Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanheneminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanheneminen. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. toukokuuta 2022

Pihabongausta

Birdlifen toukokuinen pihabongauspäivä  (johon myös osallistuin) inspiroi askartelemaan pikku videon kotipihan linnuista. Pihabongaus on mainio harrastus ikälopulle, jolla ei enää riitä rahkeet rankemmille reissuille. Hyvä henkireikä näinä vaikeina aikoina. Kodin ikkunat aukeavat takapihan puutarhaan. Kamera on kaulassa sisällä ja ulkona. Puutarhapuuhiin tulee keskeytyksiä tuon tuostakin.



Toukokuu, kuukausista suloisin, kiitää nopeasti. Juuri nyt puutarha on avara, puut lehdettömiä. Pian kaikki peittyy tuuheaan vihreyteen, ja lintuja on vaikeampi havaita. Pieni allas on hyvä houkutin kameran kanssa vahtaajalle. Ruokinta olisi jo syytä lopettaa...




Tähän videoon keräsin otoksia kymmenen päivän ajalta. Kotipihaan  kuuluvia ääniä leikkasin mukaan tarinaan. Niistä voi tunnistaa muitakin lajeja, joista kaikki eivät ole lintuja. Vielä olisi ollut syytä muokata, kimalainen kuulostaa helikopterilta...

PS. Katso loppuun asti, siellä varis kokee yllätyksen :)



tiistai 27. toukokuuta 2014

Tapiseerauksen taito


Tekeviä ja käteviä olemme mielestäni. Varsinkin Mies, joka on vapaa-aikoinaan rakennellut taloja ja majoja, portaita ja kaiteita. Yksi kynnys ylitettäväksi on kuitenkin jäänyt kumpaisellekin: tapetoinnin taito. Ei vaan ole tullut ryhdytyksi.

Nyt, kun emme enää ole nuoria ja notkeita, jouduimme tämänkin haasteen ääreen. Vanhan Huvilan pirtti oli teettämämme lattiaremontin jäljiltä tyhjä. Huonekalut, ryijyt  ja taulut oli pinottu peräkammariin. Seinäpaperien yli 60-vuotias historia oli armottomasti näkyvissä.  Repeämiä, naulanreikiä, sähkötöiden jättämiä roiloja. Keskellä takaseinää kuopuksen pienen käden jälki, joka anopin illallisella läiskähti  pöydän taakse, silloin kuin tapetit olivat vasta alle 30-vuotiaat ja vielä varsin kauniit. (Kuinka kauhuissani olinkaan, ja yritin peitevärillä maalata rasvaisen kuvion piiloon!) Sittemmin kuopus vaimoineen tapiseerasi pari yläkerran makuuhuonetta malliksi, ennen muuttoa Kanadaan. — Ei,huonekaluja ei kanneta paikoilleen, ennen kuin pirtin seinät ovat kunnossa. Totta kai mekin osaamme.

Ensin harjoiteltiin kaupunkikodissa. Vierasvessaan löytyi nätti kuitutapetti. Liima siveltiin seinään, ja Mies nosteli vuodat paikoilleen, minä assistenttina. Ihastelimme tyytyväisinä tulosta. Mutta tiesimme, että huvilalla se ei sujuisi ihan näin.

Huvilan seinät oli peitetty 40-luvulla pinkopahvilla, ja seinäpaperit liimattu niiden päälle. Niinpä helpot nonwoven-tapetit oli hyljättävä. Etsimme aitoja seinäpapereita, vanhojen mallien toisintoja. Tutkittiin nettikuvastoja, lainattiin tapettikirjoja. Mieleinen malli 50-luvulta löytyi viimein Pihlgren ja Ritola Oy:n perinnevalikoimista. Huone mitattiin, rullat tilattiin. Ja sitten toimeen!

Lattialistat poistettiin ja maalattiin, pintajohdot ja pistorasiat irrotettiin myös. Irtoavat repaleet  revittiin pois, kolot tasoitettiin. Opiskeltiin ohjeita. YouTube-videoissa homma näytti näppärältä. Pian tunsin itseni aivan täysinoppineeksi. Vuorokohdistus, tasakohdistus, limisauma,  puskusauma. Tarvitaan siis pitkä tapetointipöytä, terävä veitsi,viivotin, luotinuora, iso pensseli ja tasoitusharja. Ja tikapuut. Liisteri on itse sekoitettava jauheesta ja vedestä. Yksi pikkujuttu vielä: tarvittaisiin  notkeat nivelet, taipuisa selkä ja tuoreet voimat. Valmistelutöiden jälkeen voimat alkoivat olla hukassa.

