Sukutarinoita

Ifolor-kirja

Nukkenäyttelyn jälkeen siirryin syksyllä isäni suvun pariin. Kirjoitin puhtaaksi runsaan määrän käsikirjoituksia vuosilta 1906-1921. Tästä projektista kerron toisessa blogissa: Villamussalo.

Tallensin työni myös Ifolor-kirjaksi, mikä ehkä säilyy kauemmin kuin blogikirjoitukset.

Hyvää ja parempaa vuodenjatkoa lukijalleni!

Taiteen sekatyöläisestä harrastajaksi

Suuren blogiraivauksen jälkeen innostuin pohtimaan jäljellejääneiden tarkoitusta. Tässä blogissa olen keskittynyt harrastuksiini, joista yksi on kirjoittaminen. Niinpä olen kirjoittanut juttuja tavallisesta arjesta, juhlasta myös,  kotona ja kaukomailla. Runokausikin on koettu. Moniin kivoihin blogi-haasteisiin olen osallistunut. —Nukkeprojektille annoin paljon tilaa. Se vei sydämeni vuosiksi. Nyt on nuoruuteni lintuharrastus leimahtanut uuteen paloon. Sen voi lukija helposti huomata.

Työstäni en ole kirjoitellut paljoakaan. Blogin aloittaessani olin ollut jo monta vuotta eläkkeellä. Myös viimeisestä taidenäyttelystäni oli jokunen vuosi kulunut.  Olin taiteen sekatyöläinen. Valmistuin kuvaamataidonopettajaksi ja siinä työssä toimin eläkeikääni asti. Taidegraafikkona pidin näyttelyitä ja osallistuin toisiin, myös valtakunnallisiin. Taiteilijantyöhön ilmestyi vielä keramiikka, joka vähitellen syrjäytti grafiikan. Veitset tylsyivät! Myös keramiikkanäyttelyitä rakensin muutaman. Viimeinen oli okariinonäyttely 2009.

Tupsahdin someen mummona, vailla menneisyyttä. Tulevaisuuden kutistuessa menneisyys muuttuu yhä tärkeämmäksi. Niin kai vanhetessa monelle tapahtuu. Taide on ollut työni, nyt se on innostava harrastus. Taide on täyttänyt elämäni ja on vahvasti läsnä yhä.

Aloin rakentaa vanhoista töistäni retrospektiivista näyttelyä. Tämän blogin oikeanpuoleisesta palkista löytyy otsikko Taiteilijana. Sen alla on sivuja, joihin kuvia kerään. Valmiiksi olen saanut sivun  Graafikkona. Muita ehkä vielä päivitän. Ehkä teen keramiikkatöistä sivun myös.

Taideharrastukseni elää ja voi hyvin toisessa blogissani : Kuvitukset. Se oli jo lopettamisuhan alla, kunnes innostuin taas piirtämään, uusin keinoin. Päätin julkaista siellä vain uusia töitä, digitekniikan avulla synnytettyjä.

Ehkä tämä uusi leimahdus saa minut myös vierailemaan blogiystävien sivuilla taas useammin. Tuolla Facebookissa näyttää laiskistuvan...

Alla on piirustus  toisesta blogistani. Sen myötä toivotan sinulle

Hyvää pääsiäisen aikaa!

Luopumisen tuskaa

Siivoaminen on nyt muotia, kiitos Konmarin suuren suosion. Itse olen harrastanut raivausprojekteja aika ajoin jo kauan ennen maritus-buumia ja iloinnut suuresti tuloksista. Kuvataiteilijalla ja käsityöharrastajalla kertyy yhtä ja toista vuosien varrella. Vaikeinta on tehdä päätös, että yksi vaihe on kerrassaan loppu.- Että suuria saviveistoksia ei enää synny, eikä puutarharuukkuja. -Että huilunuottini ovat käyneet tarpeettomiksi. - Että enää en käytä suurta serigrafiapöytää satojen grafiikanlehtien vedostamiseen. Kesken raivausprojektin siis tutustuin kirjaan. Ehkäpä sen  lukeminen hiukan auttoi luopumisen tuskaan. Muutamia hyviä vinkkejä löysin, mutta Konmari-hihhuliksi en ryhdy. Sattui niinkin, että jouduin ostamaan muutamia kirjojani takaisin Fidasta...

On upeaa päästä eroon turhasta materiasta ja saada tyhjää tilaa. Jostakin syystä minua ahdistaa myös aineeton sälä, jota on kertynyt bittiavaruuteen. Kyllähän sinne mahtuu rajattomasti, mutta silti. Olen aikoinaan poistanut laajat verkkosivut, joita olin suurella innolla rakennellut. Nyt olen tuskastunut blogeihini, joita on ollut turhan monta. Ne vain ovat jääneet retuperälle, päivittämättä. Sellainen on minulle taakka. Nyt olen sulkenut kaikki blogini tätä lukuunottamatta. (Ok, Kuvitukset on toistaiseksi paikoillaan.) Blogeista olen poiminut materiaalia kirjoihin. Kirjoista pidän, sekä paperisista että digitaalisista. Kirjassa on alku ja loppu. Blogi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Itse asiassa lopettaisin kernaasti tämänkin blogin ja aloittaisin uuden. Nähtäväksi jää.

Kirjoittamisesta en halua luopua. Enkä valokuvaamisesta. Nämä harrastukset seuraavat mukana, missä kuljenkin.

Kesä Baden-Badenissa

Monasti vieraillessani kirjastossa huomaan unohtaneeni kotiin toivelistani. Niinpä onkin mukava tutkia kirjaston suosittelu- ja uutuushyllyjä, ja tarttua ennakkoluulottomasti kirjaan josta ei mitään tiennyt aikaisemmin. Viimeksi lähti mukaani  pieni, sidottu, pokkarin kokoinen kirja: Leonid Tsypkin, KESÄ BADEN-BADENISSA. Dostojevskini lukeneena minua tietenkin kiinnosti aihe, mistä takakannessa kerrotaan mm:

”Kesä Baden-Badenissa on Fjodor ja Anna Dostojevskin avioliiton ensimmäinen kesä 1867, jolloin he pakenivat Dostojevskin velkojia ja ahnaita sukulaisia Eurooppaan ja kirjailija koetti päivästä toiseen onneaan rulettipäydän ääressä.”

Susan Sontag, kirjan löytäjä ja esille tuoja, on kirjoittanut mielenkiintoisen esipuheen, josta otteet:

”KESÄ BADEN-BADENISSA on lukukokemus, jonka jälkeen tuntee olevansa puhdistunut, järkyttynyt ja vahvistunut, hengittää syvempään kuin ennen ja on kiitollinen kirjallisuudelle siitä mitä se voi kätkeä sisälleen ja tuoda esiin.”

”Jos rakastaa Dostojevskia, mitä voi tehdä - mitä voi juutalainen tehdä - tietäessään, että hän vihasi juutalaisia?”

