Nukkenäyttely

 

Toisen koronavuoden alkupuoli sujui nukkejen seurassa. Luulin viimeisen nukkeni syntyneen 6 vuotta sitten, mutta nyt yllättäen muutama uusi vaati saada syntyä. Savipajan olen jo sulkenut, posliinipäitä ei enää valmistu. Nyt turvauduin erilaisiin muovailumassoihin. Kokeilin monia. Ehkä mieluisin on Creative Paperclay. Se on kevyttä kuivuttuaan, ja sitä voi muokata kuivumisen jälkeen.

Pandemian takia tämän vuoden keväälle siirretty näyttelyaikani lähestyi, ja suunnitelma muuttui. Lintutauluja olisi toki riittänyt, mutta nyt halusivat nuket päästä esiintymään. Kaikki ovat syntyneet kertomaan tarinaa äitini suvusta. Tarinaa täydentämään syntyi vielä mummin vanhemmat ja ensimmäinen puoliso, sekä runsaasti tauluja ja monenlaista rekvisiittaa. Soitinrakentajaksikin ryhdyin :)

Sirkan haitari

Vähän laajemmin kerroin näyttelyhankkeesta toisessa blogissani, Villamussalossa. Siellä keskityn sukutarinoihin, täällä harrastuksiini monenmoisiin.

Muistoksi nukkejen vierailusta  jäi Merikeskus Vellamon sivuille näyttelyn esittely.

Taiteen sekatyöläisestä harrastajaksi

Suuren blogiraivauksen jälkeen innostuin pohtimaan jäljellejääneiden tarkoitusta. Tässä blogissa olen keskittynyt harrastuksiini, joista yksi on kirjoittaminen. Niinpä olen kirjoittanut juttuja tavallisesta arjesta, juhlasta myös,  kotona ja kaukomailla. Runokausikin on koettu. Moniin kivoihin blogi-haasteisiin olen osallistunut. —Nukkeprojektille annoin paljon tilaa. Se vei sydämeni vuosiksi. Nyt on nuoruuteni lintuharrastus leimahtanut uuteen paloon. Sen voi lukija helposti huomata.

Työstäni en ole kirjoitellut paljoakaan. Blogin aloittaessani olin ollut jo monta vuotta eläkkeellä. Myös viimeisestä taidenäyttelystäni oli jokunen vuosi kulunut.  Olin taiteen sekatyöläinen. Valmistuin kuvaamataidonopettajaksi ja siinä työssä toimin eläkeikääni asti. Taidegraafikkona pidin näyttelyitä ja osallistuin toisiin, myös valtakunnallisiin. Taiteilijantyöhön ilmestyi vielä keramiikka, joka vähitellen syrjäytti grafiikan. Veitset tylsyivät! Myös keramiikkanäyttelyitä rakensin muutaman. Viimeinen oli okariinonäyttely 2009.

Tupsahdin someen mummona, vailla menneisyyttä. Tulevaisuuden kutistuessa menneisyys muuttuu yhä tärkeämmäksi. Niin kai vanhetessa monelle tapahtuu. Taide on ollut työni, nyt se on innostava harrastus. Taide on täyttänyt elämäni ja on vahvasti läsnä yhä.

Aloin rakentaa vanhoista töistäni retrospektiivista näyttelyä. Tämän blogin oikeanpuoleisesta palkista löytyy otsikko Taiteilijana. Sen alla on sivuja, joihin kuvia kerään. Valmiiksi olen saanut sivun  Graafikkona. Muita ehkä vielä päivitän. Ehkä teen keramiikkatöistä sivun myös.

Taideharrastukseni elää ja voi hyvin toisessa blogissani : Kuvitukset. Se oli jo lopettamisuhan alla, kunnes innostuin taas piirtämään, uusin keinoin. Päätin julkaista siellä vain uusia töitä, digitekniikan avulla synnytettyjä.

Ehkä tämä uusi leimahdus saa minut myös vierailemaan blogiystävien sivuilla taas useammin. Tuolla Facebookissa näyttää laiskistuvan...

Alla on piirustus  toisesta blogistani. Sen myötä toivotan sinulle

Hyvää pääsiäisen aikaa!

Blasdiikia!

Olinkohan viisivuotias, kun isoveljeni Matti vei minut lelukauppaan.  Kauppias esitteli uutta nukkea, ja paiskasi sen ykskaks lattialle: 
— Katsokaa, se ei mene rikki! Se on plastiikkia! Jopas olimme ihmeissämme.
— Blasdiikia, henkäsin ihastuneena. Siitä tulikin sana jolla mitä hyväntahtoisin isoveljeni  minua kiusotteli. Sopivalla hetkellä kuiskattu b l a s d i i k i a sai minut aina nolostumaan tai peräti tulistumaan.

