Kamarimusiikkia

Liisankadulla 1927

Nukkeni saivat joululahjaksi soittimia. (Löysin ne Funchalista, matkamuistopuodista.) Nyt he kokoontuvat mummini salissa musisoimaan yhdessä. Huilisti takana on Lyyli, mummini nuoruudenystävä. Viulisti on Sirkka-tätini, joka oikeasti osasikin soittaa viulua, mandoliinia ja jopa haitaria. Heikki-enoni varmaan oli musikaalinen myös. Nyt  nukkemaailmassa hän virittelee säveliä haitarista.

Tervetuloa arki!

Yksi ainoa tonttu  lennähti joulun ajaksi olohuoneeseen. Toissajouluna löysin sen Anusarn-marketilta ChiangMain kaupungissa. Thaimaalaisen nukentekijän näkemys tontusta riemastutti, ja tämä lähti heti mukaani. Hän on ehkä keiju, henkien talon asukas, hyväntahtoinen mutta hiukan ilkikurinen. Suomalaiset tontut  edustivat samoin muinaista henkiuskoa, ja thai-tonttuni tervehtii heitä luottavaisesti. Suvaitsevainen thaimaalainen poimii joulusta minkä haluaa, eikä vieroksu Jeesus-lastakaan.  Thaimaalainen keramiikkaseimi , mistä jo kuvan esittelin aikaisemmin, on vielä tänään piirongin päällä. Vietän mielelläni joulua Jeesuksen syntymäpäivänä vaatimatta sitä toisilta. Eniten soisin, että joulusta tulisi sosiaalisempi juhlapäivä. Ettemme sulkeutuisi koteihimme, vaan voisimme tavata ystäviä. Ehkä nuori polvi osaa muuttaa tuon perisuomalaisen käytännön, jota ei muualla tapaa.

Tänään loppiaisena silmäilen vielä vähäisiä joulukoristeitamme. Huomenna vien ne varastoon.  Minun jouluuni ei juuri kuulu tonttuja nykyisin. Olen varmaan saanut niistä tarpeekseni. Räikeä punainen ei ole minun värini. Joulumusiikkini ei ole  "Tip tap tip tap tipe tipe tip tap..." Tänä jouluna ravitsin sieluani Ranskan barokin joululaululuilla Kati Hämäläisen  soittamina Kotkan kirkon uruilla (sic!): "Noëls". Taidankin tänään vielä tuikata tuon CD-levyn iMaccini rakoon.

Vanhojen kansansatujen  harmaista riihitontuista kyllä tykkään, samoin Thai-tontustani sekä ja hellyttävistä villalankatontuista, jotka kauan sitten roikkuivat joulukuusessa. Nytpä olen hyvilläni siitä, ettei enää tarvitse imuroida kuusenneulasia juhannukseen asti. Keramiikkakuusi on helppo pinota kaappiin.

Antoisaa arkea toivotan sinulle lukija! Tulppaanit kertovat, että kevät on edessä.

Syysunelmointia

Kolea tuuli keinuttaa pasuunakukkia

 lakastuvassa puutarhassa

Tartun huiluuni

ja menneet kesät

virtaavat ajan ikkunassa

Närhen karhea ääni ei tuo lohtua

linnut ovat poissa

ne laulavat  vuorten rinteillä

sademetsän sylissä

lämpimässä maassa

missä kukat loistavat ilman pelkoa

ilman pelkoa lumesta ja pakkasesta

Garden Music from Marjatta Huuskonen on Vimeo.

Runotorstain 256. aihe on "Syksy"

Kissanpolkka

Mustavalkomaanantain 111. haaste on ÄÄNEKÄS/MELUISA.

Pidättekö Brahmsista?

Autenttinen kuva työpöydästä eilisen keskiviikkoillan kotiinpaluun jälkeen. Brahmsin viulukonsertto  soi vielä aamullakin sisäisessä  kuulossani. Oikeasti viimeinen ääni kodin ulkopuolella oli kännykkäni räsähdys, kun se putosi asvaltille noustessani autosta konserttimatkan jälkeen. Onneksi se ei särkynyt, joten pystyin sillä ottamaan tämän valokuvan aamutuimaan.

Unohtumattoman äänielämyksen tarjosi Kyoko Takezawa ja Kymi Sinfonietta Shinozakin johtamanana.  Tänään torstaina samaa kokoonpanoa saa kuulla  Helsingissä, Temppeliaukion kirkossa.

Valokuvatorstain 225. haaste: "Ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella"

Tiedoksi:
-Postauksen päivämäärä on väärä, jottei se rikkoisi keskeneräistä jatkokertomusta. Kuva on otettu torstaina, 17.11.2011( mikä tieto on tallentunut kuvaan Picasassa).
-Yhä saan kuulla, että kommentointi tuottaa vaikeuksia tässä 'dynaamisessa mallissa'. Vinkki: kommenttilaatikko on vieritettävä näkyviin klikkaamisen jälkeen. Varoitus: Älä esikatsele!!!