”Kesä Baden-Badenissa on tehokurssi joka perehdyttää kaikkiin venäläisen kirjallisuuden suuriin teemoihin, mutta nerokas ja vauhdikas kieli valaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi.”

En malta olla hiukan kokeilemattaTsypkinin kerrontatekniikkaa, missä  vaihtelevien  konjunktioiden yhdistämät lauseet saattavat jatkua jopa viiden sivun verran - ehkä pitempäänkin, sillä lopetin pisteiden tarkkailun - mutta jäljittely-yritykseni  on  epäilemättä yhtä amatöörimainen kuin sunnuntaimaalarin halu kokeilla Picasson kubismia täysin tietämättä, miten Picasso, uutta luova nero,  imi itseensä vaikutteita ajan koneromantiikasta ja Afrikan neekeritaiteesta, tai yrittää matkia Seuratin  täplämaalausta ymmärtämättä tuon taivaallista tieteen  uusista huomioista valon näkyvistä aallonpituuksista ja värien synnystä, - siitä huolimatta yritän tässä välttää pisteen käyttöä, vaikka en sentään tavoittele Tsypkinin virkkeiden pituutta varmana siitä, että lukija ei silloin edes yrittäisi käydä kömpelöä tekstiäni läpi ja saattaisi jopa pelästyä ja jättää tutustumatta kirjaan joka minut lumosi.

   Lukiessani Kesää Baden-Badenissa vertaisin kokemusta musiikkiin, missä aloitusteeman jälkeen seuraa alati uusia sivupolkuja, taitteita ja käänteitä, jotka samalla vihjaisevat uusista aiheista, ja kuitenkin  jättävät kaipauksen siihen alkuteemaan, joka jää ikäänkuin täyttymystä vaille, kunnes sävelten suunta alkaakin lähestyä loppua silti vielä  kääntyillen kiihottavasti sivupoluille, ja viimein, lopultakin tulee vapauttava loppusointu, toonika, piste, ja vaikka lukukokemus on aluksi hämmentävä ja aivan uudenlainen - edes Marcel Proust ei kirjoita niin pitkiä virkkeitä kuin Tsypkin -  tempaa kerronta nopeasti mukaansa vyöryttäen esiin ainutlaatuisen rikkaita mieli- ja kielikuvia, jotka kuitenkin ovat selkeitä ja melkein visuaalisia, niin että lukija heti  huomaa milloin siirrytään Tsypkinin nykyajasta - junamatkasta Leningradiin -  Dostojevskin pariskunnan aikaan Baden-Badenissa, vaikka siirtymät tapahtuvat keskellä virkettä kuten taitavasti suunnitellussa elokuvassa, missä huomaamattomat leikkaukset,  ristikuvat tai kameran liikkeet kuljettavat tarinaa milloin todellisuuden, milloin mielikuvien ja unien läpi, eikä lukija yhtäkkiä enää kaipaakaan pisteitä kahlitsemaan ajatuksia täsmällisten rajojen sisään, vaan on oppinut ikäänkuin aivan uuden tavan vastaanottaa kirjoitettua tekstiä,-  ja tapahtui niin, että ahmittuani kirjan loppuun halusin aloittaa sen uudelleen alusta.

Merete Mazzarella, muistot ja totuus

piirros Marjattah

Kirjaston kirjoissa on se huono puoli, että niitä ei voi alleviivata. Niinpä luin kahteen kertaan Merete Mazzarellan tuoreen kirjan ”Elämä sanoiksi”. Nimi kuvaa hyvin kirjan tarkoituksen. Niin harrastajakirjoittaja kuin aloittelija löytää oivallisia vinkkejä ja kysymyksiä pohdittavaksi. Myös muistelmien ja elämäkertojen lukija saa uusia kuvakulmia.

Ensimmäisellä lukukerralla ryntäsin sivujen läpi innokkaasti, ja tunsin olevani melkein pyörryksissä vinkkien ja oivallusten puutarhassa. Tienhaaroja joka suuntaan. Oma ajatus karkasi sivu sivulta seuraamaan uusia jännittäviä polkuja. Muistojakin tuli vastaan. Kuin vapaata assosiaatiota ilman kurssikirjan selkeää järjestystä, ajattelin. Vaikka syynä oli oma hoppuni. Minun olisi pitänyt noudattaa kirjailijan mainiota oivallusta:

”Olen toisinaan ajatellut, että säveltäjien tavoin kirjailijoidenkin pitäisi ilmottaa teksteilleen tempo. Olen näet sitä mieltä, että kirjojani tulisi mieluiten lukea hitaasti — ei siksi että teksti vaatisi syvällistä pohtimista vaan lähinnä siksi, että nopeasti lukiessa tulee herkästi ylensyönyt olo.”

Siis uudelleen, sostenuto! Toinen lukukerta  oli antoisa. Huomasin ensivaikutelman vääräksi. Ilman väliotsikoitakin teksti etenee  loogisesti vaikka lennokkaasti. Poimin talteen kovalevylle runsaasti ”alleviivauksia”.

 — Mikä on totuus, ja mikä muistin suhde totuuteen? Tätä kysymystä kirjailija on perusteellisesti pohtinut muistelmia kirjoittaessaan, ja sitähän joutuu myös harrastaja pohtimaan. 

Varmaan moni on minun laillani joutunut väittelyyn siitä, mitä tapahtui todella? Lasten ja vanhempien kertomukset yhteisestä kokemuksesta kauan sitten poikkeavat niin suuresti toisistaan, että riita on ovella. Jokainen pitää kiinni tarinastaan ja on varmasti oikeassa. Se on hyvin hämmentävää. Kirjailija joutuukin miettimään omaa vastuutaan kirjoittaessaan todellisista henkilöistä:

”Muisti on kuriton ja muistomme muuttuvaisia.” ”Ihminen on aina toinen kuin nuorempi minänsä — silloinkin kun ei kirjoita.” 

Lukija saa kurkistaa luovaan prosessiin Mazzarellan analysoidessa muutamia julkaisemiaan teoksia. Hän kertoo äitinsä viimeisistä ajoista ja kuolemasta  kirjassaan Juhlista kotiin. Hän kuitenkin katsoo kirjoittaneensa vielä enemmän elämästä kuin kuolemasta. Lukijana olen samaa mieltä. Kirja kosketti minua vahvasti, kun  saatoin omaa äitiäni viimeisinä vuosina. Melkein liian myöhään ymmärsin alkaa kirjoittaa muistiin hänen muisteluitaan ja tarinoitaan. Mazzarella tarttui tehtävään hyvissä ajoin.

”Ihmiselle on perustavanlaatuista pyrkiä pitämään kuolleensa elossa”, uskoo kirjailija. 

