Arkeologiaa

Menneitä muistellessani huomaan että 60-luku on musta aukko! Missä kaikki valokuvat?  Silloin tuleva elämänkumppanini alkoi harrastaa diakuvausta. Vanhan Huvilan ullakolla piilee kolme isoa muuttolaatikkoa kukkuroillaan diakasetteja. Kolme vuotta sitten kokoelma oli suuressa vaarassa. Olin näet lukenut KonMarin minäkin...

Astuttuani digiaikaan viime vuosituhannen lopulla, on tullut tavakseni dokumentoida arkea. Mies on harrastanut kuvausta nuoresta pitäen. Kuvat kertovat yhteisestä taipaleestamme vuodesta 1961alkaen.       Myös isäni oli innokas valokuvaaja, ja siksi lapsuuteni on talletettu aika kattavasti. Nyt korkeassa iässä yhä useammin tulee retkeiltyä menneissä ajoissa. Kuvia on albumeissa, kenkälaatikoissa, kovalevyillä, pilvessä. Voinkin kehaista: ei niinkään huonossa järjestyksessä. Mutta diakuvat! Ylipääsemätön urakka.  Muistan kyllä, sitä kutsuttiin vieraidenkarkoitustempuksi.
   --Varmaan haluatte nähdä reissukuvamme Mallorcalta?
    Ja tuota pikaa isäntä alkoi pystyttää valkokangasta olohuoneeseen. Projektori kannettiin esille...

Vuodet pimennossa ovat tuoneet lisäarvoa dioillemme. Miksei reissukuvatkin, mutta ennen kaikkea kuvat tavallisesta arjesta.

Ensi töikseni hankin verkkokaupasta pienen katselulaitteen. Sieltä täältä olen nostanut dioja valoon, ja skannannut muutamia digitaaliseen muotoon. Viikonloppuna saimme tarmonpuuskan. Komerosta löytyi toimiva projektori ja valkokangas, sic!  Ne pystytettiin ullakkohuoneen hämärään, ja aloitettiin katselu-urakka. Miten jännittävää! Tietenkin on joukossa turhia ja epämääräisiä kuvia, mutta helmet poimitaan digitalisoitaviksi.  Ehkäpä intoa riittää koko urakkaan. Kesä on vasta alussa.

Opiskelijaelämää, kuva JH

60-luvun alussa kampaus oli naisen tärkein kaunistus. Mitä suurempi, sen parempi.  Moderni kuivauskupu vapautti nukkumisesta papiljotit päässä. Siinäpä kerkisi hyvin lueskella. (Näyttää taidehistoriankirjalta.) Sitten oli edessä tupeeraus ja lakkaus. Sillä pärjättiinkin sitten monta päivää.

Kuvan reuna-alueet tarjoavat arkeologille paljon oheistietoa. Hyasintti kertoo joulusta. Ehkäpä testaan joululahjaa? Tuhkakuppi kertoo myös ajan tavoista.(Itse en ruvennut...) Seinällä Ateneumin piirustussalissa syntyneitä akvarelleja. Kelvoton asetelma, onneksi ei ole säilytetty... Tuo oikeanpuoeinen oli parempi, muistaakseni.

Tervaleppälehdossa

Sapokanlahdella sinisorsat uiskentelevat värikylvyssä. Jatkan matkaa kohti Tervaleppälehtoa. Syksyn tullen metsän linnut on taas helpompi havaita. Alkukesän huumaava äänimaisema on muisto vain. Turhaan yritin kesäkuussa saada kiikariini satakielen, jonka helkyntä soi mustarastaiden säestämänä  ylimpänä. Haaleanvärinen lintu kätkeytyi tuuheaan lehvistöön. Nyt raakkuvat varikset, harakat ratisevat, naakat kirahtelevat.  Tikan nakutus paljastaa sen sijainnin helposti. Luottavaiset tiaiset sirkuttelevat kulkijan ympärillä. Sinitiainen tulisi kädelle, jos olisi pähkinöitä mukana. Nyt tuotan pettymyksen, pähkinät unohtuivat. Ohitan kuraisella polulla tyttösen, jonka kädelle lehahtaa tiaisia vähän väliä, isän valokuvatessa. Muistuu mieleen lapsuuden kävelyretket isän kanssa  Helsingissä. Hietaniemen hautausmaan tiaiset olivat yhtä kesyjä.

Tilhiä kaipailen mutta vain räkättirastasparvet näen ja kuulen pihlajanmarjojen kimpussa. Tilhen lasimaista helinää yritän nyt päiväretkilläni kuulostella. Tuokin tuttu lintu vielä puuttuu vuoden 100-listalta. Suomen BirdLifen hauska hanke on innostanut uusia bongareita lintuharrastuksen pariin. Oma listani ei vielä yllä tavoitteeseen: 77 havaintoa. Voisinpa laskea mukaan matkoilla kohtaamani lajit, mutta kyse on tietenkin Suomen linnuista. Vielähän tätä vuotta riittää...

50-luvun tyttö Helsingin Hietaniemessä

Kamarimusiikkia

Liisankadulla 1927

Nukkeni saivat joululahjaksi soittimia. (Löysin ne Funchalista, matkamuistopuodista.) Nyt he kokoontuvat mummini salissa musisoimaan yhdessä. Huilisti takana on Lyyli, mummini nuoruudenystävä. Viulisti on Sirkka-tätini, joka oikeasti osasikin soittaa viulua, mandoliinia ja jopa haitaria. Heikki-enoni varmaan oli musikaalinen myös. Nyt  nukkemaailmassa hän virittelee säveliä haitarista.

