ne viskaa likaämpäriin. Muuten pienet peikot purjehtivat niillä takaisin. Tempaisin päättäväisesti oven auki, peräännyin kuullostelemaan rottia, ja sitten valutin nopeasti likaämpärin sisällön tunkioon, pidätellen sisäänhengitystä. Puuh, ovi kiinni äkkiä! Aika ajoin hevoskärrit kolistelivat pihaan, ja haiseva möhjä lapioitiin pois komerosta.

Porttikongista pääsi Eteläiselle Rautatiekadulle, missä leikkialue pian laajeni. Radan toisella puolella, Leppäsuolla, aidan takana levittäytyi salainen puutarha: Steniuksen kauppapuutarha. Hiiviskelimme siellä kuin varkaat ja vakoojat varmoina siitä, että pääsy oli lapsilta kielletty.
Yritän etsiä kuvaa. Viimein löytyy vanha negatiivi, josta yritän digitaalisesti muokkaamalla saada selvää. Muistikuvani ovat hiukan toisenlaiset, mutta tunnistan kyllä puutalon ja kasvihuoneet. Tietysti kesällä puut ja pensaat antavat tuuheutta, tässä on talvi. Etualan vuorimännyn oksilla kiikuin yläkerran Mirjan kanssa. Vai oliko se Lilu, tai ehkä toisen rapun Riitta?

Vanha negatiivi ikkunanäkymästä

Kävin rohkeammaksi, kun tutustuin puutalossa asuvaan itseäni hiukan vanhempaan tyttöön. Vieläkin tunnistaisin vanhan puutalon ominaishajun. Kiipeän narisevia portaita yläkertaan, avaan lukitsemattoman oven. Silmieni eteen avautuu hämäränä näkynä sekava huone, vieraita ihmisiä, vaatekasoja. Lattialla leviävän lammikon keskellä istuu pikkuvauva, ja napittaa minua vakavana. Niiaan hellan ääressä hääräilevälle tädille, ja pyydän uutta ystävääni ulos seurakseni. Nyt voimme käyskennellä puutarhan poluilla avoimesti, piileksimättä. Meillä on paljon puhuttavaa. Muistikuva päättyy tähän. Tuo tyttö katosi elämästäni. Äiti luultavasti kielsi minua leikkimästä hänen kanssaan, kun kuohuksissani kerroin millaista valistusta olin tytöltä saanut. Muistan silti, aiheena oli synnytys, joka tarjoiltiin verisenä kauhutarinana. Äiti joutui yllättäen ratkaisemaan, miten voisi valistaa pikkutyttöään lempeämmin, ihanteellisemmin. Hän selviytyi siitä oikein hyvin.

Mutta Lilun kanssa jaoimme vielä monet seikkailut, kunnes yläkerran perhe muutti Tampereelle. Silloin olikin jo Anja muuttanut meidän taloomme, korkealle ylimpään kerrokseen. Aloitimme yhdessä oppikoulun 11-vuotiaina.
Anja ei ole hävinnyt elämästäni. Yhä näemme toistemme silmistä kurkistelevan tyttösen. Voimme vertailla muistikuvia näistä leikkitantereistamme.

3. Isän akvaariot

jatkuu

Ajan poluilla 3/ Isän akvaariot

2011-11-15T19:54:00.001+02:00

Jatkoa: vierailu lapsuudenkodissa

Vuodet eivät ole kutistaneet salia. Se on avara ja valoisa. Sisänäkymä jatkuu ruokasalin läpi kodin sydämeen, keittiöön asti. Vain yksi seinä on ehjä, sillä sen suuret peiliovet viereiseen huoneeseen on remontissa peitetty umpeen. Moderni seinätekstiili on löytänyt siitä paikkansa. Seinän takana on tilava makuuhuone. Lennokas tuoli houkuttelee istahtamaan erkkeri-ikkunoiden ääreen, joista näkee kauas taivaanrantaan. Radanvarteen on kasvanut korkeita puita, jotka ohjaavat katseen liikenneristeyksen yli vehmaaseen Hietaniemen kirkkopuistoon. Steniuksen kauppapuutarha on siirtynyt muistoihin, samoin hautakiviveistämö ja kukkakioskit.

Salin nurkkaus 2009

Salin nurkkaus 1950-luvulla, kuva Paavo G. Waris

Huomaan vihreistä ikkunanverhoista, että nyt on talvikausi. Äidin valmistama art deco-henkinen ryijy kätkee oven. Ryijystä minulla onkin tuoreempia kuvia, sillä se löytyy nyt omalta seinältäni. Seinän takana on varhaisimmissa muistoissani poikienhuone, jonne minun sallittiin joskus hiippailla kuuntelemaan Antin ja hänen kaverinsa kitaransoittoa, mikäli pidin suuni kiinni. "Oli Kolmisormi-Smythe, oli Reikärauta-Brown Ja tapahtumapaikkana oli Jacksonville Town..." Pidin suuni kiinni, mutta hypin tuolissa innoissani.
Erkkerisyvennykseen on sovitettu pöytä, missä äidin huonekasvit kurottelevat ilta-auringossa. Akvaarioita on nyt neljä, ja joskus vieläkin enemmän. Pääsen usein mukaan lyhyen kävelymatkan päästä löytyvään Kobylinin akvaarioliikkeeseen valitsemaan isän kanssa uusia jännittäviä lajeja ja hienoja vesikasveja. Isän lempituoli on tässä salin nurkassa. Kohta hän käärii hihat, levittää sanomalehtiä parketille ja alkaa puhdistaa akvaarioita. Minäkin saan auttaa. Pitkään varteen kiinnitetyllä partakoneenterällä on hauska kaapia vihreää levää lasipinnoista. Lehtikalat, taistelukalat ja seeprakalat näykkivät levähiukkasia, ja sylkevät ne pettyneinä pois. Monnit hassuine viiksineen pöllyttelevät pohjamutia. Isä lappoaa likavettä ämpäreihin ja lisää puhdasta tilalle. Minä en uskalla imaista kapean lasiputken päästä likavettä liikkeelle... Isä tekee sen tottuneesti.
- Paavo, miksi juuri nyt? Juuri kun olen siivonnut vieraita varten! Lattiatkin olen vahannut! Harvoin kuulin äidin korottavan ääntään, mutta nyt taitaa olla tosi kyseessä...

2. Joskus unet toteutuvat

jatkuu

Ajan poluilla 2/ Joskus unet toteutuvat

2011-11-14T13:02:00.001+02:00

Vierailu

Soitin ovikelloa sydän takoen. Olin juuri vienyt kukat sukuhaudalle, minne äitini uurna oli keväällä laskettu. Olin kulkenut hautausmaan portista kohti tuttua, komeaa taloa ja noussut vanhanaikaisella korihissillä oikeaan kerrokseen. Nyt olin yli viidenkymmenen vuoden jälkeen muistojeni ovella. Tiesin kokemuksesta, miten lapsuuden leikkipaikat kutistuvat, jos ne saa aikuisena nähdä. Tiesin, että lapsuudenkotiin ei ole paluuta kuin unissa ja muistoissa. Silti mielenkiinto ja uteliaisuus oli poltellut mieltäni kulkiessani tuon korkean talon ohi ja vilkuillessani sen erkkeri-ikkunoita: Kukahan siellä asuu, miltä siellä näyttää nyt? Olinko siis nyt niin häikäilemätön, että menin vain soittamaan entisen kotini ovikelloa? Ei, enhän toki. Suomalainen tapakulttuuri ja oma ujouteni on rakentanut korkean muurin.

Kaikki alkoi kirjoituksesta vanhassa blogissani syksyllä 2008: Olen unessa useasti. Tuohon aikaan vierailin usein Helsingissä, tapaamassa vanhenevaa äitiäni hänen pienessä viihtyisässä Haagan-kodissaan. Kirjoitus osui Google-haun haarukkaan kesällä 2009 ja löytäjä otti minuun yhteyttä. Hän oli vaimoineen ja kissoineen asunut kolme vuotta tuossa talossa Lapinlahdenkadun varrella, ja oli kiinnostunut sen historiasta ja arkkitehtuurista. Tunnistimme huoneistonkin täsmälleen samaksi! Kirjeenvaihto johti tapaamiseen johon osallistui myös taloyhtiön puheejohtaja, rakennuttajan tyttärentytär Kristel Sarlin.

Vasta nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua vierailusta, saan purettua kokemuksen tekstiksi, ja aion julkaista tässä blogissa, kuten edellisessä kirjoituksessa lupaan.

Eläinpsykologiassa kerrotaan leimautumisesta. Kuoriutuessaan linnupoika leimautuu emoonsa ja elinpaikkaansa. Kenties ihmisen lapsi leimautuu myös. Mehiläisen sairaalassa synnyttyäni pääsin suureen, avaraan kotiin, missä katto oli korkealla, ja salin ikkunoista näki kauas Hietaniemen hautausmaan vehreän puiston yli. Huoneita oli monta, ja jokaisessa leveäksi avautuvat peiliovet. Ruokasalissakin ovia oli joka seinällä. Aina muuttaessamme olen salaa etsinyt kotia, jossa on katto korkealla.

Ovi avattiin.Ystävällisen tervetulotoivotuksen saattelemana siirryin eteishallista saliin, ja luultavasti mykistyin näkemästäni. Suuri sali kylpi valossa, ja katto oli aivan yhtä korkealla kuin lapsuudessani. Näkymä oli melkeinpä avarampi kuin muistin, sillä ikkunaseinien arkkitehtuuria ei ollut peitetty verhoilla. Suuret huonekasvit toistivat Hietaniemen hautausmaan yli jatkuvaa vehreyttä. Toinnuttuani riitti kysyttävää ja kerrottavaa, puolin ja toisin. Huomasin pian, että koti oli sisustettu sen historiallista luonnetta kunnioittaen uuteen aikaan. Sainkin hämmästellä esittelykierroksella, miten huoneet olivat vaihtaneet paikkaa ja saunallekin löytynyt luonteva tila. Kunnostettu ja lakattu tammiparketti oli sama, jota äidin opastuksella kauan sitten opettelin vahaamaan. Muistan tuoksun, siitä tulee mieleen joulu. Otin runsaasti kuvia, ja talonväen luvalla julkaisen niistä muutamia.

Salinäkymä 2009

Salissa, kuvaaja Paavo G.Waris 1952
Vasemmalta: Ilmari Kalkkinen, Heikki ja Jyrki Utela, Toini Waris, Katri Kalkkinen, Marjatta Waris,
Kaisu Utela, Jorma Utela. Takana Matti Waris, edessä Kaija Kalkkinen

Minun isäni oli ahkera valokuvaaja, siksi muistikuvani saavat kiinnekohtia. Setiä, tätejä, serkkuja on nyt vierailulla. Äiti istuu akvaarion edessä, minä olen keskellä Katritädin vieressä. Liivihameeni on punaista samettia, se oli valmistettu jonkun tätini pieneksi jääneestä leningistä. Kohta Immusetä asettuu pianon ääreen, ja sävelet kantavat yläkertaan asti, missä asuu Lilu, leikkitoveri. Laulaakohan Äiti tänään? Hän lauloi mieluiten yksin ollessaan pianon ääressä, ja lastenkamariin leijailivat tutut, suloiset laulut, "Miksi laulat lintuseni...", "Kas oksa värähtää...", "Ma elän! Ah, mikä riemu!" Mutta nyt lauletaan joululauluja. Kynttilät ja amaryllis kertovat, että vietetään joulun aikaa. Immusetä, Ilmari Kalkkinen, on säveltänyt aikoinaan nuorelle rouva Warikselle joululaulun "Sai joulu jälleen uusi..." (Onpa se levytettykin pienen Lilli Palvalinin esittämänä.) Minulle ja veljilleni se on kaikista joululauluista kaunein, joka joulu siihen yhdyimme milloin pianon, milloin kitaran säestyksellä tuossa kauniissa salissa kuusenkynttilöiden tuoksuessa. Ehkäpä perinne on jatkunut suureksi kasvaneen klaanimme jossakin haarassa, toivon niin.
Tänä vuonna ei ole vaihdettu ikkunoihin vihreitä talviverhoja, miksiköhän? Ehkäpä olimme juuri saaneet aivan uudet kukkaverhot mummin, Sirkka Sinervän kangaspainosta, Helsingin Taidevärjäämöstä.

Etsin pian lisää kuvapareja, ja kuuntelen mitä ne minulle kertovat.

1. Kotitalo

jatkuu

Ajan poluilla 1/ Kotitalo

2011-11-13T12:32:00.001+02:00

Kotitalo

Lapinlahdenkatu 31 Helsinki, kuva Paavo G.Waris 1956

Aihe, joka on pitkään piiloitellut mieleni pohjalla, haluaa nyt tulla esiin. Ehkä etsin 'torstaihaastetta' varten kuvia lapsuudenkodistani, ja viehätyin etsimään niitä lisää. Ja niin jäi muistojen lippaan kansi raolleen. Onko jo nyt tullut aika katsella taaksepäin? Miksipä ei, parempi liian aikaisin kuin ei milloinkaan. Kirjoitan rohkeasti otsikkoon numeron 1. Aion siis jatkaa hankettani.
Oikeastaan kirjoitushanke alkoi jo vuonna 2008. Lainaan tulevaan jatkokertomukseen otteita artikkelista, jonka julkaisin vanhassa blogissani: "Olen unessa useasti". Poimin tuleviin postauksiin otteita tuosta kirjoituksesta, ja merkitsen ne kursiivilla.

Miten jännittävää oli palata pitkän kesän jälkeen kaupunkiin, kuulla rappukäytävän kaiku, kadun äänet avonaisesta ikkunasta iltaisin vuoteessa. Liikenne ei vielä häirinnyt, joskus hiljaisuuden läpäisi lähestyvä korkokenkien kopina, joka pian taas hiipui kaukaisuuteen. Mutta yhtäkkiä kuulin junan puuskutuksen, se pysähtyi ja veti henkeä ikkunan alla. Joskus olin kauhuissani, pelkäsin että se räjähtää! En uskaltanut avata silmiäni ja nähdä valkoista savua, joka peitti katuvalot. Mutta hevosen kavioiden kopseeseen oli mukava herätä. Hevonen kuljetti kuormaa Steniuksen kauppapuutarhasta, joka sijaitsi kuin salainen puutarha radan ja hautausmaan välissä. Raitiovaunu no 6 kolisteli verkkaisesti pitkin Lapinlahdenkatua, sen pyöreä päätepysäkki oli sairaalan edessä.

Se oli mielikuvitusta kiehtova maailma. Mutta äitini kertoessa saatan kuvitella miltä hänestä tuntui muuttaa uuteen kotiin, jonka isä oli vuokrannut. Ikkunasta näkyy
Marian sairaala ja Hietaniemen hautausmaa. Sisäänkäynnin toisella puolen on ruumisarkkuliike ja toisella kukkakauppa hautaseppeleineen. Kukkakioskit haudoillavierailijoille, ja hautakiviveistämön jatkuva kilkutus ikkunan alla.