Omia muistojaan sitä jotenkin kuvittelee hallitsevansa. Voi valita, voi rajata. Mutta kun haluaa kirjoittaa kuolleista henkilöistä, on haaste uudenlainen. Käytettävissä on ehkä omat muistot, haastattelut, kirjeet, valokuvat, päiväkirjat. Kunnioitukseni ammattikirjailijan työtä kohtaan on kasvanut suuresti, kun olen yrittänyt koota totuuden palapeliä tiedon sirpaleista. Silloin huomaa, miten eri silminnäkijöiden kertomukset eroavat toisistaan! Mistä löytäisi totuuden?

Olen joskus kirjoittanut muistiin Bo Carpelanin radiohaastattelusta tämän, suunnilleen näin:

"… miten vaarallista on käyttää faktoja kirjallisuudessa,— kaunokirjallisuudessa. Että jää faktojen vangiksi. Että alkaa jahdata jonkinlaista totuutta,  todellisuutta, jota ei ole.—Faktojen perusteella yrittää antaa todellisen kuvan siitä mitä  tapahtui. Mutta tällaista todellista kuvaa ei ole , jos mukana ei ole suggestiivinen voima, jonkinlainen väriskaala, joku kielellinen kiintymys. Se ei riitä, että sulla on paljon faktoja, sulla pitää olla sementtiä kivien välillä. Sun pitää rakentaa jotakin joka elää, joka ei ole niinkuin historiallinen kertauskurssi tai jotain tän tapaista.”

”Elämä sanoiksi” tarjoaa hyviä työkaluja kirjoittajalle, joka haluaa saada henkilöt ja tapahtumat eläviksi. Miten lisätään lihaa luiden päälle, sementtiä kivien väliin. Ikävä palauttaa kirjastoon, taidankin ostaa kirjan.

Jalkapohjaiset kasvit

Kasvit eivät ehkä ole jalankulkijoita, vaan vaeltavat toisin keinoin, eläinten, lintujen, veden ja tuulten matkassa, tai kulkuneuvojen salamatkustajina. Jalka-pohjaiset kasvinnimet viittaavat pikemmin ulkonäköön kuin  kulkutapaan. Joitakin muistui heti mieleeni, ja ne houkuttelivat minut etsimään lisää.

Sulokas, vaaleanpunainen  kissankäpälä, Antennaria dioicia, viihtyi puutarhassani taannoin, samoihin aikoihin kuin kissanikin siellä tepastelivat. Nyt ei näy enää kumpiakaan. Kissankäpälä haluaa mieluummin kukoistaa vapaana aurinkoisilla ahoilla.

Kurjenpolvia, Geranium,  löytyy  niin luonnosta kuin puutarhoista. Puutarhalajikkeita lienee satamäärin, minullakin kymmeniä. Polveileva kasvutapa yhdistää kaikkia, vaikka tuuhea lehvistö peittää kulmikkaat polvet.

Amerikanjalkalehti, Podophyllum peltatum,  ilmestyi kukkapenkkiini yllättäen, pyytämättä. Ihmettelin sitä outona rikkaruohona, kunnes löysin sille nimen. Liekö liftannut Amerikasta asti? Oudokki päätti myös jäädä asumaan ison pallotuijan varjoon, eikä se enää ottanut jalkoja alleen, sillä jälkeläisiäkin ilmaantui.

Sananjalka, Pteridium aquilinum, leviää varjoisissa metsissä. Miten komea nimi! Sen ovat muutamat kirjalliset piirit ja julkaisut ottaneetkin käyttöön. Jalka merkitsee myös jalustaa, mihin painava sana voi tukea. Perimätieto kertoo, että sananjalka saattaa kukkia juhannusyönä, ja ken sen kukan löytää, saa haltuunsa ihmeellisiä taikavoimia. Ja jos leikkasi varren tyvestä poikki, sai nähdä tulevan puolisonsa nimen tai nimikirjaimet. Näistä kirjaimista arvellaan kasvin nimen saaneen alkunsa.

Paksujalka, Pachypodium, nähdään taitavien viherpeukaloiden ikkunanlaudoilla. Myös tieteellinen nimi merkitsee paksua jalkaa (podium= jalka), ja nimitys on vallan osuva. Paksun, piikkisen varren päässä on pieni lehtitupsu, ja sydänkesällä voi nähdä sen kauniit kukat. Paksujalka kuuluu mehikasveihin, ja sitä tavataan Afrikan leveysasteilla  monenmuotoisina. Esimerkkinä norsunjalkakasvi, Pachypodium rosulatum.

Vuosien varrella on ikkunapuutarhassani kukkinut venuksenkenkä, Paphiopedilum. Suomenkielinen nimi viittaa selvästi kauneudenjumalattaren  suloisiin jalkoihin. Tieteellinen nimi tulee kreikan kielestä, Paphos-nimisestä kaupungista Kyproksella, ja pedilon merkitsee tohvelia. Venuksenkenkä kuuluu orkideoihin, ja silloin joudutaan jo ylemmäs jalkojen parista. Kreikan kielen sana orchis merkitsee kiveksiä. Nimenantaja tulkitsi juurimukuloiden muodon siten. Sen sijaan suomalaiset näkivät ne kämmeninä, ja siitä nimi kämmekkäkasvit, joita Suomessakin kasvaa monia.

Tutkimusretki käy haastavammaksi, kun etsitään jalkoja tieteellisistä nimistä. Herra Linnén laatimaa systeemiä yhä kunnioitamme. Kaksiosaiset nimet on muodostettu milloin kreikan, milloin latinan kielestä. Tai muokattu kreikan kielestä latinalaiseen asuun. Jalka on usein kadonnut tai muuttunut suomennoksessa.

Ensimmäisen löysin kukkapenkistäni. Jauhosavikka, Chenopodium album, on suomennettuna hanhenjalka. Chenopodium tulee kreikan sanasta chen ‘hanhi’ ja latinan podium ‘pieni jalka’ . Hyvällä tahdolla lehden muoto tuokin mieleen hanhen jalan. Muistan tämän, ja yritän helläkätisemmin siirtää sen kukkapenkistä kompostiin.

Vielä pahempaa on tulossa. Vuohenputki, Aegopodium podagraria, saa tarhurin näkemään punaista vihreän asemesta. Vaikka suomenkielisessä nimessä ei esiinny jalkaa, arvellaan nimen viittaavaan vuohen sorkkaan, joka tulee mieleen kaksiliuskaisista lehdyköistä. Tieteellinen nimi viittaa jalkaan (podium), mutta minkä jalka on kyseessä? Eräs julmannäköinen kuoriainen on nimeltään Aegus. Mene tiedä, onko kyseessä vain kaima, vai merkitseekö vuohenputken nimi kuoriaisenjalkoja?  Mutta lajimäärite podagraria on suomeksi kihti, tuttu, kurja jalkavaiva! Keskiajalla vuohenputkea arvatenkin viljeltiin lääkekasvina.

