Arkeologiaa

Menneitä muistellessani huomaan että 60-luku on musta aukko! Missä kaikki valokuvat?  Silloin tuleva elämänkumppanini alkoi harrastaa diakuvausta. Vanhan Huvilan ullakolla piilee kolme isoa muuttolaatikkoa kukkuroillaan diakasetteja. Kolme vuotta sitten kokoelma oli suuressa vaarassa. Olin näet lukenut KonMarin minäkin...

Astuttuani digiaikaan viime vuosituhannen lopulla, on tullut tavakseni dokumentoida arkea. Mies on harrastanut kuvausta nuoresta pitäen. Kuvat kertovat yhteisestä taipaleestamme vuodesta 1961alkaen.       Myös isäni oli innokas valokuvaaja, ja siksi lapsuuteni on talletettu aika kattavasti. Nyt korkeassa iässä yhä useammin tulee retkeiltyä menneissä ajoissa. Kuvia on albumeissa, kenkälaatikoissa, kovalevyillä, pilvessä. Voinkin kehaista: ei niinkään huonossa järjestyksessä. Mutta diakuvat! Ylipääsemätön urakka.  Muistan kyllä, sitä kutsuttiin vieraidenkarkoitustempuksi.
   --Varmaan haluatte nähdä reissukuvamme Mallorcalta?
    Ja tuota pikaa isäntä alkoi pystyttää valkokangasta olohuoneeseen. Projektori kannettiin esille...

Vuodet pimennossa ovat tuoneet lisäarvoa dioillemme. Miksei reissukuvatkin, mutta ennen kaikkea kuvat tavallisesta arjesta.

Ensi töikseni hankin verkkokaupasta pienen katselulaitteen. Sieltä täältä olen nostanut dioja valoon, ja skannannut muutamia digitaaliseen muotoon. Viikonloppuna saimme tarmonpuuskan. Komerosta löytyi toimiva projektori ja valkokangas, sic!  Ne pystytettiin ullakkohuoneen hämärään, ja aloitettiin katselu-urakka. Miten jännittävää! Tietenkin on joukossa turhia ja epämääräisiä kuvia, mutta helmet poimitaan digitalisoitaviksi.  Ehkäpä intoa riittää koko urakkaan. Kesä on vasta alussa.

Opiskelijaelämää, kuva JH

60-luvun alussa kampaus oli naisen tärkein kaunistus. Mitä suurempi, sen parempi.  Moderni kuivauskupu vapautti nukkumisesta papiljotit päässä. Siinäpä kerkisi hyvin lueskella. (Näyttää taidehistoriankirjalta.) Sitten oli edessä tupeeraus ja lakkaus. Sillä pärjättiinkin sitten monta päivää.

Kuvan reuna-alueet tarjoavat arkeologille paljon oheistietoa. Hyasintti kertoo joulusta. Ehkäpä testaan joululahjaa? Tuhkakuppi kertoo myös ajan tavoista.(Itse en ruvennut...) Seinällä Ateneumin piirustussalissa syntyneitä akvarelleja. Kelvoton asetelma, onneksi ei ole säilytetty... Tuo oikeanpuoeinen oli parempi, muistaakseni.

Kevään äänimaiseman basso continuo

Kaulushaikara, Botaurus stellaris 

Jo huhtikuussa alkaa lahdenpohjukan kaislikosta kuulua eksoottinen mylvähtely :"whum...whum--whum..." Aluksi, vuosikymmeniä sitten, luulimme sitä hulluksi lehmäksi, kunnes selvisi että sehän on kaulushaikara! Joka kevät se ilmestyy uskollisesti piilopaikkaansa pesimään.  Viime viikonloppuna melkein huolestuin, kun en pitkään aikaan kuullut tuttua "puhallusta" lahdenpohjukan kaislikosta. Olinpa mielissäni kun se taas kuului. Kaukaista ääntä voisi verrata pulloon puhaltamiseen, mutta lähellä voi mennä yöunet... Kutsummekin  näkymätöntä ystäväämme pullolinnuksi. Se säestää aamuvarhaisesta alkaen kevään  solisteja, — peippoa, mustarastasta, punarintaa, sepelkyyhkyä ( ja kaikkia tunnistamattomia taitajia), vakaalla rytmillä, harvakseltaan, neljän puhalluksen sarjoina. 