Kesät seuraavat toisiaan

Kesä ei tunnu oikealta ilman valkoista kesäleninkiä. Vieraita oli tulossa, siksi Kaijukin halusi uuden leningin. Malli löytyi muotikuvastosta, ja Iida, taitava äitipuoli, ompeli sen sukkelasti. Pikkusiskot saivat isommilta pieneksi jääneet mekot, käytännöllistä. Kaiju on vanhin, hän täyttää kahdeksantoista vuonna 1922, ja onkin jo lähdössä kotoa pois, uuteen työpaikkaansa.

Syksy on tullut, puutarha alkaa valmistautua talvilepoon.  Lupiinit ovat jo lakastuneet, mutta kukkivat valokuvissa yhä. Eipä aikaakaan, kun ne taas nousevat maasta.

Sigrid ja Lyyli

Sigrid ja Lyyli

Lyyli tulee Helsinkiin 1900-luvun alussa  opiskelemaan taidetta. Miten mainiota saada huonetoveriksi Sigrid, luokkatoveri lapsuusvuosilta! Sigrid (minun mummini) on vain pari vuotta vanhempi Lyyliä, mutta jo  kolmen tyttären äiti. Nyt hänkin on päättänyt ryhtyä opiskelemaan ammattia itselleen. Mutta iltaisin puhutaan posket hehkuen taiteesta ja filosofeerataan, ja Sigrid aivan tuntee heräävänsä henkiin. Nyt vahvistunut ystävyys säilyy aikuisiälle asti ja tulee aikanaan osoittamaan Sigridin elämälle uuden suunnan.

Näin tuli tarinaan uusi henkilö, vaikka olin päättänyt että nukkeprojekti on valmis. Tarkoitus oli tehdä fantasianukke uudesta materiaalista, polymeerista. Mutta kuinka ollakaan, hän osoittautui Sigridin ystävättäreksi. Ovathan nämä nuket tyyliltään hiukan erilaisia. Sallittakoon se nukkemaailmassa. Polymeerinukke vaatii oikeat hiukset. Se ei ole veistoksellinen materiaali kuten posliini. Olikin hauskaa taas tutkia pukuhistoriaa ja yrittää kammata oikea edwardiaaninen nuttura.

Parempi olla tekemättä päätöksiä. Nukkeja alkoi alunperinkin syntyä ilman suunitelmaa. Ne ilmoittavat vaan tulostaan, kuten lapsilla on tapana.

Kaikki Sigridin lapset

Kaisu ja Heikki

Nukkeprojektini on nyt valmistunut. Uusi materiaalituttavuus houkutteli valmistamaan vielä uusperheen lapset: Kaisu-tätini ja Heikki-enoni. Heidätkin kuvaan 18-vuotiaina. Pukuja varten tutkin tarkoin muotikuvia 30-luvulta. Kaisulle löysin leningin kaavat Kotiliedestä 1933. Heikki on siviiliasussa, vaikka olisikin vaativa haaste pukea hänet vänrikiksi. Siinä asussa hän kaatui rintamalla v.1941 johtaessaan tiedustelupartiota aivan sodan alkupäivinä. Enoani en siis koskaan tavannut. — Kaisusta tuli minun kummitätini.

Taustana kuva Liisankadun kodista Helsingissä, missä nämäkin lapset Toini-siskon kera varttuivat. Flyygelin päällä on Toinin ja Paavon hääkuva vuodelta 1926, jolloin  Kaisu oli 13-vuotias ja Heikki 6-vuotias.  Tuosta kodista olen kertonut Villamussalossa. Toinin lähdettyä perhe pian muutti pienempään asuntoon.

Tässä sain panoraama-kuvauksella koko joukon samaan kuvaan. Vasemmalla häämöttää kitaroineen Mata, Toinin tytär (minä), joka toimittaa kertojan virkaa. Sigridin esikoinen Kaiju esiintyy ryhmässä kahtena, 18-vuotiaan äitinsä helmoissa vauvana ja 18-vuotiaana oman isän ja äitipuolen hoidossa varttuneena, kolmen siskonsa parissa.

Tarinan rippeitä on nyt siellä ja täällä. Nukeista olen kertonut Varamussalossa, suvusta Villamussalossa. Tietoa kerään vimmatusti. Vielä kun saisin laitettua ne järjestykseen. Ihmeellinen on elämä!

(Mata,) Toini, Sigrid, pikku-Kaiju, Heikki, Kaisu, Kaiju, Ade, Pirkko, Sirkka.

PS. Nuket ovat nyt järjestyksessä sivupalkin nukkehuoneissa.

Blasdiikia!

Olinkohan viisivuotias, kun isoveljeni Matti vei minut lelukauppaan.  Kauppias esitteli uutta nukkea, ja paiskasi sen ykskaks lattialle: 
— Katsokaa, se ei mene rikki! Se on plastiikkia! Jopas olimme ihmeissämme.
— Blasdiikia, henkäsin ihastuneena. Siitä tulikin sana jolla mitä hyväntahtoisin isoveljeni  minua kiusotteli. Sopivalla hetkellä kuiskattu b l a s d i i k i a sai minut aina nolostumaan tai peräti tulistumaan.

Plastiikkia alkoi ilmaantua moneen tarkoitukseen. Pian oli minullakin aarrerasia, johon keräilin hurmaavan värikkäitä plastiikkikankaanpalasia. Niitä vaihtelimme kuin valuuttaa koulunpihalla välitunneilla. Vähitellen sana muovi korvasi plastiikin.

