Digikuvien uusi elämä

Hurahdin digikuvaukseen jo viime vuosituhannella, kuten moni muukin. Viimeiset paperikuvaniput kenkälaatikossa ovat vuodelta 1997. Sen jälkeen on kuvia kertynyt kovalevyille, lerpuille, korpuille, CD-levyille, muistitikuille, ulkoisille kovalevyille, verkkoon, someen, pilveen.  

      Tekniikka vanhenee, verkko laajenee kuin maailmankaikkeus, kuvat katoavat aikanaan...

      Ja nyt olen hurahtanut paperikuviin! On tullut näitä mainioita palveluita, kuten Ifolor. Parhaat kuvansa (ja tarinansa) voi helposti saattaa kirjan muotoon ja säilyttää kirjahyllyssä. Eläköön ikuisesti paperinen käyttöliittymä! 

Piuhoista ja ergonomiasta

Arleena kertoo blogissaan Arleenan sanomat  työhuoneestaan. Viihtyisä kuva kertoo, että sisustajan kodissa ollaan. Voin uskoa, että hänkin vihaa johtoja ja piuhoja, joita  työpisteessä ei voi välttää. Myös työtuolista on puhetta, eikä se ole turha aihe ollenkaan. Niinpä päätin paljastaa omat salaisuuteni ja pulmani. Jos vaikka joku saisi itselleen vinkin, tai tarjoaisi minulle neuvoja.

Sijoitin Mäkkini työpöydän nurkkaan. Johtomylläkkä on sen takana. Seinän pistorasia on niin syvällä pöydän alla, ettei edes salamavalo poimi sitä näkyviin. (Tunnustan, että pöydän alla on pari laatikkoa: keramiikkaa ja vinyylilevyjä.) Ylijännitesuojana toimiva virranjakaja pilkistää näytön takaa vasemmalta, siinä on paikka kuudelle pistokkeelle. Vain hiiri on langaton. Näppiksen ja Bamboo-piirustuspöydän usb-piuhat luikertelevat pöydällä, mutta varsinainen tappura on piilossa ulosvedettävän näppislevyn pimennossa.  Tulostimen takana näkyy ulkoinen kovalevy. Macbookin laturi oleskelee myös nurkassa. Olen aika tyytyväinen tähän järjestelyyn, vaikka inhoan niitäkin vähiä johtoja, jotka ovat näkyvissä.

Isoin ongelma minulle on ollut ergonomia. Ostettuani  iMacin yli kolme vuotta takaperin, jouduin ensi töikseni hankkimaan työlasit. Niskat meinasivat nyrjähtää tiiraillessani isoa näyttöä liukuvilla kaksiteholaseillani. Samasta syystä oli työtuoli nostettava yläasentoon, eikä sekään meinaa riittää, jotta katseen suunta olisi oikeanlainen. Ja siitä taas seurasi, että jalkojen alle oli hankittava jakkara.
     Entä näppis? Paljon kirjoittava tietää, että käsien on laskeuduttava eikä noustava näppäimille. Minulle lyhytselkäiselle se on aina ollut pulma. Tavallinen pöytä on aivan liian korkea, vaikka tuoli olisi yläasennossa. Mies keksikin oivan ratkaisun! Hän löysi aarrekokoelmistaan pöydän alle kiinnitettävän  levyn, jonka voin myös työntää pois tieltä ruvetessani piirtämään piirustuslevyllä.

Tässä siis työpisteeni pulmineen ja innovaatioineen. Macbook lojuu milloin missäkin, ja muuttuu tarpeelliseksi matkoilla. Ergonomiasta ei kannata puhua... Kotona sitä tulee käytettyä surffailuun ja tykkäämiseen Facebookissa, aamukahvin  ohella (sanomalehden puutteessa) tai telkkarin mainoskatkoilla. Asentona on usein sohvalla loikoilu.

Kuinka sain noin siistin kuvan työpisteestäni? Kas, siirsin kyynärpäällä muun rekvisiitan kauemmaksi. Tavallisesti näyttää tältä:

Päätoimisen harrastajan työpöytä. Etsi kuvasta tietokone!

