Digikuvien uusi elämä

Hurahdin digikuvaukseen jo viime vuosituhannella, kuten moni muukin. Viimeiset paperikuvaniput kenkälaatikossa ovat vuodelta 1997. Sen jälkeen on kuvia kertynyt kovalevyille, lerpuille, korpuille, CD-levyille, muistitikuille, ulkoisille kovalevyille, verkkoon, someen, pilveen.  

      Tekniikka vanhenee, verkko laajenee kuin maailmankaikkeus, kuvat katoavat aikanaan...

      Ja nyt olen hurahtanut paperikuviin! On tullut näitä mainioita palveluita, kuten Ifolor. Parhaat kuvansa (ja tarinansa) voi helposti saattaa kirjan muotoon ja säilyttää kirjahyllyssä. Eläköön ikuisesti paperinen käyttöliittymä! 

Kesä Baden-Badenissa

Monasti vieraillessani kirjastossa huomaan unohtaneeni kotiin toivelistani. Niinpä onkin mukava tutkia kirjaston suosittelu- ja uutuushyllyjä, ja tarttua ennakkoluulottomasti kirjaan josta ei mitään tiennyt aikaisemmin. Viimeksi lähti mukaani  pieni, sidottu, pokkarin kokoinen kirja: Leonid Tsypkin, KESÄ BADEN-BADENISSA. Dostojevskini lukeneena minua tietenkin kiinnosti aihe, mistä takakannessa kerrotaan mm:

”Kesä Baden-Badenissa on Fjodor ja Anna Dostojevskin avioliiton ensimmäinen kesä 1867, jolloin he pakenivat Dostojevskin velkojia ja ahnaita sukulaisia Eurooppaan ja kirjailija koetti päivästä toiseen onneaan rulettipäydän ääressä.”

Susan Sontag, kirjan löytäjä ja esille tuoja, on kirjoittanut mielenkiintoisen esipuheen, josta otteet:

”KESÄ BADEN-BADENISSA on lukukokemus, jonka jälkeen tuntee olevansa puhdistunut, järkyttynyt ja vahvistunut, hengittää syvempään kuin ennen ja on kiitollinen kirjallisuudelle siitä mitä se voi kätkeä sisälleen ja tuoda esiin.”

”Jos rakastaa Dostojevskia, mitä voi tehdä - mitä voi juutalainen tehdä - tietäessään, että hän vihasi juutalaisia?”

”Kesä Baden-Badenissa on tehokurssi joka perehdyttää kaikkiin venäläisen kirjallisuuden suuriin teemoihin, mutta nerokas ja vauhdikas kieli valaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi.”

En malta olla hiukan kokeilemattaTsypkinin kerrontatekniikkaa, missä  vaihtelevien  konjunktioiden yhdistämät lauseet saattavat jatkua jopa viiden sivun verran - ehkä pitempäänkin, sillä lopetin pisteiden tarkkailun - mutta jäljittely-yritykseni  on  epäilemättä yhtä amatöörimainen kuin sunnuntaimaalarin halu kokeilla Picasson kubismia täysin tietämättä, miten Picasso, uutta luova nero,  imi itseensä vaikutteita ajan koneromantiikasta ja Afrikan neekeritaiteesta, tai yrittää matkia Seuratin  täplämaalausta ymmärtämättä tuon taivaallista tieteen  uusista huomioista valon näkyvistä aallonpituuksista ja värien synnystä, - siitä huolimatta yritän tässä välttää pisteen käyttöä, vaikka en sentään tavoittele Tsypkinin virkkeiden pituutta varmana siitä, että lukija ei silloin edes yrittäisi käydä kömpelöä tekstiäni läpi ja saattaisi jopa pelästyä ja jättää tutustumatta kirjaan joka minut lumosi.