Lapsuudenmuistosta huolimatta leluosaston korea muovinukke, jopa klassinen Barbie,  jättää minut kylmäksi. Nukkeharrastajana ihailen museoiden china-head- (lasitettu posliini)  ja bisquit-(lasittamaton posliini) nukkeja, ja haen niistä ideoita omiin taiteilijanukkeihini. Myös Martta-nukkien paperimassa miellyttää. Nykyajan nukketaiteilijoiden posliini- ja paperimassanukkeja voi ihastella googlettamalla tai vaikkapa Pinterestissa. Mutta hyvänen aika, mitä voikaan tehdä ihan käsityönä polymeerimassoista! Nepä taipuvat myös uniikkitöihin eikä pelkästään massatuotannon tarpeisiin. 

Kieltämättä olen materiaalifriikki. Sormet ja silmät nauttivat saven, kiven, puun tai käsintehdyn paperin kosketuksesta. Silti en voi olla huomaamatta miten uudet synteettiset materiaalit tarjoavat uusia mahdollisuuksia niin kuvanveistäjälle kuin nukketaiteilijalle. Polymeerit vapauttavat mielikuvituksen lentämään ilman materiaalin asettamia rajoja. Väistämättä tulee mieleen, että taideteos on jotakin muuta kuin materiaa.

Askartelumassat ovat toki tuttuja minulle. Olen niistä joskus rakennellut nukenpäitä, käsiä tai jalkoja korvaamaan särkyneitä. Ja  koruja tietenkin. Nyt tarvitsin posliininukkeperheeseeni  vauvanuken Sigridin esikoista esittämään. Moista pikkuhommaa varten en halunnut käynnistää posliiniprosessia kipsivaluineen ja lukuisine polttoineen. Niinpä kokeilin Cernitiä, jota helposti saa mistä tahansa askarteluliikkeestä. Kaarin-nuken valmistuttua huomasin, että materiaali muovisuudestaan huolimatta alkaa kiehtoa. Nettikaupoissa pääsee käsiksi isompiin valikoimiin, esimerkiksi nukentekijälle tarkoitettuihin. Päätin kokeilla myös Fimoa, joka osoittautuikin Cernitiä taipuisammaksi.

Massatyöt poltetaan kotiuunissa alle 130 asteen  lämmössä. Työstämistä voi jatkaa polton jälkeen ja polttaa uudelleen. Hyvinkin ohuet rakenteet ovat lujia ja kimmoisia. Saattaa olla että voitan ennakkoluuloni ja jopa innostun. Ensimmäisen nuken jälkeen mieleen virtaa ideoita seuraavan nuken varalle. Työ taas opettaa tekijäänsä. Veistäminen ja hiominen muistuttaa pehmeän vuolukiven käsittelyä, mikä minulle onkin tuttua ja mieleistä puuhaa. Kaarinille maalasin silmät akryylivärein, mutta taidan seuraavalle nukelle kokeilla toisenlaisia konsteja. Maalipinta tuntuu liian heppoiselta, sen voi melkein kynnellä raaputtaa pois. Nukkemassasävyt ovat posliinimaisen läpikuultavia. Niitä ei tohdi peittää maalilla. 

Posliini-Sigrid ja Cernit-Kaiju

Tässä jutussa kerron Sigridistä, ja Kaijustakin löytyy valokuva:

Nukkeni kertovat sukuhistoriaa

Mata, 60-luvun tyttö

Mata-nukke lempijumpperissaan, mielipuuhassaan

Puutarhan valmistautuessa talviunille alkavat sisäpuuhat taas houkuttaa. Nukkepajaan on jäänyt ylimääräisiä  päitä käsineen ja jalkoineen. Joistakin syntyy toisintoja, jotkut hion ja viilaan yksilöllisiksi. Neljä tätiäni 20-luvulta jo valmistuivat, tämä oli ehdolla Annikiksi, mutta toisen valitsin. Mikäpä siinä, voisihan tämä esittää minua itseäni 18-vuotiaana.  Tuollainen siisti permanentti oli muotia, miksipä ei? Pää on valmistettu ”Tellervo”-muotilla. Sukunäköä nukkeperheeseen siis löytyy. Ehkäpä käyn muistelemaan aikaa, joka on keski-ikäisillekin jo historiaa. Onkin hauska tehtävä valmistaa nukelle 60-luvun vaatteita.Voin muistaa vähäisen vaatekokoelmani aika hyvin,  ja näen asujani myös valokuva-albumeissani. Mainiota huomata miten Googlen  tai Pinterestin kuvahaku löytää tuttuja asuja tuolta ajalta. Ehkä ompelen vielä kauneimman kävelypukuni!

Kukahan minusta tulisi?

Aikamatkalla Iitissä

Kesäpäivänä, elämän näyttämöllä

Menneistä tarinoidaan Villamussalossa

Vanhojen kuvien digitalisointi on kiehtovaa puuhaa. Monilla on kaappien kätköissä perittyjä kuvia, joille voi näin antaa uuden elämän. Vanhat harrastajien ottamat kuvat ovat usein pienikokoisia (pintavedoksia), ja skannaaminen isolla resoluutiolla antaa kasvoille ilmeet ja tuo yllättäviä yksityiskohtia esiin. Kuten tässä kuvassa piilottelevan henkilön. Ja miten mukava mahdollisuus on tehdä suurennetuista kuvista uusia kuva-albumeita Ifolorin tai muiden vastaavien palveluiden avulla.

