Luopumisen tuskaa

Siivoaminen on nyt muotia, kiitos Konmarin suuren suosion. Itse olen harrastanut raivausprojekteja aika ajoin jo kauan ennen maritus-buumia ja iloinnut suuresti tuloksista. Kuvataiteilijalla ja käsityöharrastajalla kertyy yhtä ja toista vuosien varrella. Vaikeinta on tehdä päätös, että yksi vaihe on kerrassaan loppu.- Että suuria saviveistoksia ei enää synny, eikä puutarharuukkuja. -Että huilunuottini ovat käyneet tarpeettomiksi. - Että enää en käytä suurta serigrafiapöytää satojen grafiikanlehtien vedostamiseen. Kesken raivausprojektin siis tutustuin kirjaan. Ehkäpä sen  lukeminen hiukan auttoi luopumisen tuskaan. Muutamia hyviä vinkkejä löysin, mutta Konmari-hihhuliksi en ryhdy. Sattui niinkin, että jouduin ostamaan muutamia kirjojani takaisin Fidasta...

On upeaa päästä eroon turhasta materiasta ja saada tyhjää tilaa. Jostakin syystä minua ahdistaa myös aineeton sälä, jota on kertynyt bittiavaruuteen. Kyllähän sinne mahtuu rajattomasti, mutta silti. Olen aikoinaan poistanut laajat verkkosivut, joita olin suurella innolla rakennellut. Nyt olen tuskastunut blogeihini, joita on ollut turhan monta. Ne vain ovat jääneet retuperälle, päivittämättä. Sellainen on minulle taakka. Nyt olen sulkenut kaikki blogini tätä lukuunottamatta. (Ok, Kuvitukset on toistaiseksi paikoillaan.) Blogeista olen poiminut materiaalia kirjoihin. Kirjoista pidän, sekä paperisista että digitaalisista. Kirjassa on alku ja loppu. Blogi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Itse asiassa lopettaisin kernaasti tämänkin blogin ja aloittaisin uuden. Nähtäväksi jää.

Kirjoittamisesta en halua luopua. Enkä valokuvaamisesta. Nämä harrastukset seuraavat mukana, missä kuljenkin.

Suuri mangopuu

Mangopuiden kasvuvauhti on melkoinen, tätäkin naapurin tontilla kohoavaa on typistetty ankaralla kädellä, ja silti se on muhkea. Myös omalla pihalla mango on kasvanut kätkemään naapuritalon täysin. Kolmen vuoden takaisessa kuvassa se on pieni taimi muurin kupeessa. Nyt muistettiin ottaa kiikari mukaan, ja voin tarkkailla aasianturturikyyhkyn pesänrakennuspuuhia, ja yrittää tunnistaa livertelijöitä.  Piirroskuvassa lehahtaa puuhun pihamaina. Se livertelee kuin satakieli huolimatta vihaisesta naamastaan.

Monet postaukset olen lähettänyt tutusta osoitteesta ChiangMaissa. Melkein tuntuu kuin asuisimme täällä, Mies ja minä,  ja kävisimme vain välillä kotimaassa. Paljon on silti ehtinyt tapahtua tällä välin. Matka on pitkä, emme päässeet rakkaan ihmisen hautajaisiin, emme merkkipäivänviettoon. Nyt saadaan kulkea taas hetken verran yhtä matkaa, jakaa arkea ja juhlaa. Eilen Esikoinen valmisti viikon ainoan vapaapäivän, sunnuntai kunniaksi krokotiilipataa. Sepä oli maukasta!

Parasta matkalla?

Parasta matkalla on kotiinpaluu?  — Matkakuvat, joiden parissa voi tehdä matkan uudelleen ilman kuumuutta, kylmyyttä, rakkoja kantapäässä? — Parasta on valmistelu ja suunnittelu? —Lähdön hetki?

— Hyvää lomaa! — toivottavat ystävät. Mitähän se loma on? tuumaa eläkeläinen. Matka on  meille projekti ja ponnistus. Vielä jaksamme, Mies ja minä,  lentää toiselle puolelle maapalloa rakkaittemme vieraiksi. Toinen poikamme on rakentanut kotinsa kaukaiseen saareen Kanadan länsirannikolla. Toinen on löytänyt paikkansa Thaimaan pohjoisten vuorten laaksosta, Ping-joen varrelta. Yritämme  tuokioksi sujahtaa mukaan arkeen,  jakaa ilot ja surut. Parasta matkalla on yhdessäolo.

Parasta on kiintyä paikkoihin.  Tutustua ihmisiin.Tutustua  seutuun, ja oppia suunnistamaan siellä omin päin. Oppia tunnistamaan lintuja ja kasveja, edes hiukan. Uudet paikat toki kiinnostavat, mutta niissä tuntee itsensä aivan....turistiksi.

Hetki, jolloin lentokoneen pyörät irtoavat  maasta, ja maailma pienen ikkunan takana muuttuu sadunomaiseksi veistospylväiköksi, sykähdyttää aina. Silloin vasta matkakuume hellittää. Silloin uskon, että mikään ei voi mennä pieleen, olemme matkalla!

Sitten alkaakin lentämisen arki ja epämukavuus. Kymmenen tuntia kuluu kovin hitaasti. Sen jälkeen odotellaan väsyksissä jatkolentoa. Mutta mikään ei sammuta hyvää mieltä, iloa perillepääsystä.