   Lukiessani Kesää Baden-Badenissa vertaisin kokemusta musiikkiin, missä aloitusteeman jälkeen seuraa alati uusia sivupolkuja, taitteita ja käänteitä, jotka samalla vihjaisevat uusista aiheista, ja kuitenkin  jättävät kaipauksen siihen alkuteemaan, joka jää ikäänkuin täyttymystä vaille, kunnes sävelten suunta alkaakin lähestyä loppua silti vielä  kääntyillen kiihottavasti sivupoluille, ja viimein, lopultakin tulee vapauttava loppusointu, toonika, piste, ja vaikka lukukokemus on aluksi hämmentävä ja aivan uudenlainen - edes Marcel Proust ei kirjoita niin pitkiä virkkeitä kuin Tsypkin -  tempaa kerronta nopeasti mukaansa vyöryttäen esiin ainutlaatuisen rikkaita mieli- ja kielikuvia, jotka kuitenkin ovat selkeitä ja melkein visuaalisia, niin että lukija heti  huomaa milloin siirrytään Tsypkinin nykyajasta - junamatkasta Leningradiin -  Dostojevskin pariskunnan aikaan Baden-Badenissa, vaikka siirtymät tapahtuvat keskellä virkettä kuten taitavasti suunnitellussa elokuvassa, missä huomaamattomat leikkaukset,  ristikuvat tai kameran liikkeet kuljettavat tarinaa milloin todellisuuden, milloin mielikuvien ja unien läpi, eikä lukija yhtäkkiä enää kaipaakaan pisteitä kahlitsemaan ajatuksia täsmällisten rajojen sisään, vaan on oppinut ikäänkuin aivan uuden tavan vastaanottaa kirjoitettua tekstiä,-  ja tapahtui niin, että ahmittuani kirjan loppuun halusin aloittaa sen uudelleen alusta.

Merete Mazzarella, muistot ja totuus

piirros Marjattah

Kirjaston kirjoissa on se huono puoli, että niitä ei voi alleviivata. Niinpä luin kahteen kertaan Merete Mazzarellan tuoreen kirjan ”Elämä sanoiksi”. Nimi kuvaa hyvin kirjan tarkoituksen. Niin harrastajakirjoittaja kuin aloittelija löytää oivallisia vinkkejä ja kysymyksiä pohdittavaksi. Myös muistelmien ja elämäkertojen lukija saa uusia kuvakulmia.

Ensimmäisellä lukukerralla ryntäsin sivujen läpi innokkaasti, ja tunsin olevani melkein pyörryksissä vinkkien ja oivallusten puutarhassa. Tienhaaroja joka suuntaan. Oma ajatus karkasi sivu sivulta seuraamaan uusia jännittäviä polkuja. Muistojakin tuli vastaan. Kuin vapaata assosiaatiota ilman kurssikirjan selkeää järjestystä, ajattelin. Vaikka syynä oli oma hoppuni. Minun olisi pitänyt noudattaa kirjailijan mainiota oivallusta:

”Olen toisinaan ajatellut, että säveltäjien tavoin kirjailijoidenkin pitäisi ilmottaa teksteilleen tempo. Olen näet sitä mieltä, että kirjojani tulisi mieluiten lukea hitaasti — ei siksi että teksti vaatisi syvällistä pohtimista vaan lähinnä siksi, että nopeasti lukiessa tulee herkästi ylensyönyt olo.”

Siis uudelleen, sostenuto! Toinen lukukerta  oli antoisa. Huomasin ensivaikutelman vääräksi. Ilman väliotsikoitakin teksti etenee  loogisesti vaikka lennokkaasti. Poimin talteen kovalevylle runsaasti ”alleviivauksia”.

 — Mikä on totuus, ja mikä muistin suhde totuuteen? Tätä kysymystä kirjailija on perusteellisesti pohtinut muistelmia kirjoittaessaan, ja sitähän joutuu myös harrastaja pohtimaan. 

Varmaan moni on minun laillani joutunut väittelyyn siitä, mitä tapahtui todella? Lasten ja vanhempien kertomukset yhteisestä kokemuksesta kauan sitten poikkeavat niin suuresti toisistaan, että riita on ovella. Jokainen pitää kiinni tarinastaan ja on varmasti oikeassa. Se on hyvin hämmentävää. Kirjailija joutuukin miettimään omaa vastuutaan kirjoittaessaan todellisista henkilöistä:

”Muisti on kuriton ja muistomme muuttuvaisia.” ”Ihminen on aina toinen kuin nuorempi minänsä — silloinkin kun ei kirjoita.” 