Sigridin puku mallia 1905

Tänään ompelin viimeiset pistot jakkuun, ja sovittelin nukkea valokuvattavaksi.Teini-iästä ei Sigridin (minun mummini) aikaan osattu vielä edes uneksia. Ei farkuista, T-paidoista saati legginseistä. Sigrid hyvästeli lapsuuden 16-vuotiaana solmiessaan avioliiton komean ylioppilaan (minun ukkini) kanssa . Tässä kuvaan Sigridin 18-vuotiaana, jolloin hän kävi valokuvassa esikoistyttären kanssa.

Maltillisen kokoiset gigot-hihat olivat vielä muotia. Niiden onnistumisesta olen ylpeä. (Mainiosta kaavakirjasta oli paljon apua: Kristina Harris, "59 Authentic Turn-of-the-Century fashion Patterns".) Korsetin takia jakku istuu hyvin.

Ryhdyin myös modistiksi. Enpä löytänyt ohjeita, vaikka runsaasti  kuvia kyllä. Keksinkin itse oikein hyvät. Tein hatun muodon ohuesta japaninpaperista liiman kanssa laminoiden. Sen kuivuttua tikkasin ympärille satiini-vinokaitaletta. Sigrid hyväksyi suopeasti ensimmäisen luomukseni. Varsin hillitty tuli siitä, jos vertailee. Sulkia ja höyheniä sainkin etsiä, kunnes Mies kuuli pulmani ja avasi aarreaittansa, mistä löytyi perhonsidontatarvikkeet!

Näin on  Sigrid-nukke vaatetettu alusvaatteista alkaen.

Sigridin korsetti

Haluan pukea 18-vuotiaan Sigridin samantyyliseen pukuun, joka hänellä on ainoassa valokuvassa nuorena äitinä. Panen merkille muodin vaatiman korkean kauluksen ja jakun maltilliset "lampaanlapahihat". Vyötärö ei näy, mutta uskon että se on juuri  niin kuin pitää olla: ohut. Pukemisen aloitin kahisevista alusvaatteista.

Lähdin hauskalle matkalle kureliivien maailmaan. Varmaan muutkin 50-luvun tytöt muistavat minun laillani ensimmäisen takaa nyöritettävän korsettinsa. Minä sain tuon hartaasti toivomani salaisen vaatekappaleen joululahjaksi 14-vuotiaana, enkä hevin unohda kärsimyksiäni varhaisen jouluaamun kirkossa. Liivin luut painoivat ikävästi ja pakottivat etsimään mahdollisimman ryhdikkään asennon muutenkin epämukavassa penkissä. Sukkahousut keksittiin vasta 60-luvulla.

Silti pääsin vähemmällä kuin Sigridin  ikäluokka 1900-luvun vaihteessa. Jos illalla oli juhlat, puettiin korsetti ylle jo aamulla, ja kiristettiin nyörejä pitkin päivää, kunnes vyötärö saatiin kyllin kapeaksi (Olotila, Pieni alusvaatehistoria).  Kiristämiseen tarvittiin tietenkin apua, sillä nyörit olivat takana, ja edestä liivi kiinnitettiin hakasilla. Arkenakin kaupunkilaisrouvat käyttivät tiukkaa korsettia katupuvun alla. Sen voi huomata kaikista vanhoista valokuvista.

Kuva: Wikimedia Commons

Kaupunkilaisrouvana Sigrid varmaan oli pannut merkille muodin hiukan muuttuneen hänen äitinsä tyylistä. Viktoriaaninen tyyli alkoi  vaihtua edwardiaaniseksi. Jugend vaikutti kaikkeen muotoiluun. Yhtä hoikalta oli näytettävä, mutta vartalo kaartui nyt viehkeästi ja naisellisesti.

Kuvia korseteista löytyy helposti, kiitos Googlen. Mutta nyt oli keksittävä, miten sen valmistaisin! Piirsin kaavoja, tein harjoitelmia paperista. Enhän minä ole harrastanut ompelemista! Entä jos muovaisin paperimassasta, ja piirtäisin siihen kuviot? Tulos ei olisi korsetti, mutta esittäisi sellaista. Etsin ideaa tilkkulaatikostani, ja sormiini osui pätkä vaaleanpunaista satiininauhaa. Siinä se on!

Ohje ilmestyi sisäisten silmieni eteen kirkkaana. Kolmen päivän joutohetket ja kaksi metriä satiininauhaa tarvittiin. Löysin ompeluliikkeestä niin pienet hakaset, että niihin osasin tarttua vain pinseteillä. Nyöritystä pitikin kokella moneen kertaan, ennen kuin sain kiristyspaikan oikeaoppisesti vyötärön kohdalle.

Liivit puettiin  alusvaatteiden päälle tuohon aikaan. Sukkanauhat kiinnitettiin sukkiin nimettömien päältä. Herää intiimi kysymys: kuinka tuo toimii, hm, käytännössä? Vastaus: housut olivat tietenkin haaroista avoimet.

Liivin päälle olikin mukava sovitella hametta. Puseroon uhrasin seitinohuen silkkihuivini. Jakku olisi seuraavana vuorossa. Tuon ajan hatut olivat uskomattomia virityksiä. Nähtäväksi jää, onnistuuko sellaisen luominen minulta.

Kerron mummini Sigridin elämästä Villamussalossa. Siellä on myös nähtävissä Hildan, Sigridin äidin uskomattoman ohut vyötärö.