Amatööri!

Kaksi intohimoa

Mustavalkomaanantain 75. haaste: Harrastus

Miksi sana amatööri on saanut ikävän vivahteen? Sana onkin usein joutunut epäilyttävään yhteyteen, merkitsemään valelääkäreitä ynnä muita valeoppineita. Alunperin kyse on ihan muusta! Sanahan  tulee latinan verbistä amare = rakastaa. Amatööri tarkoittaa itseoppinutta, "oikeasti oppinutta, ei opetettua" harrastajaa. Amatööri rakastaa asiaansa, eikä säästä vaivojaan oppiakseen kaiken mahdollisen. Ehkäpä ajat ja asenteet ovatkin muuttumassa, sillä yhä tärkeämpää nykyisin on osaaminen, ei oppiarvo. Paperit kellastuvat nopeasti, kuten minunkin vanhat nuottivihkoni.

Maallikon reunahuomautuksia Sibelius-viulukilpailusta

Amatöörihuilisti kuuntelee viulunsoittoa lievästi kateellisena: mikä väripaletti! Huilun notkeaa ääntä vertaisin kiinalaiseen tussipiirrokseen. Viivalla voi toki kertoa paljon, hämmästyttävän paljon. Se on myös paljas, minkään taakse ei voi mennä piiloon. Mutta viulu! Viulisti voi upottaa siveltimensä palettiin, josta löytyy kaikki värit, kimmeltävistä sateenkaarensävyistä rouheisiin maaväreihin. Taitava soittaja ja hyvä instrumentti maalaavat värikylläisen maiseman, jota voi vain ihmetellä se, joka on kuunnellut aloittelijaa, tai itse hiukan yrittänyt.


Tuomaristo on puhunut, en moiti tulosta. Toinen jury olisi ratkaissut toisin. Näin korkealla tasolla kysymys on makuasioista. Kieltämättä Nikita Boriso-Glebsky oli niin asiantuntijoiden kuin suuren yleisön ylivoimainen suosikki. Petteri Iivosen menestyksestä iloitsen kaikien suomalaisten kanssa.

Sibeliuksen viulukonsertto on vuosien varrella tullut niin tutuksi, että jopa maallikko pystyy huomaamaan soittajien persoonalliset erot. Huikeita eroja koettiinkin! Esther Yoon lumoava ote toi kyynelet silmiin. Nancy Zhoun versio sai kirjoittajan pitäämään tuolistaan kiinni, ja lähettämään huutomerkkejä keskusteluun.

Aikaisemmista viulukilpailuista muistan vain finaalit, jotka on televisioitu. Moni voittaja vuosien takaa on jäänyt mieleen, varsinkin jos uraa on mediassa seurattu. Nuoren Pekka Kuusiston Sibelius 1995 teki unohtumattoman vaikutuksen, muistan iloisen virnistyksen vaikeimmissa kiemuroissa.(Sieltähän se löytyy, Elävästä Arkistosta )
     Heti kilpailun jälkeen lähdimme matkalle, ja kas, lentokoneen matkustamossa edessämme tunnistimme nuoren voittajan matkalla New Yorkiin. Oli ilo onnitella kädestä pitäen säteilevää poikaa.Ja on ollut ilo seurata hänen uraansa siitä eteenpäin.

Itse kilpailu on siirtynyt uuteen aikaan. Viidessä vuodessa on tapahtunut viestinnässä niin huimia hyppyjä, että mielikuvitus tuskin riittää näkemään seuraavan Sibeliuskilpailun puitteet.
Nyt jokaisella internet-yhteyden omistajalla oli mahdollisuus aitiopaikkoihin. Mainio YLE on julkaissut musiikkisivuillaan täsmätietoa, uutisvirtaa, blogeja, kaikki kilpailuesitykset alusta alkaen, ja ne ovat vielä pitkän aikaa nähtävissä ja kuultavissa Ylen Areenassa. Tämä on uutta ja ihmeellistä, suurenmoista!

Erikoisherkkuna tarjottiin mahdollisuus keskusteluun ja kommentointiin suoran nettilähetyksen aikana. Eli videon vieressä oli ikkuna Facebookiin, missä keskustelu virtasi.Vähän tuli koulutyttömäinen olo, ikäänkuin istuisi konsertissa eikä malttaisi olla kuiskuttelematta vierustovereiden kanssa. Parasta tuossa chatissa oli Ylen taholta hoidettu tiedottaminen, kuka soittaa ja mitä. Maallikko huomasi piankin, että keskusteluvirtaan kerääntyi keskenään tuttuja asiantuntijoita. Kommentit ja veikkaukset sinkoilivat, ja välillä käytiin jää- tai baarikaapilla. Eihän tuota malttanut olla seuraamatta, ja välillä kurkkimatta puhujan profiilia Facebookissa.