Varastettu puutarhanäkymä

Varastetut ruusut

Omaan puutarhamaisemaan saa varastaa kaiken mikä näkyy sinne. Jostakin puutarhaohjelmasta aate tarttui mieleeni. Vahvasti epäilen Alan Titchmarshia. 

Puutarhapolku vie majan, marjapensaiden  ja omenapuun taakse. Siellä odottaa yllätys! Matalan aida yli avautuu näkymä kolmelle pihalle. Lähinaapurin juhannusruusu on aikaisemmin levittäytynyt aidan alta meidän puolelle, mutta tänä kesänä poistin ruusut marjapensaiden tieltä. En kuitenkaan menettänyt sitä. Upean syreenin takana koivumetsä rajaa maiseman. Koivujen taakse kätkeytyy merenranta.

Kohta puhkeaa kukkaan pioni kiven kupeessa. Se nostaa silloin korkeimmat kukkansa naapurienkin iloksi.

Takapiha

Äärimmäisen kettumaista

Aamu-uinti, sitten metsään. Itikat vaanivat varjoissa turhaan, osaan suojautua. Vaan turhaa on etsiä mustikoita enää. Linnut ja ketut syöneet janoonsa kai.

Mutta löysin puutarhakenkäni, tosin vain toisen! Nehän katosivat oudosti keittiön rapulta viime kesänä. Siitä kerroinkin: Kummittelua Vanhalla Huvilalla. Nyt paistatti päivää yksinäinen kenkä Vaarinkallion korkeimmalla kohdalla metsän uumenissa. Viime viikolla maalla kävin mustikassa joka päivä enkä takuulla nähnyt kenkää tuossa.

—Arvoisa kettu, kiitos paljon, ehkä palauttaisit toisenkin kengän ystävällisesti?

Äärimmäinen sää on nyt äärimmäisen kiinnostavaa. Lämpötilan hipoessa iltapäivällä kolmeakymppiä, en jaksa muutakaan kuin istua verannalla tarkkailemassa säätä, havainnoiden sitä aistinvaraisesti sekä tutkien netistä sääsivuja. Sadetutkassa leimuavat salamat ympäri maata. Aivan varmasti kuulin juuri kaukaista jyrinää. Ah, sadetta kaipaavat puutarhani kaupungissa ja maalla!  Kuten monet muutkin puutarhat ja luonto. 

Totisesti saatiinkin sadetta kesäkuussa. Pihapolut muuttuivat savivelliksi, ja vesiheinä vietti juhlaa kukkapenkeissä. Äärimmäisen märkää ja kylmää. Että pitikin, juuri kun rakkaamme Kanadasta lomailivat täällä. Pieniä murheita kuitenkin nämä, jos vertailee.

Etelätuuli puhaltaa järveltä suoraan huvilan verannalle kuumana ja hyväilevänä. Monilla Thaimaan-reissuilla olen oppinut, että kuumuudesta selviän parhaiten vajoamalla täydelliseen laiskuuteen. Jos on käveltävä, kävelen hitaasti kuin kilpikonna. Kun tämä tukala helle viimein loppuu, tulen kaipaamaan sitä.

Joskus sentään aurinko kurkisti kesäkuussa

Aurinko havaittu Mussalossa!

Epäilin auringon jääneen Gran Canarialle. Palattuamme sieltä joulukuussa ei aurinkoa ole täällä näkynyt. Tänään pilvet rakoilivat lupaavasti lähtiessäni lenkille. Ja kohta leimahti silmiini häikäisevä valonsäde, joka levisi ja vahvistui. Kävelin sokaistuneena sitä kohti niin kauas kuin pääsin.  Vasta ulapan ja horisontin nähtyäni käännyin takaisin.  Paluumatkalla, aurinko selän takana,  huomasin miten harmaat maisemat olivat saaneet uuden, lempeän värityksen. Harvoin saa ihailla tällaisia näkymiä tammikuussa. Jouluruusut pihalla ovat avautumaisillaan. Ehkä istutan kohta niiden seuraksi jouluruusun ikkunanlaudaltani.

Tietäminen ei ole uskoa

Olen uskonut, että JOKU on kettu. Sain siitä ilmoituksen unessa, kuten kerron edellisessä jutussani. Monet merkit viittasivat kettuun, vaikka myös puutarhatonttua tai peikkoa epäiltiin. Nyt on usko muuttunut tiedoksi. Naapurimökin pihalla nähtiin eilen, saunailtana, pieni ja takkuinen kettu, joka pelottomasti käyskenteli pihalla.

Näin menetin uskoni. Ehkä vielä 1% on jäljellä, sillä en ole todistanut asiaa omin silmin. Minun on luotettava kolmen naisen kertomukseen. Nyt kun tiedän, tahtoisin myös nähdä! Odotan kirkasta kuutamoyötä, kamera valmiina...

Merkit viittaavat kettuun...

Kummittelua Vanhalla Huvilalla

Yksinäinen Nokian puutarhasaapas

Illalla jätin puutarhakengät keittiön portaalle. Aamulla siinä oli vain yksi. Ei, en ole hypellyt yhdellä jalalla. En ole itse voinut hukata kenkää. JOKU on vienyt sen.

