sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Jalkapohjaiset kasvit


Kasvit eivät ehkä ole jalankulkijoita, vaan vaeltavat toisin keinoin, eläinten, lintujen, veden ja tuulten matkassa, tai kulkuneuvojen salamatkustajina. Jalka-pohjaiset kasvinnimet viittaavat pikemmin ulkonäköön kuin  kulkutapaan. Joitakin muistui heti mieleeni, ja ne houkuttelivat minut etsimään lisää.

Sulokas, vaaleanpunainen  kissankäpäläAntennaria dioicia, viihtyi puutarhassani taannoin, samoihin aikoihin kuin kissanikin siellä tepastelivat. Nyt ei näy enää kumpiakaan. Kissankäpälä haluaa mieluummin kukoistaa vapaana aurinkoisilla ahoilla.

KurjenpolviaGeranium,  löytyy  niin luonnosta kuin puutarhoista. Puutarhalajikkeita lienee satamäärin, minullakin kymmeniä. Polveileva kasvutapa yhdistää kaikkia, vaikka tuuhea lehvistö peittää kulmikkaat polvet.

AmerikanjalkalehtiPodophyllum peltatum,  ilmestyi kukkapenkkiini yllättäen, pyytämättä. Ihmettelin sitä outona rikkaruohona, kunnes löysin sille nimen. Liekö liftannut Amerikasta asti? Oudokki päätti myös jäädä asumaan ison pallotuijan varjoon, eikä se enää ottanut jalkoja alleen, sillä jälkeläisiäkin ilmaantui.

Sananjalka, Pteridium aquilinum, leviää varjoisissa metsissä. Miten komea nimi! Sen ovat muutamat kirjalliset piirit ja julkaisut ottaneetkin käyttöön. Jalka merkitsee myös jalustaa, mihin painava sana voi tukea. Perimätieto kertoo, että sananjalka saattaa kukkia juhannusyönä, ja ken sen kukan löytää, saa haltuunsa ihmeellisiä taikavoimia. Ja jos leikkasi varren tyvestä poikki, sai nähdä tulevan puolisonsa nimen tai nimikirjaimet. Näistä kirjaimista arvellaan kasvin nimen saaneen alkunsa.

PaksujalkaPachypodium, nähdään taitavien viherpeukaloiden ikkunanlaudoilla. Myös tieteellinen nimi merkitsee paksua jalkaa (podium= jalka), ja nimitys on vallan osuva. Paksun, piikkisen varren päässä on pieni lehtitupsu, ja sydänkesällä voi nähdä sen kauniit kukat. Paksujalka kuuluu mehikasveihin, ja sitä tavataan Afrikan leveysasteilla  monenmuotoisina. Esimerkkinä norsunjalkakasvi, Pachypodium rosulatum.

Vuosien varrella on ikkunapuutarhassani kukkinut venuksenkenkäPaphiopedilum. Suomenkielinen nimi viittaa selvästi kauneudenjumalattaren  suloisiin jalkoihin. Tieteellinen nimi tulee kreikan kielestä, Paphos-nimisestä kaupungista Kyproksella, ja pedilon merkitsee tohvelia. Venuksenkenkä kuuluu orkideoihin, ja silloin joudutaan jo ylemmäs jalkojen parista. Kreikan kielen sana orchis merkitsee kiveksiä. Nimenantaja tulkitsi juurimukuloiden muodon siten. Sen sijaan suomalaiset näkivät ne kämmeninä, ja siitä nimi kämmekkäkasvit, joita Suomessakin kasvaa monia.

Tutkimusretki käy haastavammaksi, kun etsitään jalkoja tieteellisistä nimistä. Herra Linnén laatimaa systeemiä yhä kunnioitamme. Kaksiosaiset nimet on muodostettu milloin kreikan, milloin latinan kielestä. Tai muokattu kreikan kielestä latinalaiseen asuun. Jalka on usein kadonnut tai muuttunut suomennoksessa.

Ensimmäisen löysin kukkapenkistäni. Jauhosavikka, Chenopodium album, on suomennettuna hanhenjalka. Chenopodium tulee kreikan sanasta chen ‘hanhi’ ja latinan podium ‘pieni jalka’ . Hyvällä tahdolla lehden muoto tuokin mieleen hanhen jalan. Muistan tämän, ja yritän helläkätisemmin siirtää sen kukkapenkistä kompostiin.

Vielä pahempaa on tulossa. Vuohenputki, Aegopodium podagraria, saa tarhurin näkemään punaista vihreän asemesta. Vaikka suomenkielisessä nimessä ei esiinny jalkaa, arvellaan nimen viittaavaan vuohen sorkkaan, joka tulee mieleen kaksiliuskaisista lehdyköistä. Tieteellinen nimi viittaa jalkaan (podium), mutta minkä jalka on kyseessä? Eräs julmannäköinen kuoriainen on nimeltään Aegus. Mene tiedä, onko kyseessä vain kaima, vai merkitseekö vuohenputken nimi kuoriaisenjalkoja?  Mutta lajimäärite podagraria on suomeksi kihti, tuttu, kurja jalkavaiva! Keskiajalla vuohenputkea arvatenkin viljeltiin lääkekasvina.

