Sukutarinoita

Ifolor-kirja

Nukkenäyttelyn jälkeen siirryin syksyllä isäni suvun pariin. Kirjoitin puhtaaksi runsaan määrän käsikirjoituksia vuosilta 1906-1921. Tästä projektista kerron toisessa blogissa: Villamussalo.

Tallensin työni myös Ifolor-kirjaksi, mikä ehkä säilyy kauemmin kuin blogikirjoitukset.

Hyvää ja parempaa vuodenjatkoa lukijalleni!

Nuket kertovat

 Viimekesäisen nukkenäyttelyn "Äidin suvun tarina" ohella valmistui myös pieni kirjanen. Kuvaa näppäämällä voit selailla sitä Ifolorin sivuilla.

Nukkenäyttely

 

Toisen koronavuoden alkupuoli sujui nukkejen seurassa. Luulin viimeisen nukkeni syntyneen 6 vuotta sitten, mutta nyt yllättäen muutama uusi vaati saada syntyä. Savipajan olen jo sulkenut, posliinipäitä ei enää valmistu. Nyt turvauduin erilaisiin muovailumassoihin. Kokeilin monia. Ehkä mieluisin on Creative Paperclay. Se on kevyttä kuivuttuaan, ja sitä voi muokata kuivumisen jälkeen.

Pandemian takia tämän vuoden keväälle siirretty näyttelyaikani lähestyi, ja suunnitelma muuttui. Lintutauluja olisi toki riittänyt, mutta nyt halusivat nuket päästä esiintymään. Kaikki ovat syntyneet kertomaan tarinaa äitini suvusta. Tarinaa täydentämään syntyi vielä mummin vanhemmat ja ensimmäinen puoliso, sekä runsaasti tauluja ja monenlaista rekvisiittaa. Soitinrakentajaksikin ryhdyin :)

Sirkan haitari

Vähän laajemmin kerroin näyttelyhankkeesta toisessa blogissani, Villamussalossa. Siellä keskityn sukutarinoihin, täällä harrastuksiini monenmoisiin.

Muistoksi nukkejen vierailusta  jäi Merikeskus Vellamon sivuille näyttelyn esittely.

Sigrid ja Lyyli

Sigrid ja Lyyli

Lyyli tulee Helsinkiin 1900-luvun alussa  opiskelemaan taidetta. Miten mainiota saada huonetoveriksi Sigrid, luokkatoveri lapsuusvuosilta! Sigrid (minun mummini) on vain pari vuotta vanhempi Lyyliä, mutta jo  kolmen tyttären äiti. Nyt hänkin on päättänyt ryhtyä opiskelemaan ammattia itselleen. Mutta iltaisin puhutaan posket hehkuen taiteesta ja filosofeerataan, ja Sigrid aivan tuntee heräävänsä henkiin. Nyt vahvistunut ystävyys säilyy aikuisiälle asti ja tulee aikanaan osoittamaan Sigridin elämälle uuden suunnan.

Näin tuli tarinaan uusi henkilö, vaikka olin päättänyt että nukkeprojekti on valmis. Tarkoitus oli tehdä fantasianukke uudesta materiaalista, polymeerista. Mutta kuinka ollakaan, hän osoittautui Sigridin ystävättäreksi. Ovathan nämä nuket tyyliltään hiukan erilaisia. Sallittakoon se nukkemaailmassa. Polymeerinukke vaatii oikeat hiukset. Se ei ole veistoksellinen materiaali kuten posliini. Olikin hauskaa taas tutkia pukuhistoriaa ja yrittää kammata oikea edwardiaaninen nuttura.

Parempi olla tekemättä päätöksiä. Nukkeja alkoi alunperinkin syntyä ilman suunitelmaa. Ne ilmoittavat vaan tulostaan, kuten lapsilla on tapana.

Joulun taikaa

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta toivotan Sinulle, blogini lukija.

Unelmien joulu kokoaa yhteen toisistaan eksyneet sydämet. Menneet annetaan anteeksi ja unohdetaan. Sigrid-nukke on tässä saanut ympärilleen tyttärensä joulunviettoon. Kaikki ovat nuoria ja kauniita. Lauletaan "Maa on niin kaunis..." ja "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan" Ei, ei niin, vaan: "... miespolvet vaihtuvat vuorollaan". Näin meillä lauletaan. Muiston vaaliminen varjelee edelläkulkeneet rakkaamme unholasta.

Nuket ovat kokoontuneet Sigridin ruokasaliin joulukahville. Kuva on tämän vuoden joulukorttini, joka lähti läheisille signeerattuna grafiikanlehtenä.  Alkuperäinen kuva vuodelta 1927 löytyy Villamussalon tarinasta: Joulunviettoa Sigridin salongissa.

Sirkka, Sigridin kolmas tytär

Viimeinkin liittyi  nukkeseuraan Sirkka. Hän on ikäjärjestyksessä kolmas Sigridin ja Edvardin tyttäristä. Äidin jättäessä perheen, Toini mukanaan,  hän oli vasta neljävuotias.