Löysin vielä runsaasti sudenkinttuja, jotka suomentaja on muuttanut milloin ketuiksi, milloin  kateiksi. Esimerkkinä ketunlieko,  Lycopodium selago. Latinan podium on yhdistetty kreikan suteen, lycos. Kansan keskuudessa ketunliekoa on käytetty oksetusaineena ja matorohtona. Lönnrot kirjoittaa: »On kovin ulostuttava, raastava, sisälliseen käytäntöön vaarallinen. Keitevesi ulkonaisesti käytetty kiitetään peräyttävän mustelmia ja ajettumia lankeamisesta ja loukkaamisesta.» Onpa myrkyllistä ketunliekoa käytetty myös syöpäläisten häätöön ja eläinten ihottumiin. Myrkky tunnetaan nimellä lycopodium.

Ehkä jatkan tutkimusta, mutta riittäköön tämä vastaukseksi pakinaperjantain 278. haasteeseen Jalkakirja.

Mahdollinen Käsikirja voisi ehkä keskittyä kämmeköihin, sinikämmeniin ja sormiliuskaisiin kasveihin. Myös sananjalka voisi esiintyä kirjassa toisella nimellään: kuolleenkoura. Nuoren sananjalan versot näyttävät juuri siltä.

Valitut tekstit

Joudun lopettamaan neljä blogia, syistä, joita pähkäilen toisaalla: Hyvästi vanha blogi! Oikeastaan en asiaa sure, hyljätyt blogit ovat taakka. Päätin kuitenkin pelastaa muutaman postauksen, jotka oikeastaan sopisivat tänne Varamussaloon. Tuntui silti oudolta idealta pommittaa tätä blogia parillakymmenellä vanhalla postauksella. Monet lukijani ovat niihin jo tutustuneet aikoinaan. Kopioin  itselleni kaikki tekstit ja  ihanat kommentit, ja perustin uuden blogin, jonne keräilin valitut tekstit. Näin voin korjata lukuisat linkit Varamussalosta noihin kirjoituksiin. (Googlaajat osuvat usein vanhoihinkin teksteihin, enkä voi sietää toimimattomia linkkejä...)

Siirtourakka alkaa olla voiton puolella, ja nyt on minulla taas blogi, jota uhkaa päivitysten lakkaaminen. Ideoita uuden blogin  käyttötarkoituksesta pyörii mielessäni. Täällä Varamussalossa sinkoilen aiheesta toiseen. Uusi blogi voisi keskittyä paremmin. Tänään kirjoitin ensimmäisen ennen julkaisemattoman postauksen blogiin, jonka nimi on:

Villamussalo

Hyviä vinkkejä vastaanotetaan!

En ole ruma!

"Se nyt vain tuntuu siltä" 
Tämänpäiväinen kolumni KymenSanomien Tv&radio-sivulla sai naamani hymyyn aamukahvin ääressä. Vesa Majanen ruotii väliaikasoittojen ja mainosten äänenvoimakkuutta, ja yltyy pyörittelemään  kuulemaansa selitystä, missä teknisiin hienouksiin vedoten perustellaan, että "...mainokset eivät ole kovaäänisempiä kuin ohjelmatkaan. Ne vain kuulostavat siltä." Hulvattomia esimerkkejä vastaavien selitysten käytöstä seuraa, ja helmenä pohjalla on toteamus, jonka voi itselleen aamusella lausua peilin ääressä:

"...en minä ole lyhyt ja ruma. Minä vain näytän siltä."

Mutta sehän onkin totta! Sisälläni asuu nuori kirkassilmä, enkä meinaa tuntea peilikuvaani. En minä ole tuollainen. Outoa, että ihmiset näkevät tuon, eivätkä minua.
    Ja minäkin teen aivan vääriä päätelmiä ihmisistä ulkomuodon perusteella. Aika hurjaa, miten olemme ulkonäkömme vankeja. Ensivaikutelma voi siksi mennä aivan harhaan, ja vasta tutustuminen korjaa erheet.

Viime vuosisadan puolella Internetin ihmemaassa löysin  puutarhafoorumit. Vähitellen löytyi ystäviä, ja joskus leikittelimme kuvitelmilla toistemme ulkonäöstä. Kun sitten järjestimme tapaamisia oikeasti, hämmästyi varmaan moni muukin kuin minä. Kuitenkin panin merkille, että ulkonäkö ei helposti horjuttanut sitä käsitystä, minkä ystävistä olin luonut. Tapaaminen tietenkin täydensi  henkilökuvaa, jopa muutti sen, mutta ulkonäön merkitys oli vähäisin. Ihminen on totisesti ihan muuta kuin hänen pintansa.

Luonnos kesäpaidaksi:

Eksoottiset aarteet

Hyvästit kesälaitumille! 8.10.2011

Silmäilin unohtunutta blogia, ajalta ennen Varamussaloa. Melkein näin olisin yhtä hyvin voinut kirjoittaa tänään:

4.10.2006 Lokakuun merkillisen lämpimät yöt herättävät haaveita. Olisihan se kasvihuoneilmiö puutarhurille ihanaa! Palmut, magnoliat, puksit ja bougainvilleat rehottaisivat huolta vailla pohjolassa. Mutta yksi puute ei korjaannu: valo! Aurinko näyttäytyessään jää matalalle puiden taakse.Halla ei ole vielä säikytellyt pikku kameliaani, mutta nuppujaan se ei tohdi aukaista lokakuun sumuisessa hämärässä. Pasuunakukat käyvät yhä kalpeammiksi ja oleanterin nuput lopettavat paisumisen. Talviunien aika on lähellä. Muhkea pasuunakukkaistutus matkusti eilen toiseen puutarhaan pitovaikeuksien takia.

Kokoelmani ei ole suuri mutta olosuhteisiin nähden ylärajalla. Ah, olisipa viileä viherhuone! Melkein kateellisena katselen uusien talojen upeita lasiulokkeita ja tunnen syvää närkästystä huomatessani niissä silkkikukkia jos sitäkään. Mutta pois ruikutus ja kademieli, huonomminkin voisi olla. Onhan meillä autotalli minne puoliso on rakentanut tukevan hyllyn ylös ikkunan ääreen. Muhkeimmat pasuunakukat mahtuvat sinne, tosin katkottuna. Savipajassa syntyy villikissoja viidakkotunnelmassa oleantereiden, agapanthusten ja passiflorapehkojen keskellä. Vain viileys erottaa tropiikista, työasuni on talvella toppatakki. (Välillä kasvit yllättää outo hellekausi, keramiikkauuni saa lämpötilan nousemaan jopa 30*C) Pimeään ulkovarastoon vien mukulat ja ruusut viettämään talvea syvässä koomassa.

Puutarhanhoito voisi olla helpompaakin. Miksi pitää haaveilla Madeiran puutarhoista sensijaan että keskittyisi tuttuihin ja turvallisiin pohjoisen puutarhakasveihin? Hyvä kysymys. Haasteita, haasteita! Kirveleviä pettymyksiä, huikeita onnistumisia.

Jos asuisin Madeiralla kasvattaisin varmaan kituliasta koivua ruukussa.