Varmaan apea ensivaikutelma haihtui kotiutumisen jälkeen. Olisipa äitini tiennyt elävänsä 103-vuotiaaksi, ennen kuin sukuhautakiven viimeiseen tyhjään tilaan isäni nimen vieressä hakattaisiin ja hopeoitaisiin hänen nimensä tuolla kauniissa Hietaniemen puistossa.

Huolellisesti vaalittu 102-vuotias talo Lapinlahdenkadulla, Pilkkasiiven korttelissa
kuva Marjatta Huuskonen 2008

Selailen Kristel Sarlinin, talon rakennuttajan Aarne Dahlströmin tyttärentyttären laatimaa satavuotishistoriikkia "Talo kaupungin ulkopuolella". Löydän kuvia kadonneista näkymistä, ja tietoja talon vaiheista ennen minun aikaani ja sen jälkeenkin. Mahtoi tuo jugend-tyylinen kivitalo näyttää hämmästyttävältä Leppäsuon ja Kampin kalliomaisemien äärellä! Harvojen puutalojen reunustama katu päättyi tässä. Talon julkisivut on piirtänyt v.1904 Selim A.Lindqvist. Arkkitehti itse kutsuu tyyliä nimellä 'art nouveau', kertoo Sarlin kirjassaan. Silmäilen mielenkiintoisia kuvia. Signe Branderin kuvat houkuttelevat etsimään niitä lisää. Löysinkin riemukseni kuvia alueesta ajalta, jolloin talo oli vasta rakennettu. Vastaperustettu Helsingin muinaismuistolautakunta palkkasi v. 1906 Signe Branderin dokumentoimaan muuttuvan Helsingin näkymiä. Kuvaus on tehty korttelin kulmassa, missä Et.Rautatiekadulta käännytään Malminkadulle. Ihmettelen sitä, että rautatie kulki jo minun aikoinani syvässä kuilussa.

Panoraama Leppäsuon alueesta

Merkillisesti tuo "Talo kaupungin ulkopuolella" liittyy perhehistoriaan. Minun äitini asui jonkin aikaa tyttösenä pienessä asunnossa Rautatienkadun puolella, porttikongin yläpuolella. Toini, yksinäinen avioerolapsi, häpesi yksinkertaisia vaatteitaan kauniisti puettujen Dahlströmin pikkuneitien seurassa. Talo oli tuolloin ehkä kymmenvuotias, kuten äitinikin. Molemmat olivat syntyneet vuonna 1906. Pian muutettiin pois isompaan asuntoon, vauraus kohentui, mutta muistikuvat säilyivät äitini mielessä.

Kuva Rautatiekadun asunnosta n 1916.
Vas.: Sirkka Sinervä, Kaisu Sinervä Uunon sisaren sylissä, Toini Pietikäinen, Uuno Sinervä

Minä palasin vielä aikuisena Lapinkahdenkadun taloon, tosin eri asuntoon vuodeksi oman puolisoni kanssa. Äitini asui nyt leskenä pienemmässä kolmannen kerroksen huoneistossa. Esikoinen syntyi siellä, ja sen jälkeen hankimme ensimmäisen oman asunnon Kontulasta. Lapsuudenkoti ylemmässä kerroksessa oli jo siirretty muistojen lippaaseen, ja kansi suljettiin.

< Prologi

jatkuu>

Pidättekö Brahmsista?

2011-11-11T09:25:00.000+02:00

Autenttinen kuva työpöydästä eilisen keskiviikkoillan kotiinpaluun jälkeen. Brahmsin viulukonsertto soi vielä aamullakin sisäisessä kuulossani. Oikeasti viimeinen ääni kodin ulkopuolella oli kännykkäni räsähdys, kun se putosi asvaltille noustessani autosta konserttimatkan jälkeen. Onneksi se ei särkynyt, joten pystyin sillä ottamaan tämän valokuvan aamutuimaan.

Unohtumattoman äänielämyksen tarjosi Kyoko Takezawa ja Kymi Sinfonietta Shinozakin johtamanana. Tänään torstaina samaa kokoonpanoa saa kuulla Helsingissä, Temppeliaukion kirkossa.

Valokuvatorstain 225. haaste: "Ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella"

Tiedoksi:
-Postauksen päivämäärä on väärä, jottei se rikkoisi keskeneräistä jatkokertomusta. Kuva on otettu torstaina, 17.11.2011( mikä tieto on tallentunut kuvaan Picasassa).
-Yhä saan kuulla, että kommentointi tuottaa vaikeuksia tässä 'dynaamisessa mallissa'. Vinkki: kommenttilaatikko on vieritettävä näkyviin klikkaamisen jälkeen. Varoitus: Älä esikatsele!!!

Torstaina

2011-11-10T14:49:00.000+02:00

Marraskuinen torstai 10.11.2011

***

torstai on rokkaa ja pannaria

torstai on puutarhaunelmia

torstai on kulttuuriuutisia

torstai on suunnitelmia

torstai on kultainen leikkaus

viikonloppuun vain harppaus

***

Runotorstain ja Valokuvatorstain 224. haaste on 'Torstai'

Kammotuksia

2011-11-08T20:56:00.000+02:00

Marjattah 2010

Wat Rong Khun, Valkoinen temppeli, taiteilija Chalermchai Kositpipatin valtava luomus Chiang Raissa, Thaimaassa, on erikoinen keitos perinnettä ja nykyaikaa, lumoavaa kauneutta ja hurjaa rumuutta.Varmaan näilläkin puistattavilla yksityiskohdilla on tarina, joka on turistille arvoitus. Taustalla häämöttävä paikkakuntalainen ehkä tietää.

Mustavalkomaanantain 97. aihe "PELOTTAVA, KAMMOTTAVA, HIRVITTÄVÄ JA KAUHEA" houkutteli minut palaamaan aiheeseen, josta kirjoitin aikaisemmin täällä.

Koti

2011-11-05T10:22:00.000+02:00

Lapsuudenkotia etsimässä MH 2008

seinät tavarat

vaihtuvat matkallani

ajan poluilla

etsin kotia

muistoista ja toiveista

kenties löydänkin

matkarepussa

aina kulki mukana

minun kotini

***

Valokuvatorstain ja Runotorstain 223. haaste on KOTI

Kadonnutta viivaa etsimässä

2011-11-04T14:56:00.001+02:00

Kreikassa 1990 luonnostelen hosrisontissa siintävää, saavuttamatonta Athos-vuorta.
Seuraani on pelmahtanut tyttösiä, joille turistilta riitti värikyniä ja paperia.

Uuden blogini tarkoitus alkaa hahmottua. Unohdettuja asioita palautuu mieleen. Uusia ideoita ja kuvia syntyy. Voisi kiinnostaa toista samanmoista, jolla on omituinen taipumus sotkea pintoja viivoilla ja väreillä. Vasta kolme lukijaa on uskaltanut laittaa naamansa lukijalaatikkoon, mutta sitäkin arvokkaampia tuttavuuksia ovat he, inspiroivine blogeineen.

Tänään kerron siitä, miksi ostin pitkästä aikaa luonnoslehtiön. Ja täältähän se blogi löytyy:

Kuvitellen

Tervetuloa seuraan!

PS. Nuo kuvat eivät suurene klikkaamalla, mutta Kuvitus-kuvat suurenevat :)

Kohtaaminen

2011-11-03T08:45:00.001+02:00

Kohtaaminen syrjäkujalla, photo JH, edit MH, Chiang Mai Thailand 2010

Oudon otuksen silmiin heijastuu valokuvan ottaja, Mies, jonka takaa minä tuijotan samoihin silmiin ja kuiskaan: -Ota kuva, ota kuva! Me näytämme otuksen mielestä hyvin kummallisilta...

Muita kohtaamisia Mustavalkomaanantain 90. haastesivulla.

Kummitustalo

2011-10-29T15:13:00.000+03:00

narahtaa ovi

taskulampun valoa

joku kavahtaa

No pitihän tähänkin leikkiin osallistua. Runotorstain ja Valokuvatorstain 222. haasteena on 'Kummitustalo' näin iltojen pimetessä kohti pyhäinpäivää. Tunnustan, että olen syyllistynyt vuoden vanhan valokuvan manipulointiin: valaistusta muokkasin.

(Olikin oltava tarkkana, ettei haikuun tulisi loppusointu ;)

Vielä ei ole talvi

2011-10-24T11:20:00.001+03:00

Lokakuinen sunnuntai, Marjattah 23.10.2011

Muutin kuvan seepiaksi, eikä eroa alkuperäiseen juuri huomaa. Vain sinerrys taivaalla ja vedessä puuttuu. Vaikka kuva on tuore, mieleeni nousee kaikki vanhat albumikuvat samoista paikoista, Miehen lapsuudenmaisemista.
Mustavalkomaanantain 89. haaste on tällä viikolla vapaavalintainen.

Uuden dynaamisen blogimallin lumoissa

2011-10-22T07:38:00.000+03:00

Yksi ja toinen blogaaja on vaihtanut tähän uuteen 'multimalliin', missä lukija voi valita mieleisensä selailutavan yllänäkyvästä valikosta.(Valikko avautuu nuolesta 'magazine'-nimen kohdalla.) Ja mikä mainiota: lukija voi tutkia mitä tahansa blogger-blogia, omaansakin, lisäämällä osoitteen perään jonkun seitsemästä dynaamisesta mallista näin:

bloginnimi.blogspot.com/view/classic

Mikäli lukija haluaa tutkia dynaamista blogia perinteisessä muodossa, on osoitteen perään kirjoitettava /?v=0 siis näin:

bloginnimi.blogspot.com/?v=0

Blogger-ohjeet löytyvät täältä

Itsekin perustin kolmannen blogin tutkiakseni uutuutta paremmin. Havainnoistani olen kertonut K50-blogissa, joka toistaiseksi saa olla vanhassa asussaan, vertailun vuoksi. Siellä on syntynyt antoisia keskusteluja aiheesta, ja monia vinkkejä olen saanut myös toisilta rohkeilta kokeilijoilta.

Olikin helppo muuttaa Varamussalo uuteen asuun, koska paluu vanhaan on yhä tarjolla. Kirjoitin paluulinkin blogin otsikon perään (klick!). Vanhasta mallista jäin kaipaamaan yhtä ja toista, esimerkiksi lukijalaatikkoa. Saa nähdä osaako kukaan sinne enää Avataraansa laittaa...? Kovasti toivoisin. Oletusmalliksi valitsin 'Magazinen'. Blogger Buzz kertoo, että mallien kehittelyä jatketaan ja palautteita tutkitaan.

Buzz kertoo myös, että piakkoin kaikki blogger-blogit siirtyvät uuteen käyttöliittymään. Kyse on hallintapaneelin uudesta ilmeestä. Suosittelen perehtymään etukäteen.

Kuuluu myös valituksia: miksi kaiken aikaa tehdään muutoksia? Tottahan se, että muutos ei välttämättä ole synonyymi parannukselle. Se on kuitenkin tavoite. Ilman jatkuvia uudistuksia saisit sinäkin opiskella HTML-ohjelmointia, JAVA-scriptejä ja CSS-tekniikkaa voidaksesi julkaista omia sivuja Internetissä.

ihmeissään ja innoissaan

Laihduttajan vuoristorata

2011-10-21T11:47:00.000+03:00

Olen laihduttanut kolme kertaa.

Kolmekymppisenä pudotin kymmenen kiloa näkemällä nälkää. Turhamaisuuttani hiveli kaikki huomio ja hämmästely. Kilot palasivat kymmenessä vuodessa.

Nelikymppisenä sain käsiini Katahnin kirjan: T-dieetti. Innostuin noudattamaan ohjeita. Periaate on päinvastainen kuin karppauksessa: vältetään rasvaa ja suositaan hiilihydraatteja. Syödä voi mielin määrin, kunhan syö oikein.Motto, muistaakseni: kalori ei ole kalori! Rasvasta saatu kalori tallentuu vyötärölle, hiilihydraatista saatu ravinto kuluttaa energiaa sulaessaan. Sehän vetosi järkeeni. Laihduin kymmenen kiloa rasvaprosentteja tutkiessani.

Viisikymppisenä olin taas saanut takaisin kadonneet kilot. Palasin vielä T-dieettiin, ja näytänkin ihan sutjakalta vanhoissa valokuvissa. Vähitellen kyllästyin tuohon harrastukseen, ja keskityin muihin.

Viime syksynä huomasin elopainon kohonneen 20kg nuoruusvuosista. Eipä tuo mielenrauhaa häirinnyt. Ei isoäidin tarvi laihduttaa. Kaikkihan surkuttelisivat, että mahdanko olla sairas? Hiukan keljutti kaapissa kutistuneet vaatteet, mutta siirsin ne taaemmas ja hankin isompia.

Kuitenkin paino alkoi pudota, vaikka en laihduttanut. Näin pienellä ihmisellä kuusi kiloa jo tekee askelen kevyemmäksi. Uteliaana olen seurannut vaa'an lukemia, jotka hitaasti muuttuvat pienemmiksi. Ihan mukava on löytää kaapista entiset lempivaatteet.

Olen miettinyt syitä moiseen:

1.Koska en enää laihduta, en muista ajatella ruokaa. Kiinnostun muusta. Laihduttamisesta tulee helposti harrastus tai jopa uskonto (vrt karppaus). Ruoka on mielessä kaiken aikaa.
2. Purukumi! Vuosi sitten aloin jauhaa Xylitol-purkkaa hampaiden takia. Olen herkkusuu, jolla on tapana pistää ohimennessään suuhun makupaloja, aina kun kuljen keittiön läpi. (Vrt. Pavlovin koirat.) Purkka auttaa tuohon himoon. Eikä lihota.
Todennäköisesti seuraavalla kaukomatkalla kadonneet linjani palaavat. Matkoilla syömisestä tulee helposti harrastus...

En ole ruma!

2011-10-19T15:20:00.000+03:00

"Se nyt vain tuntuu siltä"
Tämänpäiväinen kolumni KymenSanomien Tv&radio-sivulla sai naamani hymyyn aamukahvin ääressä. Vesa Majanen ruotii väliaikasoittojen ja mainosten äänenvoimakkuutta, ja yltyy pyörittelemään kuulemaansa selitystä, missä teknisiin hienouksiin vedoten perustellaan, että "...mainokset eivät ole kovaäänisempiä kuin ohjelmatkaan. Ne vain kuulostavat siltä." Hulvattomia esimerkkejä vastaavien selitysten käytöstä seuraa, ja helmenä pohjalla on toteamus, jonka voi itselleen aamusella lausua peilin ääressä:

"...en minä ole lyhyt ja ruma. Minä vain näytän siltä."

Mutta sehän onkin totta! Sisälläni asuu nuori kirkassilmä, enkä meinaa tuntea peilikuvaani. En minä ole tuollainen. Outoa, että ihmiset näkevät tuon, eivätkä minua.
Ja minäkin teen aivan vääriä päätelmiä ihmisistä ulkomuodon perusteella. Aika hurjaa, miten olemme ulkonäkömme vankeja. Ensivaikutelma voi siksi mennä aivan harhaan, ja vasta tutustuminen korjaa erheet.