Nyt 18-vuotiaana Sirkka on jo käynyt tervehtimässä Sigrid- äitiään ja tutustunut myös kaksi vuotta vanhempaan Toini Tellervo-siskoonsa. Hän on käynyt koulunsa Joensuussa ja aloittanut itsenäisen elämän musiikkiliikkeen myyjättärenä. Tässä hän on valinnut asukseen  paitapuseron ja kapean hameen, jonka vyötärö on mukavasti pudotettu. Hiukset ovat lyhyet ja tiukasti laineilla. Vuosi on 1926.












Sirkka-nukke kertoo lisää omin sanoin Villamussalossa

Sigridin puku mallia 1905

Tänään ompelin viimeiset pistot jakkuun, ja sovittelin nukkea valokuvattavaksi.Teini-iästä ei Sigridin (minun mummini) aikaan osattu vielä edes uneksia. Ei farkuista, T-paidoista saati legginseistä. Sigrid hyvästeli lapsuuden 16-vuotiaana solmiessaan avioliiton komean ylioppilaan (minun ukkini) kanssa . Tässä kuvaan Sigridin 18-vuotiaana, jolloin hän kävi valokuvassa esikoistyttären kanssa.

Maltillisen kokoiset gigot-hihat olivat vielä muotia. Niiden onnistumisesta olen ylpeä. (Mainiosta kaavakirjasta oli paljon apua: Kristina Harris, "59 Authentic Turn-of-the-Century fashion Patterns".) Korsetin takia jakku istuu hyvin.

Ryhdyin myös modistiksi. Enpä löytänyt ohjeita, vaikka runsaasti  kuvia kyllä. Keksinkin itse oikein hyvät. Tein hatun muodon ohuesta japaninpaperista liiman kanssa laminoiden. Sen kuivuttua tikkasin ympärille satiini-vinokaitaletta. Sigrid hyväksyi suopeasti ensimmäisen luomukseni. Varsin hillitty tuli siitä, jos vertailee. Sulkia ja höyheniä sainkin etsiä, kunnes Mies kuuli pulmani ja avasi aarreaittansa, mistä löytyi perhonsidontatarvikkeet!

Näin on  Sigrid-nukke vaatetettu alusvaatteista alkaen.

Sigridin korsetti

Haluan pukea 18-vuotiaan Sigridin samantyyliseen pukuun, joka hänellä on ainoassa valokuvassa nuorena äitinä. Panen merkille muodin vaatiman korkean kauluksen ja jakun maltilliset "lampaanlapahihat". Vyötärö ei näy, mutta uskon että se on juuri  niin kuin pitää olla: ohut. Pukemisen aloitin kahisevista alusvaatteista.

Lähdin hauskalle matkalle kureliivien maailmaan. Varmaan muutkin 50-luvun tytöt muistavat minun laillani ensimmäisen takaa nyöritettävän korsettinsa. Minä sain tuon hartaasti toivomani salaisen vaatekappaleen joululahjaksi 14-vuotiaana, enkä hevin unohda kärsimyksiäni varhaisen jouluaamun kirkossa. Liivin luut painoivat ikävästi ja pakottivat etsimään mahdollisimman ryhdikkään asennon muutenkin epämukavassa penkissä. Sukkahousut keksittiin vasta 60-luvulla.

Silti pääsin vähemmällä kuin Sigridin  ikäluokka 1900-luvun vaihteessa. Jos illalla oli juhlat, puettiin korsetti ylle jo aamulla, ja kiristettiin nyörejä pitkin päivää, kunnes vyötärö saatiin kyllin kapeaksi (Olotila, Pieni alusvaatehistoria).  Kiristämiseen tarvittiin tietenkin apua, sillä nyörit olivat takana, ja edestä liivi kiinnitettiin hakasilla. Arkenakin kaupunkilaisrouvat käyttivät tiukkaa korsettia katupuvun alla. Sen voi huomata kaikista vanhoista valokuvista.

Kuva: Wikimedia Commons

Kaupunkilaisrouvana Sigrid varmaan oli pannut merkille muodin hiukan muuttuneen hänen äitinsä tyylistä. Viktoriaaninen tyyli alkoi  vaihtua edwardiaaniseksi. Jugend vaikutti kaikkeen muotoiluun. Yhtä hoikalta oli näytettävä, mutta vartalo kaartui nyt viehkeästi ja naisellisesti.

Kuvia korseteista löytyy helposti, kiitos Googlen. Mutta nyt oli keksittävä, miten sen valmistaisin! Piirsin kaavoja, tein harjoitelmia paperista. Enhän minä ole harrastanut ompelemista! Entä jos muovaisin paperimassasta, ja piirtäisin siihen kuviot? Tulos ei olisi korsetti, mutta esittäisi sellaista. Etsin ideaa tilkkulaatikostani, ja sormiini osui pätkä vaaleanpunaista satiininauhaa. Siinä se on!

