maanantai 13. helmikuuta 2012

Matkapäiväkirjasta


Näköala ikkunastamme

Heräsimme yöllä kaameaan pamaukseen. Kohta niitä seurasi lisää, ja ikkunanluukkujen raoista salamoiden leimahdukset pääsivät huoneeseen. Samalla tajusin missä olemme: Vallettan keskiaikaisessa kivikaupungissa. Ukkosen kaiku oli aivan toisenlainen kuin kotimaassa, mureasti vierivä jälkikaiku puuttui. Kuin ampuisi kalliosaaren kappaleiksi jättiläistykillä. Olo tuntui silti turvalliselta vahvojen kiviseinien suojassa, ja nousin ikkunan ääreen ihailemaan näytelmää. Kunpa tämä tietäisi sään lämpenemistä, sillä täällä on kylmä. Ei niin kylmä, kuin läheisessä Italiassa, mutta maltalaisille harvinainen kokemus.Asuntoja ei ole rakennettu suojaamaan kylmyydeltä, vaan pikemmin kesän tukalalta kuumuudelta.

Mitä tiesin Maltasta ennen matkaamme? — Napoleonin vierailun. — Maltan ritarit. — Tiesin kivimuurit. Mutta en tiennyt niiden valtavuutta ja kauneutta. En tiennyt, että koko pääkaupungin, Vallettan, ehtii kiertää parissa tunnissa viivytellen ja valokuvaillen, ja että jyhkeät kalkkikivimuurit kätkevät keskiajalla pystytetyn ja barokkityyliin viimeistellyn rakennustaiteen elävän museon. Koko saari on kellervää kalkkikiveä, ja siitä on rakennettu kaikki, myös uudet rakennukset toisissa kaupungeissa.

On jännittävää tutustua uuteen kohteeseen löytöretkeilijänä, ja jälkeenpäin etsiä tietoa siitä, minkä on löytänyt. Vasta kuudentena päivänä maltoimme retkeillä maaseudulla, sillä kaupungissa riittää tutkittavaa. Ennen museoita on kiehtovaa solahtaa väkijoukkoon. Erotanko kuka on turisti, kuka saarelainen? Asukkaat tietenkin sen erottavat, ja he ovat ystävällisiä, sydämellisiäkin. Kaikki puhuvat englantia, vaikka äidinkieli on malta. Kaupunkilaiset pukeutuvat tyylikkäästi, vanhat rouvat pääkadulla ovat kuin juuri kampaajalta tulleita, ja herrat käyttävät pikkutakkia tai pitkää ulsteria. Nuoriso  näyttää samalta kuin muuallakin, värikkäitä kampauksia, tiukkoja farkkuja, saapikkaita,  piikkikorkoja.

Mutta missä on supermarket? Asumme omassa taloudessa, ja pitäisi löytää ruokakauppa. Herkkukauppoja ja kioskeja on joka korttelissa, tuoksuvia piirakoita, leivoksia, vastaleivottua leipää. Mutta yhtäkkiä ne kaikki ovat kadonneet kuin kangastukset, ja kadut tyhjenevät väkijoukoista. Ei näy edes suljettuja ovia, ei mitään. Puotien paikalla on huomaamattomia ruloseiniä. Siestaa vietetään yhdestä neljään. Sitten elämä palaa kaduille.

Onneksi löydämme herkkupuodin, joka on koko päivän auki. Se näyttää pieneltä; kierreportaat vievät ylös ja alas. Sieltä löytyy kaikki. Mutta ei ostoskärryjä, ja koritkin ovat oikeita punoskoreja. Ei värikkäitä muovikasseja, vaan sieviä mustia kangaskasseja, jos oma unohtui kotiin. En ole koko aikana nähnyt katukuvassa ensimmäistäkään kirjavaa muovikassia. (Mustista roskapusseista ehkä kerron toiste.)