Lukija saa kurkistaa luovaan prosessiin Mazzarellan analysoidessa muutamia julkaisemiaan teoksia. Hän kertoo äitinsä viimeisistä ajoista ja kuolemasta  kirjassaan Juhlista kotiin. Hän kuitenkin katsoo kirjoittaneensa vielä enemmän elämästä kuin kuolemasta. Lukijana olen samaa mieltä. Kirja kosketti minua vahvasti, kun  saatoin omaa äitiäni viimeisinä vuosina. Melkein liian myöhään ymmärsin alkaa kirjoittaa muistiin hänen muisteluitaan ja tarinoitaan. Mazzarella tarttui tehtävään hyvissä ajoin.

”Ihmiselle on perustavanlaatuista pyrkiä pitämään kuolleensa elossa”, uskoo kirjailija. 

Omia muistojaan sitä jotenkin kuvittelee hallitsevansa. Voi valita, voi rajata. Mutta kun haluaa kirjoittaa kuolleista henkilöistä, on haaste uudenlainen. Käytettävissä on ehkä omat muistot, haastattelut, kirjeet, valokuvat, päiväkirjat. Kunnioitukseni ammattikirjailijan työtä kohtaan on kasvanut suuresti, kun olen yrittänyt koota totuuden palapeliä tiedon sirpaleista. Silloin huomaa, miten eri silminnäkijöiden kertomukset eroavat toisistaan! Mistä löytäisi totuuden?

Olen joskus kirjoittanut muistiin Bo Carpelanin radiohaastattelusta tämän, suunnilleen näin:

"… miten vaarallista on käyttää faktoja kirjallisuudessa,— kaunokirjallisuudessa. Että jää faktojen vangiksi. Että alkaa jahdata jonkinlaista totuutta,  todellisuutta, jota ei ole.—Faktojen perusteella yrittää antaa todellisen kuvan siitä mitä  tapahtui. Mutta tällaista todellista kuvaa ei ole , jos mukana ei ole suggestiivinen voima, jonkinlainen väriskaala, joku kielellinen kiintymys. Se ei riitä, että sulla on paljon faktoja, sulla pitää olla sementtiä kivien välillä. Sun pitää rakentaa jotakin joka elää, joka ei ole niinkuin historiallinen kertauskurssi tai jotain tän tapaista.”

”Elämä sanoiksi” tarjoaa hyviä työkaluja kirjoittajalle, joka haluaa saada henkilöt ja tapahtumat eläviksi. Miten lisätään lihaa luiden päälle, sementtiä kivien väliin. Ikävä palauttaa kirjastoon, taidankin ostaa kirjan.

Anne of Green Gables

Kaksitoistavuotias Kathleen asuu pienellä saarella Kanadassa. Niin asui myös Montgomeryn rakastettu Anna runsaat sata vuotta sitten. Hain kirjastosta, lastenosastolta, sarjan pari ensimmäistä osaa ja siirsin ne yöpöydälleni Kjell Westön (Helsinki-sarja) ja Heikki Räisäsen (Mitä muinaiset kristityt uskoivat) päälle. Kiehtovia teoksia kaikki nuo, inspiroivia, valvottavia. Mutta juuri nyt lapsuuden lumous tuo hiukan lohtua mielelle, joka ei jaksa  askarrella isojen asioiden parissa unta odotellessa.

