Tennesee Williamsin näytelmässä 'Viettelyksen vaunu' vaalea kaunotar Blanche DuBois (Vivien Leigh) kokee ankaran nöyryytyksen. Rakastettu huomaa hänen kasvoissaan ryppyjä, hän ei ole enää nuori! Kohtaus on viiltävän armoton Elia Kazanin ohjaamassa elokuvassa, jonka YLE Teema esitti äskettäin. Pahempaa ei voi kauniille naiselle tapahtua. Rakastajan havainto täydentää lopullisesti syntisen menneisyyden paljastumisen, jättää sen jopa varjoonsa.
Ensin tuumasin että onpa vanhanaikaista, mutta hetkinen! Sehän oli vasta alkua. Tänään Blanche DuBois rientäisi plastiikkakirurgille, ja muotoiluttaisi naamansa vielä monta kertaa, ennen lopullista rupsahtamista. Kohtaus oli vasta alkusoittoa tämän päivän nuoruuden palvonnalle. Ennen filmitähtien aikaa naisen sopi vetäytyä syrjään tietyssä iässä. -Muistaisinpa, mistä vanhasta käytösoppaasta löysin maininnan, että yli 50-vuotiaan naisen ei missään tapauksessa sovi tanssia. Se olisi kavaljeerille mitä kiusallisinta. -Tänään mummot bailaavat siinä kuin vaaritkin :-)
En kuitenkaan kirjoita enempää silikooneista, kropan korjailusta enkä kasvojen kohotuksista. En myöskään puhu hevosurheilusta, jääkiekosta enkä benjihyppäyksestä. En syyllisty siihen virheeseen, että leimaan toisten harrastukset naurettaviksi, koska en itse ymmärrä niistä mitään. Arvelen vain, että nuorennusleikkaukset kertovat ikiaikaisesta ponnistelusta ikuisen elämän saavuttamiseksi. Jokainen joutuu kohtaamaan vanhenemisen, jos elää pitkään. Onhan se naiselle kovaa, kun on tottunut olemaan sievä...
Olenhan minä ilman muuta
vanha, jos vertailee. Ylenkatson syvästi ilmaisuja: - ikäihminen, ikääntynyt, seniorkansalainen, harmaa pantteri. Onko se erityisesti suomalaiselle mentaliteetille ominaista, että kaikelle on keksittävä kiertoilmaisu? Alkaen siitä, että pyhän karhun nimeä ei saanut lausua, ja siksi keksittiin 200 synonyymia.
Vanha rouva on oikein sopiva nimitys itselleni, vaikka se minua hiukan naurattaakin. Jutussani kerron miksi. Ehkä kerron asioita, joita muutkin ovat kertoneet. Ne muuttuvat todeksi vasta sitten, kun osuvat omalle kohdalle.
Lukekaa vaikka
Heli Laaksosen runo:
Mummuks tahtomine
Se on aivan riemastuttava ja sympaattinen nuoren ihmisen näkemys naisihmisestä vanhana.
Vaikka menoani ei lainkaan häiritse se, että olen nettiyhteisöissä vanha, olen siitä harmissani että on vaikea löytää ikätovereita täältä. Etsin Facebookista koulukavereitani, mutta löydän heidän lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Hyvä niinkin :-)
Kuulun ikäluokkaan, joka on elänyt suurimman osan elämästään ilman internettiä. Joka vielä saattoi vältellä tietokoneen käyttöä työpaikallaan. Perheen nuorison ansiosta itse pääsin kelkkaan mukaan jo ennen kuin hiiri keksittiin, ja olen innoissani seurannut kehitystä.
Monet ystäväni torjuvat päättäväisesti kaiken houkuttelun netin pariin, ja on aivan mahdotonta selittää mitä heiltä kenties puuttuu. Ehkä ei puutukaan mitään. Sellaista ei kaipaa, mistä ei tiedä. Mutta vietävästi heitä suututtaa, kun joka paikassa mainitaan www...
Mikäs minä olen toisia neuvomaan. Vaikuttimeni ovat aivan itsekkäitä. Haluaisin pitää heihin yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia useammin kuin kolme kertaa vuodessa lounaalla kiinalaisessa ravintolassa. (Niin mukavaa kuin se onkin.) Tilanne on nyt se, että kaukaiset ystävät ovat tulleet läheisemmiksi kuin läheiset. Olisin hukassa ilman internettiä, sillä lapseni asuvat toisella puolella maapalloa, ja ystävänikin ympäriinsä. Se joka ei suostu sähköpostiin, jää joulukorttien varaan.
Olenkin iloinen kuin maallikkosaarnaaja jokaisesta vanhasta, joka uskaltaa heittäytyä uutta opimaan. Onhan heitä, kurssitarjonnasta päätellen.
Ja ne kolme ihanaa leikkitoveria, jotka mainitsen jutussani, ovat löytyneet uudelleen, arvaatteko miksi ;-)