Esikoinen maapallon toisella puolella kuunteli huoliamme. —Hassujako olette? Miksi ette palkkaa reipasta remonttiväkeä? Istuisitte kiikkutuolissa, nauttisitte skumppaa ja leivoksia tarkkaillen työn sujumista?




Niin, miksipä ei? Ohje alkoi tuntua yhä viisaammalta, kun sitä  puntaroimme. Ostimme markkinoilta oivan kiikkutuolin. Remonttimies löytyi helposti.  Ja aamuvarhaisella saapuikin Vanhalle Huvilalle tuttu ammattilainen, joka ryhtyi toimeen varmoin ottein. Isäntä ei kuitenkaan käynyt keinuttelemaan uudessa tuolissaan vaan toimi avustajana. Minä seurasin puuhaa vierestä kunnes huomasin että hyviä neuvojani ei tarvita. Siirryin luottavaisena kukkapenkkieni pariin. Kahden työpäivän jälkeen pirtti ja eteinen hohtivat uutuuttaan, ja meillä oli hyvä syy kohottaa malja sille!

Kysäisin remonttimieheltämme, onko hän useinkin tapiseerannut pinkopahville? —Ei, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta!
   Joten hänellekin taisi olla yhtä hurja kokemus nähdä, miten vastapäällystetty seinä alkaa nousta kupruille  kuin meren mainingit. Ja oli luotettava siihen, että seuraavana aamuna seinä on piukean sileä.

Tapetinpaloja ja liisteriä jäi hiukan yli. Arvelin tapiseerauksen taidon nyt tarttuneen minuunkin, ja ryhdyin rohkeasti päällystämään  matalan ullakkokäytävän kuluneimpia seinänkohtia. Alkoihan se sujua, vaikka ei aivan yhtä hallitusti kuin alakerrassa. Liisterillä oli taipumus levitä kaikkialle…

Missään ohjeissa ei  kerrota, että jos liisteriä sivellessä vuodan toinen pää irtoaa painon alta, kierähtää se takaisin rullalle, ja näin on liisterissä tapetin kumpikin puoli. Se on opittava ihan itse.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Aika on, me kulumme


Pääsiäisaamuna aurinko osui itäpuolen ikkunoista pääsiäissomistukseeni: virpojien oksiin, keramiikkaveistokseenThaimaasta, paperimassatipuihin. Kerkisin ikuistaa nopeasti katoavan valaistuksen.Yli  nelikymppiset tiput ilmestyvät senkin kätköistä näkyville joka pääsiäisenä, siitä asti, kun pienet poikamme niitä äitinsä opastuksella leipoivat. Joku niistä joutui kissan suihin, mutta nämä neljä ovat säilyneet ennallaan, aivan kuin olisimme äsken ne muovailleet. Pääsiäsestä pääsiäiseen maa kiertää rataansa ajan pysyvässä ikuisuudessa. Hevonen ja tiput säilyvät kauemmin kuin me jotka kulumme.

Nyt istun työhuoneessani, ja aurinko häikäisee länsipuolen ikkunoista. Olemme kaikkien muiden lailla siirrelleet kellon viisareita tänään, harmissamme, turhaa touhua sadatellen. Aikaero Thaimaahan kutistui nyt tunnilla, yritetään muistaa Skype-puheluita ajatellen. Aurinko nousee ja laskee ajallaan, ja sisäinen kellomme muistaa sen kauan kunnes tottuu. Kaikki muuttuu, jonakin päivänä tämäkin käytäntö jää historian oikkuihin. Aikavyöhykkeiden hallinnassa on kylliksi vaivaa muutenkin, kun tietoliikenne kutistaa välimatkat ja työtehtävät ulottuvat maanosasta toiseen.

Pääsiäisen iloa toivotan sinulle lukijani.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Omakuva


Minkälainen mahdan olla vanhana, yli kuusikymppisenä? Nuoren minän mielestä ajatus oli absurdi, mahdoton. Tiesin toki, että se on mahdollista teoriassa. Näin mielessäni arvovaltaisen, pönäkän rouvan, joka on itsevarma ja tietää miten pitää käyttäytyä. Kunnioitettava myös, totta kai. Arvelin siis muuttuvani aivan toiseksi. Kylläpä sainkin yllättyä!