Ylen sivuilta löysin uutislinkin, jossa ympäristömelun tutkija Erkki Björkiltä kysyttiin kerran, millä linnulla mahtaa olla kovin lauluääni. Kurki ja kaakkuri mainittiin kovaäänisimmiksi, mutta toisinkin voi  määritelä.  Ote artikkelista:

Kaulushaikaran ääni kantaa kauimmaksi  Kysymys äänekkäimmästä linnusta muuttuu vielä mutkikkaammaksi, mikäli pohdintaan otetaan mukaan äänen kantavuus. Tutkija Erkki Björkin mukaan ilma absorboi matalia taajuuksia vähän tai ei lainkaan. Tämän vuoksi matalasointisen pulloonpuhaltajan, kaulushaikaran ääni pystyy kulkeutumaan kurkea tai kaakkuriakin kauemmaksi.

Vain lennossa olen joskus saanut havaita haikaramme, ja valokuvausyritykset ovat jääneet vaatimattomiksi. Minua taitavampien valokuvaajien tuloksia on mukava tutkia ja ihailla verkkosivuilla. Olisinpa onnellinen jos onnistuisin linnun näkemään paikoillaan, lähietäisyydeltä.

— Piirtämisestä kerron Kuvitukset-blogissani

Äärimmäisen kettumaista

Aamu-uinti, sitten metsään. Itikat vaanivat varjoissa turhaan, osaan suojautua. Vaan turhaa on etsiä mustikoita enää. Linnut ja ketut syöneet janoonsa kai.

Mutta löysin puutarhakenkäni, tosin vain toisen! Nehän katosivat oudosti keittiön rapulta viime kesänä. Siitä kerroinkin: Kummittelua Vanhalla Huvilalla. Nyt paistatti päivää yksinäinen kenkä Vaarinkallion korkeimmalla kohdalla metsän uumenissa. Viime viikolla maalla kävin mustikassa joka päivä enkä takuulla nähnyt kenkää tuossa.

—Arvoisa kettu, kiitos paljon, ehkä palauttaisit toisenkin kengän ystävällisesti?

Äärimmäinen sää on nyt äärimmäisen kiinnostavaa. Lämpötilan hipoessa iltapäivällä kolmeakymppiä, en jaksa muutakaan kuin istua verannalla tarkkailemassa säätä, havainnoiden sitä aistinvaraisesti sekä tutkien netistä sääsivuja. Sadetutkassa leimuavat salamat ympäri maata. Aivan varmasti kuulin juuri kaukaista jyrinää. Ah, sadetta kaipaavat puutarhani kaupungissa ja maalla!  Kuten monet muutkin puutarhat ja luonto. 

Totisesti saatiinkin sadetta kesäkuussa. Pihapolut muuttuivat savivelliksi, ja vesiheinä vietti juhlaa kukkapenkeissä. Äärimmäisen märkää ja kylmää. Että pitikin, juuri kun rakkaamme Kanadasta lomailivat täällä. Pieniä murheita kuitenkin nämä, jos vertailee.

Etelätuuli puhaltaa järveltä suoraan huvilan verannalle kuumana ja hyväilevänä. Monilla Thaimaan-reissuilla olen oppinut, että kuumuudesta selviän parhaiten vajoamalla täydelliseen laiskuuteen. Jos on käveltävä, kävelen hitaasti kuin kilpikonna. Kun tämä tukala helle viimein loppuu, tulen kaipaamaan sitä.

Joskus sentään aurinko kurkisti kesäkuussa

Tapiseerauksen taito

Tekeviä ja käteviä olemme mielestäni. Varsinkin Mies, joka on vapaa-aikoinaan rakennellut taloja ja majoja, portaita ja kaiteita. Yksi kynnys ylitettäväksi on kuitenkin jäänyt kumpaisellekin: tapetoinnin taito. Ei vaan ole tullut ryhdytyksi.

Nyt, kun emme enää ole nuoria ja notkeita, jouduimme tämänkin haasteen ääreen. Vanhan Huvilan pirtti oli teettämämme lattiaremontin jäljiltä tyhjä. Huonekalut, ryijyt  ja taulut oli pinottu peräkammariin. Seinäpaperien yli 60-vuotias historia oli armottomasti näkyvissä.  Repeämiä, naulanreikiä, sähkötöiden jättämiä roiloja. Keskellä takaseinää kuopuksen pienen käden jälki, joka anopin illallisella läiskähti  pöydän taakse, silloin kuin tapetit olivat vasta alle 30-vuotiaat ja vielä varsin kauniit. (Kuinka kauhuissani olinkaan, ja yritin peitevärillä maalata rasvaisen kuvion piiloon!) Sittemmin kuopus vaimoineen tapiseerasi pari yläkerran makuuhuonetta malliksi, ennen muuttoa Kanadaan. — Ei,huonekaluja ei kanneta paikoilleen, ennen kuin pirtin seinät ovat kunnossa. Totta kai mekin osaamme.