Plastiikkia alkoi ilmaantua moneen tarkoitukseen. Pian oli minullakin aarrerasia, johon keräilin hurmaavan värikkäitä plastiikkikankaanpalasia. Niitä vaihtelimme kuin valuuttaa koulunpihalla välitunneilla. Vähitellen sana muovi korvasi plastiikin.

Lapsuudenmuistosta huolimatta leluosaston korea muovinukke, jopa klassinen Barbie,  jättää minut kylmäksi. Nukkeharrastajana ihailen museoiden china-head- (lasitettu posliini)  ja bisquit-(lasittamaton posliini) nukkeja, ja haen niistä ideoita omiin taiteilijanukkeihini. Myös Martta-nukkien paperimassa miellyttää. Nykyajan nukketaiteilijoiden posliini- ja paperimassanukkeja voi ihastella googlettamalla tai vaikkapa Pinterestissa. Mutta hyvänen aika, mitä voikaan tehdä ihan käsityönä polymeerimassoista! Nepä taipuvat myös uniikkitöihin eikä pelkästään massatuotannon tarpeisiin. 

Kieltämättä olen materiaalifriikki. Sormet ja silmät nauttivat saven, kiven, puun tai käsintehdyn paperin kosketuksesta. Silti en voi olla huomaamatta miten uudet synteettiset materiaalit tarjoavat uusia mahdollisuuksia niin kuvanveistäjälle kuin nukketaiteilijalle. Polymeerit vapauttavat mielikuvituksen lentämään ilman materiaalin asettamia rajoja. Väistämättä tulee mieleen, että taideteos on jotakin muuta kuin materiaa.

Askartelumassat ovat toki tuttuja minulle. Olen niistä joskus rakennellut nukenpäitä, käsiä tai jalkoja korvaamaan särkyneitä. Ja  koruja tietenkin. Nyt tarvitsin posliininukkeperheeseeni  vauvanuken Sigridin esikoista esittämään. Moista pikkuhommaa varten en halunnut käynnistää posliiniprosessia kipsivaluineen ja lukuisine polttoineen. Niinpä kokeilin Cernitiä, jota helposti saa mistä tahansa askarteluliikkeestä. Kaarin-nuken valmistuttua huomasin, että materiaali muovisuudestaan huolimatta alkaa kiehtoa. Nettikaupoissa pääsee käsiksi isompiin valikoimiin, esimerkiksi nukentekijälle tarkoitettuihin. Päätin kokeilla myös Fimoa, joka osoittautuikin Cernitiä taipuisammaksi.

Massatyöt poltetaan kotiuunissa alle 130 asteen  lämmössä. Työstämistä voi jatkaa polton jälkeen ja polttaa uudelleen. Hyvinkin ohuet rakenteet ovat lujia ja kimmoisia. Saattaa olla että voitan ennakkoluuloni ja jopa innostun. Ensimmäisen nuken jälkeen mieleen virtaa ideoita seuraavan nuken varalle. Työ taas opettaa tekijäänsä. Veistäminen ja hiominen muistuttaa pehmeän vuolukiven käsittelyä, mikä minulle onkin tuttua ja mieleistä puuhaa. Kaarinille maalasin silmät akryylivärein, mutta taidan seuraavalle nukelle kokeilla toisenlaisia konsteja. Maalipinta tuntuu liian heppoiselta, sen voi melkein kynnellä raaputtaa pois. Nukkemassasävyt ovat posliinimaisen läpikuultavia. Niitä ei tohdi peittää maalilla. 

Posliini-Sigrid ja Cernit-Kaiju

Tässä jutussa kerron Sigridistä, ja Kaijustakin löytyy valokuva:

Nukkeni kertovat sukuhistoriaa

Yrjö Ollilan kadonnut maalaus

Valokuvan takana näkyy osa omistuskirjoituksesta:              "—toivottaa Lyyli ja Yrjö Ol—"

Äitini käsialalla on kirjoitettu:
"Yrjö Ollilan maalaama kuva minusta ja Juhanista. Ollila antoi kuvalle nimen lentäjän madonna, mutta näyttelyssä sen nimi oli lapsentyttö."

Aika on hapertanut kuvaa. Muistan sen varhaisesta lapsuudesta asti äitini sekretäärin laatikossa. Mutta missä on itse maalaus?



Vuosia sitten aloitin etsinnän, vietin aikaa kansallisarkistossa ja kuvataiteen keskusarkistossa. 

Otin yhteyttä taidemuseoihin. Kaikki jäljet loppuvat Septem-ryhmän näyttelyyn lokakuussa 1928, missä tämä maalaus oli esillä ja sai huomiota.  Kuvassa Onni Okkosen artikkelikuva Uudessa Suomessa. Tämän jälkeen "Lentäjän madonnaa" ei ole näkynyt taidenäyttelyissä.

