Perunalaatikko

Siihen aikaan, kun perhe vielä kokoontui yhteisen joulupöydän ääreen, päätin kerran olla oikein ehtoisa emäntä, ja valmistaa ihan itse imellytetyn perunalaatikon! Se kun näytti kuuluvan aattoaterian välttämättömiin lisukkeisiin, naistenlehtien ohjeiden mukaan.
Aloitin ajoissa, aatonaattona, ja jätin sitten muussin hellanreunalle imeltymään. Pieni napsahtelu ja kalahtelu aamuyön tunteina kertoi kattilankannen iloisesta hypähtelystä, käyminen siis edistyi kuten kuuluu.

Hiukan omituinen aromi sekoittui kinkun tuoksuun paistamisen loppuvaiheessa. En antanut sen häiritä, kuuluu varmaan asiaan.
Seurasin juhlaillallisella vaivihkaa perunalaatikon kulkemista pöydässä. Ensin maistoi kuopus. Tarkkailin ilmettä. Ilme pysähtyi hetkeksi, mutta sanaakaan ei kuulunut. Oliko se hienotunteisuutta vai vahingoniloa? Sillä muutkin ottivat laatikkoa lautaselleen kenenkään estämättä, mutta minä jo tiesin että laatikko tulisi saamaan nimen: katastrofi!

Kuka meistä sitten sai sanotuksi: Kammottavaa mäskiä! Ehkä esikoinen tai itse isäntä. Onneksi oli pöydässä kaikki totutut herkut, joten kenenkään aatto ei mennyt pilalle. En muista itsekään vuodattaneeni kyyneleitä, vaikka kieltämättä nolotti.

Mutta sitä en ymmärrä vieläkään, miksi noin kävi? Toista kertaa en ole edes yrittänyt.

Joulumietteitä

Eilen, vuoden pimeimpänä päivänä uppouduin sukumuistoihin aikojen taakse. Suvun hallussa on aarre, isäni äidin toimittama perheen joululehti vuosilta 1906-1921.  Täynnä kirjoituksia ja piirustuksia, maalauksia, jotka vielä odottavat vapautumista tekijänoikeuslain suojista. Perhe oli suuri, kaikki osallistuivat materiaalin tuottamiseen, kauneimmasta käsialasta tunnistan isoäitini. Runsas kuvitus on tulevan ammattitaiteilijan kynästä ja siveltimestä lähtöisin.

Uskomaton aarre!

Ei, tuo upea codex ei ole minun hallussani, mutta kiitos nykytekniikan, on mahdollista saattaa materiaalia epävirallisesti nähtäväksi. Joku meidän jälkeemme sen varmaankin julkaisee, tavalla tai toisella. Suku on suureksi levinnyt.

Tässä kerron, mistä tuli minun tärkein joulupuuhani. Muiden leipoessa torttuja leivoin minä joulutauluja, käsin vedostettua grafiikkaa joululahjoiksi lähipiirille. Työläs hanke alkoi muuttaa luonnettaan, kun pääsin käsiksi digitekniikkaan. Tapa on yhä säilynyt, mutta tänään kaiverrusveitsen asemesta liikuttelen hiirtä, ja painovärin telaamisen asemesta näppään komentoa print :-)

Mutta edelleenkin joulukortti on tärkein joululeivonnaiseni. Varsinkin kun rakas perheeni jo aikoja sitten ehdotti, että tekisin joulutortut savesta ja paistaisin keramiikkauunissa. Kun eivät kelpaa kellekään muuta kuin joulupöydän koristeeksi. Rakas miesväkeni tykkää enemmän kinkusta ja savusiiasta kuin leivonnaisista.

Löysin 'Joulukissan' kaappeja penkoessani. Se taitaa olla ensimmäinen tulostettu joulukorttini. Valmistettu MacPaint-ohjelmalla v 1989 kuten näkyy. Siitä se alkoi...

Kootut kommentit

Olkapäälläni istuva kriitikko alkoi eilen narista: ihanko tosissasi odotat, että kaikki kerääntyisivät sinun ympärillesi  keskustelemaan sinun aiheistani!  Olet kuin Anatole Francen koira: 

"Minä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet. olivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni."

  Entä sitten jos jokainen kommentoisi, kähisee kriitikkoni:  Jokaisen blogisi jokaista juttua. Kommentteja, kommenttien kommentteja, aamusta iltaan, sitäkö haluat? - Hm, no jaa, jotakin rajaa tietysti...

Poistin kommentointitoiminnon useimmista blogeistani. (Saapuneita kommentteja en poistanut,  enhän toki.) Jätin kokeeksi kahteen paikkaan: uusimpaan kirjoitukseen toisessa blogeissa,  sekä tähän 'varaventtiiliin'. Se, joka oikeasti haluaa jättää terveisensä, löytää kyllä nämä osastot tai sähköpostiosoitteeni.  

Kriitikkoni alkaa leppyä ja lehahtaa syrjemmälle.

Oi tietenkin rakastan kommentteja! Mutta en vaadi.

Alussa tietenkin polvillani pyytelin, uudesta mahdollisuudesta innostuneena. Täytyihän tuota testata. Kiitos ystävät kannustuksesta! Kaikista kommenteista olen ollut mielissäni, tietenkin.  Ja parhaita kommentteja ovat sellaiset, jotka tulevat pyytämättä.

 

Julkinen kommentointi on julkaisemista.  Julkaisen jos minulla on jotakin sanottavaa. Kiva on seurata hyviä keskusteluja, joita  blogeissa syntyy.

No niin, mitäs arvelet tästä? ;-)