Pienessä hattukaupassa Kanadassa poseerasin kameralle. Hullutellen yritin näyttää nuoruuteni mielikuvalta, olinhan juuri kuusikymppinen. Nyt löysin tuon kuvan, tartuin digikynääni ja piirsin omakuvan. (Piirtäjän vapaudella jätin osan rypyistä pois...)

Virikkeen piirtämiseen antoi jälleen Luova Lauantai, jonka 78. haaste on "Minä itse"

Piirtämisen teknisestä puolesta kerron Niksiblogissa K50. Sieltä löytyy myös värimuunnelma arvosteltavaksi :)

perjantai 10. syyskuuta 2010

Vetovoima


Aina kun taas kerran pudotan lusikan, kynän, silmälasit lattialle, ja syvään huokaisten syvään kumarrun tukevan massuni yli sen poimimaan,  muistan erään vastahakoisen tutustumiseni maan vetovoimaan.

-Raaps raaps raaps. Ateneumin piirustusluokassa, hiljaisuuden vallitessa hion hiiliviivaa korkean piirustustelineeni ääressä, kuten muutkin kurssitoverini. Alastonmalli palaa tauoltansa, ja kohdistaa tarkasti jalkansa korokkeelle piirrettyjen liituviivojen mukaisesti. Vilkaisen kelloa. Kolmas tunti neljästä on menossa. Opettaja, kunnioitettu Taiteilija, tekee kierroksensa, ja poistuu taas. Turhautuneena pyyhin pois huolellisesti varjostetut kasvot, sillä päätä on siirrettävä hiukan vasemmalle. - Liike, huomaa liike, älä koristele detaljeja.
-Plik, sanoo hiilenpala pudotessaan lattialle, ja katkeaa kahdeksi. Piirustustelineen kourussa on jo runsaasti pieniä hiilenpalasia. Puhisten kumarrun, taas kerran, valtavan massuni yli poimimaan mustat murenet. Olen raskaana, viimeisilläni, ja huone pyörii silmissäni hetken aikaa. -Raaps , raaps, -plik.

Lasten varttuessa en paljon ehtinyt murehtia maan vetovoimaa. Pärjäsin sille, vaikka se yritti parhaansa. Legopalikat, neppisautot ja parittomat sukat noukittiin sukkelasti, kepein askelin lattialta paikoilleen, milloin antoi aihetta.

Vielä en anna periksi, vaikka maa jo lempeästi vetää suuupieliäni, leukaani ja silmäkulmiani alaspäin, muistuttaen haluavansa minut kerran kokonaan. Ottakoon omansa kun aika koittaa, sillä sehän on vain materiaa. Maa ei voi vangita sieluani. Se lentää vapaana ja ikinuorena.

***
Ajatukset vieritti liikkeelle Pakinaperjantain 198. haaste: Vetovoima


Noudatin Furensicin ohjetta ja yritin seistä päälläni. Nuorruin tyrmistyttävästi, ja aloin piirtää tikku-ukkoja.
Tulos on nähtävissä Niksiblogissa K50.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Uneton Mussalossa



Öisin kellot näyttävät pysähtyvän. Hyvin nukahdettuani herään parin kolmen tunnin päästä, ja alan käännellä tyynyä. Minun ikäiselläni ei tietenkään olisi syytä valittaa, jos aika tuntuu joskus pitkältä. Siristelen silmiäni mielestäni puolen tunnin välein, ja viisari on liikahtanut viisi minuuttia edellisestä tarkistuksesta.

Muutakaan valituksen aihetta en löydä, sillä mikään kipu tai kolotus ei pidä minua valveilla. Viaton en toki enää ole, mutta lääkitys on kohdallaan. Pääni tapahtumat minua valvottavat. Yritän laskea sormiani, varpaitani, hengitystäni, vaan kohta huomaan taas seuraavani ajatuspolkujani virkeänä, silmät auki pimeässä. Mieleni kirjoittaa, runoilee tai piirtää, muovaa savea, sommittelee puutarhaa. Ideat virtaavat esteettömästi, ja löydän uusia ratkaisuja. Odotan kärsimättömänä aamua, jolloin voin jatkaa keskeneräistä hankettani, josta en edes illan tullen malttaisi erota.