Kathleenin kanssa tutkimme kuvia pukeutumisesta vuosisadan vaihteessa, myös klippejä Anna-elokuvista. Anna unelmoi salaa kauniista vaatteista, mutta Marilla, vakavamielinen holhooja, halusi pukea hänet siististi ja yksinkertaisesti. Vastasilitetty kouluessu odotti aina aamuisin tuolinkarmilla. Mutta eräänä jouluna Marillan vaitelias vanhapoikaveli Matthew ymmärsi ongelman, ja järjesti Annalle iloisen yllätyksen: uuden leningin! Siinä oli hiukan pitsiä ja puhvihihat, ja tyttö oli haltioissaan. Pitkä helma sai hänet näyttämään varttuneelta, mikä tuntui jännittävältä 13-vuotispäivän lähestyessä. Itseluottamusta varjosti enää hiusten punainen väri. Ja kirjan lukeneet muistavat, kuinka siinä kävi...


Vanha ompelukoneeni alkaa muuttua yhä sopuisammaksi. Yhä harvemmin joudun purkamaan. Terävät ompelusakseni tarttuvat kernaasti  vaatekaapistani löytyviin kesäkolttuihin, jotka näin saavat uuden elämän.

Nukelle aidot hiukset

Kathleenin hiukset valmistuivat tänään. En ole laskenut tunteja, mutta seitsemänä päivänä vietin ompeluhuoneessa aamut ja illat. Sen tiedän, että tänään meni kuusi tuntia loppukiriin. Hiukset oli lopuksi pestävä ja föönattava, vaikka materiaali oli alussa aivan puhdasta. Upouusi peruukki näytti nuhjuiselta ja olisi sopinut Ronja Ryövärintyttärelle! Tästä päättelin että orgaanista materiaalia on käsiteltävä erityisen puhtain käsin, eikä välillä saa haroa omia hiuksiaan (?) tai hangata kasvojaan (?). Tai sitten on käytettävä kirurginkäsineitä (?). Mutta nyt hiukset hohtavat puhtauttaan, ja erityisen ylpeä olen jakauksesta.

Kuinkas tämä nyt näin vaikeaa oli? Olenhan valmistanut jo aika monta nukentukkaa melkein yhdeltä istumalta. Mohairnauhaa on helppo ommella tyllistä valmistamaani pohjaan. Nyt vaan ei mohair kelvannut, sillä mohairvuohen villa ei ole kyllin pitkää pitkätukkaiselle Kathleenille. Onnistuin siis hankkimaan soman poninhännän aitoa hiusta.

Mutta mistä ohjeet? Käytin pari päivää vimmattuun googlaamiseen, enkä saanut enempää tietoa kuin minulla jo oli: Oikeat peruukit valmistetaan solmimalla hius kerrallaan peruukkipohjaan. —  Minun silmälasini eivät kykene tarkentamaan yhteen hiukseen. Arvelen myös, että nukke ei vaadi moista tarkkuutta. Kuvassa näkyvissä nipuissa on ehkä 60 hiusta kussakin, mikä on häviävän pieni kiehkura. Pieni sen on oltavakin, jos haluaa solmun pysyvän.

Koska tarvitsin hiuksen koko pituuden, solmin niput tyvestä kiinni. Kaksinkerroin taittaminen olisi paljon helpompaa ja siistimpää. Monenlaista temppua kokeilin, ennen kuin alkoi löytyä jotakin käyttökelpoista.

Kuvien perusteella näyttää helpolta, eikö vaan? Mutta pian huomaat, että kimmoisia hiuksia ei niin vaan solmita. Ne purkautuvat tuota pikaa, eikä niitä voi siististi kiinnittää. Näillä konsteilla selvisin:
— Kostutin solmittavan kohdan.
— Litistin ja melkein sulatin solmut sähkökähertimellä, siis "piippausraudalla".
— Ompelin konesaumat silkkipaperin päällä.
Nyt oli helppoa liittää ompelukoneella hiusniput sopivan pituisiksi nauhoiksi, ja ommella ne käsin peruukkipohjaan tavalliseen tapaan. Kähertimestä oli muutenkin hyötyä hiusten taittamisessa tai jakauksen tekemisessä.

Seuraavan aitohiusperuukin tekisinkin joutuisammin. Mutta kuinka lienee... Kaksi posliinipäätä maalatuin hiuksin odottaa työhuoneen pöydällä.