Mitä oli ennen kännykkää?

Sovin treffit Mirjan kanssa klo 13 liikekeskuksessa. Siellä olisi lämmin odotella, jos toiselle tulee viivytys. Rupatellaan kuulumiset sitten kahviossa. Puhelimet mukaan tietenkin, muistutin minä.

Kymmentä yli yksi otin kännykän käteeni, samalla kun kiertelin avoimen kahvion ympärillä etsien tuttua hahmoa kulkijoiden joukosta. Varttia yli hain kahvikupposen, ja valitsin hyvän paikan josta voisin tarkkailla kulkijoita. Aloin soitella vuoroin kännykkään, vuoroin kotipuhelimeen. Hän ei ole koskaan unohtanut! Miksei hän soita, ja kerro viipymisen syytä? Mitä on tapahtunut? Kenelle voisin soittaa? Mirja elää yksin, enkä tunne naapureita senioritalossa. Hän on tietenkin liukastunut matkalla, ja makaa nyt ensiavussa. Ei, hän on pyörtynyt ja makaa kotona lattialla. Mitä voin tehdä?

Pahojen aavistusten vallassa lähdin puoli kaksi liikekeskuksesta kävelemään kohti senioritaloa, reittiä jota Mirja kulkisi. Toivottavasti hänellä on kävelysauvat mukana?
     Ovisummeriin ei tietenkään vastattu. Talon ystävällisen asukkaan avulla sain hälytettyä huoltomiehen paikalle, ja otin oikeuden kurkistaa Mirjan kotiin sydän pamppaillen. Ei, hän ei makaa lattialla, onneksi. Mutta kiireen jälkiä olen näkevinäni, ja ulkokengätkin ovat nurin narin lattialla. Äkkilähtö sairaalaan? Varmaan hän on nyt hyvissä käsissä.

Muuta en voinut, soitin kännykällä Miehelle, ja hän haki minut kaupungilta kotiin.  Kahden tunnin kuluttua Mirja  soitti. Hän oli juuri palannut kotiin odotettuaan minua kaksi tuntia liikekeskuksen kahviossa, lasillinen CocaColaa edessään.
     Varmaan voit helposti kuvitella selittelyjen ja molemminpuolisten itsesyytösten määrän.

Niin, minä olen tottunut siihen, että olen aina tavattavissa. Ja että Mies on aina tavattavissa. Ja muutkin läheiset ainakin pienellä viiveellä. Ajatus katoamisesta on mahdoton, se tietää pahaa. Minä siis tuijotan mobiiliani ja omia fantasioitani, sen sijaan, että kiertelisin kahviossa ja tarkastaisin jokaisen asiakkaan.

Mirja, itsenäinen yksineläjä ei useinkaan muista kuljettaa kännykkää mukanaan. Nytkin se sattui unohtumaan. Myös sosiaalinen media on hänelle vieras, kuten koko tietokone. Ihmettelen miten pian minäkin olen tottunut elämään tekniikan varassa, ja tapaamaan ihmiset virtuaalisesti. "Livettäminen" (= tapaaminen tosielämässä) on harvinaista herkkua.

— Antaa miettimisen aihetta.

Maallikon reunahuomautuksia Sibelius-viulukilpailusta

Amatöörihuilisti kuuntelee viulunsoittoa lievästi kateellisena: mikä väripaletti! Huilun notkeaa ääntä vertaisin kiinalaiseen tussipiirrokseen. Viivalla voi toki kertoa paljon, hämmästyttävän paljon. Se on myös paljas, minkään taakse ei voi mennä piiloon. Mutta viulu! Viulisti voi upottaa siveltimensä palettiin, josta löytyy kaikki värit, kimmeltävistä sateenkaarensävyistä rouheisiin maaväreihin. Taitava soittaja ja hyvä instrumentti maalaavat värikylläisen maiseman, jota voi vain ihmetellä se, joka on kuunnellut aloittelijaa, tai itse hiukan yrittänyt.