Mummin silmät

Sigrid-nukke on syntynyt. Hän oli 18-vuotiaana jo rouva ja pienen tyttären äiti. Ainoa löytämäni valokuva tuolta ajalta on mustavalkoinen. Minkävärinen mahtoi leninki olla? Entä silmät? Minun pitäisi muistaa silmät, sillä olin 11-vuotias mummini kuollessa. Vaan en muista, vaikka vierailin usein Mummin luona. Hän istui tuolissaan hiukan etäisenä, ja Rauni, aikuinen serkkuni, huolehti minusta. Äitini siniset silmät ovat  isoisän perua. Yrjö Ollilan maalaamassa muotokuvassa 42-vuotiaan Sigridin leninki on sininen, ja silmät harmaanvihreät. Siveltimeni on yrittänyt noudattaa Ollilan mallia. Monia polttoja tarvittiin, enkä ole varma olenko vieläkään tyytyväinen tulokseen.

Minkähän leninkikankaan Sigrid nyt valitsee? Uskon että hän piti sinisestä. Mummin tuoli, joka nyt on minun olohuoneessani, oli verhoiltu sinisellä sametilla hänen kodissaan. Sen muistan paremmin kuin silmien värin. Valokuvasta voin huomata, että 18-vuotias Sigrid oli hyvin tietoinen muodista. Asento on ryhdikäs, kaulus ulottuu korkealle, muhkeat hihat kapenevat rannetta kohti.

Edwardiaaninen tyyli muovaili vuosisadan vaihteen jälkeen naisen vartalon Jugend-kiemuraksi. Siihen tarvittiin tiukkaa korsettia. Sepä onkin valmistettava ennen leningin sovitusta. Löytöretkestä korsettien maailmaan tulen vielä kertomaan.

Sigridin kuuden tyttären nukkehahmoista olen nyt saanut valmiiksi neljä. Heidät olen esitellyt täällä:

Sigridin tyttäret

Sigridistä kerron myös täällä:

Mummini ja Yrjö Ollila

Yrjö Ollilan kadonnut maalaus

Valokuvan takana näkyy osa omistuskirjoituksesta:              "—toivottaa Lyyli ja Yrjö Ol—"

Äitini käsialalla on kirjoitettu:
"Yrjö Ollilan maalaama kuva minusta ja Juhanista. Ollila antoi kuvalle nimen lentäjän madonna, mutta näyttelyssä sen nimi oli lapsentyttö."

Aika on hapertanut kuvaa. Muistan sen varhaisesta lapsuudesta asti äitini sekretäärin laatikossa. Mutta missä on itse maalaus?



Vuosia sitten aloitin etsinnän, vietin aikaa kansallisarkistossa ja kuvataiteen keskusarkistossa. 

Otin yhteyttä taidemuseoihin. Kaikki jäljet loppuvat Septem-ryhmän näyttelyyn lokakuussa 1928, missä tämä maalaus oli esillä ja sai huomiota.  Kuvassa Onni Okkosen artikkelikuva Uudessa Suomessa. Tämän jälkeen "Lentäjän madonnaa" ei ole näkynyt taidenäyttelyissä.

Ainoa myöhäisempi maininta taulusta löytyy mummini kirjajäämistöstä: Onni Okkonen, FINSK KONST, WSOY 1944. Mustavalkoisen kokosivunkuvan tekstinä on "Barnet och den unga sköterskan".

Olen julkaissut aiheesta blogikirjoituksia parin vuoden välein siinä toivossa, että joku tietäisi. Ehkäpä vielä tulee aika suurelle Yrjö Ollila-näyttelylle. Silloin voisi tämäkin komea maalaus löytyä jonkun yksityiskokoelman kätköistä.

"Lentäjän madonna", malleina:
Toini Warén (Waris) 1906-2009
Juhani Warén (Waris) 1927
(Lentäjä: Paavo G. Warén (Waris))

Laajempi kirjoitus aiheestä löytyy täältä:
Missä olet, Lentäjämadonna?

Naisvuoren tammi

Mikkelissä asuessamme innostuin suunnittelemaan kunnianhimoista grafiikansarjaa: "36 kuvaa Naisvuoren tornista". Esikuvani ei ollut  vähäisempi kuin Katsushika Hokusain puupiirrossarja "36 näkymää Fuji-vuoresta". Linjakas torni, Mikkelin maamerkki,  on Eero Jokilehdon  suunnittelema v.1949. Se kohoaa näkyviin yllättävissäkin paikoissa ja on varmaankin Mikkelin kuvatuin kohde. Vuorelle nousija löytää kauniin puiston, jonka keskeltä valkoinen näkötorni kohoaa taivasta vasten. Aihe kiehtoi minua vahvasti.

Muutto Kotkaan v.1988 keskeytti hankkeeni. Kotkan työhuoneessa viimeistelin yhdeksännen kuvan. Tämä on kahdeksas: "Työväentalo". Kerron kuvasta siksi, että kuvaan pääsi mukaan 300-vuotias tammi,  jonka kohtalo minua on askarruttanut. Tämä puupiirros/serigrafia perustuu valokuviin, joita mieheni kanssa otimme runsaasti aihettani varten. Kohdetta on tähtäilty paikalta, jossa nyt kohoaa uusi kerrostalo. Tästä purettiin noihin aikoihin v.1798 rakennettu pieni Natulinin talo, joka nyt kuuluu siirrettynä Ristiinan nähtävyyksiin nimenään Grännä-talo. Ja tuo tammi siirrettiin!