Kieltämättä nettiosuus takkuili yhteyksistä riippuen ja vaati seuraajalta kärsivällisyyttä. Tuon tuostakin tarjoiltiin toimintaohjeita sille, jonka video tai chattivirtaus katkeilee. Aika moni taisi ladata itselleen Google Chromen vanhan selaimensa ohelle, niin minäkin. Huomasin parhaaksi seurata musiikkia nettiradiosta ja videokuvaa tietokoneelta. Finaalin katsoin Teemalta ja silmäilin samalla nettikeskustelua. Nyt jälkeenpäin onkin hyvä tilaisuus katsella tallenteet uudelleen ilman suoran lähetyksen ongelmia. Niin, nyt voi keskittyä musiikkiin lankeamatta rupatteluun...

Viiden vuoden kuluttua tämän päivän uutuudet ovat esihistoriaa, ja nyt tuliterät tietokoneet ja mobiililaitteet joutavat museoon. Ken tänään yrittää päivittää viisivuotiaan rakkineensa ajantasalle, tietää kyllä sen. Nyt jo hymyilemme Internetin alkuajoille, joista on niin kovin, kovin vähän aikaa.

Lapsuuden hämärästä

Syntymäpäivät elokuussa (vuokra-)kesähuvilalla Mankalassa.
Kirjoittaja, 10-vuotias, häämöttää oikeassa reunassa kukka hiuksissaan.

Sain muisteluhaasteen kahdelta taholta, Liisalta ja Tiinalta. Kysymykset jäivät alitajuntaan uinumaan, ja yhtäkkiä huomaan miten unohdettuja asioita alkaa ponnahdella pintaan:

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen «Mikä sinusta tulee isona?»
Luultavasti sellaista kyseltiin 40-50-luvulla vain pojilta. En muista ollenkaan. Siitä huolimatta minua kannustettiin kotona kaikkeen, mihin osoitin taipumusta tai kiinnostusta. Kertovat, että leikin opettajaa toisinaan. Ehkä muistankin miten yritin kärsivällisesti opettaa Aku Ankan piirtämistä oppilailleni. Tai sitten olen kuullut sen lapsuudentoveriltani.

2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Näen selvästi ensimmäisen sarjakuvani. Luonnostelin sitä äsken muistilapulle, ja yritin muistella nimeä: - Fer... Fernandel..? - Verraton Google! Nyt löysin Hufvudstadsbladetin takasivuilta yhä voimissaan hauskan hiljaisen hepun nimeltä Ferd'nand! Isä toi toimistosta joka päivä tuomisina sanomalehdestä leikatun Ferd'nand-stripin, jonka sain värittää puukynillä. Kyselin isältä neuvoa.  - Väritä ihan niinkuin haluat! No minähän väritin naamat sinisiksi. Ihmettelin miksei isä ollutkaan ihastunut tulokseen? Hiukan ontuen alkoi siis taiteilijan taival.
       Sitten tulikin Aku Ankka-lehti, ja se tilattiin kotiin. Aluksi se painettiin kaksivärisenä:- musta ja haaleanpunainen, sekä niiden sekoitukset. Lumous palautuu mieleen. Pikku Paha Hukka oli aivan hurmaava ja liikuttava, ja ihmettelin miten hän kuitenkin tykkäsi ilkeästä isästään.

3. Lempileikkejäsi?
Mehän osasimme leikkiä! Ei tarvittu aikuisia keksimään tekemistä. Karulla asvalttipihalla hypättiin narua ja 'barbia'. Läheisessä kauppapuutarhassa kiipeiltiin puihin ja piileskeltiin aikuisia. Viihdyin myös hyvin yksikseni, ja lähdin ankarasti kielletyille retkille kauas kaupungille varsin pienenä. Kotinurkilla kiersin lopuksi korttelin, ettei tarvitsisi valehdella äidille joka kysyi:- Missäs olet ollut?
       Kaikkein lumoavinta oli päästä joskus isoveljien ja muiden isompien kavereiden mukaan pelaamaan Vinkkiä tai Purkkia kesällä maalla iltahämärissä. Sellainen armo kohtasi joskus pikkusiskoa.

4. Parhaat synttärisi ja miksi?
Haalistunut kuva yllä todistaa, että synttäreitä on vietetty. Muistot yhdistyvät toisiinsa, sillä tärkeintä oli laulu, meidän perheen oma syntymäpäivälaulu, jolla amuisin herätettiin sankari. Laulu kajahtaa yhä kitaran säestyksellä, millon suku kokoontuu yhteen juhlanviettoon.

5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Luistelun aloitin nurmiksilla, kuten muutkin lapset. Kuva kertoo että sisua se vaati. Kun sitten isona tyttönä sain kaunoluistimet, tuntui luistelu melkein liiankin helpolta. Voi miten hauskaa oli kiertää kehää ja välillä kokeilla piruetteja Väiskin kentällä musiikin soidessa kaiuttimista! Muita lajeja välttelinkin lopun ikääni. (Ellei laskettelua aikuisena lasketa.)

6. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Idoli-sana ei oikein istu lapsuusmuistoihin. Olin jo perheenäiti kun Beatlesit alkoivat kiinnostaa, ennen kuin klassinen musiikki vei voiton.
     Äidin heleä koloratuurisopraano on lähtemätön jälki mielessäni. Äiti lauloi suomalaisia yksinlauluja omaksi ilokseen, yksin ollessaan, ja säesti itseään pianolla. Lastenkamariin kantautui: "Kas oksa värähtää..." ,"Miksi laulat lintuseni...","...Ma laulan, ma laulan, ma laulan. Sillä Luoja mun laulamaan loi..." Sitä ääntä varmaan olen aina tavoitellut. Kaikkea ei voi saada. En perinyt äitini ääntä, - siksi kai myöhemmin tartuin huiluun.
     Veljet soittivat kitaraa. Joskus sain luvan tulla poikien huoneeseen kuuntelemaan, jos lupasin istua hiljaa.”Oli Kolmisormi-Smythe, oli Reikärauta-Brown, ja tapahtumapaikkana oli Jacksonville Town. Oli neito, Mary-Lou, hän kaunis ol' ou ou! ..."Jalat naputtivat tahtia lattiaan, mistä alakerran täti sai aiheen valittaa. Minunkin oli vaikeaa olla pomppimatta tuolissa (,joka nykyisin on minulla pianotuolina).

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Kirjoja toivoin ja sain. Tavarat eivät ole jääneet mieleen. Mutta lahjoihin liittyvät perherituaalit olivat lapsen mieltä kiehtovia. Joulupaketteihin kirjoitettiin runoja, jotka luettiin ääneen jokainen vuorollaan. Varhain aattopäivänä isä vetäytyi ruokasaliin runoilemaan, ja jännittävää rapinaa kuului oven takaa. Keskimmäisen veljen hervottoman hauskat runot  muistan, ja kirjoittamisen lahja hänellä onkin yhä hallussaan. Minäkin yritin parhaani.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Luultavasti olen tehnyt kaikkea mitä olen halunnut. Tai olen halunnut sitä, mitä olen voinut tehdä.
    Toisinaan olen murehtinut sitä, ettei minua pakotettu soittotunneille lapsena. Sen asian katuminen on myöhäistä, ja sitä paitsi aivan turhaa ajanhukkaa.

Yhdeksänvuotias luistelija Runeberginkentällä, Helsingissä

Näyttää siltä, että haastekapula on kiertänyt jo laajasti Blogistaniassa. Lähdin seurailemaan polkuja. Kuvan linkki näyttää minne asti pääsin. Nyt ojennan kapulan sinulle, lukija, joka vielä et ole sitä vastaanottanut. Ole hyvä:

Musikaalinen sanaleikki

Huumori on vaikea laji, varsinkin sanaleikkeihin perustuva.
Kätkin sellaisen runoon "Ei puita". Sanaleikki viittaa tunnettuun sävelmään.
Olen utelias miksi kukaan kommentoija ei noteerannut. Siihenhän voi olla kaksi syytä:
-Itsestään selvää, turha mainita!
-Kukaan ei tunnista. Kommenttiosastossa arvailen, että sävellys on ehkä tuttu vain minun ikäluokalleni.

Tilastoistani näen, että sivulla on runsaasti käyty, vaikka kommentteja ei ole paljon. Lupaan paljastaa arvoituksen, jos oikeaa vastausta ei kuulu. Laitan vaikka linkin YouTubeen :)
Mutta sitä ennen odotan uteliaana vastauksia.

***
Tässä katsotuin video sävelmästä. (Olen kauan sitten istunut pienen viihdeorkesterin pultissa , ja tuokin kuului repertuaariin. Minä en ollut se lintupillinsoittaja, vaan huilisti :)

Laatinut Nednickerson:


Eli mikä on sävellyksen suomalainen nimi, ja miten niin se on runossa?
Taisi mennä jo liian helpoksi...

Eka kerta

Joskus vilkaisen taakseni
vasemman olkani yli
näen touhun hälyn ja ilon
siveltimet värikipot seinien kuvat
-purkat pois -pipot päästä -joo joo.
Rahisten pyörii vinyyli
sävelet muuttuvat väreiksi ja viivoiksi.

Silloin näen teinitytön pyöreät kasvot

ja silmät!

Purkka unohtuu poskeen
huulet jäävät raolleen
silmät kuulevat
korvat kuulevat
ensimmäisen kerran elämässä
Edvard Griegin
"Vuorenpeikkojen luolassa".

Runotorstain 146. haaste

Nuottikuva: Wikimedia Commons

"Vuorenkuninkaan sali" MH 2007

Gibraltarin maanalaisissa saleissa voisin uskoa Peer Gyntin tavanneen Vuorenkuninkaan peikkoineen. Kännykkäkameralla oli haasteellista vangita tunnelma noissa mystisissä , valtavissa tiloissa. Kuva tukee muistikuvia kuten matkakuvat aina. Ehkä hiukan satua sain tähän mukaan.