Ohje ilmestyi sisäisten silmieni eteen kirkkaana. Kolmen päivän joutohetket ja kaksi metriä satiininauhaa tarvittiin. Löysin ompeluliikkeestä niin pienet hakaset, että niihin osasin tarttua vain pinseteillä. Nyöritystä pitikin kokella moneen kertaan, ennen kuin sain kiristyspaikan oikeaoppisesti vyötärön kohdalle.

Liivit puettiin  alusvaatteiden päälle tuohon aikaan. Sukkanauhat kiinnitettiin sukkiin nimettömien päältä. Herää intiimi kysymys: kuinka tuo toimii, hm, käytännössä? Vastaus: housut olivat tietenkin haaroista avoimet.

Liivin päälle olikin mukava sovitella hametta. Puseroon uhrasin seitinohuen silkkihuivini. Jakku olisi seuraavana vuorossa. Tuon ajan hatut olivat uskomattomia virityksiä. Nähtäväksi jää, onnistuuko sellaisen luominen minulta.

Kerron mummini Sigridin elämästä Villamussalossa. Siellä on myös nähtävissä Hildan, Sigridin äidin uskomattoman ohut vyötärö.

Mummin silmät

Sigrid-nukke on syntynyt. Hän oli 18-vuotiaana jo rouva ja pienen tyttären äiti. Ainoa löytämäni valokuva tuolta ajalta on mustavalkoinen. Minkävärinen mahtoi leninki olla? Entä silmät? Minun pitäisi muistaa silmät, sillä olin 11-vuotias mummini kuollessa. Vaan en muista, vaikka vierailin usein Mummin luona. Hän istui tuolissaan hiukan etäisenä, ja Rauni, aikuinen serkkuni, huolehti minusta. Äitini siniset silmät ovat  isoisän perua. Yrjö Ollilan maalaamassa muotokuvassa 42-vuotiaan Sigridin leninki on sininen, ja silmät harmaanvihreät. Siveltimeni on yrittänyt noudattaa Ollilan mallia. Monia polttoja tarvittiin, enkä ole varma olenko vieläkään tyytyväinen tulokseen.

Minkähän leninkikankaan Sigrid nyt valitsee? Uskon että hän piti sinisestä. Mummin tuoli, joka nyt on minun olohuoneessani, oli verhoiltu sinisellä sametilla hänen kodissaan. Sen muistan paremmin kuin silmien värin. Valokuvasta voin huomata, että 18-vuotias Sigrid oli hyvin tietoinen muodista. Asento on ryhdikäs, kaulus ulottuu korkealle, muhkeat hihat kapenevat rannetta kohti.

Edwardiaaninen tyyli muovaili vuosisadan vaihteen jälkeen naisen vartalon Jugend-kiemuraksi. Siihen tarvittiin tiukkaa korsettia. Sepä onkin valmistettava ennen leningin sovitusta. Löytöretkestä korsettien maailmaan tulen vielä kertomaan.

Sigridin kuuden tyttären nukkehahmoista olen nyt saanut valmiiksi neljä. Heidät olen esitellyt täällä:

Sigridin tyttäret

Sigridistä kerron myös täällä:

Mummini ja Yrjö Ollila

Yrjö Ollilan kadonnut maalaus

Valokuvan takana näkyy osa omistuskirjoituksesta:              "—toivottaa Lyyli ja Yrjö Ol—"

Äitini käsialalla on kirjoitettu:
"Yrjö Ollilan maalaama kuva minusta ja Juhanista. Ollila antoi kuvalle nimen lentäjän madonna, mutta näyttelyssä sen nimi oli lapsentyttö."

Aika on hapertanut kuvaa. Muistan sen varhaisesta lapsuudesta asti äitini sekretäärin laatikossa. Mutta missä on itse maalaus?



Vuosia sitten aloitin etsinnän, vietin aikaa kansallisarkistossa ja kuvataiteen keskusarkistossa. 

Otin yhteyttä taidemuseoihin. Kaikki jäljet loppuvat Septem-ryhmän näyttelyyn lokakuussa 1928, missä tämä maalaus oli esillä ja sai huomiota.  Kuvassa Onni Okkosen artikkelikuva Uudessa Suomessa. Tämän jälkeen "Lentäjän madonnaa" ei ole näkynyt taidenäyttelyissä.

Ainoa myöhäisempi maininta taulusta löytyy mummini kirjajäämistöstä: Onni Okkonen, FINSK KONST, WSOY 1944. Mustavalkoisen kokosivunkuvan tekstinä on "Barnet och den unga sköterskan".

Olen julkaissut aiheesta blogikirjoituksia parin vuoden välein siinä toivossa, että joku tietäisi. Ehkäpä vielä tulee aika suurelle Yrjö Ollila-näyttelylle. Silloin voisi tämäkin komea maalaus löytyä jonkun yksityiskokoelman kätköistä.