 Otin kovin pieniä vedossarjoja tuohon aikaan, eikä tästäkään minulla ole muuta muistoa kuin tämä liian pieni digikuva. Ilokseni löysin sen nyt kovalevyn uumenista, kun muistelin Naisvuoren tammea.

 Samaisesta tammesta lisää kerron edellisessä tarinassani: Mikkelin suuri tammi.

Mikkelin suuri tammi

Viime maaliskuussa Thaimaassa lumouduin valtavasta sadepuusta, ja mieleeni tuli Mikkelin kuuluisa tammi, joka aikoinaan rohkaisi meitä, Miestä ja minua, hulluun hankkeeseen. Istutimme omaan pihaan Mikkelistä Kotkaan muutettuamme  30-vuotiaan tammen! Nyt halusin löytää tietoa Mikkelin  jättitammesta. Googlaukseen turhautuneena laitoin viimein tiedustelun sosiaaliseen mediaan:

• FACEBOOK
• 6.3.2013
• "Suurten puiden lumoissa muistelen vanhaa tammea Mikkelissä, Naisvuoren juurella. Se oli ainakin 300-vuotias, ja joutui rakennustyömaan jalkoihin. Tammi päätettiin siirtää. Hurja hanke sai paljon huomiota, kuvia nähtiin telkkarissa ja lehdissä suuresta puusta, joka oli kiedottu käärinliinoihin. Sittemmin en tiedä kuinka sille kävi. Mikään googlaus ei tuo osumia. Niinpä kysyn kavereilta, joilla on Mikkeliin siteitä, mahtaako teillä olla tammesta tietoa? Siirtämisestä on hyvinkin parikymmentä vuotta. Epäonnistuiko hanke, ja vaiettiinko kuoliaaksi?"

Vastauksia sain monenlaisia, ja yksi vinkki tärppäsi. Se johti antoisaan kirjeenvaihtoon Ilkka Sténin kanssa. Hän toimi noihin aikoihin ympäristönsuojeluneuvoksena Mikkelissä, lääninhallituksessa. Eläkkeelle siirtymisen jälkeen hän oli muuttanut pois, mutta lupasi ottaa asiasta selvää seuraavalla Mikkelin-reissullaan. Ja kesällä sain kuulla iloisen uutisen: tammi kukoistaa ja voi hyvin! Ilkka Stén antoi myös asiasta juttuvinkin Länsi-Savolle, ja elokuussa artikkeli ilmestyikin. Olipa mieluisaa saada paperilehdestä PDF-kopio, kiitos Ilkka!

Juttu löytyy myös Länsi-Savon digiversioista oikein kuvien kanssa:
Naisvuoren kuuluisa tammi voi hyvin-

Tammessa on taikaa. Meidänkin unelmamme onnistui toisella yrittämällä v.1993. Viisikymmenvuotias pihatammi  on nyt suuri ja tuuhea, ja suojaa varjollaan kuumina kesäpäivinä.

30-vuotiaan tammen istutus Mussalossa 1993

Pionien juhlaa

Upeimmat pionini piileksivät marjapensaiden takana raja-aidan kupeessa. Niitä on vasiten lähdettävä puutarhapolun päähän katsomaan. Ensimmäinen jalopionini oli sattumalta jäänyt entisen asukkaan leikkimökin taakse kiven kupeeseen, missä se ei osunut kauhakuormaajan saaliiksi kun istutusalueita kaivettiin. Tunnistin sen parista syksyn lakastuttamasta lehdestä, ja annoin olla paikoillaan. Siitä on tullut suuri ja komea vuosikymmenten kuluessa, minkä kuvasta voi aavistaa.

Toisen jalopionin kärräsi taannoinen naapuri  pihalleni, ja rysäytti nurmikolle  kottikärryistään: —Huolitkos pionin? Kaivoin sen pois kun kyllästyin sen retkottamiseen. —No huolinhan minä, kiitos kovasti! Silti olin ymmälläni koska silloin meillä oli puutarhasuunnitelma. Siihen  ei ollut merkitty paikkaa pioneille. Vasta-alkajana kunnioitin kovasti suunnitelmaa. Ainoa paikka, joka oli jätetty omaksi temmellyskentäkseni oli keittiöpuutarha. Sinne kaivoin kuopan uudelle asukkaalle, joka on mainiosti viihtynyt ensimmäisen pionin seurana.

Myös ensimmäinen oma hankintani puupioni on liittynyt takapihan aarteisiin. Sen kukinta on jo ohi kun jalopionit aloittavat.

Ajan kuluessa rohkaistuin toteuttamaan omia suunnitelmiani, ja paraatipaikalle kaivettiin suuri pionipenkki. Jalopionien lisäksi keräilin sinne muitakin lajikkeita, ja monet ovat lisääntyneet. Kuolanpionit, tarha- ja tillipioni ovat jo kukkineet, ja nyt on jalopionien aika. Näiden pionien paras kukoistuskausi taitaa olla takana, sillä tammi kurottelee lehvistoään ja juuriaan yhä lähemmäs. Reunimmaiset olen jo siirtänyt kauemmas ja istuttanut tilalle kuunliljoja.

Miten vaikeaa onkaan lähteä, ja jättää aarteensa yksin kukkimaan! Ja miten hauskaa onkaan tulla, ja nähdä Vanhan Huvilan pionien avaavan nuppujaan! Ja sama toisin päin.