Viime vuosisadan puolella Internetin ihmemaassa löysin puutarhafoorumit. Vähitellen löytyi ystäviä, ja joskus leikittelimme kuvitelmilla toistemme ulkonäöstä. Kun sitten järjestimme tapaamisia oikeasti, hämmästyi varmaan moni muukin kuin minä. Kuitenkin panin merkille, että ulkonäkö ei helposti horjuttanut sitä käsitystä, minkä ystävistä olin luonut. Tapaaminen tietenkin täydensi henkilökuvaa, jopa muutti sen, mutta ulkonäön merkitys oli vähäisin. Ihminen on totisesti ihan muuta kuin hänen pintansa.

Luonnos kesäpaidaksi:

Mykät todistajat

2011-10-17T15:20:00.000+03:00

Marjattah 17.10.2011

Mustavalkomaanantain 88. haaste:

"A photograph is a secret about secret.The more it tells you, the less you know."~Diane Arbus~

Pistekirjoitusta

2011-10-14T21:36:00.000+03:00

Torstaina lähdin liikkeelle mielessäni Valokuvatorstain 220. haaste. Poimin satunnaisia havaintoja. Eihän noin visuaalista runoa voi kuvittaa! Kuvien taakse olisi nähtävä. Pilviä tähyillessäni merkillinen olento keinahteli näkökenttään. Monta muuta ehdokasta löysin vanhoista albumeistani, mutta tämä on nyt minun kuvausretkeni tulos.

”Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan. Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä.”Risto Oikarinen: Puupuhaltaja, Otava 2005 s. 31

Huomasin löytäneeni Alexander Reichsteinin teoksen "Muodonmuutoksia", joka on osa Kotkan veistospuistoa.

Eksoottiset aarteet

2011-10-10T17:24:00.001+03:00

Hyvästit kesälaitumille! 8.10.2011

Silmäilin unohtunutta blogia, ajalta ennen Varamussaloa. Melkein näin olisin yhtä hyvin voinut kirjoittaa tänään:

4.10.2006Lokakuun merkillisen lämpimät yöt herättävät haaveita. Olisihan se kasvihuoneilmiö puutarhurille ihanaa! Palmut, magnoliat, puksit ja bougainvilleat rehottaisivat huolta vailla pohjolassa. Mutta yksi puute ei korjaannu: valo! Aurinko näyttäytyessään jää matalalle puiden taakse.Halla ei ole vielä säikytellyt pikku kameliaani, mutta nuppujaan se ei tohdi aukaista lokakuun sumuisessa hämärässä. Pasuunakukat käyvät yhä kalpeammiksi ja oleanterin nuput lopettavat paisumisen. Talviunien aika on lähellä.Muhkea pasuunakukkaistutus matkusti eilen toiseen puutarhaan pitovaikeuksien takia.

Kokoelmani ei ole suuri mutta olosuhteisiin nähden ylärajalla. Ah, olisipa viileä viherhuone! Melkein kateellisena katselen uusien talojen upeita lasiulokkeita ja tunnen syvää närkästystä huomatessani niissä silkkikukkia jos sitäkään. Mutta pois ruikutus ja kademieli, huonomminkin voisi olla. Onhan meillä autotalli minne puoliso on rakentanut tukevan hyllyn ylös ikkunan ääreen. Muhkeimmat pasuunakukat mahtuvat sinne, tosin katkottuna. Savipajassa syntyy villikissoja viidakkotunnelmassa oleantereiden, agapanthusten ja passiflorapehkojen keskellä. Vain viileys erottaa tropiikista, työasuni on talvella toppatakki. (Välillä kasvit yllättää outo hellekausi, keramiikkauuni saa lämpötilan nousemaan jopa 30*C) Pimeään ulkovarastoon vien mukulat ja ruusut viettämään talvea syvässä koomassa.

Puutarhanhoito voisi olla helpompaakin. Miksi pitää haaveilla Madeiran puutarhoista sensijaan että keskittyisi tuttuihin ja turvallisiin pohjoisen puutarhakasveihin? Hyvä kysymys. Haasteita, haasteita! Kirveleviä pettymyksiä, huikeita onnistumisia.

Jos asuisin Madeiralla kasvattaisin varmaan kituliasta koivua ruukussa.

Aamun kuva kännykällä

2011-10-05T12:24:00.000+03:00

Prunus sargentii klo 09:18

Lokakuinen aamuaurinko hipaisee rusokirsikkaa. Tänä syksynä se on väriltään lempeän hohtava. Joinakin syksyinä punainen on häikäissyt silmät. En voi olla valokuvaamatta puuta nytkään, vaikka se on totisesti ehtinyt esiintyä kuva-albumeissani ja videoissani. Keväällä ja syksyllä Prunus sargentii on puutarhani kuningatar.

Päivitin eilen mobiililaitteeni(Nokia N8). Päivitän milloin kännykän näytölle ilmaantuu ehdotus, tarkemmin syventymättä ominaisuuksiin. Juuri kun alkoi tottua, on kaikki taas erinäköistä... Monet uutuudet näyttävät lähinnä kosmeettisilta, mutta kamerassa huomaan jotakin merkittävää: valokuvaan tallentuu entistä enemmän tietoa. Jos avaan tämän kuvan Picasassa, ja klikkaan auki täydelliset tiedot, voin nähdä mm. kuvan tarkan paikannuksen:

Leveysaste60.455167° N
Pituusaste26.875167° E

Jopas jotakin! Kännykkäni tietää missä olen, kaiken aikaa. Suojelusenkeli vai vartija? Päätän hyväksyä sen, en kulje hämäräperäisillä poluilla.
Etsiskelin Googlella keskusteluja aiheesta, mutta ei tullut vielä osumia.

Uudenaikaista!

2011-10-04T12:00:00.002+03:00

Jestas sentään!

Oi miten hauskaa! Kokeile sinäkin, jos olet Blogger-blogaaja, tai sellaisten lukija:

Varamussalo uusin silmin

Pähkäilen aiheesta lisää blogissa K50

Ja huomaa: voit valita 7 erilaista näkymää :)
Tykkäätkö?

Lokakuu

2011-10-03T14:51:00.001+03:00

Muhkeat kilpiangervot nöyrtyvät taipumaan kohti maata syksyn kutsuessa. Norsu uneksii kaukaisesta kotimaastaan, missä on kesä ainainen.

Mustavalkomaanantain 86. haaste on 'Syksy'.

Kesän viimeisen päivän yllätys

2011-10-02T22:08:00.000+03:00

Varjoinen pergola

Viimeisenä päivänä ennen lokakuuta lankesi puutarhaan merkillinen, haikea lämpö. Aurinko häikäisi matalalta syksyyn pukeutuvien puiden takaa, eivätkä puutarhan viimeiset kukat voineet enää kurkottaa kasvojansa sen valoon. Haravoin kirsikkapuun punaisia lehtiä sammaltuvalta nurmikolta varjopuutarhassani, ja aivan varmasti kuulin mustarastaan laulavan.

Villiviinit , kärhöt ja kelloköynnökset ovat kesän kuluessa solmineet tuuhean katon. Silloin tällöin sain ihailtavakseni suloisen kellokukan matkan varrella korkeuksiin. Voiko viehättävämpää kukkaa kuvitella! Polviani heikottaa sitä katsellessa. Kenties olen vielä ensirakkauden lumoissa. Monina kesinä tuota myöhäistä kukkijaa sai turhaan odottaa.

Noukin lakastuneita kukkia patiolta. Mistä niitä tipahtelee? Kuinka nämäkin kerkisivät kukkia salaa? Arvaan kohta, jotakin pilkottaa katoksen läpi. Menen kauemmas ja kiipeän tuolille, ja saan nähdä täydessä auringossa kylpevän kukkakedon! Yritän laskea, - kukkia on kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, mahdoton laskea, sillä yhä uusia nuppuja kohoilee villiviinien välistä.

Harmi ettei katolle voi viedä puutarhatuolia. On kiipeiltävä ja kiikaroitava, ja iloittava siitä, että kelloköynnökset noin riemukkaasti kukoistavat.

Aurinkoinen kukkaketo

Kelloköynnös (Cobaea scandens)

Isoäidin leikit

2011-09-29T14:24:00.001+03:00

Kanadalaiset pojantyttäreni ovat ehkä juuri nyt liian isoja leikkimään nukeilla. Thaimaalainen katutaiteilija ikuisti heidän veikeät hymynsä postimerkin kokoisista lompakkokuvista kolme vuotta sitten, jolloin he olivatkin ihan sopivan ikäisiä. Isoäidin nukkeja on tässä kokoontunut ryhmäkuvaan heidän ympärilleen. Siinä on tuttua väkeä kun tarkemmin katsoo: tätejä ja setiä ja sukulaisia. Pikkuinen isoäidinäiti ujostelee uusissa kouluvaatteissaan viime vuosisadan alussa, ja setä lukee thaikielistä satukirjaa. Isotäti on solminut hiuksensa poninhännäksi, ja toivoo että uusi vannealushame vilahtaisi kellohameen alta. Oma isä 70-luvun muotifarkuissaan on hyppäämäisillään ulos kuvasta. Kenties hän lähtee etsimään tyttäriään, jotka ovat juuri sopivan ikäisiä leikkitovereiksi.

Nukkemaailmassa on kaikki mahdollista.

Rakas häirikkö

2011-09-27T11:18:00.000+03:00

Tämänaamuinen ikkunanäkymä

Yöllinen pommitus jatkuu yhä. Päivällä kolahtelut hukkuvat muihin arjen ääniin, paitsi jos yrität vetäytyä päiväunille. Kuinka kummassa pähkinöitä riittää yhä, vaikka puun alla niitä on jo mattona? Mies vitsailee, että oravat keräävät niitä maasta, ja viskovat aamuyöllä peltikatolle. Epäilen hiukan, liian painavia ne ovat oravalle. Tontut ja maahiset siellä kiusoittelevat...

Taivas on kirkas, taidan mennä harjan ja haravan kanssa korjaamaan ajotieltä autojen murskaamat pähkinät. Jos olisin hiukan nuorempi, kiipeäisin noille vankoille oksille, ja ravistelisin. Ehkä jäisin oksanhaaraan istumaan kirjan kanssa, kuten minulla lapsena oli tapana.

Japaninjalopähkinä, Juglans ailanthifolia, kaksivuotiaana 1995

Aamulla lauantaina

2011-09-25T16:05:00.000+03:00

Yritin Facebookissa luoda onomatopoeettisen arvoituksen, ja kommenttiketjusta tuli 55 tekstin mittainen, ennen kuin oikea arvaus löytyi. Yritän vielä hiukan parannella ääniefektiä tässä:

Mikä sanoo:
"KLONKKODONK PLONKLONKprlprlprlprlrlrlrlrlrl"

ja säikyttää hereille monta kertaa yössä?

Säästän lukijani arvauskilpailulta, sillä vastauksen voi päätellä lauantaisesta valokuvasta. Sehän on tietenkin japaninjalopähkinäpuu, joka on valmistanut elämänsä ennätyssadon. Puun oksat kaartuvat peltikaton ylle juuri makuukammarimme kohdalla, ja erityisesti aamuyön tunteina se alkaa pudotella painavia pähkinöitään. Kavahdan kalpeana hereille kuvitellen että ammunta alkoi rauhallisella sivukadullamme.

Tämmöinen 'peitto' löytyi lauantaiaamuna ja näköjään vielä monena tulevana aamuna kadun varren nurmikaitaleelta. Niinpä lähetän sen vastaukseksi Valokuvatorstain 217. haasteeseen 'Kuvapeitto' lauantaiaamuna.

Kaappia siivotessa

2011-09-20T10:34:00.001+03:00

Omakuva Rovaniemellä

Kaappisiivouksen pyörteissä tuli eteen paksu nippu vanhoja hiilipiirroksiani. Niitä selatessa ja karsiessa pysähdyin tuijottamaan silmiin itseäni kauan sitten. Hyvin muistan miltä tuntui olla minä, ilmeenkin tunnistan. Muutama vuosi aloittelevana kuviksenopettajana Helsingissä on takana. Olemme muuttaneet toiselle puolelle Suomea, Lapin portille, mikä tuohon aikaan oli hesalaiselle yhtä kaukana kuin kuu. En ole palannut äitiyslomalta takaisin koulutyöhön, ei, ikinä en edes katso kouluun päin. Minusta tulee vapaa taiteilija!
Nyt katson elämääni samoin silmin, mutta eri suunnasta. En saattanut kuvitella, että työvuosien jälkeen odotti vielä se vapaan taiteilijan ura, eläkeiässä. Vailla suorituspaineita kutsunkin itseäni nyt päätoimiseksi harrastajaksi.
Tämän piirustuksen säästin, ja digikuvasin kuten monet muut löytöni. Ehkäpä ne saavat uuden elämän digitaalisessa muodossa...

Mustavalkomaanantain 84. haaste on MUISTO.

Singin´ in the Rain

2011-09-15T20:54:00.001+03:00

Puutarhassa sataa, ihanaa!

Valokuvatostain 816. haaste

Nukkesiskokset

2011-09-14T17:22:00.000+03:00

Tellervo ja Teresa v.1921/2011

- Muistatko sen tappelun? Hiekkalaatikolla?
- Se oli hiekkasiivilä, ja sinä halusit sen minulta.
- Minäpäs, sanoin minä.
- Ei kun minä, sanoin minä.
- Sinä heitit hiekkaa.
- Sinä tartuit minun tukkaan.
- Ja sitten me kiljuttiin, ja vauva heräsi parkumaan.
- Hilma juoksi pihalle, ja retuutti meidät nurkkaan. Eri nurkkaan kummankin.
- Itkettiin ja nyyhkittiin. Ja sitten otettiin kaulasta kiinni, ja sovittiin. Suloisesti.

- Sinä muistat Teresa. Sinä muistat! Oltiin kai pari-kolmevuotiaita silloin. Sinähän olit jo kahdeksan, minä kuusi, kun äiti sieppasi minut mukaansa sinne Moskovaan. Äiti jätti ihanan kodin, jätti isän, Ellenin, Adelen ja Annikin. Ja sinut, Teresa. Joka päivä kaipasin isää ja siskoja. Uskotko? Miten ihanaa nähdä teidät viimeinkin! Huomasitko Teresa, pikkusiskot niiasivat minulle asemalla kun tulin junasta. He luulivat minua joksikin tädiksi. Mutta isä ja sinä tunsitte minut! Tiedätkö, en koskaan edes pakottamalla suostunut sanomaan äidin uutta miestä isäksi, en koskaan. Minullahan on isä! Näin kauan jaksoin odottaa, että näkisin taas teidät. Nyt olen tarpeeksi vanha matkustamaan yksin, ja äiti päästi minut kyläilemään.

-Tellervo, voi että me kaivattiin sinua. Ja äitiä. Mutta me kyllä taidettiin olla sinulle kateellisia. Sinä sait äidin! Pikkusiskot eivät muista äitiä, mutta osaavat kyllä haaveilla hänestä. Miksi hän valitsi sinut? Sinä olit varmaan meistä kaunein?

-Ei Teresa. Ei se ollut niin. Ei ollenkaan. Muut olivat liian pieniä. Minä olin tummatukkainen. Äidin näköinen. Sinä olit vaalea. Sinä muistutit isää.

- Mutta nyt emme koskaan eroa, emmehän? Kyläillään! Kirjoitellaan!

Nuket

Oikotie

2011-09-13T22:33:00.001+03:00

Mistä tulemme, minne...?