Kahdeksantena päivänä maltoimme palata sisään viettämään siestaa, ja näin sain koottua nämä mietteet. Edellinen lyhyt postaus Kivaa! kertoo apostoli Paavalin  juhlapäivän tunnelmista kaduilla, kuten tämäkin kuva:




sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Kivaa!




Apostoli Paavalin haaksirikon juhlapäivä Vallettassa 10.2.2012 MH

Totta vai unta:
Maltalla lunta!
Valkoista viskaa
kaikkien niskaan

Lapset ja rummut
torvet ja mummut
juhlia jaksaa
Paavalin matkaa


Valokuvatorstain ja Runotorstain 234. aihe on 'Kiva'.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Piuhoista ja ergonomiasta



Arleena kertoo blogissaan Arleenan sanomat  työhuoneestaan. Viihtyisä kuva kertoo, että sisustajan kodissa ollaan. Voin uskoa, että hänkin vihaa johtoja ja piuhoja, joita  työpisteessä ei voi välttää. Myös työtuolista on puhetta, eikä se ole turha aihe ollenkaan. Niinpä päätin paljastaa omat salaisuuteni ja pulmani. Jos vaikka joku saisi itselleen vinkin, tai tarjoaisi minulle neuvoja.

Sijoitin Mäkkini työpöydän nurkkaan. Johtomylläkkä on sen takana. Seinän pistorasia on niin syvällä pöydän alla, ettei edes salamavalo poimi sitä näkyviin. (Tunnustan, että pöydän alla on pari laatikkoa: keramiikkaa ja vinyylilevyjä.) Ylijännitesuojana toimiva virranjakaja pilkistää näytön takaa vasemmalta, siinä on paikka kuudelle pistokkeelle. Vain hiiri on langaton. Näppiksen ja Bamboo-piirustuspöydän usb-piuhat luikertelevat pöydällä, mutta varsinainen tappura on piilossa ulosvedettävän näppislevyn pimennossa.  Tulostimen takana näkyy ulkoinen kovalevy. Macbookin laturi oleskelee myös nurkassa. Olen aika tyytyväinen tähän järjestelyyn, vaikka inhoan niitäkin vähiä johtoja, jotka ovat näkyvissä.

Isoin ongelma minulle on ollut ergonomia. Ostettuani  iMacin yli kolme vuotta takaperin, jouduin ensi töikseni hankkimaan työlasit. Niskat meinasivat nyrjähtää tiiraillessani isoa näyttöä liukuvilla kaksiteholaseillani. Samasta syystä oli työtuoli nostettava yläasentoon, eikä sekään meinaa riittää, jotta katseen suunta olisi oikeanlainen. Ja siitä taas seurasi, että jalkojen alle oli hankittava jakkara.
     Entä näppis? Paljon kirjoittava tietää, että käsien on laskeuduttava eikä noustava näppäimille. Minulle lyhytselkäiselle se on aina ollut pulma. Tavallinen pöytä on aivan liian korkea, vaikka tuoli olisi yläasennossa. Mies keksikin oivan ratkaisun! Hän löysi aarrekokoelmistaan pöydän alle kiinnitettävän  levyn, jonka voin myös työntää pois tieltä ruvetessani piirtämään piirustuslevyllä.

Tässä siis työpisteeni pulmineen ja innovaatioineen. Macbook lojuu milloin missäkin, ja muuttuu tarpeelliseksi matkoilla. Ergonomiasta ei kannata puhua... Kotona sitä tulee käytettyä surffailuun ja tykkäämiseen Facebookissa, aamukahvin  ohella (sanomalehden puutteessa) tai telkkarin mainoskatkoilla. Asentona on usein sohvalla loikoilu.

Kuinka sain noin siistin kuvan työpisteestäni? Kas, siirsin kyynärpäällä muun rekvisiitan kauemmaksi. Tavallisesti näyttää tältä:

Päätoimisen harrastajan työpöytä. Etsi kuvasta tietokone!