Ajatuksenvirtaa

Aamut ovat parhaita, aamut ovat hyviä, aamulla on aikaa määrättömästi, (paitsi silloin, kun almanakassa on merkintä, se pilaa jo edellisen päivän) ehdin  harjoitella Bachin pieniä sonaatteja (niitä alkeisharjoituksia)  kuulokkeet korvilla, sähköpianolla, sitten arvelen kirjoittavani,  päivitän kaikki blogit,- kirjoitan, jotta tietäisin mitä ajattelen,  luen myös uusimmat postaukset, kommentoin uutterasti,  kunnes näyttö alkaa tuntua vaativalta, uhkaavalta, ja siirrän katseeni yhä useammin ikkunan läpi puutarhaan. Puutarhaan! ulos ulos talosta, kävelemään paljain jaloin nurmikolla, - vieläköhän jalkapohjani tuntevat vilpoisen aamukasteen? - korjaamaan kaikki helteen tappamat sulkasaniasten roippeet  pilaamasta näkymää, leikkaamaan uloskukkineet valtikkanauhukset ja gladiolukset, perkaamaan polut, levittämään hiekkaa ja soraa, istumaan tammen varjoon kirjan kanssa (kolme Merete Mazzarellan kirjaa on nyt menossa, minun on ehdottomasti ostettava ne jotta voisin alleviivata, kirjastosta tuli viesti että uusimisraja on ylitetty)ja neulomaan huivin valmiiksi, sen jonka aloitin Vanhalla Huvilalla neljäkymmentä vuotta vanhoista langoista, katselemaan rauhassa pilviä ja odottamaan sadetta, (koska olen kyllästynyt valuttamaan kylmää hanavettä ympäriinsä sinne tänne, ei se auta kuitekaan,  vesi valuu pitkin kuivaa maata ja haihtuu helteeseen ennenkuin imeytyy maahan) odottamaan kärsivällisesti, sillä tämä ei ole henkilökohtainen onnettomuus, tämä ei ole yhtään mitään jos vertailee. Luultavasti kuumuus ajaa minut pian sisään, (vai jokohan helle loppuu?)- sade olisi kyllä paljon mieluisampi syy pysytellä sisällä, helteellä olen levoton ja yritän ulkoilla vähän päästä. Levottomuus, levottomuus, se hiipii mieleen päivän kuluessa ja yhtäkkiä yllättää kello neljän masennus, se tulee päivinä jolloin en saanut kiinni mistään hankkeesta, kun edellinen on valmistunut ja uusi ei ole lähtenyt käyntiin.
    Täytyykö kaiken aikaa puuhata, pitääkö suorittaa, onko sillä jotakin väliä, mitä väliä on sillä mitä tein vaikkapa elokuisena maanantaina v. 2008? Niin paljon turhaa, esineitä, kuvia , veistoksia jotka täyttävät tilan ja joista on vaikea päästä eroon. Muutamat niistä jatkavat eloaan jossakin toisaalla, jotkut harvat ovat minulle  vielä tärkeitä,  epäonnistuneet ovat taakka ja painolasti jonka haluan ravistella selästäni, ja sekin, sekin on vaikeaa, kaikkihan on lajiteltava, hyödynnettävä, kierrätettävä. Kuitenkin tällä päivällä, tällä kallisarvoisella, katoavalla päivällä pitää olla se juttu, se työ ja hanke joka valtaa mielen niin että oma ego unohtuu, mennyt ja tuleva yhdistyy rauhalliseen virtaan eikä levottomuutta ole. Se tulee taas, uskon että se tulee, vielä, ettei käy kuin Mika Waltarille joka päivästä toiseen kiipesi ullakolle työhuoneeseensa tuijottamaan tyhjää paperia kirjoituskoneessaan. Oh, ei käy, niin ei voi käydä! Minullahan on puutarha, (ja sitten kun joudun siitä luopumaan kasvatan orkideoja, niin voi tapahtua jos elän vanhaksi), nyt vain tämä merkillinen säätila on karkoittanut minut paratiisistani, missä levottomuus pysyy poissa,  missä sydämen syke yhtyy tuulen huokauksiin, missä voisin vaikka nukahtaa nurmikolle huolettomana kuin kehräävä kissa.


***

Tänään tervehdin kaikkia koulutyöläisiä, sillä näinä päivinä se alkaa! Muistan niin hyvin jännityksen , viimeisten lomapäivien haikeuden, ja muistan sen henkiinheräämisen tunteen, mikä ensimmäisinä työpäivinä valtaa mielen. Jostakin muualta joudun nyt hakemaan päiviini rytmin ja haasteet, vaikka tunnustankin, että nautin tästä elämänvaiheesta aivan häpeämättä.

Äidit ja tyttäret

Mummini ja äitini kesällä 1922. Mummi on vasta 36-vuotias, ja äitini 16. Myrskyisen talven jälkeen on välirauha ehkä solmittu.

Tällä viikolla on aikomukseni käydä Hietaniemen hautausmaalla. Äidin kuolemasta on tasan vuosi kulunut. Vieläkään en ole tottunut,tunne ei noudata järjen ohjausta. Tuon tuostakin kuvittelen, että hän on puhelinsoiton päässä. Tänäkään keväänä puutarhaa ei valmistella vastaanottamaan rakasta kesävierasta.Pionit varmaan silti muistavat...

Aika ajoin tutkin muistiinpanojani, jotka aloitin vasta Äidin 100-vuotiskesänä. Tutkin myös käsikirjoitusaarretta, äidinäidin, minun mummini, muistiinpanoja. On kiehtovaa vertailla niitä äitini muistikuviin. Hän oli hiljainen silminnäkijä, joka joutui seuraamaan mummini elämän kuohuvia vaiheita. On yllättävää sovitella omat muistikuvat turvallisesta Mummista kertomuksiin äidin ja tyttären kipinöivistä väleistä.

Villamussalon päiväkirjassa kerron aamuhetkestä kesällä 2006, jolloin puhelimme Mummin muistiinpanoista. Keskustelu kääntyi pian koulumuistoihin. Minunkin mieleni vaelsi helsinkiläiseen koululuokkaan kauan sitten:

Koulumuisto

Koulukiusaaminen 'keksittiin' vasta 1990-luvulla. Ilman nimeäkin se on ollut ikiaikaista. Eipä tänäänkään kasvattajan ole helppoa havaita henkistä kiusaamista, vaikka näkyvään väkivaltaan olisi nollatoleranssi. Mielen arvet säilyvät elämän loppuun asti.