Mustavalkomaanantain 83.haaste on VÄYLÄ.

Pasuunakukkien lumoissa yhä

2011-09-08T12:44:00.000+03:00

Kurkista puutarhaani!

Julkaisin tämän elokuisen videon K50-blogissa, missä se liittyy webbinikkarointi-aiheisiin. Haluan liittää sen myös Varamussalon puutarhaosastoon. Ehkä arvelet, että kukkien tuoksu on sekoittanut pääni, kun en muusta osaa kertoa, ja varsinkaan julkaista kuvia...Tällä hetkellä keltaisessa pasuunassa on 24 kukkaa, valkoisessa tusinan verran, ja valtavasti nuppuja! Yöpakkasten tullessa olen pulassa. Vaikka sehän on tuttua kaikille tarhureille. Niin monet ihanuudet ovat parhaimmillaan juuri nyt. Hortensiat, daaliat, päivänsilmät. Kesäkukkaistutukset. On iloittava tänään, ja luovuttava sitten kun on aika.

Omakuva

2011-09-05T13:01:00.000+03:00

Mustavalkomaanantain 82.haaste 'Omakuva' on vastustamaton.Onhan malli aina käytetävissä. Mitähän mustavalkoisuus nyt aiheeseen toisi? Tässä tarkkailen varjojen leikkiä kasvoillani. Ja katsetta, joka ihailee itseäni paljon ihanampaa kohdetta.

Toteutus N8-kännykän kakkoskameralla, joka on vallan verraton väline meidän narsistien tarpisiin ;)

Nuket järjestykseen

2011-09-03T18:01:00.000+03:00

Uusimmalle nukelleni valmistui neulepaita eilen, ja pääsi hänkin valokuvaan. Näin sain päätökseen tammikuussa alkaneen projektin: kaksi poikanukkea, malllina omat 70-luvun vintiöt. Vaatteiden valmistaminen sujui melkein vanhasta muistista, olenhan niitä tehnyt aikoinaan poikalapsille, varsinkin neuleita. Farkkuja lähinnä paikkasin, joten 70-luvun mallin toteuttaminen olikin melkoinen haaste.-Varmaan näille vielä näprään kenkiä ja sukkia ja muuta pientä, mutta muuten tuntuu urakka nyt valmiilta.
Tästä sain aiheen päivittää Nukkesivun, joka löytyykin tuosta reunasta. Päätin toteuttaa sen pelkästään kuvasivuna, koska tekstejä aiheesta löytää ken hakee tästä blogista. Tellervo-nuken tarina onkin edennyt savikimpaleesta alkaen otsikolla 'Kuinka valmistan posliininuken.'

Pilvien tarkkailua

2011-09-02T14:31:00.001+03:00

Syyskuun ensimmäisenä päivänä on vielä kesä kesken. Puutarhatuolissa on mukava lojua taivasta tarkkaillen. Kuuluu kaukaista jyrinää, tulevatko pilvet tänne päin?

Mustavalkomaanantain 81. haaste on "Skywatch-Monday."
Maanantai jo meni, mutta ehdin mukaan. Joka päivä olen pilviä tarkkaillut.

Viikonloppu Vanhalla Huvilalla

2011-08-28T12:19:00.000+03:00

Hetki ennen auringonlaskua

Sellaista tapahtuu. Vain uutisissa, ei toki meille... Eilen saimme hiukan ajateltavaa:

JOS olisimme jättäneet jääkaapin sammuttamatta, kun palasimme kaupunkiin? Muutaman kerran tuli niin tehtyä reissatessa edestakaisin. JOS tämä olisi tapahtunut yöllä, kun nukuimme sikeästi yläkerrassa? JOS…

Eilen laitoimme Vanhan Huvilan vanhan jääkaapin käyntiin ensi töiksemme. Se hyrähti tuttuun tapaan, ja Mies ryhtyi siirtämään tuomisia hyllyille. Kesken kaiken kaapin ääni muuttui oudon rätiseväksi, ja samalla alkoi huoneeseen levitä kitkerää savua. Miehen nopea toiminta esti tuhoisat tapahtumat. Olimme paikalla, olimme vieressä. Mutta JOS…

***

Aamulla heräsimme joutsenten mellastukseen järvellä. Ne suunnittelivat muuttomatkan aloittamista, eivätkä päässeet ilmeisesti yksimielisyyteen. Huutoa ja pulikoimista , valkoisen välkettä aamuauringossa. Viimein ne lehahtivat lentoon, mutta yksi jäi vielä pitkäksi aikaa järven selälle mietiskelemään. Lopulta sekin nousi siivilleen, ja kaarsi kohti etelää.

Kahvin tuoksun jo leijuessa keittiössä laskeuduin Vanhan Huvilan syvään viileään kellariin, mistä aamiaistarvikkeet löytyivät. Ajattelin anoppiani, taitavaa emäntää, joka kulki näitä jyrkkiä kiviportaita aikoinaan monta kertaa päivässä. Mies muistaa, että metsän reunassa oli myös sahajauhojen uumenissa maakellari, johon Isontalon vanhaisäntä oli toimittanut talvella järven jäästä sahatut jääkuutiot. Täällä perhe vietti koko pitkän kesän ja odotti isää lauantai-iltaisin käymään. Reppu selässään hän saapuikin kävellen kahdeksan kilometriä rautatieasemalta. 'Viikonloppua' ei ollut vielä keksittykään.

Ihan turha kapine tuo jääkaappi...?

Annetaan hyvään kotiin

2011-08-26T13:19:00.004+03:00

Brugmansia arborea, pasuunakukka

Tilanpuutteen takia luovuttaisin yhden aarteistani ensimmäiselle sopivalle tarhurille, joka voi tulla sen noutamaan. Oli vaikeaa saada siitä kuva keskipäivän kirkkaassa paisteessa, mutta tuo isolehtinen tuolin vieressä on kyseinen puska. Itse asiassa siinä on kolme pasuunakukkaa. Istutin keväällä kolme pikkiriikkistä talvipistokasta samaan ruukkuun, ja nehän lehahtivat huimaan kasvuun jo ensimmäisenä kesänään. Yksi on jo esitellyt keltaisia kukkiaan, ja meinaa jatkaa. Muissakin nuput pullistelevat, mutta en ole ihan varma väristä. Kapuloita on ollut niin runsaasti, että ne ovat sekoittuneet.

Tässä olisi nopealle noutajalle komea pensas loppukesäksi, kunnes hallat alkavat uhata. Pikkuauton takapenkille se ei leikkelemättä mahdu. Nämä kannattaisikin ensi kesänä jakaa kolmeen ruukkuun.

Kaikki pasuunakukkani ovat Madeiralta 2002 tuomieni pistokkaita. Siellä näitä kutsuttiin Daturoiksi. Pasuunalajikkeiden oikeista nimistä onkin aika ajoin noussut keskusteluja puutarhafoorumeilla.

Hoidosta hiukan: Pasuuna lepäilee talvet viileässä, valoisassa tilassa. Pimeässäkin lepo voi onnistua, jos viileyttä riittää. Lehdet tippuvat eikä kastelua tarvita kuin ehkä kerran kuussa hiukan. Huonekasvina talvetus onnistuu myös, vaikka se ei ole sisätiloissa ilo silmälle. Lisääminen on helppoa varrenpalasista. Jopa syksyllä olen siinä onnistunut, kuten nämä kolme osoittavat.

Keväällä 'Brugi' tuodaan ulos hallavaaran mentyä. (Tai suojataan hallaöinä). Todennäköisesti se menettää sisällä syntyneet lehdet, mutta kasvattaa pian uudet ja aurinkoasietävät. Hoito on helppoa, seisot vaan vieressä kastelukannun kanssa...Varsinkin kukkiessaan se on tosi janoinen (ja nälkäinen), ja riiputtaa lehtiään iltapäivän auringossa. Se osaa myös kiittää! Kohta vesitarjoilun jälkeen lehdet ja keltaiset torvet nousevat jäntevästi tanaan!

Jos olet kiinnostunut, kommentoi, ja otetaan yhteyttä. Haluaisin luovuttaa koko istutuksen, sillä kapuloiden lähettäminen ympäriinsä ei nyt ole suunnitteilla. (Aikansa kutakin.)

***

Jälkikirjoitus

31.8.2011

Hyvillä mielin kerron, että pasuunakukka on nyt toisessa puutarhassa. Ihanassa puutarhassa!

Se matkusti sinne peräkärrissä nuput pullottaen. Nyt toivon pitkää lämmintä syksyä, ja anteliasta kukintaa. Ruukussa on kolme yksilöä, kukaties jonkin väri on yllätys? Kiitos teille, Krisse ja Pekka, pelastitte minut pulasta.

Vanhat negatiivit

2011-08-20T13:06:00.001+03:00

Laatikoita siivotessani äskettäin jäin selailemaan vanhojen kuvakuorien sisältöä. Isäni oli innokas valokuvaaja, ja opetti minulle pimiötyöskentelyn saloja. Miten helppoa onkaan nykykonstein valmistaa kuva tästäkin unohtuneesta negatiivista!

Monta polkua avautuu mieleeni.Voisin kertoa akvaariosta, ikkunanverhoista, tauluista seinällä. Tammiparketista ja puunauksen tuoksusta. Poninhännästä. Pian leikkasin itselleni otsatukan ja sain huomata isän moisesta 'lapsellisuudesta' harmistuvan. Mitähän 13-vuotias Marjatta tässä lukee? Grimbergin 'Kansojen historia' selkäni takana on nyt omassa kirjahyllyssä. Tätä valoisaa lapsuudenkotia jäin pian kaipaamaan ja unissani etsimään.

Mustavalkomaanantain 79. aihe on negatiivi

Valkoisen lumoissa

2011-08-19T20:53:00.001+03:00

Kerrottu valkoinen Brugmansia Madeiralta

Kaunista kohdetta on vaikea kuvata. Todellisuus on aina kauniimpi. Minkä lukemattomista kuvista valitsisin , mikä tekisi oikeutta kohteelleni ?
Kun iltahämärissä palasin Turunmatkalta kotiin, oli vastassa huumaava tuoksu. Pasuunakukat olivat avautuneet! Lähtiessäni jäivät nuput paisumaan, tutut keltaiset ja uudelleensyntyneet valkoiset .
Toin Madeiralta yhdeksän vuotta sitten kolme juurakkoa: keltaisen, vaaleanpunaisen ja kerrotun valkoisen. Majatalon puutarhuri kaivoi ne minulle emännän luvalla. Siihen aikaan pasuunakukkia ei nähnyt täällä supermarketeissa, ne olivat harrastajien erikoisuuksia. Ihmeen hyvin eksoottiset tuomiseni selviytyivät talvilevosta savipajassa, ja lähtivät huimaan kasvuun jo seuraavana kesänä. Keltainen on kukkinut uskollisesti joka kesä ja ollut lukemattomien uusien istutusten äiti myös puutarhaystävien pihoissa.

Vuosien kuluessa vaaleanpunainen katosi, ja niin näytti käyvän valkoisellekin, joka oli ihanin mielestäni. Arvelin jakaneeni kaikki valkoisen palikat pois, kun leikkelin noita uusiksi taimiksi. Viime keväänä sain ihmetellä muutamaa talvisäilössä syntynyttä hentoa valkoista kukkaa. Sen jälkeen helle ja kuivuus koettelivat kovin, nuput tippuivat sitä mukaa. Vain keltainen jaksoi kukoistaa.

Ja nyt on valkoinen täydessä loistossaan! Onko kukkia tusina vai kaksi, uusia avautuu kun ensimmäisiä lakastuu.Taas haluaisin kutsua kaikki katsomaan valkoista Brugmansiaani, sillä ilo on aivan liikaa kannettavaksi. - Mutta palikoita ehkä voin jakaa taas keväällä.

Isojen pasuunoitteni varjossa varttuu pieni punaisen taimi. Se on puutarhaystävältä saatu. Toivon että se selviytyy pitkästä talvesta.

Tässä videossa keinuu myös pasuunakukkia: Elokuun puutarha

Serkkutytöt aikamatkailevat

2011-08-15T15:52:00.005+03:00

Tämän kuvan sukualbumista julkaisin 'Mustavalkomaanantaissa' ja arvuuttelin samalla kuvauspaikkaa. Sain hyviä vinkkejä, ja Maijaserkku turkulaisena tunnistikin paikan oitis.

Tänä kesänä verraton serkkupiirimme , - kuuden sisaren tyttäristä viisi, kokoontui Turussa, ja Maija johdatti meidät vanhan kuvan maisemaan. Siinähän talo on paikoillaan!

Itse seison kuvassa äitini paikalla. Muut vanhassa kuvassa ovat isäni veljiä vaimoineen, ja kovasti arvailemme mikä oli retken tarkoitus? Miksi auto oli parkkeerattu juuri tähän?

Mutta kiitos Maijan, paikka on nyt selvitetty. Tässä on 1756 valmistunut vanha sokeritehdas, joka on uudistettu Charles Bassin piirustusten mukaan. Maija on tallettanut lehtileikkeen Turun Sanomista 6.5.2011:
Charles Bassi - Suomen ensimmäinen intendentti

Artikkeliin liittyy komea panoraama juuri tästä paikasta joelta katsottuna.
Ote kokosivun jutusta:

"Empiren arkkitehti
Vuodesta 1824 alkaen Charles Bassi toimi yksityisenä arkkitehtinä Turussa. Hänen vuosina 1824-27 suunnittelemat talonsa tuhoutuivat Turun palossa. ----- (nyk. kaupungintalon) viereiseen kortteliin Bassi suunnitteli kaksikerroksiset empiretalot, Aurakadun kulmaan apteekkari Julinille ja Kauppiaskadun kulmaan kauppaneuvos Trappille. Näiden talojen välissä (eli juuri siinä, missä auto on pysäköity) on 1756 valmistunut vanha sokeritehdas ja sen vieressä Engelin 1816 suunnittelema kapea Lohmannin talo. Turun palossa (v. 1827) talot kärsivät pahoja vaurioita, mutta palon jälkeen Bassi uudisti talojen julkisivut ja sisustat. Hän itse asui perheensä kanssa entisen sokeritehtaan kolmannessa kerroksessa."

Täältä viime vuosisadan autoretkeltä jatkui meidän matkamme takaisin nykyaikaan ihmettelemään Turun, vuoden kulttuuripääkaupungin nähtävyyksiä.

PS. Kuva on tavallaan Raijan ja minun yhteistyö, photoshoppailemalla sain kaikki viisi serkutarta samaan kuvaan.(Olisinpa ollut huolellisempi ja ottanut vanhan kuvan mukaan. Olisin saanut perspektiivin paremmin kohdalleen.)

Oilin Hemerocallikset

2011-08-05T12:49:00.005+03:00

Aamuvarhaisella kävin jo nyppäisemässä nämä kaunokaiset kuihtuneina pois. Uudet nuput pullistelevat, lisää on tulossa! Päivänliljan kukka kestää päivän, mutta uusia aukeaa viikkotolkulla. Eilen odotin oikeaa valaistusta, jotta kukkien syvä tummuus onnistuisi kuvassa. Aurinko näyttää ne liian punaisina. Varjosta huolimatta keltainen kukka teki valkoisen reiän kuvaan (yritin photoshoppailla sen paremmaksi). Niinpä tämän kirjoituksen pohjalla on vielä kuva keltaisesta rimssureunasta. Oilin puutarhasta sekin on peräisin, kuten monet muut kasviaarteeni.