Perusohjeita löytyy verrattomasta nukentekijän raamatusta:

Sirpa Ala-Louko

OMA  NUKKE

Poninhännän tilasin NUKKEKAMARISTA

Sielukkaat puut

                                                       tyhjän tontin puu
                                                               kätkee kumman tarinan
                                                                     jospa kuulisin!

Jos liikut Thonburissa päin, voit ehkä ihmetellä miksi Phrannok-tietä seuraava voimalinja tekee mutkan suuren puun kohdalla, ja jatkaa taas viivasuorana matkaansa kohti lauttarantaa. Ainakin 30 vuotta sitten tuo oli nähtävissä, ja edesmennyt thaimaantuntija Roger Welty mainiossa kirjassaan Thai Culture and Society voisi lyödä vetoa, että viritys on pysyvä.

Suomalainen saattaa hyvinkin ymmärtää tuon. Muistammehan esimerkiksi maansurun, kun myrsky kaatoi Helsingissä Lasipalatsin suuren salavan vuoden 2003 lopussa.
Ilta-sanomat 31.12.2003:

“Tuhannet surivat myrskyn kaatamaa puuta. Jätetäänkö kanto muistomerkiksi, veistetäänkö siitä taidetta vai istutetaanko paikalle uusi puu?”

Helsingin sanomat 13.9.2004:

“Lasipalatsin salava tarvitsee apua omista pistokkaistaan. Salavan perilliset kasvavat Meilahden arboretumissa.”

Helsingin sanomat 20.9.2004:

“Lasipalatsin salavasta tehdään voiveitsiä. Puupölykin otetaan talteen. ‘Voimaa on rungossa‘, sanoo Jukka Toivonen. Hän puhuu myrskyn tyrmäämästä Lasipalatsin salavasta. Sen rungon tanakin osa ja suuri määrä oksistoa vietiin Helsingin rakennusviraston käsityöpajaan, jota Toivonen johtaa.”

Tuhannet kävivät kantoa murehtimassa, ja kynttilöitä ilmestyi sen ympärille. Seuraavana kesänä kanto alkoi versoa, ja nyt yhä useampi puutarhamyymälä on lisännyt valikoimiinsa 'aidon Lasipalatsin salavan, Salix blanda'.
Ilmiselvästi me suomalaiset uskomme, että puulla on sielu!

Ote mainitun kirjan luvusta 'Animismi':

"Parikymmentä vuotta sitten sähköyhtiö Thonburissa halusi vetää voimalinjat Phrannok-tietä myöten kohti lauttalaitureita. Vanha, suuri puu oli suoran linjan tiellä, ja se olisi kaadettava. Tämä suunnitelma lietsoi koko naapuruston. Jokainen tiesi, että puussa majaili hyväntahtoinen henki, joka oli usein antanut oikeat numerot arpajaisiin. Paikalliset ihmiset olivat koristelleet puun sahraminkeltaisin nauhoin, ja tuoneet usein kynttilöitä ja suitsukkeita pikku alttarille.

Oli täysin mahdotonta hyväksyä ajatusta, että joku kaataisi puun pelkkien sähköjohtojen takia. Järjestettiin protesti. Lopputulos oli erittäin thaimaalainen.

Sähköyhtiö lähetti edustajat kertomaan, että linjat voitaisiin vetää puun ympäri. Silloin olisi pystytettävä kaksi tolppaa lisää, ja se ylittäisi talousarvion 40'000 bahtilla. Naapurusto kokosi voimansa ja keräsi rahat sähköyhtiölle. Ylimääräiset tolpat pystytettiin, voimalinjat tekivät kulman, ja puu pelastui.
En ole vieraillut Phrannokissa vuosiin, mutta voisin lyödä vetoa, että puu jatkaa oikeiden voittonumeroiden kertomista, kuten se on tehnyt sukupolvien ajan."
                                                                                                            (suomennos: mh)

Muistui mieleen Mikkelin Suuri Tammi.Yritin googlata tietoa sen myöhemmästä kohtalosta, ilman osumia. Joku lukijani ehkä tietää? Mikkelissä tosiaan siirrettiin monisatavuotias tammi uudisrakennuksen tieltä runsaat 20 vuotta sitten, ja lehdistö seurasi aikansa sen vaalimista uudessa kasvupaikassa. Hanke rohkaisi meitäkin istuttamaan uuteen puutarhaamme suuren tammen tuohon aikaan. Nyt kasvaa 20-vuotiaassa puutarhassamme 50-vuotias komea tammi. Siitä saa voimaa!