Kesä on vielä nuori, ja pionien jälkeen on uutta odotettavaa. Ruusunnuput pullistelevat maalla ja kaupungissa. Lähtemisen vastahakoisuus ja saapumisen ilo pitävät mielen virkeänä kahden puutarhan loukussa.

Kaupunkipuutarhan pionit kesäpaikan aamukahvipöydässä

Vanhan Huvilan pionit istutti edesmennyt anoppini yli 60 vuotta sitten. Ensin avautuu vaaleanpunainen, sitten tummanpunainen. Kuten aina ennenkin.

Sigridin tyttäret

Sisarukset ikäjärjestyksessä: Kaiju, Toini Tellervo, Ade, Pirkko. (Sirkka vielä huitelee toisaalla.)

Ajan tuolla puolen sisarukset kohtaavat ikuisesti 18-vuotiaina. Teresa  saavutti tuon iän 1922 ja Ellen vuoden 1930 kynnyksellä. Mitä mahtoi kuulua neitosille silloin?

Kaiju on valmistunut kauppakoulusta ja aikoo virkanaiseksi. Nyt olisi saatava kaunis jakkupuku. Äitipuoli Iida on muotitietoinen ja taitava ompelija, häneltä saa varmaan apua. Hiukset ovat nutturalla kuten Tellervollakin.

Toini (minun äitini) on kiirehtinyt kuvaan kotipuvussaan. Sigrid-äiti on luvannut hankkia hänelle ihanan tanssiaispuvun. Tyttären olisi jo aika päästä hyviin naimisiin! Hiljainen, omapäinen Tellervo ei ole innostunut, hän vaalii sydämessään salaista unelmaa.

Ade on päässyt Helsinkiin Sigridin, oikean äitinsä luokse. Tellervon avioiduttua tarvitsi  virkanainen kotiinsa apua, ja oma tytär kaukaa Itä-Suomesta lähti mielellään siihen tehtävään. Nyt on vapunaatto ja vapaapäivä! Hameen pituus on tarkalleen polvessa, ja suora malli kätkee vartalon kaaret. Hiukset on rohkeasti singlattu.

Pirkko on pukeutunut uuteen leninkiin, sillä hän on menossa Seurojen talolle vapunviettoon. Hiukan jännittää, sillä hän esiintyy siellä laulajattarena pianistiystävän säestäessä. Onkohan se mukava poika siellä...?

Sirkka ei ehtinyt kuvaan. Hän on saanut juuri työpaikan musiikkikaupassa. Eipä ihme jos hän esiintyisi jossakin vapunvietossa harmonikkoineen. Vilkas tyttö soitti myös mandoliinia ja viulua.

***

Nukketarina alkaa täällä: Tellervo

Toinille siskoja

Lupasin vuosi sitten kertoa, miten käy nukenpäille, joita silloin pajassa valmistin valusaven viimeisistä rippeistä. Juttu löytyy  täältä.

Poltetut päät jäivät uinumaan, kunnes syksyllä pääsivät meikattaviksi posliinivärein, ja jatkoivat sitten taas uinailuaan. Nyt kevään koittaessa ne halusivat syntyä sisariksi Toinille. Kuvassa vastasyntyneet Ade ja Pirkko. Pirkon uudet vaatteet ovat kohta valmiit, ja tietenkin pääsevät sitten kuvattaviksi. Myös Ade on valinnut kankaan uuteen leninkiinsä

Kuten tavallista, innostuin työstä aivan liikaa. Yöunet jäävät vähäisiksi, enkä meinaa muistaa ruoka-aikoja. Onneksi puutarha houkuttelee välillä pois ompelukoneen äärestä. Aurinkoa sentään en voi vastustaa. Tänään luvataan sadetta, enkä ole siitä yhtään pahoillani.

Innostus leimahti uudesta ideasta. Halusin kokeilla huovutusta! Samalla voin parantaa yksityiskohtia, joihin en ollut tyytyväinen, kuten pään tukevampi kiinnittäminen, vahvempi rautalankaluuranko, liikkuvammat nivelet. Myös vartalon kaavoitus muotolaskoksineen on ollut minulle tukalan vaikeaa ja melkoinen kynnys työn aloittamiseen.

Näin se sujui:
- Kiinnitin vahvaksi kierretyt rautalangat käsiin ja jalkoihin kipsillä
- muotoilin "luurangon" rautalangasta
- päällystin tiukasti vaahtomuovisuikaleella kietoen. Huomaa kaula.
- huovutin vartalon neulaamalla tiukasti muotoonsa

Tässä vaiheessa totesin, että hieno neiti ei voi olla karvainen! Uhrasin siis kauniit vaaleat lycra-sukkahousuni, ja päällystin vartalot. Siinäpä ei monta saumaa tarvinnut ommella. Eikä silmäneulan läpivientiin tarvinnut hohtimia, kuten ennen...Huomaa, miten ohuiksi jätin olka- ja reisinivelet. Nämä siskot ovat varsin taipuisia.

Tellervolla on jo ollut seuranaan Kaiju, isosisko. Neidot ovat vaihdelleet vaatteita keskenään. Nyt on kuitenkin suunnitteilla  heidänkin vaatevarastonsa uusiminen. Idea on tämä: ajattelen kunkin sisaren 18-vuotiaana, ja tutkin juuri sen ajan muotikuvastoja. Pirkko on nuorin, hän oli 18-vuotias v.1930.

Nyt on siis valmiina sisaruksia neljä. Äidilläni Toini Tellervolla oli neljä siskoa, jotka avioerossa jäivät isälle. Kaipaus asui kaikkien sydämessä, myös nuorimman Pirkon, vaikka hän ei muistanutkaan, mutta osasi haaveilla.