Muutaman päivän kuluttua likaämpäriharjani oli kadoksissa. Laitan sen aina keittiön portaan alle, ettei se  sekottuisi tiskiharjaan. Mutta kas, sepä on metsänreunassa! JOKU on selvästi yrittänyt kaivaa sen sammaleiden alle, mutta puuha on jäänyt  kesken. 

"Jos metsään haluat mennä nyt..."

Olisikohan asialla sama olio, jonka jälkiä hämmästelimme rannassa. Vuosikymmenten sammalpinta oli huolellisesti käännelty nurin pieninä palasina. Ainakaan se ei ollut hirvi. Eikä rankkasade, sillä työn jälki oli tarkkaa ja siistiä.Yitin käännellä palasia oikein päin, mutta kyllästyin urakkaan.

Jätin yksinäisen puutarhakengän portaalle kaupunkireissun ajaksi. Vieköön senkin, tuumasin. Ja totisesti, JOKU oli vienyt toisenkin kengän kun palasimme. Mutta eniten hämmästelin likaämpäriharjaa, joka oli siististi ripustettu korkealle naulaan portaiden viereen! Siihen ei pysty varis, ei mäyrä. Ehkä nokikolari, mutta miksi hän kaivaisi sen esiin portaan alta? Haa, harja on siis  lojunut polulla. JOKU oli kaivanut sen esiin.

Ilmiselvästi JOKU liikkuu yön hämäryydessä. Nyt päätin ottaa asiasta selvän. Sijoitin houkuttelevan vihreän kumipallon keittiön oven tuntumaan. Asensin kameran ullakon ikkunan ääreen osoittamaan paikkaa. Minäpä valvon yöllä ja saan siitä kuvan! Kunhan ensin vähän nukun. Mutta onpas pimeää, kamera ei näe mitään. Hiippailen pihalle ja ohhoh! Siellä on kettu poikasineen, eikä edes yritä karkuun. Tähtäilen innoissani kameralla, mutta en saa sen asetuksista mitään selvää. Kamera alkaa sulaa  kuin Dalin taskukellot. Yritän löytää tähtäimen ja laukaisijan, mutta kamera valuu sormistani maahan. Ketut kieppuvat jaloissani. Pentu puree minua käteen, mutta nostan sen silti syliini. Turkki on niin pehmeä, niin pehmeä...

Aamulla vihreä kumipallo on paikoillaan. Myös kamera löytyy ihan ehjänä ullakon ikkunalta. Nurmikolla kiiltelee aamuauringossa tuore, musta kikkare.

Jännittävää on elämä maalla.

"... näät siellä sammalet myllätyt..."

Terkut!
 t. JOKU

Miten vuohenputki hävitetään? Osa 2

Pientä nurmikkoa kiertävät istutukset, jotka ovat laajentuneet sisäänpäin vuosien kuluessa.
 Raja-aita jossakin takana piirtää suorakaiteen. Siellä on vuohenputkien valtakunta.

Kissako se kurjenpolvia heiluttaa? Rapinaa ja tuhinaa kuuluu kukkatiheiköstä. Lystikäs piikkipallero siellä lyllertää, siili! Eipä vuosiin ole näkynyt. Tervehdin ilolla:— Popsi kernaasti kaikki etanat! Ostan sulle kissanruokaa, että viihtyisit pitempään.

Piti kertoa vuohenputkiongelmasta omakotipihassa. Pensaiden takana piilossa, raja-aidan vieressä nuo sitkeät sissit  viihtyvät ja leviävät taajoiksi kasvustoiksi. Siili on niistä mielissään. Näin se uskaltaa retkeillä aidan ali pihasta toiseen, ja etsiä  mieluisimman pesäpaikan. Siisti aidanvierus olisi siilille ongelma. Tilanne meidän puutarhassamme on viime vuosina kehittynyt sille suotuisaksi, sillä tarhuri on viipynyt usein ja pitkään muualla.

Neljän naapurin kanssa jaetaan yhteistä aitaa. Meidän puolellemme on kasvanut vuosien kuluessa se viidakko, josta muinoin haaveilin. Aitaa ei juuri näy, paitsi puutarhamajan ja marjapensaiden takana, missä on mukava rupatella naapurien kanssa jos kohdalle satutaan yhtaikaa. Asukkaat aitojen takana ovat vaihtuneet, kukaan ei voi tietää, mistä vuohenputket tulivat. Me rakennutimme puutarhan oikein bobcatin avulla yli kaksikymmentä vuotta sitten. Istutukset tehtiin tarkan suunnitelman mukaan. Suunnitelmassa ei ollut vuohenputkia. Jostakin ne vaan ilmestyivät. Uusissa siisteissä kukkapenkeissä semmoinen sai huolekasta huomiota. Silloisen ykkösnaapurin kanssa suihkuttelimme RoundUppia molemmin puolin aitaa. Ehkäpä vuohenputket pysyttelivät muualla jonkin aikaa. Yhtäkkiä niitä kurkisteli pionin juurelta, marjapensaasta, syysleimujen seasta. Kaivelin pois ja ihmettelin pitkää, vaaleaa juurta, joka näytti jatkuvan äärettömiin.

Jonakin vuonna ilmestyi vadelmapensaiden väliin vuohenputkimatto. Peitin sanomalehdellä, katoin katteella. Muistaakseni niitä ei näkynyt pariin kesään juuri siinä kohtaa.