Elokuussa 2002 joukko internetin ihmemaassa tutustuneita puutarhahulluja, 'Taimipottilaisia', osallistui puutarhakierrokseen Kotkassa. Täällä riittäkin ihasteltavaa Sapokan vesipuistosta alkaen. Tiesin että ystävieni kasseissa kulkee taimia minullekin tuomisiksi. Panin merkille varsin pitkän hojopin, joka huojui Oilin kassissa koko kierroksen ajan, olin kai vähän huolissani siitä. Illansuussa sitten etsiskelin tuomisille paikkoja, ja istuttelin minne sattui mahtumaan. Oilin korkea Hemerocallis pääsi 'Cottage Gardeniin', polun reunaan. Vähän surkeana se retkotti, mutta juurtui kumminkin paikalleen.

Aivan äskettäin tuo arvoituksellinen hojoppi kasvatti ensimmäisen kerran kukkavanan. Tarkistin päiväkirjastani: se 'aivan äskettäin' oli vuonna 2004, siitähän on jo seitsemän vuotta! Voi miten olin innoissani, tiesin että tämä ei ole mikään tavallinen tarhapäivänlilja, vaan erikoinen, tummanpunainen hybridi. Jotakin puuhastelin ja kitkin siinä vieressä taas, yhtäkkiä huitaisu osui kukkavanaan ja naps! varsi oli poikki. Taisin lysähtää polulle nuppuvarsi kädessäni, enkä voinut estää kyyneleitä tulemasta. Kyllä tiesin että se voisi kukkia seuraavina kesinä, mutta seuraava kesä on ikuisuuksien päässä. Kuinka jaksaisin odottaa!

Aika kuluu, vaikka ei jaksakaan odottaa... Kolmisen vuotta sitten rakensin oikein päivänliljapenkin, keräilin sinne tänne ripottelemani ( usein etanoiden ahdistelemat ) hemerot reunustamaan kaarevaa kivipolkua, missä myös aurinko viipyy pisimpään. Tämä hellekesä onkin ollut niille yhtä juhlaa, keltapäivänliljat aloittivat jo varhain, sitten rusopäivänliljat ja viimein Oilin uskomattomat pitsihelmat, joista monet kukkivat nyt ensimmäistä kertaa. Jotkut hän kasvatti siemenestä, toiset oli tuonut matkoiltaan.

Oili Kaijomaan liian varhainen kuolema talvella 2006 jätti lukemattomat puutarhaytävät kaipaamaan. Hän oli ennen muuta kuunliljoistaan tunnettu monen muun ohella. Olen tallettanut puutarhalehtien artikkeleita, ja 'Puutarhaunelmien' jakso Oilin puutarhasta on kasetilla jossakin tallessa. Tänä kesänä päivänliljat muistuttavat ystävästä, joka aikoinaan lietsoi innostustani ja rakkauttani puutarhakasveihin.

Ruusun nimi

2011-07-07T12:18:00.006+03:00

'Maijanruusu'

Vanhan Huvilan savimaassa viihtyvät ruusut. Kerran juurruttuaan ne tulevat toimeen myös unohduksen kausina. Nuorena morsiamena kauan sitten tuskin erotin kurtturuusua neilikkaruususta tai pionia krysanteemista. Kaikki olivat osa viehättävää maalaistunnelmaa, joka lumosi rakastuneen kaupunkilaistytön. Puutarhanhoito ei kuulunut harrastuksiini vielä pitkään aikaan, osasin vain ihailla kauneutta. Varmasti näin silloin myös 'Maijanruusun', vaikka se ei nouse muistoista esiin.

Ruusujen hoito siirtyi vähitellen minulle. Opin leikkaamaan neilikkaruusut keväisin, jolloin ne kukkivat kiitollisina kesän loppuun asti. Tunnistin suloisen Mustialanruusun, 'Minetten', ja sain sen vahvistumaan. Puiden harventaminen auringon tieltä varmaan myös oli hyväksi sille. Runsaat nuput avautuvat parhaillaan, tuulenhenki kuljettaa vienon tuoksun tänne verannalle, missä nyt naputtelen tekstiä. Kurtturuusuja yritin myös ohjailla. Rohkaistuin itsekin istuttelemaan ruusuja, ja oivan talkooporukan (Mies, minä ja veljenpoika vaimoineen) voimin syntyi kivimuurin reunaan uusi ruusupenkki. Se onkin komistunut ja levinnyt, nimilaput taimien juurilla ovat visusti piilossa.

Vanhan ruusualueen reunalla on arvoituksellinen kohta. Keväisin olen kaivellut siitä pois kuolleita juurakoita, ja leikannut alas harottavat risut. Kesällä paikalle on kasvanut harvapiikkinen ruusupensas, jonka kukkia en ole koskaan nähnyt. Olen arvellut villiruusuksi.
Tänä keväänä ruusut jäivät leikkaamatta. Olimme matkoilla siihen aikaan. Nyt sain hämmästellä nimettömän pensaan paisuvia nuppuja. Ja tällä viikolla saapuessamme odotti täällä uskomaton kukkaloisto. Näkemällä näen nyt ensimmäisen kerran yli kuusikymmenvuotiaan ruusun kukat!

Syitä voi arvailla. Olen keskittynyt kaupunkipuutarhaani sen vähäisen ajan (sic!), parikymmentä vuotta, minkä kasviharrastus on kiehtonut. Myös Äiti vietti kesää siellä 102-vuotiaaksi asti. Tämä on kolmas heinäkuu pitkään aikaan Vanhalla Huvilalla. Mutta silti, olisinhan nähnyt nuput tai kiulukat, jos se olisi kukkinut? Epäilemättä innokas leikkaamiseni oli erehdys...

Tietenkin aloitin kirjojen selailun ja googlaamisen, löytääkseni ruusulle nimen. Ruusulajikkeiden paljous pyörryttää, tehtävä tuntuu toivottomalta. Kyselin 'Taimipotti'-ystäviltäni, ja sain monta hyvää ehdotusta. Mielelläni valitsisin tämän: Omenaruusu, 'Magnifica' (kiitos Hannele!). Kuvia vertaillessani kaikki on kohdallaan, myös vanhenevan kukan värin muuttuminen. Hieron lehtiä sormieni välissä, kyllä, hyvinkin se tuoksuu omenalta. Ja miten mainiota, se on luonnonruusu!

Mutta miksi en ensimmäiseksi kysynyt Miehen sisarelta? Raili on viettänyt täällä kesät kauan ennen minua. Tietenkin hän muistaa ruusun ja tietää sen historian. Ruusun kantaäiti kasvoi Käpylässä, appeni sisaren anopin puutarhassa. Sieltä saatu juuripistokas istutettiin uuden huvilan puutarhaan 40-luvun alkupuolella. Raili muistaa kauniin ruusupensaan lapsuuden hämärästä asti. Sitä kutsuttiin 'Maijanruusuksi' kasvattajansa mukaan.

Eikö kasvin tarina ole kuitenkin arvokkaampi kuin virallinen nimi?

Odotus

2011-06-18T12:27:00.003+03:00

Hitaasti avautuu nuppu

Yhdeksän pitkää vuotta
yhdeksän nopeaa vuotta
täydet yhdeksän vuotta kasvoi pensas
- erityinen, valittu pensas
kasvoi ja tuuhettui pohjoisen lyhyinä kesinä
uneksien viileästä vuoren rinteestä
kaukaisessa kotimaassaan

Tarhuri odotti yhdeksän vuotta
- huomasi lapsenlasten kasvavan
(ei huomannut itse vanhenevansa)
ja ensi kesänä
ensi kesänä varmaan se kukkii!

Entä nyt, tarhuri?

Odotuksesi saa täyttymyksen
pensas on suostunut ja tehnyt sovinnon
kaukaisen vuoren aamukaste hyväilee paisuvia nuppuja

ja juuri tänään

sinun on lähdettävä

Valokuvatorstain ja Runotorstain 212. haaste on 'Odotus'

Pieni pensas takapihalla

2011-06-16T13:49:00.002+03:00

katso video!
Sitkeä pieni pensas polun päässä, harmaan raja-aidan kupeessa on selviytynyt jo kymmenestä talvesta. Joskus hyvin täpärästi. Viime kesänä se ei valmistanut yhtään kukkaa. Nyt juhlavuoden kunniaksi se avasi kymmenen, ei vaan kaksitoista lautasenkokoista kukkaa! Sellainen kauneus huimaa ja hämmentää, jotakin on asialle tehtävä. Parasta olisi nostaa tuoli viereen ja katsoa, katsoa. Kuitenkin on kuvattava sitä aamuin illoin, ja yritettävä ottaa sen kauneus haltuun. Mikään ei ole niin vaikeaa, kuin kauniin kohteen kuvaaminen. Tulos on pettymys, kun vertaa sitä kohteeseen. Mutta tiedän, että tämäkin kuvakooste näyttää jo talvella hiukan paremmalta kuin nyt.

Paeonia suffruticosa, puupioni. Se on siis puuvartinen eikä ruohovartinen, kuten muut pionit.

Säästä puheenollen

2011-06-14T08:07:00.003+03:00

Mustavalkomaanantain 76. haaste on 'Lomalla'. Nykyisessä työssäni (päätoiminen harrastaja) ei juuri lomia tunneta, mutta kesä tuo mieleen kaikki elämäni ihanat pitkät kesälomat. Puutarhaharrastajan lomaan kuuluu taivaan tarkkailu. Näin komeasti päättyi hellekausi sunnuntai-iltapäivänä. Yhtäkkiä vyöryi luoteesta epätodellisen synkeitä pilviä, kuin suoraan Keski-Maan Mordorista. Maisema muuttui hetkessä mustavalkoiseksi. Kumisevien pilvien mukana ei kuitenkaan tullut rakeita, jotka tuhoaisivat kuunliljat ja pionit, eikä myrskyäkään. Vain lämpötila putosi hyytäväksi. Odotettu sade lankesi parin päivän kuluttua, ja pelasti puutarhan kuivuudelta.

Tellervon kesähattu

2011-06-12T15:18:00.003+03:00

Tuleekohan sade? Paras mennä sisälle, ettei uusi kesähattu kastu. Mutta syksyksi on tilattu huopahattu, sellainen kapealierinen, kypärämäinen.

Tellervon kesämekko

2011-06-11T10:14:00.001+03:00

Tellervo kyllästyi jo kotimekkoonsa, ja tilasi kesävaatteita. Valkoinen hame oli toivelistalla, ja vaaleanpunainen pusero tietenkin. Niinpä tutkittiin taas muotikuvastoa 1924, ja pliseerattu, valuvan pitkä malli kelpuutettiin. Pusero on neulottu ohuesta merseroidusta puuvillasta, ja koristeltu yksinkertaisesti ja muodikkaasti. Nyt suunnitellaan hattua, sillä aurinko häikäisee kuumasti. Leveälieriset, isokupuiset näyttävät vielä olevan muodissa.

Eipä 18-vuotias Tellervo aavistanut, että hän viihtyisi kesäisin juuri tässä tammen varjossa pioneja ihastellen vielä yli satavuotiaaksi asti. Yllään valkoinen hame ja jotakin vaaleanpunaista.

Amatööri!

2011-06-08T12:43:00.002+03:00

Kaksi intohimoa

Mustavalkomaanantain 75. haaste: Harrastus

Miksi sana amatööri on saanut ikävän vivahteen? Sana onkin usein joutunut epäilyttävään yhteyteen, merkitsemään valelääkäreitä ynnä muita valeoppineita. Alunperin kyse on ihan muusta! Sanahan tulee latinan verbistä amare = rakastaa. Amatööri tarkoittaa itseoppinutta, "oikeasti oppinutta, ei opetettua" harrastajaa. Amatööri rakastaa asiaansa, eikä säästä vaivojaan oppiakseen kaiken mahdollisen. Ehkäpä ajat ja asenteet ovatkin muuttumassa, sillä yhä tärkeämpää nykyisin on osaaminen, ei oppiarvo. Paperit kellastuvat nopeasti, kuten minunkin vanhat nuottivihkoni.

Riemujuhlasta palattua

2011-06-07T21:09:00.007+03:00

Töölön Yhteislyseo 1961
Puheet, suvivirsi,valkolakit päähän, ruusut ja halaukset! Ulos häikäisevään aurinkoon, ulos elämään! Vielä hymyillään hetki kameroille oman koulun, TYLYn ovella. Koko päivä on yhtä juhlaa, ei huolta kesätöistä, ei opiskelupaikasta. Nyt on tärkeää tämä uusi kävelypuku, voi miten olemme kauniit! Millähän pitäisin kiinni armaastani, kun skootterin takaistuimella sivuttain istuen, jalat sievästi vierekkäin yritän pitää hatustani kiinni, tuulen riepotellessa ruusuja sylissäni. Sitten marssi sankarihaudoille kaupungin läpi, ruusu jokaiselta isänmaan puolesta kaatuneille. Kotona odottaa ensimmäinen iltapukuni, tulppaaninmallinen pehmeänhohtava mekko, ompelija loihti sen äidin tuttavalta saadusta silkkileningistä. Sininen kangas käännettiin nurin, jolloin se oli kuin uusi. Uusi ja suloinen. Uusi myös elämä, tämän jälkeen kaikki on toisin.

Ja niin elämä tempaisi meidät kaikki pyöräänsä.

Etu-Töölön lukio 2011
Tietenkin me riemuylioppilaat halusimme ryhmäkuvan TYLYn ovella, mistä jokaisella lienee viidenkymmenen vuoden takainen kuva albumissaan. Meitä A-luokkalaisia saapui viime lauantain juhlaan mukava joukko. Kolme on siirtynyt ajasta pois, jotkut kaukana tavoittamattomissa. Enemmän kuin puolet oli paikalla. Virallinen valokuvaaja sai käteensä jos jonkinlaista digikameraa omansa lisäksi. Tämä kuva tallentui mieheni, sen 'toisen lakkipään' kännykkään.

Juhla vietettiin upeassa ympäristössä: Temppeliaukion kirkossa. Lakitettavia oli peräti 118, eikä katsoja silti pitkästynyt nuoria matkaanlähtijöitä seuratessaan. Juhlallisuudesta huolimatta saattoi havaita lämpimänhaikean tunnelman opettajien ja lähtevien oppilaiden välillä. Tyttöjen pukuloistoa hämmästelimme, kuin juhlavastaanottoa katselisimme. Pojat tummissa puvuissaan miehekkäitä, ryhdikkäitä. (Mielessä häivähti 70-luku risaisine farkkuineen...)

Vieraanvarainen rehtori sekä vararehtori kestitsivät meitä koululla, ja esittelivät luokkatiloja. Oli hilpeää muistella yhteisiä kokemuksia ja ainutlaatuisia opettajiamme. Mielihyvin panin merkille kuvaamataidonluokan juuri entisellä paikallaan. Sieltä sain voimakkaimmat eväät elämäni suunnalle.