Nousen sitten ylös ja hiivin toiseen huoneeseen, etten herättäisi Miestä. Päätän tehdä yöstä mahdollisimman siedettävän. Ehkä otan lasillisen viiniä, se voisi nukuttaa. Vai olisiko parempi keittää teetä? Avaan yöklassisen ja valitsen kirjan lukemisiksi.  Joskus käy niin onnellisesti, että herään parin tunnin päästä kuuluttajan hyvänhuomenentoivotukseen, silmälasit nenällä ja kirja lattialla. Mutta useammin hyvä kirja tai musiikki virkistää, ei nukuta.

Onneksi on myös rauhallisia kausia, jolloin nukun aamuun asti. Rauhallisia, tavallisia kausia. Heräilen parin tunnin välein, mutta nukahdan samantien. Näen unia koulusta, missä oppilaat karkailevat luokasta, koska en keksi heille mitään tekemistä. Herääminen tuntuu mukavalta. Mihinkähän ryhtyisin? Edellinen projekti on valmistunut, eikä uusi ole lähtenyt liikkeelle.

ET-lehdessä ( 1.9.10) osui silmiini Sanna Höglundin artikkeli keskustelusta runoilija Rakel Liehun kanssa. Näitä jäin miettimään:
"-  Elääköhän hänessä kaksi todellisuutta limittäin? Tavallinen ja runojen valtakunta?
 -  Kyllä, minulla on kaksi todellisuutta. Mutta eikö meillä kaikilla ole, hän vastaa."
"- Odotan jatkuvasti, milloin pääsen tuohon toiseen maailmaan. Se on merkittävämpi. Olen  siellä kirjoittaessani, mutta en voi olla siellä jatkuvasti.
- Luovuus on kuin voimakasta myrkkyä. Jos joisin sitä koko ajan, en kestäisi."


***

Täällä tunnustan, mikä parhaillaan valvottaa: K50

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Vaihtoehto


Sinä päivänä
kun muutuin näkymättömäksi
ymmärsin että elämä oli pettänyt minut
elämä oli kavalasti minut pettänyt

Minähän olin nuori
maailmassa vallitsi järjestys
kukin tiesi paikkansa
lapset olivat pieniä
aikuiset varmoja
vanhukset harmaita ja kumaraisia
ja minä olin nuori
juuri  minä olin se nuori

Sinä päivänä kapinoin
ja halusin keksiä vaihtoehdon
kunnes ymmärsin
että se olisi kovin ikävä
ja lopullinen

Aika on ikuinen ja paikallaan
elämä virtaa hitaasti muuttuen
eikä mikään ole niin kuin eilen

Tervehdin  peilikuvaani 
kampaan hiukseni ja hymyilen

Sain elämältä lahjaksi 
tämänkin päivän


       ***

Runotorstain 162. haaste: "Vaihtoehto"

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Muistanko?


Blogissaan 'Lähtölaskennan jälkeen' Mm kirjoittaa aiheesta Kuka valitsee muistoni.
Siteeraan yhtä hänen lausettaan, ja laitan vahingon kiertämään:
"Käytän blogimaailmaa häikäilemättä hyväkseni. Tässä vaiheessa huomaan, miten jonkun kirjoittajan joku ajatus lähtee minussa liikkeelle ja vie mennessään."

Miksi minä en muista? Olen elänyt monta elämää, ja mielessä välähtää leimahduksia, jotka valaisevat kirkkaasti hetkiä, elämyksiä, ihmisiä. Valo himmenee, ennenkuin ehdin tarkentaa. En muista arkea, kaikkia pieniä jokapäiväisiä tapahtumia, jotka olivat ehkä kovin tärkeitä silloin.

Taidan tietää syyn. Kuulun niihin, jotka eivät osaa elää tässä hetkessä. Olen kaiken aikaa jossakin muualla. Menneessä, tulevassa, ideamaailmassa. Useimmiten suunnittelen jotakin, niin että melkein kiehun innostuksesta. Mies on jo pitkään tiennyt sen. Hän liikuttaa kättään silmieni edessä huomatessaan, etten kuule sanaakaan. Nolostuneena pyydän häntä toistamaan, minkä hän kärsivällisesti tekeekin. Ehkä nauraa minulle, mutta ei pahastu.