Kirjoittajan helmi

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin – blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

*********************************************************************

Vastaan JL:n haasteeseen 31.tammikuuta 2010

Päätin valita tekstin puutarhablogistani. Se kuuluu neljän blogin sivustoon, jota  päivitän harvoin ja harkiten. Siellä syntyy elämäntarinaa, jonka talletan myös paperille. Ehkä teen joskus kirjan, painos 1 kpl :) Jokaiselle blogille näyttää muodostuvan oma luonteensa. Täällä Varamussalossa julkaisen tekstejä spontaanisti, ja arvostan vuorovaikutusta. Kirjoitukseni tyylilaji lienee essee.  Se löytyy näppäämällä otsikkoa:

 'Matka'

syntyi elokuussa vuonna 2008. En tiennyt, että se oli viimeinen kesä Äidin kanssa. Toki aavistin (kuten olin kuvitellut aavistavani jo kymmenen vuoden ajan).

Miksi valitsen tämän tekstin?
Tekstini esittelee teemat, joihin usein palaan, kuten aika, todellisuus, lumous, vanheneminen, intohimo puutarhaan. Kenties onnistuin luomaan epätavallisen matkakuvauksen? Mielestäni pääsin lähelle sitä mitä tavoittelin. Kielenkäyttö näyttäisi sujuvalta, eikä juttu ole sisältöön nähden liian pitkä.
- Äiti on ollut monien tekstien innoittaja, ja luultavasti tulen kirjoittamaan vielä paljon aiheesta, etenkin ajasta johon pääsin kurkistamaan vain hänen muistelujensa ja valokuvien kautta.

Kopioin tähän kirjoitelmani intron, joka näin tekstistä poimittuna enteilee runoharrastusta:

Perhosen lepatus, kirsikkapuun oksa 

jota lintu liikuttaa,

tuijan korkeus taivasta vasten.

Auringon lämpö, varjon viileys,

lähestyvän sateen kostea hipaisu. 

Ja tuoksut! Voi ihana jasmike,

 tuoksuherneet, ruusut;

kiitos nautinnosta, joka tuo mieleen

kaikki elämän kesät.

Mikäli otsikon linkki ei toimi (niin tapahtuu toisinaan näiden Apple-sivustojen kanssa), löytyy kirjoitus ARKISTOsta , luettelossa näkyy Matka 14.08.2008

Haaste on vapaasti käytettävissä, ja monet ovatkin siihen ennen minua tarttuneet. Tutkimusretkeni helmikirjoituksiin on kesken. Henkilökohtaisesti haluan ehdottaa, että Tiina, jota kannustaisin kernaasti valitsemaan teksteistään julkaistavaa kovakantiseen muotoon, ja Vallaton Mummeli,  monien hyväntuulentarinoiden luoja, sukeltaisivat arkistojensa aarteisiin, ja nostaisivat sieltä itselleen mieleisen tekstin näkyviin. Mm katsoo elämää laajasta perspektiivistä kantaen sydämessään kaukaista kulttuuria. Perimmäisten kysymysten pohdinta myös vetää Mm:n blogiin. Siispä käyn teidän kolmen blogissa jättämässä haasteen!

Toivon, että käytte myös kertomassa jos otatte vastaan Helmi-haasteen!

Puutarhaunelmia

Tänään kuljin kaupungilla, ja melkein sokaistuin  Sibeliuspuiston  syyshortensioiden äärellä. Ne ovat juuri muuttumassa valkoisista vaaleanpunaisiksi, ja ne ovat valtavia, valtavia. Joka syksy muistan: Ah tuollaisen haluan!

Meidän puutarhassamme on vielä pieni nurmikkolämpäre jäljellä. Vuosien varrella se on kovasti kutistunut. Nurmikko on istutusten keskellä, eikä päinvastoin kuten on tavallista. Entä jos kuitenkin istuttaisin syyshortensian sen pienen nurmikon keskelle! Se kasvaisi ja kasvaisi, ja lopulta vain pieni polku kiertelisi istutusten ja hortensian välillä.

Entä jos huomenna siirränkin sen pienen ja soman pensaan, sen joka juuri ja juuri nostaa kukkaterttunsa kuunliljojen ylle. Kaivan ylös ja siirrän keskelle pientä päärynänmuotoista nurmikkoani.
Siinä se paistattelisi syysauringossa, ja pian ei olisi minulla nurmikkoa ollenkaan. Se kasvaisi yhä vaan, kietoisi syleilyynsä pionit ja alppiruusut, ja marjapensaatkin saisivat väistyä. Pian en näkisi ikkunoista muuta kuin vaaleanpunaista hattaraa, jonka läpi auringonsäteet joskus osuisivat huoneisiin.

Mutta on se vaan ihana.

Oma pensaani

Tarinamaanantain 70. aihe: 'Erilaiset'.

Konsertissa koettua

Eilen radioitiin suorana lähetyksenä kansainvälisen Uuno Klami-sävellyskilpailun finaalikonsertti Kotkan konserttitalosta, ja minulla oli ilo olla paikalla. Kirjaan muistiin tavallisen musiikinharrastajan vaikutelmia, kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa, ja ennen kuin viralliset kritiikit ilmestyvät.

Ensimmäisenä kuultiin Joachim F.W. Schneiderin Kolme orkesterikappaletta, jotka toimivat kolmiosaisena kokonaisuutena. Huomasin taas, miten uutta musiikkia tulee kuunneltua tarkkaavaisesti ja uteliaana. Ajatus ei pääse karkaamaan, niinkuin helposti tapahtuu tuttua ja turvallista kuunnellessa. Yritän hahmottaa kuulemaani (en käytä sanaa ymmärtää), panna merkille mistä lähdetään että huomaisin minne mennään. Kuulijan korvissa musiikki virtaa koko ajan, ja on yritettävä säilyttää tapahtumat muistissa. Onkin mielenkiintoista tutustua säveltäjien omiin selityksiin käsiohjelmassa, varsinkin Schneider kuvaa seikkaperäisesti rakenteen ja tapahtumat.Säveltäjä näkee teoksensa veistoksen kaltaisina kappaleina, joita hän kääntelee ja veistää aika-avaruudessa haluamaansa muotoon. Yleisölle tilanne on täynnä yllätyksiä. Uudessa musiikissa monet vanhat elementit on viskattu romukoppaan. Kolmisointu, melodia, tahtilaji... Kuulija on kiitollinen, jos saa jostakin kiinni.
    Ensimmäisen osan rytmi vei eteenpäin kuin kiitävä juna. Nautittavaa kyytiä.Toinen osa oli ääretön, hämärä luola, missä kuului pelottavia laahaavia ääniä, sekä valtavan lepakkoparven kuhinaa. Muistin lapsuuden pelot. Uteliaana kurkottelin kaulaani nähdäkseni, mistä soittimista noin uudenlaisia äänimaailmoja loihditaan.Kolmas osa kiidätti pois painajaisesta, ja toi turvallisesti mieleen valoisan aloituksen.
    Schneiderin teos sai ensimmäisen palkinnon.