Tänä kesänä nyhdin vuohenputkikasvuston taas vadelmien juurelta. Kas, niiden alta paljastui suikeroalpimatto! Kannustan sitä leviämään, ja nyhdän vuohenputket taas ohimennen. Sillä tiedänhän, että tarvitaan vaivaiset kymmenen vuotta sen katoamiseen, jos sitä estetään kasvamasta.

Nyt päädyn samaan tulokseen kuin edellisessä postauksessa: Tykkään kitkemisestä. Istutukseni ovat tiheitä , missään ei näy multaa, kaikki on kasvien peitossa. Vuohenputkea kukkapenkeissä ei hevin huomaa, mutta kuljen mielelläni etsimässä. Yleensä löydän kaikkea muutakin: kultatyräkkejä punatähkäosastosta, nauhuksia kaukasianmaksaruohomatolta, töyhtöangervoja  pikkutalviokentältä ja kanadanvuokkoja varjoyrttien keskeltä, keltavaleunikkoja ihan mistä vaan ja sitä rataa, kellokasveja unohtamatta. Vuohenputki yrittää kurkkia siellä seassa, mutta jää monasti alakynteen.

Yhdestä voittajakasvista varsinkin on kerrottava, ja se on kevätkaihonkukka! Sain ystävältä muutaman taimen kauan sitten, ja se on levinnyt likusterisyreenin ympärille. Ensimmäistäkään vuohenputkea ei näy seassa, vaikka niitä kasvaa alueen reunoilla. Kannustan siis kevätkaihonkukkaa leviämään.

Lopputulos: Vuohenputkea ei hävitetä mitenkään. Ja onko sillä edes väliä?  Toki se voidaan häätää viisalla painostuksella, muiden kasvien avulla. Silloin se ymmärtää matkustaa muualle.

Entäs naapurit? Arvelen että ainoat vuohenputket kurkkivat aidan alta. Ruohonleikkuukone on kaikista konsteista tehokkain.

Alppiruusujen ja syyshortensian välissä nousee kaikenlaista. Vuohenputkeakin.

Juhlan jälkeen

Kun kirsikkapuun viimeiset nuput ovat auenneet, lehdet ilmestyvät sävyttämään kukkien vaaleanpunaa, ensin rusottavina, pian vihertyvinä. Tänään Prunus sargentii näyttää jo tavalliselta kukkivalta puulta, toki kauniilta. Surukello (Uvularia grandiflora) katsoo veden peiliin, johon kirjosieppo kohta aikoo pulahtaa. Sinikämmen (Glaucidium palmatum)  toistaa kainona katoavaa väriä.

Kaikkien ihaillessa puuta on dahurianalppiruusu (Rhododendron dauricum) varjoisessa siimeksessä valmistanut yllätyksen. Se toistaa rusokirsikan väriä vahvennettuna,  lupauksena kauneuden jatkumisesta. Myös rusokirsikan jälkeen puutarha on kuin näyttämö, jolle nousee esiintyjä vuorollaan. Hillityn ja hallitun kevätjuhlan jälkeen alkaa vauhti kiihtyä. Yhtäkkiä on edessä keskikesän karnevaali, joka saattaa riistäytyä valloilleen, irti ohjaajan hallinnasta. Nyt toukokuussa tarhuri vielä kuvittelee pitävänsä ohjat käsissään...

Aika on, me kulumme

Pääsiäisaamuna aurinko osui itäpuolen ikkunoista pääsiäissomistukseeni: virpojien oksiin, keramiikkaveistokseenThaimaasta, paperimassatipuihin. Kerkisin ikuistaa nopeasti katoavan valaistuksen.Yli  nelikymppiset tiput ilmestyvät senkin kätköistä näkyville joka pääsiäisenä, siitä asti, kun pienet poikamme niitä äitinsä opastuksella leipoivat. Joku niistä joutui kissan suihin, mutta nämä neljä ovat säilyneet ennallaan, aivan kuin olisimme äsken ne muovailleet. Pääsiäsestä pääsiäiseen maa kiertää rataansa ajan pysyvässä ikuisuudessa. Hevonen ja tiput säilyvät kauemmin kuin me jotka kulumme.

Nyt istun työhuoneessani, ja aurinko häikäisee länsipuolen ikkunoista. Olemme kaikkien muiden lailla siirrelleet kellon viisareita tänään, harmissamme, turhaa touhua sadatellen. Aikaero Thaimaahan kutistui nyt tunnilla, yritetään muistaa Skype-puheluita ajatellen. Aurinko nousee ja laskee ajallaan, ja sisäinen kellomme muistaa sen kauan kunnes tottuu. Kaikki muuttuu, jonakin päivänä tämäkin käytäntö jää historian oikkuihin. Aikavyöhykkeiden hallinnassa on kylliksi vaivaa muutenkin, kun tietoliikenne kutistaa välimatkat ja työtehtävät ulottuvat maanosasta toiseen.

Pääsiäisen iloa toivotan sinulle lukijani.