Vielä olisi siis Sirkan synnyttävä. Ja ehdottomasti Sigridin! Hän oli 18-vuotiaana  jo pikkuisen Teresan äiti v.1904. Minun mummini. Entä Kaisu, Tellervon pikkusisko uusperheessä, sisarpuoli? Saa nähdä riittääkö voimia ja intoa. Yritän pitää saven notkeana pajassa...

Aikuisina sisarukset olivat hyviä ystäviä, tapailivat ja kirjoittelivat toisilleen. Myös äidilleen he leppyivät (ainakin käytännössä). Serkuistani olen saanut sisaria, joihin nyt vanhuuden kynnyksellä  on niin helppo pitää yhteyttä verkon kautta.

PS. Mistä nukkien nimet: - Jokainen sisko saa nukkenimekseen esikuvansa toisen ristimänimen.
PS. 17.2.15 Otin käyttöön esikuvien etunimet, ne joilla itse kutsuin tätejäni. Kävi jo vaikeaksi muistaa kakkosnimiä. Korjailen blogiin vähitellen...

Aika on, me kulumme

Pääsiäisaamuna aurinko osui itäpuolen ikkunoista pääsiäissomistukseeni: virpojien oksiin, keramiikkaveistokseenThaimaasta, paperimassatipuihin. Kerkisin ikuistaa nopeasti katoavan valaistuksen.Yli  nelikymppiset tiput ilmestyvät senkin kätköistä näkyville joka pääsiäisenä, siitä asti, kun pienet poikamme niitä äitinsä opastuksella leipoivat. Joku niistä joutui kissan suihin, mutta nämä neljä ovat säilyneet ennallaan, aivan kuin olisimme äsken ne muovailleet. Pääsiäsestä pääsiäiseen maa kiertää rataansa ajan pysyvässä ikuisuudessa. Hevonen ja tiput säilyvät kauemmin kuin me jotka kulumme.

Nyt istun työhuoneessani, ja aurinko häikäisee länsipuolen ikkunoista. Olemme kaikkien muiden lailla siirrelleet kellon viisareita tänään, harmissamme, turhaa touhua sadatellen. Aikaero Thaimaahan kutistui nyt tunnilla, yritetään muistaa Skype-puheluita ajatellen. Aurinko nousee ja laskee ajallaan, ja sisäinen kellomme muistaa sen kauan kunnes tottuu. Kaikki muuttuu, jonakin päivänä tämäkin käytäntö jää historian oikkuihin. Aikavyöhykkeiden hallinnassa on kylliksi vaivaa muutenkin, kun tietoliikenne kutistaa välimatkat ja työtehtävät ulottuvat maanosasta toiseen.

Pääsiäisen iloa toivotan sinulle lukijani.

Kuka on tuo kaunis nukke?

Edellisen postauksen "Kaunis uneksija" houkutteli tutkimusretkelle menneeseen aikaan. Niinpä julkaisen kuvan uudelleen värillisenä. Nukke oli Vanhan Huvilan  asukkaana mieheni ja hänen siskonsa lapsuudessa. Kuka on tuo kaunis neito, ja mistä hän on tullut? Näin kertoo Raili-käly:

"Nukke on ollut niin kauan kuin muistan lapsuudessani vanhan  huvilan yläkertaan menevien portaiden yläpäässä tasanteella istumassa pyöreän lattiatyynyn päällä. Tyynyssä oli puuvillalangasta kuviovirkattu (sahalaitakuvio) päällinen. Olen syntynyt1940 ja vanha huvila on rakennettu1944,joten siitä asti muistan nuken paikallaan portaita vahtimassa. Sitä sanottiin  tätinukeksi ja sillä ei saanut leikkiä. Se oli vaan koristeena. En muista tarkalleen koska nukke siirtyi minulle, mutta kun sain sen äidiltäni, korjasin sen kuntoon. Leninki oli kokonaan riekaleina, sillä se oli silkkiä ja hapertunut aivan kokonaan. Sain siitä kuitenkin mallin ja löysin aivan alkuperäisen näköisen kankaan ja oikean levyiset ja väriset pitsit (ei kuitenkaan silkkiä, joten toivon niiden säilyvän paremmin.)Ainoa mitä nukella on alkuperäisestä asusta jäljellä on pikkuruusuin koristettu reunanauha kaula-aukon ja kauluksen reunassa. Nukelta puuttui myös alusasut kokonaan, joten ne tein vanhanmallisiksi pitkin pitsireunapöksyin. Tukka oli myös niin huonossa kunnossa, että vein nuken Benita-nukketohtorille Helsinkiin Mannerheimintielle ja hän laittoi nukelle kokonaan uuden tyylinmukaisen tukan.
    Pää, kädetja jalat on valmistettu jostain massasta ja toinen jalka puuttui kokonaan. Kälyni Marjatta teki sitten uuden jalan nukelle ja hieno siitä tulikin mustine korkokenkineen kaikkineen.
    Kerran olen nähnyt samanlaisen nuken (asu tieytysti erilainen). Se nukke oli Savonlinnan nukkemuseossa vajaa 10 vuotta sitten.
    Olisi tietysti kiva kuulla onko jollakin samannäköinen nukke ja ehkä nähdä vielä siitä kuvakin. Minun nukkeni on siis tälläinen korjailtu versio, eikä alkuperäinen joskin ihan saman näköinen."