Tuomaristo on puhunut, en moiti tulosta. Toinen jury olisi ratkaissut toisin. Näin korkealla tasolla kysymys on makuasioista. Kieltämättä Nikita Boriso-Glebsky oli niin asiantuntijoiden kuin suuren yleisön ylivoimainen suosikki. Petteri Iivosen menestyksestä iloitsen kaikien suomalaisten kanssa.

Sibeliuksen viulukonsertto on vuosien varrella tullut niin tutuksi, että jopa maallikko pystyy huomaamaan soittajien persoonalliset erot. Huikeita eroja koettiinkin! Esther Yoon lumoava ote toi kyynelet silmiin. Nancy Zhoun versio sai kirjoittajan pitäämään tuolistaan kiinni, ja lähettämään huutomerkkejä keskusteluun.

Aikaisemmista viulukilpailuista muistan vain finaalit, jotka on televisioitu. Moni voittaja vuosien takaa on jäänyt mieleen, varsinkin jos uraa on mediassa seurattu. Nuoren Pekka Kuusiston Sibelius 1995 teki unohtumattoman vaikutuksen, muistan iloisen virnistyksen vaikeimmissa kiemuroissa.(Sieltähän se löytyy, Elävästä Arkistosta )
     Heti kilpailun jälkeen lähdimme matkalle, ja kas, lentokoneen matkustamossa edessämme tunnistimme nuoren voittajan matkalla New Yorkiin. Oli ilo onnitella kädestä pitäen säteilevää poikaa.Ja on ollut ilo seurata hänen uraansa siitä eteenpäin.

Itse kilpailu on siirtynyt uuteen aikaan. Viidessä vuodessa on tapahtunut viestinnässä niin huimia hyppyjä, että mielikuvitus tuskin riittää näkemään seuraavan Sibeliuskilpailun puitteet.
Nyt jokaisella internet-yhteyden omistajalla oli mahdollisuus aitiopaikkoihin. Mainio YLE on julkaissut musiikkisivuillaan täsmätietoa, uutisvirtaa, blogeja, kaikki kilpailuesitykset alusta alkaen, ja ne ovat vielä pitkän aikaa nähtävissä ja kuultavissa Ylen Areenassa. Tämä on uutta ja ihmeellistä, suurenmoista!

Erikoisherkkuna tarjottiin mahdollisuus keskusteluun ja kommentointiin suoran nettilähetyksen aikana. Eli videon vieressä oli ikkuna Facebookiin, missä keskustelu virtasi.Vähän tuli koulutyttömäinen olo, ikäänkuin istuisi konsertissa eikä malttaisi olla kuiskuttelematta vierustovereiden kanssa. Parasta tuossa chatissa oli Ylen taholta hoidettu tiedottaminen, kuka soittaa ja mitä. Maallikko huomasi piankin, että keskusteluvirtaan kerääntyi keskenään tuttuja asiantuntijoita. Kommentit ja veikkaukset sinkoilivat, ja välillä käytiin jää- tai baarikaapilla. Eihän tuota malttanut olla seuraamatta, ja välillä kurkkimatta puhujan profiilia Facebookissa.

Kieltämättä nettiosuus takkuili yhteyksistä riippuen ja vaati seuraajalta kärsivällisyyttä. Tuon tuostakin tarjoiltiin toimintaohjeita sille, jonka video tai chattivirtaus katkeilee. Aika moni taisi ladata itselleen Google Chromen vanhan selaimensa ohelle, niin minäkin. Huomasin parhaaksi seurata musiikkia nettiradiosta ja videokuvaa tietokoneelta. Finaalin katsoin Teemalta ja silmäilin samalla nettikeskustelua. Nyt jälkeenpäin onkin hyvä tilaisuus katsella tallenteet uudelleen ilman suoran lähetyksen ongelmia. Niin, nyt voi keskittyä musiikkiin lankeamatta rupatteluun...