Olenko leijaillut arjen läpi näkemättä, kuulematta? Minunkaltaistani moititaan hajamieliseksi. Päinvastoin, minähän keskityn ajatuksiini! Ajatuksiani muistankin jo kaukaa, muistan miltä tuntui olla minä. Muistan toiveita, suunnitelmia, pettymyksiä, riemuja. Missä on todellisuus? Onko tapahtuminen materian vai hengen liikettä?

Aina muuttaessamme oli aloitettava elämä alusta. Oli keskityttävä kaikin voimin uusiin kontakteihin, sosiaalisiin velvollisuuksiin, uusiin ystävyyksiin. Entiset katosivat, muistanko heidät? Ennen Facebook-aikaa monet elämän eroittamat tuttavuudet hiipuivat joulukorttiasteelle, kunnes sammuivat. Mutta kerran syntynyt ystävyys voi kestää vuosikymmentenkin hiljaisuuden. Vanhuuden portilla tapahtuu riemukkaita jälleennäkemisiä. Huhuilemme kadonneita ystäviämme ja löydämmekin. Vanhat ystävät ovat aarre, he tietävät, että vanhuus on vain naamio, jonka takaa kumpikin tunnistaa toisensa.

Äitini kohtalona oli elää yli satavuotiaaksi.Kaikki ikätoverit olivat aikoja sitten menneet. Aloin liian myöhään kuunnella hänen muistojaan, sillä ne nousivat mieleen omia aikojaan, mutta jäivät piiloon jos kyselin. Kuvittelin viimeiseksi kesää, jolloin hän oli satavuotias, ja kirjoitin muistiin niin paljon kuin kerkesin. Vielä kaksi yhteistä kesää saimme. Hän iloitsi puutarhasta ja raikkaasta ilmasta, näki vielä hiukan värejä ja hahmoja, ja kaikkein parhaiten tunsi tuoksut. Tiesin hänen vaeltavan menneissä vuosissa yksin ollessaan, tuntevansa vanhat surut ja ilot, niinkuin ne olisivat tapahtuneet äskettäin. Ja kuitenkin hän eli täysin selkeästi tätä päivää, seurasi hankkeitamme ja muisti lapset ja lapsenlapset aina viidenteen polveen.

Olen poiminut joitakin kirjoituksiani yhteisistä hetkistämme Villamussalon blogiin. Viimeisin julkaisu on 'Pasuunakukka aukeaa'. Yritin punoa yhteen menneitä tapahtumia kuluvaan hetkeen. Tämän esseen postattuani sain läheiseltä ystävältä ja harrastajakirjoittajalta tiukkaa palautetta, mistä vilpittömästi kiitän. Blogikirjoitus on siitä mainio, että sitä voi mielin määrin editoida, ja niin teinkin. Joten tuo neljän vuoden takainen kirjoitus on suodatettu tämän päivän tuntojen läpi:

tiistai 2. helmikuuta 2010

Eläkeläisen aamut

Herättyäni huomasin, että kello oli jo yli kahdeksan. Nousin varoen herättämästä Miestä, hyvillä mielin siitä, että olin nukkunut kerrankin riittävästi,ja vielä yhtäjaksoisesti. Laitoin kahvin valumaan, katoin pöydän, leikkasin leivän. Harmikseni huomasin, että sanomalehti ei ollut eteisen lattialla. Olisi sittenkin pitänyt iltapimeällä käydä lapioimassa, aura-auto on arvatenkin tehnyt korkean vallin tontin reunaan. - Menisinkö lapiotöihin ennen kahvia?- Taidan nauttia kahvit ensin, tuoksu on vastustamaton. Rapeaa paahtoleipää haukatessani katseeni osui seinäkelloon. Kas, se on pysähtynyt näyttämään 0:26. Erikoista, että sekuntiviisari kuitenkin liikkuu...

Ehkä jo arvaat, että kävin tarkastamassa muutkin kellot. Huomasin myös, että makuukamarin pimeydessä numero nolla muistuttaa erehdyttävästi kahdeksikkoa. Nolostuneena siirsin voit ja juustot takaisin jääkaappiin. Kahvikulauksen virkistämänä yritin odotella unisuutta sohvalla kirja seuranani. Kolmen maissa viimein hiivin makuukamariin, jolloin Mies tietenkin heräsi. Hän ilahtui yöllisestä kahvintuoksusta, löysi paahtoleivät jääkaapista ja sanomalehdenkin eteisen lattialta. Jossakin vaiheessa uni voitti, ja herätessäni kello oli jo yli kahdeksan. Nousin varoen herättämästä Miestä, ja panin merkille, että pimeys oli jo väistynyt. Lumityöt odottavat aamukahvin jälkeen.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Kuusi haikua Vanhan Huvilan verannalla


