maanantai 22. huhtikuuta 2019

Lintujen lumoissa



Ei, en ole siirtynyt tuonilmaisiin. Tämä tiedoksi mahdolliselle seuraajalleni...Edellisen Valon juhla-postauksen jälkeen olen ehtinyt jo kahdesti viettää kuukauden Thaimaassa. Mukana on ollut kamera ja maalausvälineet. Luulin jättäneeni taidehommat, mutta nyt olen osallistunut jo kuuteen Kotkan Taideseuran näyttelyyn, ja oma näyttely on tulossa 13 vuoden paussin jälkeen. Kaikki on lintujen syytä!  Linnuista näytänkin postanneeni täällä jo toissa vuonna. 
   Aluksi piirsin lintuhavaintojani digitaalisesti, ja tarkoitus oli käyttää niitä vain verkkojulkaisuissa. Aineeton taide miellytti kovin. Vanhana graafikkona sitten innostuin tulostamaan piirroksiani taidepaperille. Materiaalit ja menetelmät ovat kehittyneet niin, että vedosten säilyvyyteen voi luottaa.
   Vasta vuosi sitten otin esille unohtuneet pastelliliituni, ja se oli menoa. Näistä olenkin kertonut toisessa blogissani Kuvitukset.


Näyttelymainoksen on laatinut Kotkan Taideseura ry:n sihteeri Katja Saastamoinen. Pastellimaalaus esittää kauluskottaraista, jota tarkkailin Chiang Maissa.

Tervetuloa näyttelyyn!

torstai 9. marraskuuta 2017

Valon juhla

Loy Krathong festival in ChiangMai 2017 from Marjatta Huuskonen on Vimeo.

Loy Krathong-juhlaa vietetään Thaimaassa vuosittain täydenkuun aikaan. Panin merkille monia turistibusseja ChiangMaissa, sillä täällä juhla on näyttävin. Väkijoukko oli miltei läpitunkematon juhlapaikoilla. Lauantaina Naa ja minä pyrimme Navarat-sillan yli kohti juhlakulkueen reittiä. Silta oli yksi luvallisista taivaslyhtypaikoista. Tuulenpuuskat tekivät lyhtyjen lähettämisen suorastaan haasteelliseksi. Lievä kauhuntunne ei ollut kaukana, kun lyhtyjen polttimot loimottivat joka puolella tungoksessa. Milloin oli väisteltävä maassa kytevää silkkipaperikasaa, milloin kohti lentävää lyhtyä. Kalifornialaispariskunta yritti turhaan saada lyhtyään nousemaan. Tuulenpuuska painoi sen lommolle aina uudelleen. Naa ryhtyi tottunein käsin auttamaan, ja niin lähti onnellisten juhlavieraiden lyhty viimein kohti korkeuksia.  Sähköjohdoissa tuulen alla lepatti liekehtiviä lyhdynraatoja. Korkeat puut jokivarressa olivat kuin jättimäisiä joulukuusia loimuavin koristein. En silti kuullut palosireenien ulvontaa. Tämä oli siis aivan normaalia...
    Mutta taivainen  näky oli lumoava! Lyhdyt vievät huonon onnen ja väärät teot pois, unohduksiin. Sama tarkoitus on kelluvilla lyhdyillä, kratongeilla, joita Ping-joen rannoilta laskettiin virran vietäväksi.

Juhlakulkueen vaunut vierivät suoraan Tuhannen ja yhden yön saduista. Kännykät myös hehkuivat väkijoukossa kuin pienet hassut lamput. 
Videoon olen pominut välähdyksiä juhlinnasta. 


Yksinäinen kratong, kelluva lyhty, seuraavana aamuna

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tervaleppälehdossa




Sapokanlahdella sinisorsat uiskentelevat värikylvyssä. Jatkan matkaa kohti Tervaleppälehtoa. Syksyn tullen metsän linnut on taas helpompi havaita. Alkukesän huumaava äänimaisema on muisto vain. Turhaan yritin kesäkuussa saada kiikariini satakielen, jonka helkyntä soi mustarastaiden säestämänä  ylimpänä. Haaleanvärinen lintu kätkeytyi tuuheaan lehvistöön. Nyt raakkuvat varikset, harakat ratisevat, naakat kirahtelevat.  Tikan nakutus paljastaa sen sijainnin helposti. Luottavaiset tiaiset sirkuttelevat kulkijan ympärillä. Sinitiainen tulisi kädelle, jos olisi pähkinöitä mukana. Nyt tuotan pettymyksen, pähkinät unohtuivat. Ohitan kuraisella polulla tyttösen, jonka kädelle lehahtaa tiaisia vähän väliä, isän valokuvatessa. Muistuu mieleen lapsuuden kävelyretket isän kanssa  Helsingissä. Hietaniemen hautausmaan tiaiset olivat yhtä kesyjä.