Valokuvatorstain 146. haaste

Konsertissa koettua

Eilen radioitiin suorana lähetyksenä kansainvälisen Uuno Klami-sävellyskilpailun finaalikonsertti Kotkan konserttitalosta, ja minulla oli ilo olla paikalla. Kirjaan muistiin tavallisen musiikinharrastajan vaikutelmia, kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa, ja ennen kuin viralliset kritiikit ilmestyvät.

Ensimmäisenä kuultiin Joachim F.W. Schneiderin Kolme orkesterikappaletta, jotka toimivat kolmiosaisena kokonaisuutena. Huomasin taas, miten uutta musiikkia tulee kuunneltua tarkkaavaisesti ja uteliaana. Ajatus ei pääse karkaamaan, niinkuin helposti tapahtuu tuttua ja turvallista kuunnellessa. Yritän hahmottaa kuulemaani (en käytä sanaa ymmärtää), panna merkille mistä lähdetään että huomaisin minne mennään. Kuulijan korvissa musiikki virtaa koko ajan, ja on yritettävä säilyttää tapahtumat muistissa. Onkin mielenkiintoista tutustua säveltäjien omiin selityksiin käsiohjelmassa, varsinkin Schneider kuvaa seikkaperäisesti rakenteen ja tapahtumat.Säveltäjä näkee teoksensa veistoksen kaltaisina kappaleina, joita hän kääntelee ja veistää aika-avaruudessa haluamaansa muotoon. Yleisölle tilanne on täynnä yllätyksiä. Uudessa musiikissa monet vanhat elementit on viskattu romukoppaan. Kolmisointu, melodia, tahtilaji... Kuulija on kiitollinen, jos saa jostakin kiinni.
    Ensimmäisen osan rytmi vei eteenpäin kuin kiitävä juna. Nautittavaa kyytiä.Toinen osa oli ääretön, hämärä luola, missä kuului pelottavia laahaavia ääniä, sekä valtavan lepakkoparven kuhinaa. Muistin lapsuuden pelot. Uteliaana kurkottelin kaulaani nähdäkseni, mistä soittimista noin uudenlaisia äänimaailmoja loihditaan.Kolmas osa kiidätti pois painajaisesta, ja toi turvallisesti mieleen valoisan aloituksen.
    Schneiderin teos sai ensimmäisen palkinnon.

Yleisö sai nimetä suosikkinsa, ja minun valintani edusti näköjään yleistä makua, merkitsin toisena kuullun Viktor Alcántaran Toccata Concertanten pianolle ja orkesterille. Tämä sävellys sai kolmannen palkinnon, ja voitti yleisöäänestyksen.
    Kaikki neljä sävellystä tekivät kerrassaan erilaisen vaikutuksen. Minä äänestin sitä jonka mieluiten haluaisin kuulla uudelleen vaikka äänilevyltä. Ehkä tämä Toccata Concertante oli kuulijalle helpoin , vaikka tuskin soittajille. Säveltäjän kosketuspinnat viihdemusiikkiin ja jazziin voi huomata.
    Kuulijan on vaikea pysyä tuolissa Joonas Ahosen hallitessa pianoa miten tahtoo hurjassa menossa ja kamppailussa orkesterin kanssa, jota kapellimestari Shinozaki piiskaa määrätietoisesti ja temperamentilla. Väliin pianon bassopuolelta nousee massiivisia, uhkaavia vuoristoja, joiden välillä käydään lempeissä laaksoissa. Nautin oikeasti.

Eniten olin odottanut Oliver Waespin Kaksoiskonserttoa kitaralle ja huilulle, enkä pettynyt. Ainoa pettymys oli se, etten saanut kuulla Mikael Helasvuota, joka sairastumisen takia joutui perumaan viime tingassa. Mutta Kymi Sinfoniettan oman Auli Kontisen huikea heittäytyminen muutaman päivän varoitusajalla hämmästytti ja riemastutti kuulijaa. Kontisen huilusta ryöppysi säveltulvia kuin kokonaisesta yhtyeestä, ja Petri Kumelan kitara ympäröi täyteläisenä, tukevana kimmeltävää sointia, välillä vieden itse musiikkia eteenpäin eloisalla rytmillä.
    En tiedä, olisinko havainnut toisessa osassa, että orkesteri epäonnistuu yrittäessään viedä musiikkia uuteen suuntaan? Näin on säveltäjä kuitenkin määrännyt.
    Kolmannessa osassa nähtiin epätavallinen tapahtuma: oboe ja klarinetti hiipivät solistien taakse, ja muodostavat tuokioksi yhtyeen orkesterin sisään!
    Loppua kohti meno kiihtyy ja loppuu huippuhetkeen.
    Waespin kaksoiskonsertto sai jaetun toisen palkinnon viimeisen sävellyksen kanssa.