mikä rapina
ampiainen ahkeroi
lahon kimpussa


pieni taituri
valmistaa paperia
aamunkoitteessa


tuulikanteleen
villiviinin syleily
kielet mykisti


rapean äänen
kaikukoppa vahvistaa
ampiaisen blues


vastarannalla
joku puhaltaa pulloon
kaulushaikara


salaa kysyisin
vieläkö on luonnossa
heinäsirkkoja

torstai 21. toukokuuta 2009

perjantai 8. toukokuuta 2009

Torstairuno




outo mummeli
tulee kohti kadulla
peilikuvani


------------------


Runotorstain 131. haaste: Kaksoisolentoni

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Kevättunnelma

Tänään tutkiskelin vanhoja digikuvia ja mietteitäni maaliskuussa. Kuva kertoo juuri oikeanlaisesta maaliskuusta v 2002. Samanlaisesta kuin nyt.
Vanhetessa huomaan, miten turhaa on kiihkeästi toivoa ajan kulumista. Se mitä odotan, on kohta muistojen arkistossa...



torstai 19. maaliskuuta 2009

Seitsemän askelta unholaan

Osat: allegro, rondo ja finaali

Allegro
Venytellen viivytellen
herään milloin haluan.
Kahvi alkaa houkuttaa.
Sipsuttelen keittiöön
laitteen lataamaan.

Rondo
    Lehden noudan, postit avaan,
    mieli valmis nautintoon.
Vain kuumaa vettä luovuttaa tuo kurja keitin.
Kahvinporot kaapissa on paikoillaan, pussissaan.
Siis uudestaan.

    Lehden noudan, postit avaan,
    suu on valmis nautintoon.
Kuin kissa sihisee tuo laite kumma
ja porot silmiin sylkäisee. Vesi minne jäi?
Siis uudestaan.

    Lehden noudan, postit avaan,
    henki valmis nautintoon.
Mikä siivo posketon! Riepu käteen onneton.
Kahvipannu poissa on.
Siis uudestaan.

    Lehden noudan, postit avaan,
    nielu valmis nautintoon.
Nyt on sotku siivoton!
Se paperinen suodatin siis missä on?
Taas uudestaan, uudestaan, ja ensin siivotaan.

    Lehden noudan, postit avaan,
    sielu valmis nautintoon.
Mi ikävyys, mi hämäryys sieluni ympär
kuin aamu tuoksuton autiomaal?
Sähköjohto irrallaan
roikkuu pitkin pituuttaan.
Siis uudestaan.

    Lehden noudan, postit avaan,
    kieli valmis nautintoon.
Se sallitaan, ah sallitaan.
On tuoksu suloinen.
Vaan kielen poltan, onneton.
Ja kauan murjotan.

Finaali
Lehden noudan, postit avaan,
Ehkä hiukan nukahdan
ja kahvin unohdan.
Kas huonekasvit janoissaan,
ruukuissaan
nuupahtaa.
Ne juoda saa, oi juoda saa
kahvia haaleaa.

---------------------------------------
Runotorstain 124. haaste Murphyn laki

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Runotorstai

multaan kuohkeaan
pienen risun istutan
heinät kätkee sen

alta suuren puun
lapioni ruostuneen
löydän lumesta


Kerkisin jo postata yhden version, toivottavasti kukaan ei huomannut...
Hylkäsin sen samantien liian selittävänä, yllä korjattu (?) painos.
---------------------------------------------------------
Runotorstain 123. haaste:

"Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva
elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme
välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme
emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:"

Juhani Ahvenjärvi: Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44)
--------------------------------------------------------------------

lauantai 24. tammikuuta 2009

Vanhan rouvan huomioita

Tennesee Williamsin näytelmässä 'Viettelyksen vaunu' vaalea kaunotar Blanche DuBois (Vivien Leigh) kokee ankaran nöyryytyksen. Rakastettu huomaa hänen kasvoissaan ryppyjä, hän ei ole enää nuori! Kohtaus on viiltävän armoton Elia Kazanin ohjaamassa elokuvassa, jonka YLE Teema esitti äskettäin. Pahempaa ei voi kauniille naiselle tapahtua. Rakastajan havainto täydentää lopullisesti syntisen menneisyyden paljastumisen, jättää sen jopa varjoonsa.