Ensin harjoiteltiin kaupunkikodissa. Vierasvessaan löytyi nätti kuitutapetti. Liima siveltiin seinään, ja Mies nosteli vuodat paikoilleen, minä assistenttina. Ihastelimme tyytyväisinä tulosta. Mutta tiesimme, että huvilalla se ei sujuisi ihan näin.

Huvilan seinät oli peitetty 40-luvulla pinkopahvilla, ja seinäpaperit liimattu niiden päälle. Niinpä helpot nonwoven-tapetit oli hyljättävä. Etsimme aitoja seinäpapereita, vanhojen mallien toisintoja. Tutkittiin nettikuvastoja, lainattiin tapettikirjoja. Mieleinen malli 50-luvulta löytyi viimein Pihlgren ja Ritola Oy:n perinnevalikoimista. Huone mitattiin, rullat tilattiin. Ja sitten toimeen!

Lattialistat poistettiin ja maalattiin, pintajohdot ja pistorasiat irrotettiin myös. Irtoavat repaleet  revittiin pois, kolot tasoitettiin. Opiskeltiin ohjeita. YouTube-videoissa homma näytti näppärältä. Pian tunsin itseni aivan täysinoppineeksi. Vuorokohdistus, tasakohdistus, limisauma,  puskusauma. Tarvitaan siis pitkä tapetointipöytä, terävä veitsi,viivotin, luotinuora, iso pensseli ja tasoitusharja. Ja tikapuut. Liisteri on itse sekoitettava jauheesta ja vedestä. Yksi pikkujuttu vielä: tarvittaisiin  notkeat nivelet, taipuisa selkä ja tuoreet voimat. Valmistelutöiden jälkeen voimat alkoivat olla hukassa.

Esikoinen maapallon toisella puolella kuunteli huoliamme. —Hassujako olette? Miksi ette palkkaa reipasta remonttiväkeä? Istuisitte kiikkutuolissa, nauttisitte skumppaa ja leivoksia tarkkaillen työn sujumista?

Niin, miksipä ei? Ohje alkoi tuntua yhä viisaammalta, kun sitä  puntaroimme. Ostimme markkinoilta oivan kiikkutuolin. Remonttimies löytyi helposti.  Ja aamuvarhaisella saapuikin Vanhalle Huvilalle tuttu ammattilainen, joka ryhtyi toimeen varmoin ottein. Isäntä ei kuitenkaan käynyt keinuttelemaan uudessa tuolissaan vaan toimi avustajana. Minä seurasin puuhaa vierestä kunnes huomasin että hyviä neuvojani ei tarvita. Siirryin luottavaisena kukkapenkkieni pariin. Kahden työpäivän jälkeen pirtti ja eteinen hohtivat uutuuttaan, ja meillä oli hyvä syy kohottaa malja sille!

Kysäisin remonttimieheltämme, onko hän useinkin tapiseerannut pinkopahville? —Ei, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta!
   Joten hänellekin taisi olla yhtä hurja kokemus nähdä, miten vastapäällystetty seinä alkaa nousta kupruille  kuin meren mainingit. Ja oli luotettava siihen, että seuraavana aamuna seinä on piukean sileä.

Tapetinpaloja ja liisteriä jäi hiukan yli. Arvelin tapiseerauksen taidon nyt tarttuneen minuunkin, ja ryhdyin rohkeasti päällystämään  matalan ullakkokäytävän kuluneimpia seinänkohtia. Alkoihan se sujua, vaikka ei aivan yhtä hallitusti kuin alakerrassa. Liisterillä oli taipumus levitä kaikkialle…

Missään ohjeissa ei  kerrota, että jos liisteriä sivellessä vuodan toinen pää irtoaa painon alta, kierähtää se takaisin rullalle, ja näin on liisterissä tapetin kumpikin puoli. Se on opittava ihan itse.