Viimeisenä kuultiin Kent Olofssonin sinfonia Stalingrad Madonna. Nautin suuresti mezzosopraano Tiina Penttisen laulusta ja täyteläisestä äänestä, joka kuitenkin loittoni viisiosaisen sinfonian kuluessa, ihan konkreettisesti. Lauluosuudet olivat lyhyet, ensimmäinen kuultiin solistiseen tapaan edestä. Sen jälkeen laulajatar hiipi kauemmas ja kauemmas, ja oli lopulta kuin yksi stemma takimaisessa pultissa.

Tässä vaiheessa iltaa koin Olofssonin sävellyksen raskaana, loputtomana, ahdistavana. Kuulisin sen mielelläni uudelleen, tuorein voimin. -Samoin tunsi seuralaiseni konsertissa. Sillä ehdottomasti sen sanoma koskettaa taiteen keinoin väkevästi. Se oli nyt tavalliselle kuulijalle haastavassa paikassa. Voimat eivät riittäneet.

Pidin tuomariston ratkaisusta: ketään ei jätetty palkinnotta, vaan toinen sija jaettiin. Tuomariston puheenjohtaja Kalevi Aho kertoikin tehtävän vaikeudesta: kaikki neljä oli seulottu suuresta korkeatasoisesta joukosta.

Olisipa ollut antoisaa kuunnella konsertti kahteen kertaan! Ehkä monet tekivätkin niin, finaali saatiin kuulla perjantaina Kouvolassa, lauantaina Kotkassa.

Tietoa löytää se, joka ei hyppää sanomalehden kulttuurisivujen yli( kuten minä hyppään urheilusivujen yli).Ja googlaamalla tietenkin.
---------------------
21.9.2009 Reijo Paavola Kymen Sanomissa

Ääniä savesta!

Pitkästä aikaa sain rakennettua näyttelyn. Pieni on tila, mutta pieniä esineetkin. Esillä on 90 astiahuilua, joista 63 on omasta pajasta, loput ystävieni kukkopillikokoelmasta, sekä omasta soitinkokoelmastani, matkoilta ja kirpputoreilta peräisin.

Paikka on Kotkan pääkirjaston vitriini, ja aika syyskuu 2009.
Kuvia näyttelystä
Kerron näyttelyteksteissäni myös hiukan huilun kiehtovasta historiasta, joka alkaa ihmiskunnan alkuhämärästä.

Tämä ei ole myyntinäyttely. Omien okariinojeni (okariino=okariina) ohella haluan tarjota tietoa harrastuksesta, joka Suomessa on varsin vähäistä, tai ainakin hyvin piilossa, jos vertaa vaikka Italian okariinokulttuuriin. Muutamia eteviä suomalaisia okariinonvalmistajia olen netistä löytänyt, mutta okariinomusiikkia vähemmän.

Meillä tunnetaan parhaiten kukkopilli, jolla on myös jännittävä historia, mutta kukkopillin ja okariinon yhteydestä ja erosta ei monellakaan ole käsitystä.

Mitä kertovat kunnioitettavat tietolähteet, jotka löytyvät minunkin kirjahyllystäni:



OTAVAN ISO TIETOSANAKIRJA 1963:

" Okariina (ital. ocarina= pieni hanhi), 1860 Italiassa keksitty, posliinista tai savesta valmistettu lasten huilusoitin. Kyljessä 8-10 äänireikää."

Kommentti: "Posliini tai savi" eivät ole vaihtoehtoja! Esine voidaan valmistaa savesta. Tulosta kutsutaan keramiikaksi, jota löytyy monenlaista, esim. posliinia.
"Lasten huilusoitin"! Miksipä ei, mutta käykääpä kuuntelemassa Budrion okariinaorkesteria!



SÄVELTEN MAAILMA, WSOY 1994:

"Okariina, savesta tehty kävyn muotoinen puhallussoitin, jossa on kymmenen sormiaukkoa, eräänlainen kukkopilli."

Kommentti: "Kävyn muotoinen"... Donati kääntyy haudassaan. Ja okariino ei tosiaankaan ole pilli, se on soitin.



TAMMEN MUSIIKKITIETOSANAKIRJA 1983:

"Okariina (ital. ocarina= pieni hanhi), kananmunan muotoinen, savesta tai posliinista tehty huilusoitin. O:ssa on suukappale ja vaihteleva määrä ilmareikiä. Soittimen keksi 1800-luvulla italialainen G. Donati. O:n yksinkertaisempi muoto on kukkopilli."

Kommentti: Kas, hanhesta "kananmuna"! Ja taas on tehty posliinista. Se on kyllä varsin kova materiaali työstettäväksi. Parempi olisi tehdä savesta... Tuo suukappale hämmästyttää, sellaisia olen tavannut vain puupuhaltimissa. Okariinot ovat tietääkseni aina yksiosaisia.