Sairaalassa Chiang Maissa

Tuuhean tamarindipuun alla, suuren sairaala-alueen portilla, odotan tuttua tuktukin pärinää. Pet, luottokuski, tulee hakemaan minut kotiin. Pian puikkelehdimme kaoottisessa hullunmyllyssä mopojen, lavataksien, autojen ja tuktukien seassa kohti Vanhaakaupunkia, kierrämme vallihautaa kunnes pääsemme itäreunalle. On päivän kuumin hetki, kulkutuulikin on kuin sepän ahjosta. Nyt körötellään pitkää kauppakatua kohti Ping-jokea. Sillan jälkeen seurataan  jokivarren panoraamaa, ja suuren "sadepuun" (ei kuitenkaan sen jättiläisen) risteyksessä kurvaamme kiemurtelevien kujien sokkeloihin. Laiskasti siirtyvät kulkukoirat syrjään, eivät viitsi edes haukkua tässä kuumuudessa. Kotona suihkun jälkeen on mukava laittaa isot tuulettimet pyörimään huoneissa ja patiolla. Muistelen päivää sairaalassa, läheiseni vuoteen ääressä.

Suan Dokin yliopistollinen sairaala on muhkea kompleksi korkeine rakennuksineen. Väkeä kuhisee käytävillä kuin suurella lentoasemalla. Hoitajia, lääkäreitä, opiskelijaryhmiä, potilaita, omaisia, ystäviä. Läpinäkyvyys lisää kaoottista vaikutelmaa,  valkoiset käytävät ja suljetut ovet puuttuvat. Potilashuoneet lasi-ikkunoiden takana ovat kuin lentoaseman lähtöportteja, täynnä odottamaan rauhoittuneita ihmisiä. Siellä aika pysähtyy, kenelläkään ei ole kiire. Istun kutimeni kanssa kotoa tuodulla muovituolilla, vaihdamme hymyjä. — Sawadii kaa.  Huoneessa on kahdeksan vuodetta, ja enimmäkseen jokaisen ympärillä on väkeä istumassa tai seisomassa. Jotkut rupattavat, yksi näplää tablettiaan, toinen nojaa väsyneenä sängynkaiteeseen. Hymyjä ja iloisia ilmeitä, huolekasta tarkkailua, tyynyn kohentamista,  kampaamista, jalkahierontaa. Ruokaa ja hedelmiä löytyy kasseista. Kutimeni herättää mielenkiintoa ja hiukan murtaa muuria.Tutustutaan naapurisänkyjen asukkaisiin. Välillä pyyhältää hoitaja huoneeseen mittaamaan kuumetta tai tarkastamaan tippaletkua. Sininen verho vetäistään vuoteen ympärille, kun potilas tarvitsee tuokion yksityisyyttä. Jos yritän kysyä hoitajalta jotakin, kertyy pian ympärilleni viisi valkohilkkaa, jotka laittavat enganninkielentaitonsa yhteen, ja kenties saan vastauksen, jota kuitenkaan en ymmärrä… Onneksi on kännykkä, jolla voin tavoittaa tulkin tiukassa tilanteessa.

Vierastuntiko? Mikähän se sellainen on..? Vierailijat jotka olivat siellä kun saavuin varhain aamupäivällä,  jäivät jälkeeni kun myöhään iltapäivällä astuin alasmenevään hissiin 11. kerroksessa. Potilas ei jää pitkäksi aikaa yksin. Toki surullisia poikkeuksiakin on.

Kun omaiselle tulee sairaalareissu, ei täällä huokaista helpotuksesta. —Että hyvä kun ammattilaiset nyt hoitavat. —Että käydään sitten sunnuntaina vierastunnilla kukkien kanssa. Tosiaankaan ei. Perhe seuraa mukana. Usein matka on pitkä, ja niinpä omaiset leiriytyvät lähistölle. Heitä nuokkuu joka sopessa eteisissä ja erkkereissä, penkeillä ja lattioilla, pihalla ja avarassa pylväshallissa. Vaihdetaan vuoroa, joku on aina läsnä potilaan luona, joku toinen ehtii syömään tai lepäämään.

Olen hyvilläni siitä että pääsen jakamaan läheisteni arkea Thaimaassa, ja auttamaan minkä kykenen. Tämä on nyt kuudes matkamme, ja kuukausi alkaa olla lopuillaan. Pitkään aikaan en ole kaivannut turistinähtävyyksiä, mitkä tietenkin ensimmäisellä vierailulla vuosia sitten olivat tärkeitä. Nyt riittää arki pienine iloineen. Kiehtovan erilainen arki.  Kävelyretket rauhallisilla kujilla, lintujen ja puiden tunnistaminen, puutarhassa touhuaminen. Thaimaassakin pestään pyykkiä, käydään torilla ja supermarketissa, tiskataan ja siivotaan, minkä lomamatkailija  uima-altaan äärellä ehkä pyrkii unohtamaan.

Sairaalan pohjahallissa

Ikkunanäkymä 11. kerroksesta

Tänään olemme toiveikkaita, läheisemme toipuu päivä päivältä. Ehkä pian on aika kotiutua sairaalasta. Tavallinen arki voi jatkua. Sen arvon oivaltaa tällaisten kokemusten jälkeen.

Valentinuksen päivänä

Olkoon jokainen päivä ystävänpäivä!

Helppohoitoinen puutarha

Television pihanmuuttumisleikeissä päällimmäinen toive on yleensä helppohoitoisuus.