Tilhiä kaipailen mutta vain räkättirastasparvet näen ja kuulen pihlajanmarjojen kimpussa. Tilhen lasimaista helinää yritän nyt päiväretkilläni kuulostella. Tuokin tuttu lintu vielä puuttuu vuoden 100-listalta. Suomen BirdLifen hauska hanke on innostanut uusia bongareita lintuharrastuksen pariin. Oma listani ei vielä yllä tavoitteeseen: 77 havaintoa. Voisinpa laskea mukaan matkoilla kohtaamani lajit, mutta kyse on tietenkin Suomen linnuista. Vielähän tätä vuotta riittää...






50-luvun tyttö Helsingin Hietaniemessä

torstai 14. syyskuuta 2017

Nokkelat lokit




Luulin lokin pudottavan saliinsa vahingossa, mutta erehdyin. Yhä uudelleen näen miten suuri  lokki kaartelee rantakivikon yllä ja mäiskäyttää yks kaks simpukan sopivaan paikkaan. Sitten vauhdikas syöksy nauttimaan ateriaa, ennen kuin muut ehtivät paikalle.

Lokit tuntuvat kotoisilta linnuilta, samanlaisilta kuin kotinurkillakin, mutta eivätpä kaikki olekaan. Vain kalalokki näyttäisi olevan tuttu myös BC:n rannoilla.— Tuo simpukansärkijä on nimeltään amerikanisolokki. Nuorta naurulokkia muistuttava on kuusilokki (juhla-asussa sen pää on musta). Englanninkielinen nimi Bonaparte's Gull ei viittaa Napeleoniin vaan hänen veljenpoikaansa, joka oli ornitologi. Ja tuo, jolla on musta rengaskuvio nokassaan, on tietenkin rengasnokkalokki.

 Täältä löytyy piirustukseni amerikanisolokista: Kuvitukset

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kalkkunakondori

Turkey Vulture

Turhaan toivoin näkeväni valkopääkotkan, joka on edellisillä reissuilla ollut tuttu näky taivaalla. Ne viihtyivät nyt jossakin muualla. Suuria lintuja leijaili taivaalla usein, ja valokuvailin niitä ahkerasti. Sain tietää, että ne ovatkin kondoreita, kalkkunakondoreita! Ja että niitä ei pidä sekoittaa korppikotkiin. Kondoreita tavataan vain Uudessa maailmassa. - Onnistuinpa viimein kohtaamaan nuo rumilukset rantakokouksessa ja vieläpä hiipimään aika lähelle. Vai ovatko ne rumia? Facebook-kaverini kommentoi että eivät ole! "Niiden mielestä ihmiset ovat rumia" :) Suloisen pikkiriikkisen kettukolibrin jälkeen esittelen siis valtavan, rumankauniin raadonsyöjän, kalkkunakondorin.

 

 


Piirsin kalkkunakondorin: Kuvitukset

tiistai 29. elokuuta 2017

Kettukolibri


Rufus Hummingbird

Matala pörähdys, kolibri on lähellä! Tuossa se leijuukin melkein vieressä, metrin päässä, kadoten kohta viekkaat silmät välähtäen.  En ehdi kurkottaa kameraa pation pöydältä. Tapaaminen saattoi olla kesän viimeinen, kettukolibrit muuttavat varhain. Onneksi olen jo ehtinyt saada siitä runsaasti   kuvia Maryn puutarhassa, kaukaisessa saaressa British Columbian rannikolla. Viime vierailustamme on jo neljä vuotta, ja varmasti silloinkin kirjoitin kolibreista. Pojan perhe ei voi olla huomaamatta, että olen entistäkin hullaantuneempi noihin lumoaviin pörrääjiin. Valitettavasti myös talon kissat rakastavat kolibreja, ja siksi niitä ei houkutella pihalle ruokintalaitteella. Vahdimme siis punaisia kukkaistutuksia, kissat ja minä... 

 
 



Täältä löytyy kolibrimaalaukseni: Kuvitukset

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Ärhäkät äidit

 
Telkkä poikasineen viettää rauhallista aamupäivää lahdenpohjukassa.
    
    

Mutta kukas tuolla lähestyy? Nokikana! Se on jättänyt poikasensa kaislikon suojaan 
ja kiljahtelee nyt uhkaavasti. Nokikana hyökkää kuin raivotar kohti telkkäperhettä.
Loisketta, räpistelyä, kiljuntaa, kaakatusta. Voin rauhassa räpsiä kameraani, kukaan ei huomaa.

    
    

Telkkä yrittää antaa takaisin, mutta katsoo viisaammaksi poistua. Poikasien keräilyssä onkin puuhaa,
sillä ne osaavat ketterästi sukellella.  Ensimmäinen jo löytyi. — Pysykää omalla puolella, kiljuu nokikana.

 
Myös nokikana keräilee poikasiaan. Rauha palautuu.