Viiden vuoden kuluttua tämän päivän uutuudet ovat esihistoriaa, ja nyt tuliterät tietokoneet ja mobiililaitteet joutavat museoon. Ken tänään yrittää päivittää viisivuotiaan rakkineensa ajantasalle, tietää kyllä sen. Nyt jo hymyilemme Internetin alkuajoille, joista on niin kovin, kovin vähän aikaa.

"Kukaan ei oo kukaan"

"Jo muinaiset Roomalaiset.." alkaa tämä postaus. Mietteet herätti Mm:n viimeöinen kirjoitus: Minä olen minä enkä kukaan muu Muistelut pitkästä työkaudesta Thaimaassa antavat Mm:n blogille erityisen viehätyksen ja mielenkiinnon.

Vanhin Suomea koskeva asiakirja on säilynyt 1100-luvulta. Siirtyminen rautakaudesta keskiaikaan tapahtui Ruotsin vallan alla 1200-luvulla. Kirkko määräsi kansalaiset ripille, ja alkoi vähitellen pitää kirjaa jäsenistään. - Samaan aikaan rakennettiin nykyisessä Thaimaassa upeita kaupunkeja temppeleineen.
    Kirkonkirjoista alkoi väestökirjanpito kuten tiedämme. Tänään jokaisella kansalaisella on sosiaaliturvatunnus. Mm kertoo, että näin ei välttämättä ole Thaimaassa.
    Jokainen suomalainen on siis todistettavasti olemassa, ja joutuu sen myös tuon tuostakin osoittamaan muovisella kortillaan. Junnu Vainio ilmaisi huolensa tuosta numerosta 1980-luvun taitteessa:

"Mut', jos on mikroprosessori pimeä, ei mulla ole numeroa, nimeä."
(Kukaan ei oo kukaan)

Ennustus on pessimistinen, mutta osuu kerrassaan naulankantaan toisessa säkeistössä, vaikka Internet alkoi vasta vuosikymmentä myöhemmin hiipiä koteihin.

"Sinä, jos vain tahdot minut pikaisesti kohdata,
samaan näyttöruutuun heti koodisi vain johdata."

Nyt me blogistanian kansalaiset olemme aivan hukassa, jos mikroprosessori on pimeä. Ei ole identiteettiä, ei nimeä. Mitä ajattelevat Facebook-kaverit, kun minua ei näy! Olen aivan yksinäni, kun en tapaa blogituttujani kokonaiseen päivään. Viikko aiheuttaa jo ahdistusta.

Ei huolta! Nimimerkkini elää omaa elämäänsä, se on kaikissa välimuisteissa, Google löytää minut kaikkialta missä en edes itse muista käyneeni. Kolkko totuus on se, että monet blogit eivät päivity siksi, että kirjoittajaa ei enää oikeasti ole olemassa. Yhtä sellaista säilytän kirjanmerkeissäni, se kiehtoo oudolla tavalla. Internetissä on toinen elämä.

Sivupersoona blogissa on ehkä pientä jos vertaa pelimaailmaan. Uutiset kertovat jopa oikeustuomioista,joita on langetettu identiteettivarkauksissa tai muissa väärinkäytöksissä. Todellisuuden ja internetin raja häipyy monilta ihan oikeasti.

Blogimaailmaa leimaa luottamus: jokainen nimimerkki on oikeasti se, joka kertoo olevansa. Ainakin siinä joukossa, jonne olen oman naamani laittanut lukijaksi. Monet kirjoittavat myös oikealla nimellään, sillä saattaa olla ammatillista merkitystä. Nimimerkki ehkä antaa suuremman vapauden käsitellä kiperiä kysymyksiä vahingoittamatta vaikkapa omaisiaan.

Minulle Internet on suuri rikkaus, kunhan muistan pitää pään kylmänä ja selvänä. Kaikki tieto on tarjolla, ja voin toteuttaa luovuuttani monin uusin tavoin. Riippuvaisuusoireita kavahdan, sammutan koneen ja lähden ystävän kanssa konserttiin, oikeasti.
Minä olen Minä ja ystäväni on Sinä :) Kuten Mm:n 8-vuotias lapsenlapsi vastaansanomattomasti filosofeeraa.