Puutarhan on oltava kuin olohuone. Olohuone on aika helppohoitoinen. Välillä on imuroitava, pyyhittävä pölyt ja pöyhittävä tyynyt. Vanhat sanomalehdetkin on aika ajoin keräiltävä, ja parittomat sukat, hohhoijaa. Mutta olohuoneen tarkoitus on oleminen, useimmiten sohvassa.

Entä jos matto kellastuisi, seinäryijy alkaisi varista, verhot lakastuisivat ja tipahtaisivat lattialle? Tyynyt alkaisivat lisääntyä holtittomasti unohtaen samalla soveliaat värit. Kirjat hyllyissään kypsyisivät ja poksahtelisivat lattialle. Parittomat sukat parittelisivat, ja niitä sikiäisi uskomattomiin paikkoihin, kuten kirjahyllyyn ja sohvapöydälle. Sohva alkaisi kasvaa ja paisua, kunnes peittäisi ikkunan ja ulottuisi kattoon.

Puutarha-olohuoneessa käy juuri niin. Se on hämmentävää. Suunnittelija tekee parhaansa, kiveää kulkutiet, kattaa värillisillä kivimurskeilla pinnat, peittää pergolan katoksella. Silti, jotakin vihreää on oltava myös, ja kukkia tietenkin. Nurmikonleikkuu ehkä hoituu itsestäänkulkevalla leikkurilla ja kastelu sadettajalla. Ruukkuihin laitetaan kastelukiteitä ja kukkia, joita ei tarvitse nyppiä.
      Muuttumisleikin loppuminuuteilla onnelliset omistajat kiittelevät työryhmää valmiista, ihanasta pihasta. Niin viattomilta näyttävät somat puuntaimet ja pensaat sekä perennat hallituissa ryhmissään.

Haluaisin nähdä nuo pihat viiden vuoden kuluttua. Parhaassa tapauksessa omistajasta on tullut oikea tarhuri, ja puutarha kukoistaa. Kävelyretkilläni näen paljon entisiä helppohoitoisia etupihoja,  joista voi hyvin päätellä mitä puutarhalle kuuluu.

Oikea tarhuri ei tunne sanaa 'helppohoitoinen'. Jos puutarhassa ei jonakin päivänä ole mitään tekemistä, hän keksii sitä kyllä. Vain jotta saisi viipyä siellä. Hän mietti viihtyisikö tänään varjossa vai auringossa, kumartuu sitten hoidokkiensa  puoleen ja alkaa rakastavin sormin nyppiä. Kohta hän huomaa riisuneensa taas puutarhahanskat. Mullan ja kasvien kosketus on niin ihana... Tuon tuostakin hän harhailee uusi taimi sylissään, ja  miettii missä sille olisi paras paikka. Hän hakee lapion ja aloittaa taas kerran mieliajanvietteensä: perennapasianssin.

Tietenkin oikea tarhuri istahtaa joskus puutarhatuoliin. Varsinkin ystävien seurassa se sujuu oikein hyvin. Vanha tarhuri istahtaa myös usein levähtämään ja ihailemaan näkymiä. Yhtäkkiä, hengityksen tasaannuttua, hän on taas jossakin pensaassa sekatöörit kädessään. Onnellisena.

Asvaltti ja muovikukat ovat helppohoitoisia!


Julkaistu  ensimmäisen kerran 27.5.2010

Roomassa yhä

Olen nähnyt Michelangelon Pietà-veistoksen!

Ensimmäisen kerran  näin veistoksen jo koulutyttönä kuvisluokan hämärässä, missä Lukki (Ikimuistoinen Kerttu Luukannel) näytti runsaita  diakuviaan taidehistorian tunnilla. Sen jälkeen olen näkemällä nähnyt tuon mestariteoksen kuvateosten sivuilla, elokuvissa, TV:n ruudulla, Googlen hakutuloksilla. Kuten varmaan useimmat  kanssaturisteista. Tämän lähemmäs panssarilasia en jaksanut luovia tuossa saunalämpötilassa.      Nyt siis pikemminkin 'bongasin' veistoksen.

Wikipedian kuvaa suurentamalla voin tarkastella Marian korjattua nenää sekä Michelangelon ainoaa signeerausta, ja melkein koskettaa marmorin hohtavaa pintaa. Mykistävän upea teos ja myös jännittävä historia on sillä.

Näkeminen on taitolaji, tuumaa vanha kuviksenopettaja. Osaanko itse nähdä muuten kuin kuvien kautta? Kaunis maisema tulee nähdyksi vasta kun otan/teen  siitä kuvan. Tai tunnistan aikaisemmin näkemäni kuvat. TV tarjoaa loistavia taideohjelmia. Veistosta on mukava tarkastella nojatuolista käsin, kun kamera sitä panoroi, tilttaa ja zoomaa. Maalaukset muuttuvat elokuviksi samoin konstein. Niin helppoa. Paikan päällä katsominen vaatii ponnistelua. Muistuu mieleen oppilaani näyttelykäynneillä. Nopea kierros taululta toiselle: - Nähtiin jo, saadaanko mennä?

Niin jatkui meidänkin vaelluksemme kohti  m/s Kristina Katarinan ihanaa viileyttä. Ja nyt selaan kuviani mukavasti Vanhan Huvilan nojatuolissa, kahvikupposen tuoksuessa vieressä.

                                                                                                                    nojatuolimatka jatkuu

Konstantinuksen riemukaari

Hanami nyt!