Nuoruudenystävien tapaamisen mysteeristä kerrotaan. Se muuttuu todeksi vasta, kun itse sen kokee. Miten ensin oudot kasvot sulavat tutuiksi, nuortuvat. Muut näkivät ehkä mummoja ja vaareja kellastuneine lakkeineen. Me näimme aivan muuta. Päivän kuluessa olemme ihan samanmoisia kuin erotessamme 50 vuotta sitten. Kuitenkin kokonaisempia, viisaampia... Alan ymmärtää luokkakokousten suosion.

Hatun sovitus

2011-06-02T21:14:00.003+03:00

Hiuksenikin leikata

päätin lakin takia

- viiskytvuotiaan

Kohta pääsen laulamaan

suvivirttä kerran vielä

toisen armaan lakkipään

kainalossa

- yhä vielä

***

Valokuva on napattu tänä aamuna iMacin sisäisellä kameralla, PhotoBoothilla. Kuva kädessäni on hyvin kestänyt aikaa, sen valmisti se 'toinen lakkipää' omassa pimiössään v. 1961. Ehkä lauantaina valokuvaillaan samalla paikalla Helsingissä.

Tällä postauksella osallistun Runotorstain ja Valokuvatorstain 210. haasteeseen, joka on sovitus Suvivirren sävelistä.

Kullankallis aamuhetki

2011-05-30T09:04:00.001+03:00

"Naamaan koskee, jos hymyilee ennen aamukahvia", filosofeeraa Mies. Samaa mieltä olen minä. Kaikki muu voikin päiväjärjestyksessä heittää kuperkeikkaa.

Mustavalkomaanantain 74. haaste: "Jokapäiväinen"

"Joka toiselle kuopan kaivaa..."

2011-05-29T09:47:00.005+03:00

Joka toiselle taimelle kaivan kuopan
joka toisen lahjoitan toiselle
toiselle samanmoiselle
kaivajalle

Ja toinen toisensa puutarhassa
taimet työntävät juuriaan
omasta kuopastaan
kohti toisiaan
ikuisesti

kunnes lapioon tartutaan...

Kirjoittaja kaivamassa kuoppaa toiselle toukokuussa. Photo JH, Cortes, BC, Kanada

Runotorstain 209. haaste :"Joka toiselle kuoppaa kaivaa..."

Kesä saapui myös Vanhalle Huvilalle

2011-05-28T11:10:00.003+03:00

Viimeksi maalla käydessämme ulottui hanki puoleen reiteen. Kaukomatkan takia hyppäsimme suoraan talvesta kesään. Tätä kukkaketoa emme malttaneet tallata, ihailimme vain näkymää verannalta, ja kuuntelimme metsän ääniä. Lintuorkesterin solistina toimi peipponen, kirjosiepot säestivät. Basso continuon virkaa hoiti kaulushaikara lahdenpohjukassa, kuten joka kevät. Ruohonleikkuri sai jatkaa talviuntaan vajassa, ensi kerralla sitten...

Reunamerkintöjä Kotipuutarhalehden artikkeliin

2011-05-21T09:52:00.006+03:00

Piirustus Kotipuutarhalehdelle No 5/2011

Matkalta palattuamme tutustun Heidi Haapalahden lennokkaaseen kerrontaan toukokuun Kotipuutarhalehden artikkelissa "Alati muuttuva VillaMussalo". Huomaan että ymmärsimme toisiamme, mitään ei ole tarvis korjata tekstissä. Punastelen otsikolle, ...mikään villa tämä... - Tavallinen talo muiden samanlaisten välissä! Tuon nimen keksin vuosituhannen vaihteessa kotisivuilleni, ja VillaMussalo on virtuaalipuutarhani, missä vuosien ja vuodenaikojen muuttuvat näkymät kukoistavat rinnakkain, yhtäaikaa. Todellisuudessa on toisin. Mutta olkoon niin, puutarhani saa olla nimeltään VillaMussalo.
Teija Tuiskun kuvia en voi olla ihailematta. Kuvakulmat ja tilankäsittely kertovat taiteilijan ammattitaidosta. Kieltämättä on kiehtovaa tutustua taitajan näkemykseen omasta pikku paratiisista.

Olin jo päättänyt, että ei enää puutarhahaastatteluja. Olen kertonut kyllin monta kertaa, miten me rakensimme pienen puutarhan pienelle tontillemme, neliskulmaiselle tasamaalle, tavalliselle pienelle omakotialueelle. Olin jo mielestäni vastannut 'kiitos ei', mutta jättänyt porsaanreiän: -entä jos keksimme uuden aiheen? Jotakin, josta haluan kertoa. Ja aihe syntyi: Jatkuva muutos. Niinpä viime kesänä taas jännäsin puutarhani kunnon puolesta sovittuna päivänä. Vierailu jätti hyvän mielen, keskustelu oli antoisa.

Nyt halusin kertoa, mitä puutarha tekee. Halusin kertoa, miten tarhuri muuttuu vuosien varrella pomosta palvelijaksi. Muistan kyllä, miten alussa halusin tarkasti pitää kasvit omilla alueillaan. Melkoinen puuha oli siinä. Nyt saavat kultatyräkkikarkulaiset iloisesti kurkistella tuijien alta, ja keltavaleunikko huojuu tuulessa missä tahtoo. Peitekasvit etsiytyvät paikoille missä parhaiten viihtyvät. Huomasin juuri maahumalan kukkivan kauniisti marjapensaiden alla, ja miksipä ei! Kauniimpaa kuin katteet. 'Väärät kasvit' kaivan pois sitten kun tarvitsen jollekin muulle tilaa.

Pienellä tontilla vuosien tuomat muutokset ovat dramaattisia. Aloitteleva tarhuri toteuttaa hienon suunnitelman, rakentaa istutusalueet tyhjään tilaan ja ihailee kättensä töitä. Tästä kertovat TV-sarjat ja puutarhalehdet jatkuvasti, innostavin esimerkein. Tarhuri odottaa tietysti malttamattomasti, että puut ja pensaat kasvaisivat. Ja nehän kasvavat! Ensimmäisen yllätyksen aiheuttaa se, että ne eivät kasva ainoastaan ylöspäin...

Palattuani juuri Kanadasta, missä sain viettää aikaa rakkaan perheen puutarhassa, näen taas mikä ero on puutarhalla ja puutarhalla. Kaikki tämä olisi näpertelyä sellaisen maiseman, sellaisen luonnon keskellä. Samoin omalla kesäpaikalla, siellä voin kasvattaa kasveja ilokseni ja hyödykseni, mutta maisema on jo olemassa. Kaupunkipuutarhassa ahtaalla tontilla maisema on tehtävä itse, jos sellaista kaipaa. Siitä alkaakin seikkailu.

Pohjapiirroksesta, jonka tein Kotipuutarhalehdelle, voi arvata miten pieneksi nurmikko on kutistunut 20 vuoden kuluessa. Tietenkään ei itsestään, reunakivet on 'istutettu' uudelleen toistuvasti. Joskus kuiskii kiusaus täyttää loputkin istutuksilla, mutta torjun sen. Pieni siisti nurmikko pitää kaaoksen kurissa, ja luo näkymän istutusalueille. Ja miten suloista on kulkea paljain jaloin aamukasteisella nurmikolla!

Artikkelissa puhutaan Marjatan puutarhasta. Näin sanoo myös Mies, joka on tämän harrastuksen tehnyt minulle mahdolliseksi. Pieni huokaus "- tuossakin voisi olla ristikko klematiksia varten", saa auton pyörät kääntymään kohti lautatarhaa. Joudun tarkoin harkitsemaan minkä toivomukseni lausun julki, sillä se toteutetaan tuota pikaa. Tukevat tolpat veistoksia varten tuskin uppoaisivat maahan minun voimillani. Vankka puutarhamaja on tietenkin hänen rakentamansa.
Tässä siis julkinen kiitos rakkaalle puolisolle!

***

Kirjoitin 3.7.2010 "Vierailun jälkeen"

Kotipuutarhaan!

2011-05-18T11:15:00.007+03:00

Sielu on oikullinen. Joskus se lähtee matkalle etukäteen, joskus ei palaa mukana kotiin, vaeltelee edestakas ilmojen teitä. On uskottava, että se voi olla monessa paikassa yhtaikaa. Yöllä havahtuessani tuijotan pitkään huoneen ääriviivoja, ja yritän ymmärtää missä olen. Tietenkin on ihanaa palata kotiin. Tietenkin kaipaan kaukaisia rakkaitani.

Oma puutarha kutsui jo luokseen, vaikka suotta olin huolissani. Tuuhea vihreys alkaa peittää korjaamatta jääneitä talventörröttäjiä. Rusokirsikan lehtien kupariväri häivyttää vähitellen kukkien ruusunpunan. Löydän tutut odotetut piipat paikoiltaan, ja hauskoja yllätyksiä joka tuijottelukierroksilla. Esikot uhmaavat tahtoani, niitä ilmestyy aivan muualle kuin minun valitsemilleni paikoille. Annan suosiolla periksi, kuten monelle muullekin asialle puutarhassa. Oikeastaan minua ei ole tarvittu täällä mihinkään.

Liki neljä viikkoa on pitkä harppaus keväässä. Alppiruusut olivat vielä lumen saartamat lähtöpäivänä. Nyt on dahurianalppiruusu avaamassa punaisia terälehtiään.

Julkisivun puolella, etupihalla näky oli surkein. Syksyisen kaukolämpötyön jäljiltä nurmikkokaitale on korjaamatta, ja talven lumikuormat olivat tuhonneet norjanangervoiden kaikki oksat. Harmaat risut lojuivat sikin sokin pitkällänsä. Tulikin näkymä ilmavaksi, kun olin saanut kaikki leikattua ja siirrettyä pois. Rumien tynkien keskeltä nousee tarmokkaasti uusia versoja, luotan siihen että luonto korjaa vahinkonsa.

Olen saanut kokea kaksi kevättä! Kanadassa saariston kevät oli harvinaisen kolea ja myöhässä, silti pitemmällä kuin täällä. Koleuden takia varmaan hedelmäpuut, tulppaanit ja narsissit kukoistivat viikosta toiseen. Kanadan aurinko on erilainen. Vaikka lämpötila olisi alle kymmenen astetta, se lämmittää polttavasti niin että on hakeuduttava varjoon. Noin pitkään aikaan mahtui monenlaista säätä, ei ole aihetta valittaa.

Matkakuvien parissa on vierähtänyt aikaa, saattaa olla, etten malta olla palaamatta aiheeseen.

Kuvissa: Trillium grandiflorum, Helleborus, Anemone (monta sorttia)

Lue tämä kirjoitus:

2011-05-05T08:35:00.003+03:00

Cortes Island 3.5.2011

Tässä on auringon polte ja jäätävä viima
kalpea kuu joka käskee vesien nousta
nousta ja laskea hitaasti muuttuvaan rytmiin

Tässä on haikaran huuto ja ylhäällä liitävä kotka
kotilon rasahdus kulkijan askelten alla
meren suolainen tuoksu ja kaukainen purje
pilvien kietomat valkohuippuiset vuoret

Levähdä juuri tässä ja katso:
kaikki on kirjoitettu jo sinua ennen
ennen sinua ja sinun jälkeesi
sinunkin jälkeesi

***

Runotorstain ja Valokuvatorstain 206. haaste: "Tässä".

Värit

2011-04-30T20:30:00.001+03:00

Kaikki sateenkaaren värit

Valokuvatorstain haaste vappuviikolla on 'Värit'.

Lomamatkalla?

2011-04-26T18:22:00.005+03:00

Isoäiti mielipuuhassaan. (photo JH)

Monet ovat toivottaneet hyvää lomamatkaa. Lämmin kiitos!

Vaan onko eläkeläisellä lomaa? Kaukomatka on huomattava projekti, ja valmistautuminen katkaisee leppoisan päivärytmin. Yhtäkkiä on valtavasti huolehdittavaa ja juoksemista. Eläkeläisen on siis noustava kiikkutuolistaan, ja ryhdyttävä työhön ja toimeen! Mitäs lomaa semmoinen on?

Kymmenen tunnin lentomatka koneenvaihtojen välissä ei välttämättä ole kadehtimisen arvoista huvia. Kuvittele keskikäytävä, keskimmäiset istumapaikat. Vieressä iranilainen mummo kyynärsauvoineen. On odotettava, että hän lähtee liikkeelle ennen kuin itse tohtii liittyä vessajonoon. Miehen vieressä juro japanilaistyttö, joka pitää läppäriä avatulla pöydällä. Jalat puutuvat ja kivistävät. Edessä istuva haluaa nukkua, joten pikku tv-näyttö on melkein nenässä kiinni. Ei auta kuin panna vahinko kiertämään (dominoefekti). Vuorottelet miehesi kanssa käsinojan käytöstä, toinen on herttaisen iranilaismummon hallussa tietenkin. Jos onnistut nukahtamaan, lentoemo läimäsee eteesi peltikanaa (kanaa kuumassa peltirasiassa). Sivistynyt aterioiminen vaatii akrobaatin taitoja. Joten huumorintaju on syytä pakata mukaan käsimatkatavaroihin.

Olen keksinyt viime aikoina mainion ajankulun lentomatkoille: käsityöt! Tällä kertaa syntyi kaksi pientä virkattua amigurumia lapsenlasten pääsiäispesiin. Viime kerralla, itäisen suunnan kaukomatkalla valmistui sukka. Bambuiset puikot läpäisevät turvatarkastuksen!

Entä perillä, olemmeko lomalla? Matkailijana en tahtoisi olla turisti, mieluiten tutustuisin arkeen ja tavalliseen elämään toisessa maassa, toisenlaisessa kulttuurissa. Hotelleissa yleensä pitkästyn (kunnes keksin ottaa mukaan käsityöt ja läppärin!), uima-altailla tai rannoilla en ole koskaan osannut loikoilla. Omaisten tai tuttavien seurassa pääsee ikäänkuin pujahtamaan arkeen sisälle. (Nuoret rohkeat reppumatkailijat osaavat solmia kontakteja, ja pääsevät siten mukaan paikallisiin rientoihin.)

Täällä saaressa tupsahdimme keskelle remonttia. Vähän ennen tuloamme kaatosateen synnyttämä tulva turmeli pohjakerroksen kokolattiamatot. Niinpä isä pääsi poikansa avuksi sirkkelin ääreen, ja uudet kauniit puulattiat valmistuivat rivakasti. Saimmekin ihastella poikamme kirvesmiestaitoja.

Minä löysin tieni tutuksi tulleeseen puutarhaan, jossa ensi töikseni sain istuttaa mansikantaimia tyttöjen kanssa. Puutarhassa on muutakin tekemistä kuin kolibrien tarkkailua. Täällä on kevät ehkä kolme viikkoa pitemmällä kuin Etelä-Suomessa, maasta nousevat pontevasti niin sipulit, kukat kuin rikkaruohotkin. Innolla tartun siis töihin, joita kotona odotinkin malttamattomasti lumen reunaa tarkkaillen.