Chiyo-ni: haiku päivänsinestä

Asagao ni
    tsurube torarete
        moraimizu
Näin kuvaili Chiyo-ni (k. 1775), naisrunoilija Edo-kaudella kokemustaan vedenhakumatkalla. Tuo haiku on tunnettu ja rakastettu, ja itse olen sen juuri löytänyt. Miten kauniisti se sointuukaan japanin kielellä! Puhumattakaan alkuperäisestä kirjoitusasusta.

Suomenkielinen käännös löytyy G.J. Ramstedtin (k.1950) kokoelmasta 'Japanilaisia runoja':


Aamunkukka on
    kaivonsankoon tarttunut,
        vettä lainatkaa!

Puutarhaharrastajana haluan hiukan korjata, 'aamunkukkaa' ei löydy kasvinimistöistä... Tekee mieleni myös kokeilla ilman välimerkkejä, koska japanilaisessa kirjoituksessa ei niitä näy. Näin kirjoittaisin, kaikella kunnioituksella:

päivänsini on
    kaivonsankoon tarttunut
        vettä lainatkaa

Kenties japanilaiseen haikuun pääsee parhaiten sisälle vain kieltä taitava, kuten Ramstedt oli. Suomen kielen rakenne antaa kiehtovan mahdollisuuden noudattaa alkuperäistä tavujakoa (5-7-5).

R.H. Blyth loi englanninkielisen 'kolmirivin', jolla voi tavoittaa haikun hengen ilman mahdotonta tavukaavaa. Yksi hänen opetuslapsistaan on Kerouac, jonka 'Haikujen kirja' on julkaistu myös suomeksi.
Blyth on merkittävä oppi-isä länsimaisille haikurunoilijoille, perusteos on neliosainen Haiku-sarja (1949-52), kokoelma käännöksiä tulkintoineen alkuteksteistä. Yksi kirjoista odottaa yöpöydälläni. Sarja löytyi kirjaston varastosta (sic!) Arvatenkin Blythin teoksista löytyy käännös Päivänsini-runolle. Sitä etsiessäni törmäsin käännökseen, josta vastaavat Donegan ja Ishibashi ( kirjassa Chiyo-ni:' Woman Haiku Master' ):

Morning glory!
    the well bucket-entangled,
        I ask for water.

Päivänsini!/ sotkeutunut kaivonsankoon,/ pyydän vettä. (Oma suomennos).

Ennen Blythia haiku herätti toki kiinostusta alan piireissä, mutta käännökset olivat toisenlaisia, selittäviä. Ramstedt kirjoituksessaan 'Runouden valta Japanissa' (1931) julkaisee Matthew Arnoldin (k 1888) käännöksen samasta runosta:

'The morning glory
her leaves and bells has bound
my bucket handle round.
I could not break the bands
of those soft hands.
The bucket and the well be left!
Let me some water, for I come bereft'

Amatöörin rohkeudella tarjoan oman suomennokseni:

Päivänsinen näen
lehtineen ja kelloineen
sangonkahvan kietoneen.
En voi millään rikkoa
pehmoisia sormia.
Jätän kaivon, ämpärinkin.
Vettä lainaa! Ryöstettihin...

Päivänsini-haikua tutkiessani löysin linkin tunnetun haikuilijan Helanesin sivulle. Hän on jo 2006 blogannut Kauppalehdessä samasta aiheesta!

Chiyo-ni viehätti myös kuvataiteilijaa. Oheinen puupiirros on Utagawa Kuniyoshin tuotantoa, ja liitän sen mukaan Wikimedia Commonsin luvalla