"Lentäjän madonna", malleina:
Toini Warén (Waris) 1906-2009
Juhani Warén (Waris) 1927
(Lentäjä: Paavo G. Warén (Waris))

Laajempi kirjoitus aiheestä löytyy täältä:
Missä olet, Lentäjämadonna?

Sigridin tyttäret

Sisarukset ikäjärjestyksessä: Kaiju, Toini Tellervo, Ade, Pirkko. (Sirkka vielä huitelee toisaalla.)

Ajan tuolla puolen sisarukset kohtaavat ikuisesti 18-vuotiaina. Teresa  saavutti tuon iän 1922 ja Ellen vuoden 1930 kynnyksellä. Mitä mahtoi kuulua neitosille silloin?

Kaiju on valmistunut kauppakoulusta ja aikoo virkanaiseksi. Nyt olisi saatava kaunis jakkupuku. Äitipuoli Iida on muotitietoinen ja taitava ompelija, häneltä saa varmaan apua. Hiukset ovat nutturalla kuten Tellervollakin.

Toini (minun äitini) on kiirehtinyt kuvaan kotipuvussaan. Sigrid-äiti on luvannut hankkia hänelle ihanan tanssiaispuvun. Tyttären olisi jo aika päästä hyviin naimisiin! Hiljainen, omapäinen Tellervo ei ole innostunut, hän vaalii sydämessään salaista unelmaa.

Ade on päässyt Helsinkiin Sigridin, oikean äitinsä luokse. Tellervon avioiduttua tarvitsi  virkanainen kotiinsa apua, ja oma tytär kaukaa Itä-Suomesta lähti mielellään siihen tehtävään. Nyt on vapunaatto ja vapaapäivä! Hameen pituus on tarkalleen polvessa, ja suora malli kätkee vartalon kaaret. Hiukset on rohkeasti singlattu.

Pirkko on pukeutunut uuteen leninkiin, sillä hän on menossa Seurojen talolle vapunviettoon. Hiukan jännittää, sillä hän esiintyy siellä laulajattarena pianistiystävän säestäessä. Onkohan se mukava poika siellä...?

Sirkka ei ehtinyt kuvaan. Hän on saanut juuri työpaikan musiikkikaupassa. Eipä ihme jos hän esiintyisi jossakin vapunvietossa harmonikkoineen. Vilkas tyttö soitti myös mandoliinia ja viulua.

***

Nukketarina alkaa täällä: Tellervo

Toinille siskoja

Lupasin vuosi sitten kertoa, miten käy nukenpäille, joita silloin pajassa valmistin valusaven viimeisistä rippeistä. Juttu löytyy  täältä.

Poltetut päät jäivät uinumaan, kunnes syksyllä pääsivät meikattaviksi posliinivärein, ja jatkoivat sitten taas uinailuaan. Nyt kevään koittaessa ne halusivat syntyä sisariksi Toinille. Kuvassa vastasyntyneet Ade ja Pirkko. Pirkon uudet vaatteet ovat kohta valmiit, ja tietenkin pääsevät sitten kuvattaviksi. Myös Ade on valinnut kankaan uuteen leninkiinsä

Kuten tavallista, innostuin työstä aivan liikaa. Yöunet jäävät vähäisiksi, enkä meinaa muistaa ruoka-aikoja. Onneksi puutarha houkuttelee välillä pois ompelukoneen äärestä. Aurinkoa sentään en voi vastustaa. Tänään luvataan sadetta, enkä ole siitä yhtään pahoillani.

Innostus leimahti uudesta ideasta. Halusin kokeilla huovutusta! Samalla voin parantaa yksityiskohtia, joihin en ollut tyytyväinen, kuten pään tukevampi kiinnittäminen, vahvempi rautalankaluuranko, liikkuvammat nivelet. Myös vartalon kaavoitus muotolaskoksineen on ollut minulle tukalan vaikeaa ja melkoinen kynnys työn aloittamiseen.

Näin se sujui:
- Kiinnitin vahvaksi kierretyt rautalangat käsiin ja jalkoihin kipsillä
- muotoilin "luurangon" rautalangasta
- päällystin tiukasti vaahtomuovisuikaleella kietoen. Huomaa kaula.
- huovutin vartalon neulaamalla tiukasti muotoonsa

Tässä vaiheessa totesin, että hieno neiti ei voi olla karvainen! Uhrasin siis kauniit vaaleat lycra-sukkahousuni, ja päällystin vartalot. Siinäpä ei monta saumaa tarvinnut ommella. Eikä silmäneulan läpivientiin tarvinnut hohtimia, kuten ennen...Huomaa, miten ohuiksi jätin olka- ja reisinivelet. Nämä siskot ovat varsin taipuisia.