Onneksi nyt on Internet. Mediakriittinen lukija löytääkin netistä tietoa.
WIKIPEDIAN artikkeleita, kuten esim. ASTIAHUILU ja OKARIINA en käy ruotimaan, koska olen itsekin syyllistynyt muokkaamiseen. (Jattamar)



Kuinka siis itse lyhyesti määrittelisin :

ASTIAHUILUT eroavat muista huiluista siten, että ilmatila on umpinainen. Äänen korkeus riippuu ilmatilan koosta. Pieni= korkea, suuri=matala. Astiahuiluja ovat kaikki tämäntyyppiset soittimet, alkaen ihmisen historian alkuajoista. Myös kukkopilli ja okariino ovat astiahuiluja. Okariinoksi kutsuisin alkuperäisen italialaisen keksinnön (Donati,n.1860) jälkeen kaikkia sellaisia astiahuiluja, joilla voi tuottaa diatonisen asteikon, ja soittaa vaikkapa nuoteista. Pilliksi kutsuisin soittimia, joiden ääniala on suppeampi tai jopa yksiääninen.

Joten paheksun jyrkästi määritelmää, jonka mukaan okariino on kukkopillin kaltainen lasten soitin.

Omat soittimeni ovat kokeiluja ja uuden etsimistä. Harrastuksesta on kyse, vaikka olen varmaan tehnyt monta sataa näitä. Tällä hetkellä on mielenkiinnon kohteina 2-kammioinen okariino, liukuhuilu sekä UDUn ja huilun yhdistelmä. Soinnin kehittäminen on jatkuva, innostava haaste. Taiteilijana etsin tietenkin muotoa, ja tässä olen eksynyt hupaisiin erehdyksiin. On syntynyt soittimia, jotka tipahtavat kädestä korkeinta säveltä soitettaessa! (=kaikki sormet aukoista irti...)

Linkkejä:

www.ocarina.it
www.ocarina.de
www.ocarina.co.uk
Fabio Galliani soittaa

Askeettista ilmaisua

"Syrinx", Marjattah,1989

Puupiirtäjän on taivuttava veitsen ja taltan kieleen. Keinot ovat niukat, rönsyt ja kiemurat on hyljättävä, samoin naturalismin tavoittelu. On löydettävä hiuksenhienot vivahteet, kuulakkuus, puun syiden henki. Puupiirtäjä kertoo viittauksin. Hän ei kamppaile rajoituksia vastaan, vaan löytää niiden erityisluonteen. Muilla tekniikoilla ei voi jäljitellä puupiirrosta.

Huilisti ei voi turvautua tehoihin ja suureen volyymiin. Herkistynyt korva löytää kapean dynaamisen asteikon, pienet värin muutokset äänessä, alukkeiden ilmaisevuuden, vibraaton ja sen välttämisen, soittajan persoonallisuuden, aikakauden tyylin, lukemattomat hienonhienot mahdollisuudet, jotka vain huilulla voi toteuttaa.

Haikurunoilija ei kerro tunteistaan, vaan hetkistä ja näkymistä, jotka synnyttivät tunteen. Alkuperäinen japanilainen haiku viittaa luontoon ja vuodenaikaan. Keinot ovat äärimmäisen niukat, vain kolme riviä, joissa 5, 7 ja 5 tavua. Tähänkin pitäisi saada kahden havainnon muodostama jännitys. Vertaisin elokuvaan , jossa toisiaan seuraavat kaksi kuvaa muodostavat yhdessä uuden ajatuksen, joka ei ole vain kuvien summa. Haiku on visuaalista runoutta. Japaninkieliset runot ova myös kauniita katsella, kirjoitettuna tavumerkein ylhäältä alas, oikealta vasemmalle.

Kohtasin kerran hanuristin, joka puhkesi aina kyyneliin oman soittonsa liikuttamana. Saatoin huomata, että kuulija ei itkenyt, pikemminkin pänvastoin. Kaikessa taiteellisessa ilmaisussa omat tunteet on kontrolloitava, jos haluaa liikuttaa vastaanottajan mieltä. Siksi varmaan huomaan haikun sommittelun terapeuttiseksi harjoitukseksi keskellä elämän ankarimpia tunnemyrskyjä.

Mitäs me amatöörit

Puutarhaystäväni Soili huokaili äskettäin eräällä foorumilla, että miksi ei tullut opeteltua soittamaan nuorena...?
Ehdotin, että älä huokaa, aloita nyt!
Täytyykin kysyä Soilita, joko nurkassa lojuvasta kitarasta on pyyhitty pölyt?



Itse innostuin kitaransoitosta 15-vuotiaana. Olisin niin mielelläni hakeutunut soittotunneille, mutta en kehdannut, sillä olin liian vanha. Olinhan oppinut tietämään, että soitonopiskelu on aloitettava varhain.
Niinpä jatkoin harjoittelua omin päin, ja lisäsin repertuaariin monia eteen osuvia soittimia huuliharpusta nokkahuiluun. Nuotinluvun opiskelua haittasi se, että opin harjoituskappaleet liian pian ulkoa. Varsinkin bassoklaavi pianossa jäi vähän heikoille. Siitähän selvisin, kun opettelin sointukaavat, jolloin oikea käsi luki nuotteja, ja vasen vyörytteli sointukulkuja.