Ensin tuumasin että onpa vanhanaikaista, mutta hetkinen! Sehän oli vasta alkua. Tänään Blanche DuBois rientäisi plastiikkakirurgille, ja muotoiluttaisi naamansa vielä monta kertaa, ennen lopullista rupsahtamista. Kohtaus oli vasta alkusoittoa tämän päivän nuoruuden palvonnalle. Ennen filmitähtien aikaa naisen sopi vetäytyä syrjään tietyssä iässä. -Muistaisinpa, mistä vanhasta käytösoppaasta löysin maininnan, että yli 50-vuotiaan naisen ei missään tapauksessa sovi tanssia. Se olisi kavaljeerille mitä kiusallisinta. -Tänään mummot bailaavat siinä kuin vaaritkin :-)

En kuitenkaan kirjoita enempää silikooneista, kropan korjailusta enkä kasvojen kohotuksista. En myöskään puhu hevosurheilusta, jääkiekosta enkä benjihyppäyksestä. En syyllisty siihen virheeseen, että leimaan toisten harrastukset naurettaviksi, koska en itse ymmärrä niistä mitään. Arvelen vain, että nuorennusleikkaukset kertovat ikiaikaisesta ponnistelusta ikuisen elämän saavuttamiseksi. Jokainen joutuu kohtaamaan vanhenemisen, jos elää pitkään. Onhan se naiselle kovaa, kun on tottunut olemaan sievä...

Olenhan minä ilman muuta vanha, jos vertailee. Ylenkatson syvästi ilmaisuja: - ikäihminen, ikääntynyt, seniorkansalainen, harmaa pantteri. Onko se erityisesti suomalaiselle mentaliteetille ominaista, että kaikelle on keksittävä kiertoilmaisu? Alkaen siitä, että pyhän karhun nimeä ei saanut lausua, ja siksi keksittiin 200 synonyymia. Vanha rouva on oikein sopiva nimitys itselleni, vaikka se minua hiukan naurattaakin. Jutussani kerron miksi. Ehkä kerron asioita, joita muutkin ovat kertoneet. Ne muuttuvat todeksi vasta sitten, kun osuvat omalle kohdalle.

Lukekaa vaikka Heli Laaksosen runo: Mummuks tahtomine
Se on aivan riemastuttava ja sympaattinen nuoren ihmisen näkemys naisihmisestä vanhana.

Vaikka menoani ei lainkaan häiritse se, että olen nettiyhteisöissä vanha, olen siitä harmissani että on vaikea löytää ikätovereita täältä. Etsin Facebookista koulukavereitani, mutta löydän heidän lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Hyvä niinkin :-)
Kuulun ikäluokkaan, joka on elänyt suurimman osan elämästään ilman internettiä. Joka vielä saattoi vältellä tietokoneen käyttöä työpaikallaan. Perheen nuorison ansiosta itse pääsin kelkkaan mukaan jo ennen kuin hiiri keksittiin, ja olen innoissani seurannut kehitystä.

Monet ystäväni torjuvat päättäväisesti kaiken houkuttelun netin pariin, ja on aivan mahdotonta selittää mitä heiltä kenties puuttuu. Ehkä ei puutukaan mitään. Sellaista ei kaipaa, mistä ei tiedä. Mutta vietävästi heitä suututtaa, kun joka paikassa mainitaan www...

Mikäs minä olen toisia neuvomaan. Vaikuttimeni ovat aivan itsekkäitä. Haluaisin pitää heihin yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia useammin kuin kolme kertaa vuodessa lounaalla kiinalaisessa ravintolassa. (Niin mukavaa kuin se onkin.) Tilanne on nyt se, että kaukaiset ystävät ovat tulleet läheisemmiksi kuin läheiset. Olisin hukassa ilman internettiä, sillä lapseni asuvat toisella puolella maapalloa, ja ystävänikin ympäriinsä. Se joka ei suostu sähköpostiin, jää joulukorttien varaan.

Olenkin iloinen kuin maallikkosaarnaaja jokaisesta vanhasta, joka uskaltaa heittäytyä uutta opimaan. Onhan heitä, kurssitarjonnasta päätellen.

Ja ne kolme ihanaa leikkitoveria, jotka mainitsen jutussani, ovat löytyneet uudelleen, arvaatteko miksi ;-)
Villamussalo 2008: Olenko vanha?