Tellervolla on jo ollut seuranaan Kaiju, isosisko. Neidot ovat vaihdelleet vaatteita keskenään. Nyt on kuitenkin suunnitteilla  heidänkin vaatevarastonsa uusiminen. Idea on tämä: ajattelen kunkin sisaren 18-vuotiaana, ja tutkin juuri sen ajan muotikuvastoja. Pirkko on nuorin, hän oli 18-vuotias v.1930.

Nyt on siis valmiina sisaruksia neljä. Äidilläni Toini Tellervolla oli neljä siskoa, jotka avioerossa jäivät isälle. Kaipaus asui kaikkien sydämessä, myös nuorimman Pirkon, vaikka hän ei muistanutkaan, mutta osasi haaveilla.

Vielä olisi siis Sirkan synnyttävä. Ja ehdottomasti Sigridin! Hän oli 18-vuotiaana  jo pikkuisen Teresan äiti v.1904. Minun mummini. Entä Kaisu, Tellervon pikkusisko uusperheessä, sisarpuoli? Saa nähdä riittääkö voimia ja intoa. Yritän pitää saven notkeana pajassa...

Aikuisina sisarukset olivat hyviä ystäviä, tapailivat ja kirjoittelivat toisilleen. Myös äidilleen he leppyivät (ainakin käytännössä). Serkuistani olen saanut sisaria, joihin nyt vanhuuden kynnyksellä  on niin helppo pitää yhteyttä verkon kautta.

PS. Mistä nukkien nimet: - Jokainen sisko saa nukkenimekseen esikuvansa toisen ristimänimen.
PS. 17.2.15 Otin käyttöön esikuvien etunimet, ne joilla itse kutsuin tätejäni. Kävi jo vaikeaksi muistaa kakkosnimiä. Korjailen blogiin vähitellen...

Kuka otti kuvan?

Tämä kuva äitini albumista synnytti kaksi tarinaa.

Radiosta kerron täällä:  K50

Henkilöistä kerron täällä: Villamussalo. 

Päivitin tarinan Villamussalossa, ja nostan siksi uudelleen esiin. Mikä on arvokkaampaa: hyvä tarina, vai totuus? Jouduin hiukan korjailemaan tarinaa löydettyäni muistiinpanoja keskusteluista Äidin kanssa.

Valokuva on arvokas dokumentti, ja siksi lisäsin niihin nimet googlaajien avuksi.

Ajan poluilla / Prologi

Matti ja minä Hämeenlinnassa 1944

- - -
Minä astuin mukaan tarinaan jatkosodan aikana Helsingissä, Mehiläisen sairaalassa, elokuussa 1942. Pojat olivat maalla kesälaitumilla. Kaksitoistavuotias Matti kertoo kirjeessään äidille, miten maalaistaloon on syntynyt sieviä porsaita. "Olisipa mukavaa nähdä jo pikkusisko. Mahtaako se olla yhtä nätti kuin porsaat?"

Helsingin suurpommitukset  alkoivat helmikuun 6.-7. päivien välisenä yönä 1944. Ilmahälytys keskeytti meidänkin kodin iltatoimet. Äiti sieppasi unisen Marjatan syliinsä ja hoputti 7-vuotiasta Anttia kiirehtimään. Nyt oli painuttava kellariin, pommisuojaan naapurien kanssa. Antti muistaa hyvin  räjähtävät  äänet ja tunnelman kellarissa. Valonväläys tuntui sinkoutuvan seinien läpi, kun aivan lähelle osui pommi. 

Mutta missä oli Matti? 
Koko tarina löytyy Villamussalosta.

Turkoosi!

Huonekalujen ja esineiden pyörittelyn jälkeen silmäilen tulosta tuon tuostakin uusin silmin. Käännän kukkaruukun parempaan asentoon, suoristan lehtipinot, pöyhin sohvatyynyjä.  Näen taas hetken aikaa paremmin, katselemalla katselen. Kunnes totun.

Esineet, joista kerron, näkyvätkin tässä postauksessa: Kotona.

Thaimaasta tarttui mukaan keramiikkahevonen (vaikka luulin etten enää osta mitään...). Se sattui Miehen ja minun silmään yhtaikaa kierrellessämme Menrai Kilns-galleriassa ChiangMaissa, ja kun silmämme kohtasivat, tiesin jo kuinka siinä käy. Hevonen on väriltään turkoosi. Sävy, jota olen etsinyt omissa keramiikkatöissäni, ja joskus melkein löytänyt. Sävy on elävä ja muotoja seuraava , ei maalimainen.

Tiesin heti, mihin turkoosi hevonen on asetettava: Vanhan senkin päälle, mieheni isoisän öljylampun viereen, sillä näin värisävyt löytävät toisensa. Sattumoisin huomaan, että isänäidin muotokuvassa on paljon turkooseja sävyjä. Myös vanha mattomme on nyt senkin edessä, ja silmä poimii sen turkoosit sävyt, joihin kauan sitten mielistyin. Juuri oikea turkoosi, ei liian räikeä, yhdistettynä hiekanväriin ja lämpimiin puun sävyihin. Myös viereisen keittiön kaappeihin valitsin taannoin pehmeän, murretun turkoosin.