Löysin vielä runsaasti sudenkinttuja, jotka suomentaja on muuttanut milloin ketuiksi, milloin  kateiksi. Esimerkkinä ketunlieko,  Lycopodium selago. Latinan podium on yhdistetty kreikan suteen, lycos. Kansan keskuudessa ketunliekoa on käytetty oksetusaineena ja matorohtona. Lönnrot kirjoittaa: »On kovin ulostuttava, raastava, sisälliseen käytäntöön vaarallinen. Keitevesi ulkonaisesti käytetty kiitetään peräyttävän mustelmia ja ajettumia lankeamisesta ja loukkaamisesta.» Onpa myrkyllistä ketunliekoa käytetty myös syöpäläisten häätöön ja eläinten ihottumiin. Myrkky tunnetaan nimellä lycopodium.

Ehkä jatkan tutkimusta, mutta riittäköön tämä vastaukseksi pakinaperjantain 278. haasteeseen Jalkakirja.
Mahdollinen Käsikirja voisi ehkä keskittyä kämmeköihin, sinikämmeniin ja sormiliuskaisiin kasveihin. Myös sananjalka voisi esiintyä kirjassa toisella nimellään: kuolleenkoura. Nuoren sananjalan versot näyttävät juuri siltä.





torstai 22. maaliskuuta 2012

Laskevan auringon valo



Valokuvatorstain 239. haaste  on kafkamainen:

"Hajamielistä ulos silmäilyä

Mitä me teemme näin kevätpäivinä, jotka nyt tulevat nopeasti? Tänään aamulla taivas oli harmaa, mutta jos nyt menee ikkunan ääreen, yllättyy ja nojaa poskeaan ikkunan hakaa vasten.

Alhaalla näkee tosin jo laskevan auringon valon lapsenomaisen tytön kasvoilla, kun tämä kävelee siinä ja katsoo taakseen, ja samanaikaisesti näkee niiden päällä hänen takanaan nopeammin tulevan miehen varjon.

Sitten on mies jo kulkenut ohi ja lapsen kasvot ovat aivan valoisat."

---Franz Kafka: Novelleja, Otava-Delfiinkikirjat, 1972

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Ja minua paleli


Palaan vielä helmikuiselle Maltalle, sillä haluan kertoa kokemuksen, joka nosti mieleeni kaukaisen tapahtuman.

I
Riemuisa vapauden tunne, jalat tuskin koskettavat maata. Olemme matkalla, oi miten kaunista, miten hauskaa! —Ja yhtäkkiä pelästys, lysähdys, lamaannus. Suunnaton nolostuminen: Missä minun kassini on?

Tällä kertaa selvisimme vähällä. Mitään korvaamatonta ei kadonnut. Jäätävä myrskytuuli, joka sai meidät nauraen kietoutumaan takkeihimme, oli tarttunut kevyeen kassiini, ja lennättänyt sen tiehensä. Etsimme kassia vimmatusti kukkapenkeistä, suihkulähteestä, kiviportailta. Kiipeilimme ylös alas.Tähyilimme kattoja ja katuja muurin alapuolella, kunnes luovutimme. Kassi oli lentänyt merelle, ehkä. Tuskaisen nolouden vallassa oli soitettava vuokraisännälle: kadotin avaimen, sen lisäavaimen jonka olin erityisesti pyytänyt itselleni. Jonka toimittamisessa oli ollut vaivaa. Isäntämme ystävällisyys sai mielialani vähitellen kohoamaan. Itseluottamukseni kuitenkin oli hukassa pitkän aikaa.

Seuraava  kokemus on kerrottu niin monta kertaa, että joudun ponnistelemaan muistaakseni itse  tapauksen, enkä kertomusta siitä. Putoamisen tunne kuitenkin toistui Maltalla niin elävänä, ettei ole väliä tapahtuiko tämä viime kuussa vai kaksikymmentä vuotta sitten:

II
Seison mieheni rinnalla rautatieasemalla, iloisena, seikkailunhaluisena. Olemme tulleet metrolla Amsterdamista, ja tässä on vaihtopysäkki junaan.Tämä taitaa olla ensimmäinen omatoimimatkamme aikana ennen internettiä, ennen kännyköitä. Olemme menossa tapaamaan Kuopusta, joka opiskelee Arnhemissa. Junan pitäisi tulla kolmen minuutin päästä. Yhtäkkiä eteemme ponnahtaa kaksi nuorukaista. Yritän tähystellä suuntaan, johon toinen viittilöi, ja toinen selittää jotakin vimmatusti, kuohuksissaan. Onpas metkaa tuo hollannin kieli, ensimmäisen kerran kuulemme sitä. Valmistaudun sanomaan jotakin: —Sorry, what's your problem? —mutta pojat ovat kadonneet. Hämmästynein silmin tähyilemme ympärillemme. Kas, kantapäät vilahtavat oviaukossa, kun viereisellä raiteella juna jo lisää vauhtiaan. Mikäs kiire heille tuli? No, ei haittaa. Meidän junamme lähestyy. Kumarrumme nostamaan repun ja kassit jalkojen juuresta, mutta reppua ei ole siellä. Sitä ei ole missään. Meidät on juuri ryöstetty.