Aamulla, illalla, keskipäivällä. Auringonpaisteessa, pilvipoudalla. Mikä kuva tekisi oikeutta? Päivällä valo on viileä, illalla lämmin ja syvä. Tarkennan kauas oksien läpi, tarkennan lähelle. Kokovartalokuvia myötävaloon, vastavaloon.

Tämä on rusokirsikkani viides kukinta. Viimekeväinen jäi näkemättä, sillä olimme toisella puolella maailmaa rakkaittemme vieraina. Etsiskelin edellisiä kuvia ja kirjoituksia. Löytyyhän niitä tästäkin blogista. Nostan tähän (Villamussalosta) ensimmäisen tekstin toukokuulta 2008:

Huimaus

Prunus sargentii

Tässä toissailtaisessa kokokuvassa  puu on vielä läpinäkyvä. Juuri tänään on täydellisyyden hetki, mutta kuparinväriset lehdet alkavat jo muuttaa värivaikutelmaa. Ensimmäiset terälehdet leijuvat lintualtaaseen.

Iloitsen puustani kuin Pikku Prinssi ruusustaan. Se ei estä minua huomaamasta lumoavia kirsikkapuita, joita kotikaupunki Kotka on istuttanut puistoihin ja ajoteiden varsille. Helsingin Roihuvuoressa on vietetty Hanami-juhlaa vuodesta 2008 alkaen! Kauneuden riemu on ilmaista, ja kaikille tarjolla.


Tämän kirjoitettuani huomaan, että Valokuvatorstain 247. haaste on kasviaiheinen:

Voit hakea inspiraatiota myös  Fascination of Plants Day - sivuilta:”Ensimmäinen kansainvälinen teemapäivä ”Lumoudu kasveista” (Fascination of Plants Day) järjestetään 18. toukokuuta 2012. Euroopan kasvitutkijoiden järjestön EPSO:n ideoima päivä tuo esiin kasvien ja kasvitutkimuksen merkitystä, uusinta tutkimustietoa ja niiden tarjoamia ratkaisuja esimerkiksi ympäristöongelmiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.  Suomessa Lumoudu kasveista -teemapäivät 13.–18.5. nostavat kasvit puheenaiheeksi luomalla vuorovaikutteisia yleisötapahtumia kahviloihin, puistoihin, luentosaleihin ja julkisiin tiloihin.”

Bussilla Vallettaan

Sellaisen sateenkaaren näkee ehkä kerran elämässään. Täydellisen, ehjän puoliympyrän, ja väreiltään yhtä kirkkaan kuin maalatut kalastajaveneet Marsaxkukkin lahdella. Tai kuin lasten vesivärimaalaukset kuvisluokan seinällä. Mutta paljon säteilevämmän, valohehkuisen. Koskaan, milloinkaan en ole nähnyt niin voimakasväristä sateenkaarta. Violetti, indigo, sininen, vihreä, keltainen, oranssi, punainen. VISViKOP. Ja sama ylempänä, vaaleampana,  päinvastaisessa järjestyksessä. Voi, olisimmepa vielä taivasalla!  Mutta nyt on jo ehdittävä takaisin Vallettaan. Olemme patikoineet rantatietä kalastajakylästä Birzebbukaan, ja löytäneet viimein bussipysäkin.

Kurkimme bussin vesijuovaisesta ikkunasta, joka on käytävän toisella puolella. Mies siirtyy kameroineen lähemmäs. Minä kumarrun nähdäkseni paremmin, ja mustan nuorukaisen silmät välähtävät kohti, ja yhtä nopeasti pistäytyy kasvoilla hymy. Vielä äsken seisoimme samalla bussipysäkillä, me rupatellen omaa kieltämme, nuorukainen omissa oloissaan korvakuulokkeineen. Vilkuilimme taivaalle: ehtiikö sade ennen bussia? Tuskin huomasimme toisiamme. Nyt jaoimme saman elämyksen, ja viemme muiston siitä tahoillemme. Kaukaisille planeetoille, jotka eivät enää milloinkaan kohtaa.

Huomenna aamulla lähdemme kotimatkalle.

Marsaxkukkin kalastajakylä, Malta, Mh 2012

Mitä oli ennen kännykkää?

Sovin treffit Mirjan kanssa klo 13 liikekeskuksessa. Siellä olisi lämmin odotella, jos toiselle tulee viivytys. Rupatellaan kuulumiset sitten kahviossa. Puhelimet mukaan tietenkin, muistutin minä.

Kymmentä yli yksi otin kännykän käteeni, samalla kun kiertelin avoimen kahvion ympärillä etsien tuttua hahmoa kulkijoiden joukosta. Varttia yli hain kahvikupposen, ja valitsin hyvän paikan josta voisin tarkkailla kulkijoita. Aloin soitella vuoroin kännykkään, vuoroin kotipuhelimeen. Hän ei ole koskaan unohtanut! Miksei hän soita, ja kerro viipymisen syytä? Mitä on tapahtunut? Kenelle voisin soittaa? Mirja elää yksin, enkä tunne naapureita senioritalossa. Hän on tietenkin liukastunut matkalla, ja makaa nyt ensiavussa. Ei, hän on pyörtynyt ja makaa kotona lattialla. Mitä voin tehdä?