Ainoa myöhäisempi maininta taulusta löytyy mummini kirjajäämistöstä: Onni Okkonen, FINSK KONST, WSOY 1944. Mustavalkoisen kokosivunkuvan tekstinä on "Barnet och den unga sköterskan".

Olen julkaissut aiheesta blogikirjoituksia parin vuoden välein siinä toivossa, että joku tietäisi. Ehkäpä vielä tulee aika suurelle Yrjö Ollila-näyttelylle. Silloin voisi tämäkin komea maalaus löytyä jonkun yksityiskokoelman kätköistä.

"Lentäjän madonna", malleina:
Toini Warén (Waris) 1906-2009
Juhani Warén (Waris) 1927
(Lentäjä: Paavo G. Warén (Waris))

Laajempi kirjoitus aiheestä löytyy täältä:
Missä olet, Lentäjämadonna?

Kadonnutta viivaa etsimässä

Kreikassa 1990 luonnostelen hosrisontissa siintävää, saavuttamatonta Athos-vuorta.
 Seuraani on pelmahtanut  tyttösiä, joille turistilta riitti värikyniä ja paperia.

Uuden blogini tarkoitus alkaa hahmottua. Unohdettuja asioita palautuu mieleen.  Uusia ideoita ja kuvia syntyy. Voisi kiinnostaa toista samanmoista, jolla on omituinen taipumus sotkea pintoja viivoilla ja väreillä. Vasta kolme lukijaa on uskaltanut laittaa naamansa lukijalaatikkoon, mutta sitäkin arvokkaampia tuttavuuksia ovat he, inspiroivine blogeineen.

Tänään kerron siitä, miksi ostin pitkästä aikaa luonnoslehtiön. Ja täältähän se blogi löytyy:

Kuvitellen

Tervetuloa seuraan!

PS. Nuo kuvat eivät suurene klikkaamalla, mutta Kuvitus-kuvat suurenevat :)

Maailman taidemuseot näytölläsi!

K50: Maailman taidemuseot näytölläsi!

Kokeilen K50-blogista 'Luo linkki'- toimintoa.

Tästä linkistä suoraan asiaan, jos ei halua käydä mutkan kautta :

Google Art Project

Suosittelen tämänkin blogin lukijoille, jos tuo osoite ei vielä ole tiedossa :)

Rakkaus paperiin

Hankin juuri digitaalisen kynän, ja sen mukana seurasi valtava kokoelma digitaalisia papereita, sileitä, karheita, rosoisia, kangasmaisia. Mutta silti, rakkauteni oikeaan paperiin ei sammu. Kuvittele, millaista olisi, jos paperia ei olisi keksitty?

Kiitos käsityöläisten ja taiteilijoiden, paperinvalmistuksen taito on säilynyt senkin jälkeen, kun teollinen massatuotanto syrjäytti pienet pajat. Sitkeimmät ovat sinnitelleet pitkään odotellen aikoja parempia. Ne ovatkin koittaneet! Käsintehty paperi on in..

Opiskeluaikoinani 60-luvulla syntyi käsite paperitaide. Monet kuvataiteilijat valmistavat itse paperia alkuperäisin menetelmin, ja luovat myös teoksia paperimassasta. Itselleni oli vielä tuolloin tärkeintä löytää oikeaa japaninpaperia puupiirroksilleni, tai lumppupaperia akvarellia varten. Niitähän on aina ollut saatavilla alan liikkeistä. Ja jotkut siis kuulemma valmistivat niitä itse.

90-luvulla alkoi askartelukäyttöön ilmaantua pieniä paperiviiroja. Kuviksentunnilla loimme uusiopaperia hylätyistä piirustuksista ja sanomalehdistäkin. Niitä revittiin, liotettiin, ja jauhettiin tehosekottimella. Menetelmä on näppärä, viiralla nostetaan sulppuliemestä sopiva kerros, painellaan rievulla pois liika kosteus ja kumotaan saman tien kuivumaan.
    Innostin oppilaita: - Juuri näin, viiran avulla, tehtiin maailman ensimmäiset paperiarkit melkein kakstuhatta vuotta sitten Kiinassa!
    Mietteliäs poika keskeytti paperisilpun valmistamisen ja viittasi: - Ope, mistä ne sai paperia siihen paperinvalmistukseen?
    Kysymys antoi opelle aihetta hiukan paremmalle selitykselle...

Paperin keksijäksi on tapana mainita Ts'ai Lun, kiinalainen virkamies, joka ryhtyi v.105 jKr. valmistamaan paperia kasvikuiduista ja mm. vanhoista kalaverkoista. Uusi tutkimus on tehnyt varhaisempiakin löytöjä, mutta tuo mies on kehittänyt ja selostanut menetelmäänsä kirjallisesti.Pitäköön siis paperin keksijän maineen!