Tuollaista tapahtuu kaikkialla, jatkuvasti. Mutta että meillekin! Tarinan jatko onkin ehkä digisukupolvelle käsittämätön:

En muista miten löysimme poliisiasemalle, miten saimme tavaramme lueteltua, pankkikorttimme kuoletettua. Miten viimein pääsimme Arnhemiin, ja onnistuimme löytämään eglannin kieltä taitavan taksikuskin. Hän sai ohjeeksi etsiä kadun, joka on kanavan varrella. Meillä ei ollut osoitetta, sillä muistikirja oli repussa. Repussa Nokian autopuhelimen, videokameran, luottokorttien ja ja lentolippujen seurana. Edes taidekorkeakoulun nimi ei ollut muistissamme, ja mitäpä sillä tiedolla tekisi pikkutunneilla?

Osasimmeko kylliksi kiittää taksikuskiamme! Hän oli uskomaton. Kolusimme yön tunteina kaupungin kanavakatuja, kyselimme harvoilta vastaantulijoilta, hajaannuimme kurkkimaan porraskäytäviin, tähysimme ikkunoita, näkyykö jossakin valoja. Tiesimmehän, että jossakin Arnhemin yössä, kolmannessa kerroksessa, Kuopus ja tyttöystävä (nykyinen vaimo) kurkottelevat huolissaan ikunasta kadulle: — Miksi heitä ei kuulu?
     Tarinan loppu on onnellinen. Löysimme korkeakoulun, ja sen ovenraosta näkyi valoa. Neitonen avasi oven meille, hän oli yöpäivystäjänä. Tietenkin hän tunsi poikamme, ja osoite saatiin. —Tapaamisen riemu on helppo palauttaa mieleen.Vakuutus korvasi aikanaan kadonneet tavarat, ja paluuliputkin järjestyivät. Vietimme iloisen pääsiäisen Arnhemissa, ja muistaakseni siellä oli yhtä kylmää kuin helmikuisella Maltalla.

***

Lähetän tämän tarinan vastaukseksi Pakinaperjantain 277. haasteeseen: "Ja minua paleli". 

maanantai 19. maaliskuuta 2012

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Kuka otti kuvan?


Tämä kuva äitini albumista synnytti kaksi tarinaa.

Radiosta kerron täällä:  K50

Henkilöistä kerron täällä: Villamussalo

Päivitin tarinan Villamussalossa, ja nostan siksi uudelleen esiin. Mikä on arvokkaampaa: hyvä tarina, vai totuus? Jouduin hiukan korjailemaan tarinaa löydettyäni muistiinpanoja keskusteluista Äidin kanssa.
Valokuva on arvokas dokumentti, ja siksi lisäsin niihin nimet googlaajien avuksi.


perjantai 9. maaliskuuta 2012

Ryhmäkuvaoireyhtymä



Tämä toistuu aina! Olenkin alkanut kutsua sitä henkilökohtaiseksi syndroomaksi. Näen joukon ihmisiä kuvauksellisessa ryhmässä, rohkaisen ujon mieleni ja pyydän lupaa valokuvaamiseen. Ja nämä ponnahtavat ripeästi ylös, asettuvat riviin ja napittavat kameraan.Tässä kolme munkkiveljeä istui muurilla rupattamassa, Aku Ankan ja Buddhan välissä, vastavalon kultaamina kaikki. Nolona sitten näppäsin tämän poseerauskuvan, jossa Buddhakin jäi päätä vailla ja tarkennus meni pieleen.

Vastaavanlaisia kuvia löytyy albumeistani vuosien varrelta runsaasti. Tilanteet punastuttavat vieläkin. Kadehdin Miestä, jonka henkilökuvat ovat luontevia ja eloisia. Minulta kai puuttuu rohkeutta ja hengen voimaa. Oma ujouteni tekee kuvaustilanteen epävarmaksi ja jäykäksi. Myös sopivaisuudentajuni estää kuvaamasta ventovieraita ilman lupaa. Varsinkin vieraassa kulttuurissa on syytä olla varovainen ja hienotunteinen. Minusta ei tosiaankaan olisi paparazziksi.

Niinpä olen ylpeä edellisen postauksen kuvasta. Tosin se ei ole ohikulkijan otos, rupattelimme pitkään kissoista ja koirista temppelin puutarhassa, ja tuo nuori munkki salli suosiolla näppäilemisen, jossa hänen kissansa olivat päähuomion kohteena.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Jalat




aamunkoitteessa
pienet tassut piirsivät
salaisuutensa


Mustavalkomaanantain haaste on "Jalat".

torstai 1. maaliskuuta 2012

Sateenkaari



Sateenkaari Maltalla jäi vaivaamaan.  Luovan lauantain 103. aihe on VESI, ja koko aamupäivän olen tuota kuvaa työstänyt.  Kuvan takana piilossa on digipiirtäjän blogi :)