Hiirenkorvia huhtikuussa

Aurinkoinen sunnuntai-aamu. Kiikaroin tyynelle järvelle, missä vene lipuu äänettömänä pienen sähkömoottorin voimin. Saadaankohan kalaa tänäänkin? Kuvassa on pääsiäishauki, joka pääsi paistinpannuun melkein suoraan järvestä, Miehen taitavasti fileroimana. Eikä tosiaan ollut kyse pilkkimisestä, kuten tähän vuodenaikaan kuuluisi. Järven jäät ovat yleensä  tehneet lähtöä aikaisintaan vappuna. Nyt telkät ja tukkasotkat sukeltelevat saunarannassa, joutsenpari etsii kaakottaen sopivaa poukamaa, kaulushaikaran kaukainen mylvintä sekoittuu lintujen konserttiin.
   Ajomatkalla rannikolta sisämaahan mökille  kevät edistyi silmissä. Toden totta, monissa pörröisissä koivuissa näkyi jo vihreää. Että tämmöisenkin kevään saamme kokea! Tunnustan, että häpeämättä iloitsen eläkeläisen vapaudesta aloittaa mökkikausi vaikka huhtikuussa. Niin kauan kuin voimia riittää.

Tietäminen ei ole uskoa

Olen uskonut, että JOKU on kettu. Sain siitä ilmoituksen unessa, kuten kerron edellisessä jutussani. Monet merkit viittasivat kettuun, vaikka myös puutarhatonttua tai peikkoa epäiltiin. Nyt on usko muuttunut tiedoksi. Naapurimökin pihalla nähtiin eilen, saunailtana, pieni ja takkuinen kettu, joka pelottomasti käyskenteli pihalla.

Näin menetin uskoni. Ehkä vielä 1% on jäljellä, sillä en ole todistanut asiaa omin silmin. Minun on luotettava kolmen naisen kertomukseen. Nyt kun tiedän, tahtoisin myös nähdä! Odotan kirkasta kuutamoyötä, kamera valmiina...

Merkit viittaavat kettuun...

Kummittelua Vanhalla Huvilalla

Yksinäinen Nokian puutarhasaapas

Illalla jätin puutarhakengät keittiön portaalle. Aamulla siinä oli vain yksi. Ei, en ole hypellyt yhdellä jalalla. En ole itse voinut hukata kenkää. JOKU on vienyt sen.

Muutaman päivän kuluttua likaämpäriharjani oli kadoksissa. Laitan sen aina keittiön portaan alle, ettei se  sekottuisi tiskiharjaan. Mutta kas, sepä on metsänreunassa! JOKU on selvästi yrittänyt kaivaa sen sammaleiden alle, mutta puuha on jäänyt  kesken. 

"Jos metsään haluat mennä nyt..."

Olisikohan asialla sama olio, jonka jälkiä hämmästelimme rannassa. Vuosikymmenten sammalpinta oli huolellisesti käännelty nurin pieninä palasina. Ainakaan se ei ollut hirvi. Eikä rankkasade, sillä työn jälki oli tarkkaa ja siistiä.Yitin käännellä palasia oikein päin, mutta kyllästyin urakkaan.

Jätin yksinäisen puutarhakengän portaalle kaupunkireissun ajaksi. Vieköön senkin, tuumasin. Ja totisesti, JOKU oli vienyt toisenkin kengän kun palasimme. Mutta eniten hämmästelin likaämpäriharjaa, joka oli siististi ripustettu korkealle naulaan portaiden viereen! Siihen ei pysty varis, ei mäyrä. Ehkä nokikolari, mutta miksi hän kaivaisi sen esiin portaan alta? Haa, harja on siis  lojunut polulla. JOKU oli kaivanut sen esiin.

Ilmiselvästi JOKU liikkuu yön hämäryydessä. Nyt päätin ottaa asiasta selvän. Sijoitin houkuttelevan vihreän kumipallon keittiön oven tuntumaan. Asensin kameran ullakon ikkunan ääreen osoittamaan paikkaa. Minäpä valvon yöllä ja saan siitä kuvan! Kunhan ensin vähän nukun. Mutta onpas pimeää, kamera ei näe mitään. Hiippailen pihalle ja ohhoh! Siellä on kettu poikasineen, eikä edes yritä karkuun. Tähtäilen innoissani kameralla, mutta en saa sen asetuksista mitään selvää. Kamera alkaa sulaa  kuin Dalin taskukellot. Yritän löytää tähtäimen ja laukaisijan, mutta kamera valuu sormistani maahan. Ketut kieppuvat jaloissani. Pentu puree minua käteen, mutta nostan sen silti syliini. Turkki on niin pehmeä, niin pehmeä...