Tartuin tänään kännykkäkameraani, ja päätin laatia aiheesta pienen kuvakollaasin. Tähtäillessäni näitä kuvia  oli radio auki, Ylen ykkösellä kuten tavallista. Päivän peili klo 12 oli menossa. Ja mitä kuulinkaan:

"Yksi tämän vuoden muotiväreistä on turkoosi. Se pulpahtelee jo esiin siellä täällä - asusteissa, Nokian kännyköissä ja Yleisradion uudessa ilmeessä. Maailman designpääkaupungin Helsingin tunnusympyrä on sekin turkoosi. Valintaan vaikuttivat muun muassa trendiväriennusteet ja kansallisuus."

Jokaisella on varmaan lempivärinsä, mutta silti on hyvä tietää, että:

"Värit ovat maailmanlaajuinen bisnes ja ne vaikuttavat ostopäätöksiin."

Yritin kirjoittaa muistiin kuulemaani, mutta hukkasin tietenkin ohjelmassa mainitut nimet. Pian löysinkin Ylen sivuilta tuon lähetyksen sisällön, josta lainaus yllä. Samalla kun olin huvittunut trendikkyydestäni, mietiskelin trendien ja muotien syntyä. Nimi Tuija-Maija Piironen johdatti googlen avulla mielenkiintoiselle sivulle, jonka monen designalan ammattilaiset varmaan tuntevat hyvin: IC  InterColor.
Trendivärit eivät synny sattumalta.
Siitä huolimatta tykkään turkoosista...

Ajan poluilla 2/ Joskus unet toteutuvat

Vierailu

Salissa, kuvaaja isäni, Paavo G.Waris 1952

Soitin ovikelloa sydän takoen. Olin juuri vienyt kukat sukuhaudalle, minne äitini uurna oli keväällä laskettu. Olin kulkenut hautausmaan portista  kohti tuttua, komeaa taloa ja noussut vanhanaikaisella korihissillä oikeaan kerrokseen. Nyt olin yli viidenkymmenen vuoden jälkeen muistojeni ovella. Tiesin kokemuksesta, miten lapsuuden leikkipaikat kutistuvat, jos ne saa aikuisena nähdä. Tiesin, että lapsuudenkotiin ei ole paluuta kuin unissa ja muistoissa. Silti mielenkiinto ja uteliaisuus oli poltellut mieltäni  kulkiessani tuon korkean talon ohi ja vilkuillessani sen  erkkeri-ikkunoita: Kukahan siellä asuu, miltä siellä näyttää  nyt?  Olinko siis nyt niin häikäilemätön, että menin vain soittamaan entisen kotini ovikelloa? Ei, enhän toki. Suomalainen tapakulttuuri ja oma ujouteni on rakentanut korkean muurin.

Vierailusta lapsuudenkodissani kerron täällä: Villamussalo. Julkaisen myös kuvia kauniin asunnon nykypäivästä isäntäväen luvalla.

Isoäidin leikit

Kanadalaiset pojantyttäreni ovat ehkä juuri nyt liian isoja  leikkimään nukeilla. Thaimaalainen katutaiteilija ikuisti heidän veikeät hymynsä postimerkin kokoisista  lompakkokuvista kolme vuotta sitten, jolloin he olivatkin ihan sopivan ikäisiä. Isoäidin nukkeja on tässä kokoontunut ryhmäkuvaan heidän ympärilleen. Siinä on tuttua väkeä kun tarkemmin katsoo: tätejä ja setiä ja  sukulaisia. Pikkuinen isoäidinäiti ujostelee uusissa kouluvaatteissaan viime vuosisadan alussa, ja setä lukee thaikielistä satukirjaa. Isotäti  on solminut hiuksensa  poninhännäksi, ja toivoo että uusi vannealushame vilahtaisi kellohameen alta. Oma isä 70-luvun muotifarkuissaan on hyppäämäisillään ulos kuvasta. Kenties hän lähtee etsimään tyttäriään, jotka ovat juuri sopivan ikäisiä leikkitovereiksi.

Nukkemaailmassa on kaikki mahdollista.

Serkkutytöt aikamatkailevat

Tämän kuvan sukualbumista julkaisin 'Mustavalkomaanantaissa' ja arvuuttelin samalla kuvauspaikkaa. Sain hyviä vinkkejä, ja Maijaserkku turkulaisena tunnistikin paikan oitis.

Tänä kesänä verraton serkkupiirimme , -  kuuden sisaren tyttäristä viisi, kokoontui Turussa, ja Maija johdatti meidät vanhan kuvan maisemaan. Siinähän talo on paikoillaan!