Pahojen aavistusten vallassa lähdin puoli kaksi liikekeskuksesta kävelemään kohti senioritaloa, reittiä jota Mirja kulkisi. Toivottavasti hänellä on kävelysauvat mukana?
     Ovisummeriin ei tietenkään vastattu. Talon ystävällisen asukkaan avulla sain hälytettyä huoltomiehen paikalle, ja otin oikeuden kurkistaa Mirjan kotiin sydän pamppaillen. Ei, hän ei makaa lattialla, onneksi. Mutta kiireen jälkiä olen näkevinäni, ja ulkokengätkin ovat nurin narin lattialla. Äkkilähtö sairaalaan? Varmaan hän on nyt hyvissä käsissä.

Muuta en voinut, soitin kännykällä Miehelle, ja hän haki minut kaupungilta kotiin.  Kahden tunnin kuluttua Mirja  soitti. Hän oli juuri palannut kotiin odotettuaan minua kaksi tuntia liikekeskuksen kahviossa, lasillinen CocaColaa edessään.
     Varmaan voit helposti kuvitella selittelyjen ja molemminpuolisten itsesyytösten määrän.

Niin, minä olen tottunut siihen, että olen aina tavattavissa. Ja että Mies on aina tavattavissa. Ja muutkin läheiset ainakin pienellä viiveellä. Ajatus katoamisesta on mahdoton, se tietää pahaa. Minä siis tuijotan mobiiliani ja omia fantasioitani, sen sijaan, että kiertelisin kahviossa ja tarkastaisin jokaisen asiakkaan.

Mirja, itsenäinen yksineläjä ei useinkaan muista kuljettaa kännykkää mukanaan. Nytkin se sattui unohtumaan. Myös sosiaalinen media on hänelle vieras, kuten koko tietokone. Ihmettelen miten pian minäkin olen tottunut elämään tekniikan varassa, ja tapaamaan ihmiset virtuaalisesti. "Livettäminen" (= tapaaminen tosielämässä) on harvinaista herkkua.

— Antaa miettimisen aihetta.

Haave

Photobooth-kuva. MH 2009

Unelma täydellisyyden tavoittamisesta loittonee kun sitä lähestyt. Ikuisesti, yhä korkeammalle.

Mustavalkomaanantain 100. haaste on 'Haave'.

Turkoosi!

Huonekalujen ja esineiden pyörittelyn jälkeen silmäilen tulosta tuon tuostakin uusin silmin. Käännän kukkaruukun parempaan asentoon, suoristan lehtipinot, pöyhin sohvatyynyjä.  Näen taas hetken aikaa paremmin, katselemalla katselen. Kunnes totun.

Esineet, joista kerron, näkyvätkin tässä postauksessa: Kotona.

Thaimaasta tarttui mukaan keramiikkahevonen (vaikka luulin etten enää osta mitään...). Se sattui Miehen ja minun silmään yhtaikaa kierrellessämme Menrai Kilns-galleriassa ChiangMaissa, ja kun silmämme kohtasivat, tiesin jo kuinka siinä käy. Hevonen on väriltään turkoosi. Sävy, jota olen etsinyt omissa keramiikkatöissäni, ja joskus melkein löytänyt. Sävy on elävä ja muotoja seuraava , ei maalimainen.

Tiesin heti, mihin turkoosi hevonen on asetettava: Vanhan senkin päälle, mieheni isoisän öljylampun viereen, sillä näin värisävyt löytävät toisensa. Sattumoisin huomaan, että isänäidin muotokuvassa on paljon turkooseja sävyjä. Myös vanha mattomme on nyt senkin edessä, ja silmä poimii sen turkoosit sävyt, joihin kauan sitten mielistyin. Juuri oikea turkoosi, ei liian räikeä, yhdistettynä hiekanväriin ja lämpimiin puun sävyihin. Myös viereisen keittiön kaappeihin valitsin taannoin pehmeän, murretun turkoosin.

Tartuin tänään kännykkäkameraani, ja päätin laatia aiheesta pienen kuvakollaasin. Tähtäillessäni näitä kuvia  oli radio auki, Ylen ykkösellä kuten tavallista. Päivän peili klo 12 oli menossa. Ja mitä kuulinkaan:

"Yksi tämän vuoden muotiväreistä on turkoosi. Se pulpahtelee jo esiin siellä täällä - asusteissa, Nokian kännyköissä ja Yleisradion uudessa ilmeessä. Maailman designpääkaupungin Helsingin tunnusympyrä on sekin turkoosi. Valintaan vaikuttivat muun muassa trendiväriennusteet ja kansallisuus."

Jokaisella on varmaan lempivärinsä, mutta silti on hyvä tietää, että:

"Värit ovat maailmanlaajuinen bisnes ja ne vaikuttavat ostopäätöksiin."

Yritin kirjoittaa muistiin kuulemaani, mutta hukkasin tietenkin ohjelmassa mainitut nimet. Pian löysinkin Ylen sivuilta tuon lähetyksen sisällön, josta lainaus yllä. Samalla kun olin huvittunut trendikkyydestäni, mietiskelin trendien ja muotien syntyä. Nimi Tuija-Maija Piironen johdatti googlen avulla mielenkiintoiselle sivulle, jonka monen designalan ammattilaiset varmaan tuntevat hyvin: IC  InterColor.
Trendivärit eivät synny sattumalta.
Siitä huolimatta tykkään turkoosista...