Aamulla vihreä kumipallo on paikoillaan. Myös kamera löytyy ihan ehjänä ullakon ikkunalta. Nurmikolla kiiltelee aamuauringossa tuore, musta kikkare.

Jännittävää on elämä maalla.

"... näät siellä sammalet myllätyt..."

Terkut!
 t. JOKU

Miten vuohenputki hävitetään? Osa 1

Jossakin täällä oli taannoin kukkapenkki Sama näkymä metsänreunasta katsottuna Uusi potager. Sama kuvakulma kuin ylimpänä, vähän myöhemmin

Varhainen muisto: Siivosin avuliaana anopin villiintyneen kukkapenkin. Kun olin kiskonut vuohenputket pois, lysähti kaunis istutus surkeasti hapsottavaksi. Mitäs vikaa vuohenputkissa oli...? Vuohenputkikeskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin joka kesä, niin kauan kuin olen virtuaalisilla puutarhapalstoilla viihtynyt. Viime vuosisadan lopulla liityin Puutarhanettiin. Sen jälkeen on monia foorumeita tullut ja mennyt. Taas käy keskustelu vilkkaana  Somessa ja Blogistaniassa. Suosituimmat ohjeet: 1. Syö vuohenputket 2. Istuta rotevia perennoja tukahduttamaan ne 3. Käytä Round Uppia 4. Kitke kitke 5. Käännä maa ja kitke 6. Peitä Hesari-kerroksella ja kärrää multaa päälle 7. Käytä katteita istutuksissa 8. Opettele tykkäämään vuohenputkesta Kaikkia on kokeiltu. Täällä Vanhalla Huvilalla näen, miten vuohenputki seuraa ihmisen jäljissä. Se viihtyy ikuisesti siellä missä maata on ravittu. Hylätyllä joutomaalla seuraan nousee  muita kukkijoita, ja kamppailu tilasta on armoton. Akileija kurkistelee sieltä täältä. Kurjenpolvien jälkeen ilmestyvät vankat metsänätkelmät, harjaneilikat ja päivänkakkarat. Metsänreunan lähettyvillä vuohenputki väistyy, ja muut saavat hallita. Ehkäpä tuosta kukkakedon saisi, jos jaksaisi sinnikkäästi niittää ja haravoida. Siis köyhdyttää maata. Jätän suosiolla jälkipolville tuon hankkeen, sillä sangen somalta näyttää joutomaa vuohenputkineenkin. Jos nyt kumminkin haluan viljellä, otan käyttöön järeät keinot (5,6,7). Vanha kuokka on verraton apu, kun kaivan esiin vanhan kukkapenkkini ja laajennan sen kasvimaaksi.  Uuden valtauksen pohja on peitetty Hesari-kerroksella. Viettävään rinteeseen syntyi vanhan sähkötolpan avulla kohopenkki.  Silti vuohenputket luikertavat salakavalasti penkkiini herneristikon takaa. Nyppäsen oitis jokaisen kurkistelevan tungettelijan(4).

Huvilan paraatipuolelta vuohenputki on tyystin kadonnut alueelta, jota kutsun nurmikoksi. Se on syntynyt ruohonleikkurin avulla parin vuosikymmenen aikana. Ruohoa, apilaa, suikeroalpia, sammalta siihen on ilmestynyt muun tunnistamattoman lisäksi. Voikukat ponnahtavat toukokuussa "nurmikkoa" koristamaan, milloin leikkaaminen on jäänyt. Kerrassaan hyvä, hienostelematon  nurmikko. Sitä reunustavat ruusupensaat, joita vuohenputkien valkeat röyhyt somistavat...

Tunnustan kumminkin yhden oudon piirteen itsessäni: Rakastan kitkemistä. Sormeni nauttivat kasvien kosketuksesta. Vuohenputken pitkän juuren nouseminen kuohkeasta maasta tuottaa kiksejä. Myös tuuhean vesiheinän irtoaminen  napsahtaen ilahduttaa kuin tykkääminen Facebookissa. Niinpä olen siirtynyt päättymättömässä pelissä kohtaan 8.

Kaupungissa, pienessä aitojen ympäröimässä kotipuutarhassa on myös vuohenputkiongelma. Se vaikuttaa näpertelyltä täältä luonnonhelmasta katsellen. Sielläkin on kertynyt  hyviä havaintoja, joista  kerron seuraavassa postauksessa.

Ehkäpä sinulla, hyvä lukija, on kerrottavaa vuohenputkesta?