Alttonokkahuilun kanssa kerkisin jo hyvään alkuun, kun Juhani hankki minulle yllätyslahjaksi Armstrongin harjoitushuilun hopeoidulla suukappalella. Syyksi hän paljasti, ettei oikein nauttinut nokkahuilun äänestä...

Ensi töikseni riensin levykauppaan ostamaan huilumusiikkia, että tietäisin millainen ääni nyt pitäisi saada syntymään. James Galway oli ensimmäinen huilistini, oi se ääni vei polveni hervottomiksi...

Olin tuolloin 38-vuotias, enkä enää ollenkaan liian vanha hakeutumaan opetukseen.

Huiluhulluutta kesti 20 vuotta. Sinä aikana musiikista tuli tärkeä voimanlähde. Löysin jotakin, joka aina on ollut minussa. Korvani herkistyivät, aloin kuunnella. Ensin löysin barokkimusiikin harjoitellessani Handelia, Telemannia, J.S. Bachia. Siitä oli kiinnostavaa tehdä opintoretkiä eteenpäin ajassa. Mozartin huilukonsertot! Tietenkin ostin nuotit, ja soitin salaa äänilevyn mukana. Liian vaativaa amatöörille, tietenkin, mutta ihanaa! Vaikeat paikat voi fuskata, kun yksin soittaa ja unelmoi. Ja mikä nautinto on kuunnella oikeiden taiteilijoiden esityksiä sävellyksistä, joita on opetellut. Kipeänsuloinen nautinto.
Mutta paljon löytyy huilukirjallisuudesta sellaista, johon vasta-alkajakin voi yltää. Kuten vaikka konserttojen andante-osat. Ja lukemattomat sovitukset. Suuren Toivelaulukirjan ohjelmistoa voi tutkia niin huilisti kuin kitaristi.

Mieleeni jäi 16-vuotiaan Petri Alangon esiintymien radiossa. Hän esitti Boccherinin huilukonserton taiteilijan bravuurilla. Olin juuti aloittanut huilunsoiton, ja mietin , pääsisinkö koskaan tuohon. Harjoiteltuani 10 vuotta pystyin soittamaan saman konserton, mutta olin myös oppinut, että tekninen selviytyminen on vasta alku. Siinä ajassa Petri Alangon ura oli noussut kuin raketti, ja olen seurannut sitä salaa suurella mielenkiinnolla.

Jossittelin usein, että minusta olisi tullut ammattimuusikko, jos olisin lapsena aloittanut...
Tänään vanhana ja viisaana sanon: Entäs sitten? Jos olisin ammattimuusikko, haaveilisin ehkä kuvataiteilijan urasta!
( >Kommentti)

Urani huippu oli kakkoshuilistin pultti amatöörisinfoniaorkesterissa. Oli huikea kokemus kurkistaa orkesterityöhön sisältäpäin, saada aavistus siitä, mitä se työnä olisi. Itseäni etevämpään seuraan pääsin. Muut olivat oikeasti oppineita tai entisiä ammattilaisia. Kuuntelin kotona sinfoniat levyltä partituurin kanssa tuhat kertaa oppiakseni huilustemmojen osuuden. Kahdeksan vuotta olin mukana, kunnes jouduin tekemään valinnan ajankäytössäni, valmistelin näyttelyä.
Ja toinen lopettamisen syy oli tämä: Mitä paremmin opin soittamaan, sitä paremmin opin kuuntelemaan. Kävin yhä tyytymättömämmäksi omaan suoritukseen. Kotona meni aina paremmin! Ramppikuumekin paheni.

Korjautin äskettäin rakkaan soittopelini.Se on jo kolmas huiluni, avoläppäinen, kokohopeinen. Siitä tuli kuin uusi! Soittelen silloin tällöin, silmäilen nuottejani. Esiintymishalu on poissa, hyvä niin. Tallella on rakkaus musiikkiin, ja kuulemisen taito, jota voi aina kehittää.

Harjoittelin joka välissä, perunoiden kiehuessa oli 15 minuuttia aikaa soitella skaaloja. Ihmettelen perheen kärsivällisyyttä. Pojat taisivat olla siinä iässä, että viihtyivät oikein hyvin ulkona kavereiden kanssa. Ja Juhanilla oli pitemmät työpävät kuin minulla. Hän alkoi noihin aikoihin pelata golffia...



Kaikista parasta on harjoittelu. Se on kiehtovaa, innostavaa! Keskittymistä hetkeen, terapiaa levottomalle mielelle. Harjoitteluun ei ole liian vanha niin kauan kuin sormet tottelee, ja kuulo toimii. Aina voin soittaa huomenna hiukan paremmin kuin tänään.

Nyt harjoittelen taas pianonsoittoa, sähköpianolla, korvakuulokkeilla.
Ja tietysti omia okariinoja on testattava :-)