Tyttöjen opintoja seuraan mielenkiinnolla. Kunhan saan perehdyttyä opetusministeriön tukemaan SelfDesign-projektiin paremmin, kerron siitä. Yritän myös rohkaista orastavaa mielenkiintoa suomen kieltä kohtaan. 11-vuotias lukee minulle ääneen, ja lausuu varsin luontevasti, sillä hän on vauvasta asti kuullut suomea aika ajoin.

Pääsiäisen jälkeen on arkiviikko edessä. Ja tosiaan, on tässä pieni lomamatkakin suunnitteilla! Isäntäväkemme järjestää itselleen pari vapaapäivää, ja suunnittelemme retkeä Vancouver-saarelle.

Joten otan tietenkin kiitollisena vastaan hyvän lomamatkan toivotukset!

Cortes-saarella

2011-04-25T17:13:00.006+03:00

Iltapurjehdukselle töiden jälkeen! photo JH

Heräsin liian varhain, ja maltoin avata Macbookin. Viimeinkin on täällä kunnon nettiyhteys. Sen hyödyllisyydestä nuorille opiskelijoille tulen varmaan vielä kertomaan. Silmäilin vanhoja matkakertomuksiani Kanadasta, uusia kirjoituksia suunnitellessani. Nyt vierailemme kolmatta kertaa Cortes-saarella, minne kuopuksen perhe muutti Vancouverista. Viime kerralla vuodenaika oli sama. Mekin varmaan samoja, mutta lapset kasvaneet ja varttuneet!
Ote kirjoituksesta toukokuussa 2007:

Aarniometsästä verkkoaidan takana kuuluu rasahduksia ja outoja ääniä.Puutarhasta karkoitetut kauriit piileksivät ja odottavat tilaisuuttaan.Viidakko on villi ja läpitunkematon, hiipivätkö sudet siellä öisin? Saaren pohjoisissa metsissä niitä asustaa. Valtavat seetrit luovat alleen suuren hämärän huonetilan minne lapset rakentavat salaista leikkimaailmaansa. Lännessä pilkottaa puiden välistä meri, takana kohoavat Vancouver Islandin lumiset vuoret. Valkopääkotkat leijuvat taivaalla, haikara istahtaa Arbutuksen oksalle. Täällä, omenapuun aukeavissa kukissa, näin elämäni ensimmäisen kolibrin! Se pörisi kuin iso mehiläinen ja välkkyi kullankiiltoisena aamuauringossa.

Koko kirjoitus löytyy täältä: Cortes Island

Tuon jälkeen ovat sudet tulleet rohkeammiksi, talvella nähtiin talon ympärillä jälkiä kauriin jälkien perässä, ja tihutöitä tapahtui maatiloilla. Kissakin halusi pysytellä yöt sisällä. Saarelaiset ovat luontoa kunnioittavia, joten suhtautuminen susiin aiheuttaa päänvaivaa.

Ystävällisyys ja seurallisuus täällä hämmästyttää juroa suomalaista. Jokainen vastaantulija tervehtii, kaupoissa ja parkkipaikoilla ryhdytään juttusille. Epäilemättä olemme nähtävyys, sillä kaikki tuntevat toisensa täällä. Kesällä sitten saareen tulvahtaa mökkiläisiä ja turisteja, mitä en ihmettele.

Kolibrit ovat saapuneet!

2011-04-24T08:12:00.003+03:00

Kamelia kukkii pääsiäisenä takapihalla, Cortes-saarella, Kanadassa

Tiedän, että ne ovat täällä. Kuulin pörinän, aavistus kimallusta välähti auringossa, ja se oli kadonnut. Yritän tarkkailla kameliaa. Kunhan omenapuut avaavat kukkansa, voi kolibreja helpommin nähdä puutarhassa. Lapsenlapset tietävät, että olen niistä aivan innoissani.
- Hummingbirds are here!

Ennen matkaa ihmettelin taas, miten voin olla niin kauan poissa. Unohdin, että en suinkaan ole poissa, tässähän minä olen. Omieni parissa. Juuri nyt en kaipaa minnekään muualle.

Pääsiäisen iloa toivotan kaikille blogiystäville!

Hällä väliä

2011-04-14T10:58:00.003+03:00

Liki parikymmentä vuotta sitten , kaupungin tuella, oppilaani saivat tehtäväkseen jalankulkutunnelin somistamisen. Seinämien harmaa betonipinta oli töherrelty tavalliseen tapaan. Erikoiskurssini ryhtyi innokkaasti työhön. Lopputulos olikin komea. Toisella seinustalla kumotti kuu, toisella hehkui etelän aurinko. Tulos ilahdutti myös alueen asukkaita, kiitostakin sai kuvisryhmäni kuulla. Joskus aamu paljasti tihutyön, ja oppilaani kävivät korjaamassa, -maalia oli riittävästi tallella. Ihmeen kauan somistus pysyi kohtalaisessa kunnossa. Varmaan juuri niin kauan, kuin taiteilijat olivat tuttuja paikallisissa jengeissä.

Äskettäin reittini kulki entisen työpaikkani ohi. Tunneli muistui mieleen, ja kävin valokuvaamassa. Siellä se kuu vielä kumottaa, ja aurinkokin hehkuu.. Hyvin ovat maalipinnat kestäneet aikaa, ja muodostavat nyt komean taustavärin uusille 'somistuksille'.

Valokuvatorstain 203. haaste 'Hälläväliä'.

Kevät rynnistää

2011-04-12T18:48:00.005+03:00

Tasan kuukausi sitten (12.3.) poljin tämän 'maataideteoksen', valokuvasin ja postasin kuvitukseksi kirjoitelmaani: Vain pieni planeetta linnunradalla. Spiraalin kiertäminen onkin ollut verraton tapa tuumailla ja ulkoilla kevätpuuhia odotellessa.
   Tänään talvenharmaa nurmikko jo kurkistelee ihmeissään aurinkoa, joka nyt tuhoaa kinoksia täydellä voimallaan. Tuijien juurella krookukset avasivat teränsä kohti etelää ensimmäisen kerran. Tietenkin valokuvasin ne kuten jokaisena keväänä.
   Kannoimme tuolit patiolle. Istuin pitkään päiväkahvin jälkeen neulomassa ulkona. Nyt naama hehkuu.
   Uusia ääniä ilmaantuu lintukuoroon. Peipponen, mustarastas ja viherpeippo luovat oikean tunnelman. Punarinnan suloisuus tuo mieleen 'Salaisen puutarhan'. Uusi tulokas tässä pihapiirissä on sepelkyyhky, joka tepastelee päivittäin spiraalipolullakin ihmeen luottavaisena. Sen huhuilu kuuluu Vanhan Huvilan äänimaisemaan.

Jostakin se aina kurkistaa: Kevään riemu!

Maailman taidemuseot näytölläsi!

2011-04-11T18:04:00.002+03:00

K50: Maailman taidemuseot näytölläsi!

Kokeilen K50-blogista 'Luo linkki'- toimintoa.

Tästä linkistä suoraan asiaan, jos ei halua käydä mutkan kautta :

Google Art Project

Suosittelen tämänkin blogin lukijoille, jos tuo osoite ei vielä ole tiedossa :)

Puutarhapatsaita

2011-04-09T11:03:00.004+03:00

Tämä talvinen puutarhapatsas löytyi Varamussalon Picasa-albumista. Olen sen aikoinaan julkaissut täällä. Juuri nyt voisi lumiveistoksen hyvin rakentaa, puutarha on vielä paksun lumen peitossa. Mieluummin jo haaveilen kesästä, ja sitä odotellessa rakensin pienen kesäisen albumin. Se löytyy tuosta oikealta, sivupalkista: Sivut >Puutarhapatsaat. Joka kesä pääsee muutama vanha tai uusi keramiikkaveistos viidakkooni asumaan. Jotkut näistäkin ovat jo muuttaneet toisiin puutarhoihin. Valitsin aika uusia kuvia, vanhin taitaa olla v.2005 otettu.
Puutarhakeramiikkaa olen rakennellut 1990-luvun alusta alkaen, tarhuriksi ryhdyttyäni, ja 1999 tein ensimmäisen pienen keramiikka-aiheisen kotisivun.

Tervetuloa siis kurkkaamaan puutarhaan!

Tien päällä

2011-04-06T11:16:00.002+03:00

Mustavalkomaanantain 66. haaste on 'Tien päällä'

En malta olla lähettämättä näin hyvin haasteeseen osuvaa vanhaa albumikuvaa. Isäni on sen ottanut veljesten autoretkestä. Äitini on vasemmalla, ja kaksi setääni vaimoineen tunnistan myös. Hämmästyttävän tarkkoja nämä vanhat pinnakkaisvedokset! Digitaalinen suurennus tarjoaa paljaalle silmälle näkymättömiä yksityiskohtia, kuten auton rekisterikilvestä vuosiluvun 1929. Yritin tunnistaa paikan ajelemalla Aurajoen rantakatuja GoogleMapsilla edestakas, sillä minusta tuo näyttää vahvasti Turulta. Aikaisemmin arvelin paikkaa Helsingin Esplanadiksi, kunnes suurentaminen paljasti, että vieressä ei ole puisto. Vieläköhän nuo kauniit talot ovat paikoillaan?

Miten minusta tuli...

2011-04-04T21:29:00.003+03:00

Mieleen jäi pyörimään Lastun kommentista äskettäin:
"... Millainen kirja syntyitsi teoksesta Miten minusta tuli kuvaamataidon opettaja / taiteilija? Mitä siihen kirjoittaisit?"

Mainio aihe vaikkapa blogihaasteeksi!
Sattumalta viime viikolla sain nuoruudenystävältäni vanhan piirustuksen. Olen sen riipustanut kirjeen mariginaaliin, innostuneena taideopiskelijana. Olinhan päässyt Ateneumiin! Opettajaksi oli vielä pitkä matka, tuskin edes ajattelin sitä. Nyt sain joka päivä kiivetä ylvään Ateneumin portaat, -vasemmasta sivuovesta,- ja olen ilmiselvästi ylpeä uudesta statuksestani. (Piippua en sentään ryhtynyt polttamaan.) En lainkaan muista tuota piirustusta, ja katson sitä uteliaana. Tietenkin muistoja tulvahtaa mieleen noista ajoista, jos vain raotan aarrerasian kantta.

Jääköön silti tähän toistaiseksi. Juuri nyt olen hiukan pitemmän aikamatkailun lumoissa. Kuva vaan osui niin mainiosti Lastun kommenttiin.

Tellervon kotimekko

2011-04-01T17:28:00.001+03:00

Kotimekon mallia opiskeltiin muotikataloogista. Aukeamalla näkyy tavaratalo Sears, Roebuck and Co:n vuoden 1923 valikoimia. Pudotettu vyötärö on ihan uutta muotia, jäiköhän liian korkealle? Kangas on ohutta ryppypintaista puuvillaa, jonka olen tallettanut 70-luvun kesäleningistäni.

Hurmaavia alusvaatteita suunnitellaan ehkä seuraavaksi. Nyt ei ole kiire, kun on jo jotakin päällepantavaa. Yritän opetella pitämään ompelukoneesta. Se ei tällä kertaa ollut niin vihamielinen kuin yleensä. Otan siitä joksikin aikaa lomaa, ja jatkan muita hankkeita. Tellervo saa istua olohuoneessa, äitinsä tuolissa, mihin hän on jo kotiutunut..

Enkeleiden piiloleikki

2011-03-29T14:37:00.001+03:00

Toini Tellervo 1924

Kesällä 2006, jolloin Äiti lomaili luonamme 100-vuotiaana, aloin kirjoittaa päiväkirjaa yhteisistä hetkistämme. Kesän jälkeen huomasin pian miten helposti keskustelu sujuu puhelimessa, ilman kuulolaitetta. Entistä useammin myös vierailin Äidin luona Haagassa.

Tutkimme yhdessä valokuva-albumeita. Kuinka en ole ennen nähnyt näitä lumoavia kuvia! Vai olenko nähnyt, vaan en katsonut? Äidin näkö heikkenee jatkuvasti, mutta vielä on suurennuslasista apua. Monet kuvansa hän osaa ulkoa, tietenkin tärkeimpiä ovat lasten ja lastenlasten kuvat aina viidenteen polveen asti. En tiedä mitä hän näkee, mitä muistaa. Myös minulle tuntemattomat kasvot saavat nimen ja tarinan. Yritämme määritellä ajan ja paikan.

Äiti on niin innostunut yhteisistä tutkimusretkistä että etsii päiväkaudet puuttuvaa kuvaa.

- Se profiilikuva on merkillisesti kadonnut. Olisin vaan halunnut näyttää sinulle kampaukseni 18-vuotiaana. Näytin sitä Matille lauantaina ja sen jälkeen se oli hävinnyt. Minä olen etsinyt, siivooja on etsinyt, Matti on etsinyt. Täytyy varmaan uskoa, että enkelit ovat sen kätkeneet, etten syyllistyisi turhamaisuuteen. Se on niin kaunis kuva.

Parin päivän päästä Äiti soittaa minulle. Jo tervehdyksestä kuulen ilon.

- Enkelit luovuttivat kuvan, ihan totta!

- Kuinka kummassa?

- Muistatko sen enkeliasetelman pöydällä? Sen, jonka sain Tipiltä joululahjaksi? Nostin sitä, halusin suoristaa pöytäliinan rypyt. Siellä se kuva oli, enkeleiden alla piilossa!

Kuinka posliininukke valmistui 8

2011-03-28T17:14:00.000+03:00

Tellervo on syntynyt!

Nyt en enää tohdi pistää Tellervoa neulalla. Se voisi sattua. Ehkä en julkaise enempää alastonkuvia, tästäkin piti jo neuvotella. Selailemme 1924-luvun muotilehtiä, jotka alkavat 18-vuotiasta kiinnostaa. Geometrinen poikatyttövartalo ei vielä ollut muodissa, naiselliset muodot sallittiin. Miten hurmaavia alusvaatteitakin katalogit esittelevät! Nyt tarvittaisiin taitavaa ompelijaa...

***

Pariin päivään en ole malttanut poistua ompeluhuoneesta kuin pakon edessä. Kuten arvasin, sain ommella vartalon kahteen kertaan. Suurensin kirjan kaavat (se on helppoa jos omistaa skannerin), tein hiukan muutoksia ja ompelin. Sen jälkeen näinkin, miten kaavat olisi piirrettävä, ja tietenkin piirsin. 'Iho' istuu oikein hyvin, vaikka vähän vekkejä tulee kuvan asennossa.

Huomasin, että hankkimani trikookangas sopii hyvin kurvikkaaseen nukenvartaloon. Tällainen nukke on ensin muotoiltava, ja sitten verhoiltava. Tavallisempi tapa on ensin ommella ja sitten täyttää. Silloin on käytettävä tukevaa kangasta, jotta voisi täyttää vartalon tiukaksi. Aikaisemmissa nukeissa käytin lakanakangasta. Nyt huomasin ilokseni, miten käsinompelu on paljon helpompaa. Pään, käsien ja jalkojen kiinnittämiseen tarvitaan silmäneulaa. Lakanakankaan läpi jouduin vetämään neulan hohtimilla, mikä ei ollut kovin mukavaa. Nyt en edes muistanut, että en pidä käsinompelusta. Trikoota on helppo käsitellä, eikä se rispaannu reunoista herkästi.