Itse seison kuvassa äitini paikalla.  Muut vanhassa kuvassa ovat isäni veljiä vaimoineen, ja kovasti arvailemme mikä oli retken tarkoitus? Miksi auto oli parkkeerattu juuri tähän?




Mutta kiitos Maijan, paikka on nyt selvitetty. Tässä on 1756  valmistunut vanha sokeritehdas, joka on uudistettu Charles Bassin piirustusten mukaan. Maija on tallettanut lehtileikkeen Turun Sanomista 6.5.2011:
Charles Bassi - Suomen ensimmäinen intendentti

Artikkeliin  liittyy komea panoraama juuri tästä paikasta joelta katsottuna.
Ote kokosivun jutusta:

"Empiren arkkitehti
Vuodesta 1824 alkaen Charles Bassi toimi yksityisenä arkkitehtinä Turussa. Hänen vuosina 1824-27 suunnittelemat talonsa tuhoutuivat Turun palossa. ----- (nyk. kaupungintalon) viereiseen kortteliin Bassi suunnitteli kaksikerroksiset empiretalot, Aurakadun kulmaan apteekkari Julinille ja Kauppiaskadun kulmaan kauppaneuvos Trappille. Näiden talojen välissä (eli juuri siinä, missä auto on pysäköity) on 1756 valmistunut vanha sokeritehdas ja sen vieressä Engelin 1816 suunnittelema kapea Lohmannin talo. Turun palossa (v. 1827) talot kärsivät pahoja vaurioita, mutta palon jälkeen Bassi uudisti talojen julkisivut ja sisustat. Hän itse asui perheensä kanssa entisen sokeritehtaan kolmannessa kerroksessa." 

 Täältä viime vuosisadan autoretkeltä jatkui meidän matkamme takaisin nykyaikaan ihmettelemään Turun, vuoden kulttuuripääkaupungin  nähtävyyksiä.



PS.  Kuva on tavallaan Raijan ja minun yhteistyö, photoshoppailemalla sain kaikki viisi serkutarta samaan kuvaan.(Olisinpa ollut huolellisempi ja ottanut vanhan kuvan mukaan. Olisin saanut perspektiivin paremmin kohdalleen.)

Lapsuuden hämärästä

Syntymäpäivät elokuussa (vuokra-)kesähuvilalla Mankalassa.
Kirjoittaja, 10-vuotias, häämöttää oikeassa reunassa kukka hiuksissaan.

Sain muisteluhaasteen kahdelta taholta, Liisalta ja Tiinalta. Kysymykset jäivät alitajuntaan uinumaan, ja yhtäkkiä huomaan miten unohdettuja asioita alkaa ponnahdella pintaan:

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen «Mikä sinusta tulee isona?»
Luultavasti sellaista kyseltiin 40-50-luvulla vain pojilta. En muista ollenkaan. Siitä huolimatta minua kannustettiin kotona kaikkeen, mihin osoitin taipumusta tai kiinnostusta. Kertovat, että leikin opettajaa toisinaan. Ehkä muistankin miten yritin kärsivällisesti opettaa Aku Ankan piirtämistä oppilailleni. Tai sitten olen kuullut sen lapsuudentoveriltani.

2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Näen selvästi ensimmäisen sarjakuvani. Luonnostelin sitä äsken muistilapulle, ja yritin muistella nimeä: - Fer... Fernandel..? - Verraton Google! Nyt löysin Hufvudstadsbladetin takasivuilta yhä voimissaan hauskan hiljaisen hepun nimeltä Ferd'nand! Isä toi toimistosta joka päivä tuomisina sanomalehdestä leikatun Ferd'nand-stripin, jonka sain värittää puukynillä. Kyselin isältä neuvoa.  - Väritä ihan niinkuin haluat! No minähän väritin naamat sinisiksi. Ihmettelin miksei isä ollutkaan ihastunut tulokseen? Hiukan ontuen alkoi siis taiteilijan taival.
       Sitten tulikin Aku Ankka-lehti, ja se tilattiin kotiin. Aluksi se painettiin kaksivärisenä:- musta ja haaleanpunainen, sekä niiden sekoitukset. Lumous palautuu mieleen. Pikku Paha Hukka oli aivan hurmaava ja liikuttava, ja ihmettelin miten hän kuitenkin tykkäsi ilkeästä isästään.

3. Lempileikkejäsi?
Mehän osasimme leikkiä! Ei tarvittu aikuisia keksimään tekemistä. Karulla asvalttipihalla hypättiin narua ja 'barbia'. Läheisessä kauppapuutarhassa kiipeiltiin puihin ja piileskeltiin aikuisia. Viihdyin myös hyvin yksikseni, ja lähdin ankarasti kielletyille retkille kauas kaupungille varsin pienenä. Kotinurkilla kiersin lopuksi korttelin, ettei tarvitsisi valehdella äidille joka kysyi:- Missäs olet ollut?
       Kaikkein lumoavinta oli päästä joskus isoveljien ja muiden isompien kavereiden mukaan pelaamaan Vinkkiä tai Purkkia kesällä maalla iltahämärissä. Sellainen armo kohtasi joskus pikkusiskoa.