Näitä mietin matkatessani vaikkapa Thaimaahan, salkkumikro repussa. Kenties kohtaan ihmisiä, joilla ei ole sosiaaliturvanumeroa, mutta sydän paikallaan.

Mitä oli ennen internettiä?

Ennen internettiä oli tietokoneita! Näppäriä kodinkoneita, jotka syrjäyttivät vähitellen kirjoituskoneen. Tulostin oli tietenkin tärkeä lisuke. Ja kivoja ohjelmia alkoi ilmaantua kortistojen ja arkistojen laatimiseen. MacPaint, piirustuohjelma oli hauska jo mustavalkoisena.

Kuva: "Kottaraisenpönttö" -ensimmäinen Maccimme 1990

Olisipa mukava saada juttuseuraa aiheesta, niistä jotka muistavat! Tai niistä, jotka ovat kuulleet mummoltaan ;)

Opiksi ja ojennukseksi

Viimeksi kotosalla istahdin illansuussa ihanan iMaccini ääreen. Rakas puoliso pistäytyi ojentamassa pikarillisen kirkasta sydämen vahvistukseksi.

Sormeni hyppelivät kevyesti ihanalla langattomalla näppikselläni. Yhtäkkiä käsi teki tahattoman huitaisevan liikkeen, kuului kilahdus ja kiljahdus! Pikarin koko 4 cl sisältö oli hulahtanut arvaatko mihin! - En ryhtynyt näppistä nuolemaan, vaan kuivaamaan raivokkaasti. Myöhemmin sain neuvoja, että olisi heti pitänyt viedä suihkuun. Ehkä pilailivat vahingonilossaan...

Laite kerkisi imaista kunnon huikat, ja villiintyi aivan julkeaksi. Se ryhtyi suoltamaan omia aikojaan ties mitä hölynpölyä vakavahenkiseen viestiini. Suljettuani kirjoitusikkunan ryhtyi se tuhoamaan työpöydän kuvakkeiden tiedostonimiä minkä kerkesi. Vasta pattereiden kaataminen pöydälle sai juopuneen sammumaan.
Siinä sitten nolona muistelin entisen oravan lausumaa slogania:-Käpy olis vaan ei hampaita...

Oletkos yrittänyt surffata ilman näppistä? Hyvinhän se sujuu, kunnes pitää vaikkapa painaa enteriä päästäkseen eteenpäin. Mutta varmaankin kasvattavaa on pysytellä mykkänä, ja jättää vastaamatta viesteihin vaikka kuinka halkeaisi.

En kuitenkaan antanut periksi, vaan jo päivän päästä rupesin tutkimaan eikö koneen uumenista löytyisi hätäratkaisua. Se löytyi! Järjestelmäasetuksista löytyi virtuaalinen näppäimistö. Siis kuva näppiksestä, jota voi käyttää klikkaamalla hiirellä kirjaimia, ja etenkin sitä kaivattua enteriä! Hidasta kuin tekstarin tekstaaminen, mutta mahdollista.

Kakkosasunnossa odottaa läppäri. Tänne saavuttuani otin selvää, löytyisiko sama myös Windowsin uumenista, ja löytyihän se heti haulla 'näppäimistö'. Tuossa se nyt kelluu työpöydällä, nimi on OnScreen-näppäimistö.

Vielä viimeinen vinkki:
Puoliso kävi heti arkena hankkimassa mulle uuden näppiksen ja arvaatkos mitä muuta:
Pienessä paketissa on silikoonista valmistettu täysin umpinainen näppiksen suojus: iSkin Arctic ProTouch Protector. Otin lahjan nöyränä ja häpeissäni vastaan. Vaikka olen päättänyt lopettaa näppäimistön huuhtelun iltajuomalla, suojaa se toki pölyltä ja patinalta. Kunhan pääsen kokeilemaan.