Yleisö sai nimetä suosikkinsa, ja minun valintani edusti näköjään yleistä makua, merkitsin toisena kuullun Viktor Alcántaran Toccata Concertanten pianolle ja orkesterille. Tämä sävellys sai kolmannen palkinnon, ja voitti yleisöäänestyksen.
    Kaikki neljä sävellystä tekivät kerrassaan erilaisen vaikutuksen. Minä äänestin sitä jonka mieluiten haluaisin kuulla uudelleen vaikka äänilevyltä. Ehkä tämä Toccata Concertante oli kuulijalle helpoin , vaikka tuskin soittajille. Säveltäjän kosketuspinnat viihdemusiikkiin ja jazziin voi huomata.
    Kuulijan on vaikea pysyä tuolissa Joonas Ahosen hallitessa pianoa miten tahtoo hurjassa menossa ja kamppailussa orkesterin kanssa, jota kapellimestari Shinozaki piiskaa määrätietoisesti ja temperamentilla. Väliin pianon bassopuolelta nousee massiivisia, uhkaavia vuoristoja, joiden välillä käydään lempeissä laaksoissa. Nautin oikeasti.

Eniten olin odottanut Oliver Waespin Kaksoiskonserttoa kitaralle ja huilulle, enkä pettynyt. Ainoa pettymys oli se, etten saanut kuulla Mikael Helasvuota, joka sairastumisen takia joutui perumaan viime tingassa. Mutta Kymi Sinfoniettan oman Auli Kontisen huikea heittäytyminen muutaman päivän varoitusajalla hämmästytti ja riemastutti kuulijaa. Kontisen huilusta ryöppysi säveltulvia kuin kokonaisesta yhtyeestä, ja Petri Kumelan kitara ympäröi täyteläisenä, tukevana kimmeltävää sointia, välillä vieden itse musiikkia eteenpäin eloisalla rytmillä.
    En tiedä, olisinko havainnut toisessa osassa, että orkesteri epäonnistuu yrittäessään viedä musiikkia uuteen suuntaan? Näin on säveltäjä kuitenkin määrännyt.
    Kolmannessa osassa nähtiin epätavallinen tapahtuma: oboe ja klarinetti hiipivät solistien taakse, ja muodostavat tuokioksi yhtyeen orkesterin sisään!
    Loppua kohti meno kiihtyy ja loppuu huippuhetkeen.
    Waespin kaksoiskonsertto sai jaetun toisen palkinnon viimeisen sävellyksen kanssa.

Viimeisenä kuultiin Kent Olofssonin sinfonia Stalingrad Madonna. Nautin suuresti mezzosopraano Tiina Penttisen laulusta ja täyteläisestä äänestä, joka kuitenkin loittoni viisiosaisen sinfonian kuluessa, ihan konkreettisesti. Lauluosuudet olivat lyhyet, ensimmäinen kuultiin solistiseen tapaan edestä. Sen jälkeen laulajatar hiipi kauemmas ja kauemmas, ja oli lopulta kuin yksi stemma takimaisessa pultissa.

Tässä vaiheessa iltaa koin Olofssonin sävellyksen raskaana, loputtomana, ahdistavana. Kuulisin sen mielelläni uudelleen, tuorein voimin. -Samoin tunsi seuralaiseni konsertissa. Sillä ehdottomasti sen sanoma koskettaa taiteen keinoin väkevästi. Se oli nyt tavalliselle kuulijalle haastavassa paikassa. Voimat eivät riittäneet.

Pidin tuomariston ratkaisusta: ketään ei jätetty palkinnotta, vaan toinen sija jaettiin. Tuomariston puheenjohtaja Kalevi Aho kertoikin tehtävän vaikeudesta: kaikki neljä oli seulottu suuresta korkeatasoisesta joukosta.

Olisipa ollut antoisaa kuunnella konsertti kahteen kertaan! Ehkä monet tekivätkin niin, finaali saatiin kuulla perjantaina Kouvolassa, lauantaina Kotkassa.

Tietoa löytää se, joka ei hyppää sanomalehden kulttuurisivujen yli( kuten minä hyppään urheilusivujen yli).Ja googlaamalla tietenkin.
---------------------
21.9.2009 Reijo Paavola Kymen Sanomissa

Kenelle kirjoitan ja miksi?

Kuva: Äiti ja päiväkirja 1927

Aluksi kirjoitin päiväkirjaa itselleni, niin kuin päiväkirjoja on tapana kirjoittaa. Digimuodossa löytyy tallenteita vuodesta 1995. Kotisivut perustettuani, viime vuosituhannella nekin, aloin myös julkaista kirjoituksiani. Kohderyhmänä oli aluksi puutarhaihmiset, joista vuosien myötä rakentui tärkeä virtuaaliyhteisö.

Varsin myöhään eksyin harharetkilläni Blogistaniaan, hämmästyin ja ilostuin uusista kontakteista. Paljon uusia ajatuksia, tai vastakaikua omille kiinnostuksen kohteille!

Kysymys jäi mieleen Kirjoittajatreffien artikkelista: Jokainen blogiviesti on puheenvuoro, ja heräsi taas Utukan kirjoituksesta: Erilaisia bloggaajia, jonne itse vastasin mm.:

"Kirjoitan, siis elän. Elämä on kaoottinen, kirjoittaminen on yksi tapa antaa sille merkitys ja juoni. On myös mielekästä kehittää ilmaisutaitoaan, kuten muillakin taiteenaloilla."

Usein kirjoitettuani sähköpostia jollekin reaalimaailman ystävälle, hoksaan että tässähän on julkaisua vailla valmis kirjoitus! Kirjoittaminen on luontevaa kun sen kohdistaa jollekin.

Siksi päätänkin, että minähän kirjoitan sinulle!

Yksiä ihmisiä on monia, mutta kukaan ei lue teksiäni joukolla, vaan kahdenkesken kanssani. En kuvittele itseäni yleisön eteen puhetta pitämään, ei, vaan haluan puhua sinulle. Ja uskotko, haluan myös kuunnella sinua.
  Siksi sinun kommenttisi on arvokas. Tietenkin egoni iloitsee kehuista, mutta olen myös innoissani uusista ajatuksista, joita joskus heität. Kiitollinen olen kritiikistä, jos se on rehellistä eikä halveksivaa.

Kommenteista syntyykin toisinaan hieno keskustelu, joka usein onkin se paras anti. Julkinen kommentti vie keskustelua eteenpäin, se ei ole vain minulle tarkoitettu.
  Samasta syystä haluan tutustua sinuun paremmin, ja vierailen myös sinun blogissasi. Tunnustan, että käyn siellä usein salaa. Saattaa olla, etten keksi mitään sanottavaa, jos siellä on jo 35 hyvää kommenttia. Ehkä ensi kerralla...

Seuraako blogeja vain toinen blogaaja? Niin kovasti toivoisin, että sinä joka tunnet minut 'oikeasti', haluaisit myös tutustua tähän puoleeni. Uskotko, ajattelen sinua kirjoittaessani. Lupaat lukea, kun kerron blogista nenäkkäin. Mutta miksi suotta, mehän voimme puhua kaikesta..?