4. Parhaat synttärisi ja miksi?
Haalistunut kuva yllä todistaa, että synttäreitä on vietetty. Muistot yhdistyvät toisiinsa, sillä tärkeintä oli laulu, meidän perheen oma syntymäpäivälaulu, jolla amuisin herätettiin sankari. Laulu kajahtaa yhä kitaran säestyksellä, millon suku kokoontuu yhteen juhlanviettoon.

5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Luistelun aloitin nurmiksilla, kuten muutkin lapset. Kuva kertoo että sisua se vaati. Kun sitten isona tyttönä sain kaunoluistimet, tuntui luistelu melkein liiankin helpolta. Voi miten hauskaa oli kiertää kehää ja välillä kokeilla piruetteja Väiskin kentällä musiikin soidessa kaiuttimista! Muita lajeja välttelinkin lopun ikääni. (Ellei laskettelua aikuisena lasketa.)

6. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Idoli-sana ei oikein istu lapsuusmuistoihin. Olin jo perheenäiti kun Beatlesit alkoivat kiinnostaa, ennen kuin klassinen musiikki vei voiton.
     Äidin heleä koloratuurisopraano on lähtemätön jälki mielessäni. Äiti lauloi suomalaisia yksinlauluja omaksi ilokseen, yksin ollessaan, ja säesti itseään pianolla. Lastenkamariin kantautui: "Kas oksa värähtää..." ,"Miksi laulat lintuseni...","...Ma laulan, ma laulan, ma laulan. Sillä Luoja mun laulamaan loi..." Sitä ääntä varmaan olen aina tavoitellut. Kaikkea ei voi saada. En perinyt äitini ääntä, - siksi kai myöhemmin tartuin huiluun.
     Veljet soittivat kitaraa. Joskus sain luvan tulla poikien huoneeseen kuuntelemaan, jos lupasin istua hiljaa.”Oli Kolmisormi-Smythe, oli Reikärauta-Brown, ja tapahtumapaikkana oli Jacksonville Town. Oli neito, Mary-Lou, hän kaunis ol' ou ou! ..."Jalat naputtivat tahtia lattiaan, mistä alakerran täti sai aiheen valittaa. Minunkin oli vaikeaa olla pomppimatta tuolissa (,joka nykyisin on minulla pianotuolina).

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Kirjoja toivoin ja sain. Tavarat eivät ole jääneet mieleen. Mutta lahjoihin liittyvät perherituaalit olivat lapsen mieltä kiehtovia. Joulupaketteihin kirjoitettiin runoja, jotka luettiin ääneen jokainen vuorollaan. Varhain aattopäivänä isä vetäytyi ruokasaliin runoilemaan, ja jännittävää rapinaa kuului oven takaa. Keskimmäisen veljen hervottoman hauskat runot  muistan, ja kirjoittamisen lahja hänellä onkin yhä hallussaan. Minäkin yritin parhaani.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Luultavasti olen tehnyt kaikkea mitä olen halunnut. Tai olen halunnut sitä, mitä olen voinut tehdä.
    Toisinaan olen murehtinut sitä, ettei minua pakotettu soittotunneille lapsena. Sen asian katuminen on myöhäistä, ja sitä paitsi aivan turhaa ajanhukkaa.

Yhdeksänvuotias luistelija Runeberginkentällä, Helsingissä

Näyttää siltä, että haastekapula on kiertänyt jo laajasti Blogistaniassa. Lähdin seurailemaan polkuja. Kuvan linkki näyttää minne asti pääsin. Nyt ojennan kapulan sinulle, lukija, joka vielä et ole sitä vastaanottanut. Ole hyvä:

Komeat kadetit juhlaunivormuissaan

Hiukan ylivalottunut kuva kertoo herkästä hetkestä. Ryhmä nuoria kadetteja laulaa äidilleni, jonka satavuotispäiviä tuossa vietettiin pian viisi vuotta sitten. Miten mieluisaa, että pojanpojanpoika kantaa nyt perinteikästä univormua. Äidin valkoiset hiukset hohtavat valoa. Mitä hän miettiikään, ja muistaa? Tänään on myöhäistä kysyä.

Itsenäisyyspäivä lähestyy, ja silloin tuo kadettien komea juhlapuku saa taas huomiota ja ihailua lehdissä, televisiossa, netissä. Usein toimittaja myös muistuttaa, kuka asun on piirtänyt.






Tiedätkö sinä, kuka suunnitteli Suomen kadetin juhlaunivormun?

Jos arvelet tietäväsi, käy kuitenkin lukemassa juttu:
juhlaunivormusta .


Motto:
Ehkä ei ole niin tärkeää kertoa, kuka puvun suunnitteli.
Tärkeämpää on olla levittämättä tarkistamatonta tietoa.
***