Rakastuin paperiin. Kesällä keräsin nokkosia ja puunkuorta, liottelin, keittelin, hienonsin, ja sain syntymään ensimmäiset primitiiviset paperiarkkini. Vuosi sitten julkaisin puuhastani runotorstain haasterunon: Minun keittiöni.
    Erityisesti viehätyin aasialaiseen menetelmään, jossa käytetään kelluvaa viiraa. Se tekee isotkin työt mahdolliseksi. Arkki kuivatetaan viirassaan, joten työ on hidasta. (Paperipajoissa tarvitaankin satamäärin viiroja.)
    Myös näyttelyihini valmistin muutamia paperiteoksia keramiikkaveistosten seuraksi. Blogini reunoiksi olen kuvannut omatekoista paperia.

Väiski Putkonen kuvaa kirjassaan PAPERIA! (Otatieto OY 1997) perinteisen aasialaisen paperinvalmistuksen työvaiheet. Tässä hiukan lyhennellen:

1.Kuitujen keruu (naisten ja lasten puuhaa)
2.Kuitujen liotus ja puhdistus
3.keittäminen puuntuhkaliuoksessa
4.kuitujen hakkaaminen puunuijalla, n.1,5-3h
5.ylimääräisten paakkujen poistaminen
6.kuitujen sekoittaminen veteen
7.massa kaadetaan (kelluvan)viiran päälle
8.arkit kuivataan suuren nuotion ympärillä
9.valmiiden arkkien pakkaaminen

Puunuijan asemesta pienissä pajoissa on nykyisin käytössä pieni mylly, hollanteri. Sitäpä en tiedä, miten sadekautena sujuu arkkien kuivatus?

Olikin elämys viimein päästä tutustumaan paperinvalmistukseen Thaimaassa. Allaoleva diashow aukeaa myös Picasassa isompaan kokoon, ja kuvatekstitkin näkyy.




-Kiinnostuneille suosittelen myös kirjaa: Tuula Moilanen, Käsintehty paperi, kustannusosakeyhtiö Taide 1995.

-Kuva alussa on kopsattu (luvallisesti) Wikipediasta, ja liittyy artikkeliin: Four Great Inventions of ancient China
***
Hymyilevä eläkeläinen teki kommenttiosastossa niin kiperän kysymyksen, että jatkoin tiedon keräämistä. Huomasin, että 'löytämällämme pienellä syrjäkujan paperipajalla' on webbisivut, josta käy ilmi tietoja sen liiketoiminnasta:
Ban Maneeyom Saa Paper Factory

Etsintäkuulutus

Neljä vuotta sitten uppouduin salapoliisityöhön.Selasin kellastuneita papereita Kansallisarkistossa, kelasin mikrofilmejä Kuvataiteen keskusarkistossa. Haastattelin äitiäni, isoveljiäni, serkkujani, tutkin vanhoja kuvia ja kirjeitä. Otin yhteyttä Suomen tärkeimpiin taidekokoelmiin, kävin amanuenssien kanssa kirjeenvaihtoa. Puhuin Ollilan omaisen kanssa. Tarjosin muutamaan lehteen artikkelia, se jätettiin hyllylle, ei julkaistu, ei hyljätty. Vedin jutun pois ja julkaisin Villamussalon blogissa v. 2008:
Missä olet, Lentäjämadonna?
Äitini sairastuminen ja kuolema viime vuoden kuluessa jätti taka-alalle tämän hankkeen. Nyt nostan sen esille, ja referoin tähän tiivistelmän laajemmasta jutusta. Siinä toivossa taas, että joku, joka asiasta jotakin tietää, osuisi sivulleni. Eihän sitä koskaan tiedä mitä Googlebot löytää...


***
14.10.2008
Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjämadonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.
Haluan löytää sen taulun!

Itse ”Madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini. Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008.
Lentokone viittaa isääni, joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni.

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön. Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit. Keskimmäinen veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe.

Oheinen kuva on (luvalla) skannattu Onni Okkosen kirjasta ”Finsk Konst” WSOY 1944. "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen!

Suuri Ollila-näyttely odottaa vielä toteutumistaan. Samoin elämäkerta runsaine kuvineen.
Toivon hartaasti että ”Lentäjämadonna”eli ”Äiti ja lapsi” olisi silloin mukana.

Tahdon uskoa, että maalaus on olemassa. Toivon ettei se  ole tuhoutunut sodan jaloissa.  Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä? Ehkä se on myyty ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä joku tämän tarinan lukija?




***
Pienistäkin vihjeistä ja ideoista olen kiitollinen.
                                                                                                         marjattah(ät)me(piste)com