Valkoiset talot

Tietenkin kiinnostun, kun Blogistaniassa kohtaamani nimimerkki osoittautuu kirjailijaksi. Olen myös utelias uudenlaisesta omakustannusmahdollisuudesta, jota BoD, Books on Demand edustaa.

Hain SusuPetalin Valkoiset talot Suomalaisesta kirjakaupasta, ihan vanhanaikaisesti: Tilaus-tekstari-nouto. Tykkään kirjakaupoista, siellä voi näpeloidä ja haistella ja maistella. Ja jutella kirjoista, ellei ole kassajonoa. Kätevimmin Valkoiset talot saa nettikaupoista, joiden linkkejä löytyy mm. SusuPetalin sivuilta.

Muutaman innostuneen arvostelun olen jo löytänyt. Olkoon tämä pikemminkin julkinen kommentti:

Askeettisen kaunis ulkoasu on ensimmäinen havainto uutukaisesta. Kirjoittajan käsialaa sekin.

Luin kirjan harvinaisen nopeasti; - tarkoittaa sitä, että hain sen yöpöydältä päiväsaikaankin seurakseni. SusuPetalin kerronta on luontevaa vailla kliseitä tai kikkaluja, se vie suoraan kuvattujen henkilöiden pään sisälle. Kirjoittaja ei kommentoi eikä moralisoi, mutta lukija kokee sarkasmin tai myötätunnon kuin ripauksen chiliä, ei liikaa eikä liian vähän.

Kirja vaikuttaa ensi näkemältä novellikokoelmalta, ja siksi on mukava panna merkille miten kirjailija sitoo niistä kokonaisuuden. Tämä tapahtuu taitavasti ja osoittelematta pienin viittauksin tilanteisiin tai henkilöihin, jotka aikaisemmin on kuvattu. Keskustapahtumaa kierretään ja kaarretaan, ja lukijakin saa nähdä sen ikään kuin ikkunasta. Varmaan moni minun laillani kuvittelee kirjan päättyvän suureen, ihmiset yhteen keräävään juhlaan. Tähän helppoon ratkaisuun kirjoittaja ei tyydy. Eihän tosielämässäkään ole yhteistä finaalia, jokaisella on omansa, joka muille on ehkä huomaamaton välikohtaus. Totisesti yllätyin viimeisellä sivulla!

Opiksi ja ojennukseksi

Viimeksi kotosalla istahdin illansuussa ihanan iMaccini ääreen. Rakas puoliso pistäytyi ojentamassa pikarillisen kirkasta sydämen vahvistukseksi.

Sormeni hyppelivät kevyesti ihanalla langattomalla näppikselläni. Yhtäkkiä käsi teki tahattoman huitaisevan liikkeen, kuului kilahdus ja kiljahdus! Pikarin koko 4 cl sisältö oli hulahtanut arvaatko mihin! - En ryhtynyt näppistä nuolemaan, vaan kuivaamaan raivokkaasti. Myöhemmin sain neuvoja, että olisi heti pitänyt viedä suihkuun. Ehkä pilailivat vahingonilossaan...

Laite kerkisi imaista kunnon huikat, ja villiintyi aivan julkeaksi. Se ryhtyi suoltamaan omia aikojaan ties mitä hölynpölyä vakavahenkiseen viestiini. Suljettuani kirjoitusikkunan ryhtyi se tuhoamaan työpöydän kuvakkeiden tiedostonimiä minkä kerkesi. Vasta pattereiden kaataminen pöydälle sai juopuneen sammumaan.
Siinä sitten nolona muistelin entisen oravan lausumaa slogania:-Käpy olis vaan ei hampaita...

Oletkos yrittänyt surffata ilman näppistä? Hyvinhän se sujuu, kunnes pitää vaikkapa painaa enteriä päästäkseen eteenpäin. Mutta varmaankin kasvattavaa on pysytellä mykkänä, ja jättää vastaamatta viesteihin vaikka kuinka halkeaisi.

En kuitenkaan antanut periksi, vaan jo päivän päästä rupesin tutkimaan eikö koneen uumenista löytyisi hätäratkaisua. Se löytyi! Järjestelmäasetuksista löytyi virtuaalinen näppäimistö. Siis kuva näppiksestä, jota voi käyttää klikkaamalla hiirellä kirjaimia, ja etenkin sitä kaivattua enteriä! Hidasta kuin tekstarin tekstaaminen, mutta mahdollista.

Kakkosasunnossa odottaa läppäri. Tänne saavuttuani otin selvää, löytyisiko sama myös Windowsin uumenista, ja löytyihän se heti haulla 'näppäimistö'. Tuossa se nyt kelluu työpöydällä, nimi on OnScreen-näppäimistö.

Vielä viimeinen vinkki:
Puoliso kävi heti arkena hankkimassa mulle uuden näppiksen ja arvaatkos mitä muuta:
Pienessä paketissa on silikoonista valmistettu täysin umpinainen näppiksen suojus: iSkin Arctic ProTouch Protector. Otin lahjan nöyränä ja häpeissäni vastaan. Vaikka olen päättänyt lopettaa näppäimistön huuhtelun iltajuomalla, suojaa se toki pölyltä ja patinalta. Kunhan pääsen kokeilemaan.

Täytyy kokeilla!

Kerkisin aloittaa blogini aivan toisaalla, mutta tiedon- ja opinhalu pistää minut tutkailemaan tätäkin muotoa. Varsinkin kun monet kaverit blogaa täällä. Saattaapa  olla, että pistäydyn täällä mainostamassa päivityksiäni  ;-)

Olen juuri tehnyt ison webbiremontin, ja tunnen olevani hiukan kadoksissa. Poistin 10 vuoden työn , vaihdoin palveluntarjoajaa , ja nyt odottelen vanhan kunnon osoitteeni voimaantuloa. Se tulee avaamaan upouudet sivut vanhassa osoitteessa. Harmittelen odotusajan pituutta.  Osoite, joka saavutti yllättävän suuret kävijämäärät näyttää nyt ei oota. Onneksi minulla on sen verran suhteellisuudentaju herännyt, että en enää luule olevani maailmankaikkeuden keskus. - Tai, no, en luule olevani ainoa maailmankaikkeuden keskus.
Ensimmäinen blogini löytyy Applelta, aloitin sen siirryttyäni Macin-käyttäjäksi.
Siellä kirjoittelen kirjoitelmia, kerron puutarhasta, kuvataiteesta työnä ja harrastuksena, webbinikkaroinnista, matkoista. Olen yhä Thaimaanmatkamme lumoissa; viimeksi kirjoitin koskenlaskusta viidakossa. ( Kuva) Sivujen ja kuvien julkaiseminen on näppärää ja helppoa, mutta kommentointi hiukan hermoillekäypää. Monet kertovat, että ei toimi, tulee virheilmoitus. Iloitsen jokaisesta, joka on päässyt läpi! Täällä bloggerissa tuo näyttää toimivan erinomaisesti. Niin että, en pane pahakseni kommentteja täälläkään :-)