Nukke on nyt valmis, ja vuorossa on sen vaatettaminen. Tuskin maltan olla siitä kertomatta, mutta numerointi päättyy tähän.

Kuinka valmistan posliininuken 7

2011-03-25T19:41:00.006+02:00

Nyt on siirrytty savipajasta ompelimoon. Tosin vasta ompelukoneen viereen.

Käytän uutta tapaa nuken rakentamiseen, sillä Tellervo haluaa laittaa jalkansa nätisti ja kätensä viehkeästi. Ei se suostu retkottamaan niin kuin Mollamaijat. Vinkin löysin kirjasta (Ala-Louko: Oma nukke), ja se toi mieleen lapsena valmistamani rautalankarunkoiset nuket. (Ne olivat nukkekotikokoa.) Rautalangan kiinnitin nyt kipsillä jäseniin, mistähän keksin? Ehkä siitä, että posliininukkien lasisilmät kiinnitetään kipsillä.
Mittasuhteet piirrän aina jo muovailuvaiheessa. Polton jälkeen ne on piirrettävä uudelleen, sillä posliini kutistuu voimakkaasti uunissa. Valitsin mielestäni nukkemaiset mittasuhteet, pää on hiukan aikuisen päätä isompi. Esikuvillani, vanhoilla chinanukeilla puolestaan on huomattavan pieni pää. Jätän kuitenkin sen idean museoihin.
Rautalankaluurangon päällystin suikaloidulla levyvanulla. Jotenkin vierastan superlonia, jota kirja suosittelee. Kieltämättä tämä on aika pehmeää, ja vaatii kekseliäisyyttä saada vartaloon ryhtiä. Nyt on jäljellä päällystäminen kankaalla; nuken iho. Luulen, että minulla on paljon apua kirjan kaavoista. (Kaavat ovat 40-senttiselle nukelle, tämä on 48cm.) Siitä aiheesta tulee toivottavasti tämän projektin kirjoitus nro 8.

***

Kuinka valmistan posliininuken 6

2011-03-21T11:56:00.001+02:00

Tellervo on nyt herännyt henkiin, ja katsoo hämmästynein silmin jonnekin ideamaailmaan. Ei hän katso kohti, se voisi olla liian suggestiivinen kokemus. Tiedäthän vanhojen kartanoiden muotokuvat, jotka seuraavat katseella vierailijaa. Se ei ole välttämättä mukavaa. Tellervon silmät ovat lemmikinsiniset.
- Joko lemmikit kukkivat, kysyi vanha äitini joka kesä.

Nyt on siis kolme polttoa takana. Kenties kokeilen vielä harjoituspäihin, miltä silmien varjostaminen näyttäisi, ja miltä tukan sävyttäminen ruskeammaksi. Toisaalta, toisaalta... Tämä väri ei ole oikea, mutta se muistuttaa vanhoja chinanukkeja, mikä oli tavoite myös. Päätinhän pitää siitä. Nukke ei ole pienoismalli, nukke on nukke. Aivan vahingossa Tellervo muistuttaa Lumikkia.

Nyt ei auta, on siirryttävä savipajasta ompelukoneen ääreen.

Idea

2011-03-17T08:27:00.003+02:00

ilmestyy kun varro et
kätkeytyy jos huhuilet
sulokas kuin prinsessa
makoisa kuin makkara
pieni suuri idea

uskoisinko satuja?

(Rudolf Koivun satukuvituksia)

Runotorstain ja Valokuvatorstain 199.haaste on IDEA

Kuinka valmistan posliininuken 5

2011-03-14T09:33:00.006+02:00

Heräsin varhain, vedin talviturkin yöpaidan päälle ja liukastelin savipajaan. Siellä oli eilisillan posliinipoltto jäähtymässä. Uunin avaaminen on aina kuin jouluaatto lapselle. Tuleeko yllätys vai pettymys?

Työskentely on nyt siirtynyt savipajasta työhuoneeseen. Samalla joudun pois turvalliselta osaamisalueelta, sillä posliinimaalarina olen alakoulussa. Tapani mukaan opettelen 'yritä ja erehdy'-periaatteella. Myös kirjoista ja netistä etsin vinkkejä. Paras ohjeeni onkin, että tee tarpeeksi koepolttoja! Eilen meni jo toiseen polttoon Tellervon (ja muidenkin nukkien) lisäksi 5 harjoitusnaamaa, joihin etsin parhaan värin ja maalaustavan vaikeimmille yksityiskohdille.

Tämänkertainen yllätys oli hiusten korkea kiilto. Päätin pitää siitä. Nyt ei tarvitse pähkäillä, tekisinkö kiiltävän chinanuken, vai himmeän biskviinuken. Saan molemmat samassa, eikä se näytä hullummalta. Mustanruskean alla on kerros punaruskeaa, mikä tekee värin eloisaksi. - Myös valkoisiin silkkisukkiin ilmaantui miellyttävä, himmeä kiilto. (Tuputustekniikka alkaa tulla tutuksi.)

Huomaan ilokseni, että sivellinkäsi ei tärise. Digipiirtämisestä on siis ollut hyötyä, käden liikkeet ovat vahvistuneet vuosien piirtämispaussin jälkeen. Vanhakin hyötyy harjoittelusta. Suurin vaikeus on värien käyttäytymisessä. Niissä on hämmästyttäviä eroja. Käytän vesiliukoisia RCP-öljyjä, ja kokeilemalla selviää oikeat sekoitussuhteet. Kuitenkin totuus paljastuu vasta poltossa.

Seuraavaksi jatkan silmien maalausta, se on kaikkein vaativin tehtävä. Silmissä on nuken sielu.

Kirjavinkki:

Sirpa Ala-Louko

OMA NUKKE

Mäntykustannus

Aivan erinomainen kirja. Tulen tarvitsemaan sitä, kun siirryn ompelukoneen ääreen.

Vain pieni planeetta linnunradalla

2011-03-13T12:16:00.007+02:00

Kotipihalla 12.3.2011

Maalaan nukeille silmiä työhuoneessani, kodin lämmössä. Samalla saatan seurata tietokoneen näytöltä suoraa lähetystä maailmanlopusta. Tunne on mieletön, lamaannuttava. Sanon kuin haastateltu japanilaisnainen: "Minulla ei ole sanoja". Tunnustan, että en voi katsoa. Käännän pääni pois, kun ruutuun alkaa virrata pienien talojen ja autojen muodostama tummassa vedessä kieppuva lautta. En kestä ajatella, että siellä on tuhansittain ihmisiä. Kun turvallinen toimittajien ja kommentaattorien ääni alkaa taas kuulua studiosta, ikäänkuin tilanne olisi hallinnassa, uskallan katsoa. En kadehdi pappeja ja opettajia, jotka joutuvat käsittelemään asiaa rakentavasti. Toimittajille ja asiantuntijoille tämä lieneekin työhaaste, johon on valmiudet. Annan suuresti arvoa niille, jotka tarttuvat pelastustöihin paikan päällä, tai lähtevät matkojen takaa sinne. He ovat niitä, jotka voivat tehdä asialle jotakin.

Jostakin jäi mieleen tarina:

Vuorovesi oli jättänyt rannalle satoja, tuhansia merisiilejä kuolemaan. Pikku poika alkoi heitellä niitä mereen.
- Tuo on turhaa. Et voi niitä kaikkia pelastaa, sanoo viisas aikuinen.
- Niin mutta voin pelastaa tämän. Ja tämän.

Jatkuvasti maapallo ravistelee kuortaan, milloin missäkin, ja ihmisten touhu jatkuu, vaikka tekijät vaihtuvat. Ennen luimme näitä tietoja sanomalehdestä, melkoisella viiveellä. Miten voisi tottua tähän uuteen käytäntöön, katselemaan etäältä kuin muurahaispesien hävitystä. Tai aivan läheltä, katsomaan silmiin kärsivää ihmistä. On pakko suojautua, ettei mieli musertuisi. On suljettava lähetys, ja kuviteltava, että maailmanloppu on tältä illalta ohi.

Kymmenes kirjoitus

2011-03-11T09:40:00.002+02:00

Poimin Mm:lta tämän hauskan meemin:

Millainen oli blogisi kymmenes kirjoitus?
Kopioi se ja/tai kerro siitä. Laita linkki tänne, niin muutkin sen näkevät.

Oli hiukan vaikea määritellä kymmenes kirjoitus, sillä nettikirjoitteluni alkoi jo 1999 kotisivujen muodossa. Jossakin vaiheessa aloin kutsua päivityksiäni blogiksi, ja koodasin tekstit peräjälkeen kuten 'oikeissa' blogeissa olin nähnyt. Vasta 2008 perustin varsinaisen blogin, ja keräsin sinne pesämunaksi vanhempia kirjoituksia. Nyt hain tuosta puutarhablogista kymmenennen kirjoitukseni, vaikka mieluummin olisin poiminut keväisemmän aiheen.
Lumimyräkkä riehuu ikkunan takana, ja savipajan kasvit odottavat malttamattomasti kevättä kuten kaikkina vuosina. Onpa tästäkin jo talvia monenmoisia pyörähtänyt:

KESÄN LOPPU

17.10.2006

Suuri roudauspäivä lähestyy. Viime yö oli harhauttavan lämmin, tasaisesti +10ºC koko pitkän yön. Mutta sääprofeetta Hulkkonen Rilli-kissoineen on ennustanut että pakkaset tulee nyt. Samaan tulokseen on ilmatieteellinenkin pääsemässä. Lämpömittarin seuraaminen on jännittävää, tosin ei niin hiuksia nostattavaa kuin toukokuussa. Terävä piikki alaspäin näkyy lämpökäyrässä usein aamulla klo 7. Vielä ei ole käynyt nollan alapuolella mutta aivan lähellä.

Savipajan ikkunanlauta on jo täyttynyt mutta vielä pitäisi löytyä tilaa viimeisille sinnittelijöille. Köynnösten arabialaiset solmut on selvitelty, juuripaakut ruukutettu, muhkeat vyyhdet täynnä nuppuja ovat valmiita siirrettäväksi sisään kun vaan keksin minne...

Isoin projekti on pasuunakukat. Itseäni viisaammilta sain vinkin että 'brugit' voi pätkiä, riipiä lehdet irti ja juuripaakun voi sahata pienemmäksi. Sitä meinaan kokeilla mutta tänään se melkein ottaa sydämestä, niin ihanina ne vielä hehkuvat rusokirsikan punaisuutta vasten! Jospa vielä odotan. Annan pakkasen puraista ensin. Sitten ne jo suosiolla siirtää pois silmistään.

Runkoruusu on varastoitava ennen maan jäätymistä, sillä aion kokeilla maahan hautaamista. Ennen niin luotettava kesämökin kellari osoittautui surmanloukuksi. Hiiret löysivät kolme ruusupuutani. Kellarista löytyi keväällä kolme valkoista kukkakeppiä.Ei koskaan enää kellariin!

Puutarhassa on ajolähtötilanne. Ennen maan jäätymistä on krassit poistettava, daaliat nostettava. Senjälkeen siirrän jättipoimulehdet krassien paikalle. Daalioiden ja poimulehtien paikoille istutan varastossa odottavat tulppaaninsipulit. Mutta en saa ryhdytyksi ennen kuin krassit ja daaliat on halla nujertanut. Juuri nyt ne ovat kauneimmillaan. Poimin daalioita vaasiin, jokainen päivä voi olla niiden viimeinen.

MHu

Äiti puhaltaa

2011-03-07T11:12:00.003+02:00

"Muurahainen puri!" Perhealbumista 1930-luvulta, kuvaaja isäni

***

Mustavalkomaanantain 62. haaste:

Samuli Putron biisistä : Elämä on juhla

"Lapsuus nyt se ainoa kuin naarmu polvitaipeessa

Vain puhallus ja pois se on

Saapuu nuoruus levoton

Kuinka joka solulla voi kannatella kipua

Elämä on juhla"

Kuinka valmistan posliininuken 4

2011-03-03T17:42:00.002+02:00

Hiominen, sehän tietysti on se nautittavin vaihe! Sitä en malttaisi lopettaa, koska aina voi jonkun yksityiskohdan viimeistellä vielä täydellisemmäksi. Vähitellen esineet alkavat lähestyä unelmaa, mutta eivät ihan vielä saavuta. Edessä on monen monta työvaihetta. Ja hyvä niin, sillä mikä olisi mieluisampaa kuin keskeneräinen hanke, jolla ei ole tilaajaa eikä kiirettä. Vain oma innostus.
Nostin siis tänään onnistuneesta raakapoltosta (710°C) esineet, joiden joukossa tietenkin Tellervo käsineen ja jalkoineen. Laitoin ne lämpimään veteen likoamaan. Juuri tässä vaiheessa voi luoda haluamansa pinnan ja korjata vielä silmäluomet tai huulten kaaret. Tavoitteena on himmeä, tasainen iho, johon posliiniväri hyvin tarttuisi. Seuraava vaihe on kuivatus ja sitten poltto korkeammassa lämpötilassa.

Mittaan Tellervon pään korkeuden, se on nyt 14,5cm. Aikuisnukesta aion tehdä lapsinukkeja pienemmän. Korkeamman polton jälkeen se on tätäkin pienempi, kuten viereisestä kuvasta voit päätellä. Siinä on aikaisemmin valmistettu lapsimalli, vierekkäin originaali (josta tein muotin) sekä lopullinen polttotulos 1190 asteessa, joka on juuri tämän posliinimassan vaatima lämpötila. (Harvinaisen alhainen mielestäni.)

Ennen työn aloittamista selailin kirjojani. Löytäisinkö vinkkejä, joita en ennestään hoksannut. Ja löysinhän minä. Olen kokeillut monenlaisia hiontatyynyjä ja vesihiontapapereita, mutta etsin yhä ratkaisua pienimpiin yksityiskohtiin. Voin kaivertaa hammaslääkärin työkaluillani ja veitsillä, mutta jälki jää karheaksi. Millä saisin silkkimäisen pinnan joka koloon?
Suhtauduin ylenkatseellisesti löytämääni ohjeeseen, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Vedin siis käteeni kertakäyttökäsineen, sellaisen jota hammaslääkärit käyttävät, ja aloin sormineni hangata pintoja. Ja hämmästyin! Hienoa valkoista vaahtoa alkoi irrota pinnasta, ja kaikki pienet rosoisuudet katosivat. Toinen konsti kuuluu sukkahousutemppuihin: sukankaitaleella pääsee hyvin sormien väliin käsiksi. Ja oma oivallus on tämä: Kiedon sukkaa pumpulitikun päälle, ja pääsen käsiksi korviin, silmänurkkiin ja sieraimiin.

Nyt on kaikki osaset huuhdeltu ja harjattu huolellisesti, ja ne saavat kuivua uunia varten. Kenties kokeilen johonkin sitä Chinamallia, eli lasitan ennen posliinivärejä.

Mainittu kirja on: Messner, Porcelain Doll Design and Creation
Siitä löytyy ohjeet ostomuottien käyttöön nukenvalmistuksessa. Posliinivalusta alkaen löytyy tarkkoja kuvauksia työvaiheista. Arvelen että ohjekirjoista on eniten hyötyä sille, joka on jo harjoitellut itse. Joka alalla.