 |
| Näköala ikkunastamme |
Heräsimme yöllä kaameaan pamaukseen. Kohta niitä seurasi lisää, ja ikkunanluukkujen raoista salamoiden leimahdukset pääsivät huoneeseen. Samalla tajusin missä olemme: Vallettan keskiaikaisessa kivikaupungissa. Ukkosen kaiku oli aivan toisenlainen kuin kotimaassa, mureasti vierivä jälkikaiku puuttui. Kuin ampuisi kalliosaaren kappaleiksi jättiläistykillä. Olo tuntui silti turvalliselta vahvojen kiviseinien suojassa, ja nousin ikkunan ääreen ihailemaan näytelmää. Kunpa tämä tietäisi sään lämpenemistä, sillä täällä on kylmä. Ei niin kylmä, kuin läheisessä Italiassa, mutta maltalaisille harvinainen kokemus.Asuntoja ei ole rakennettu suojaamaan kylmyydeltä, vaan pikemmin kesän tukalalta kuumuudelta.
Mitä tiesin Maltasta ennen matkaamme? — Napoleonin vierailun. — Maltan ritarit. — Tiesin kivimuurit. Mutta en tiennyt niiden valtavuutta ja kauneutta. En tiennyt, että koko pääkaupungin, Vallettan, ehtii kiertää parissa tunnissa viivytellen ja valokuvaillen, ja että jyhkeät kalkkikivimuurit kätkevät keskiajalla pystytetyn ja barokkityyliin viimeistellyn rakennustaiteen elävän museon. Koko saari on kellervää kalkkikiveä, ja siitä on rakennettu kaikki, myös uudet rakennukset toisissa kaupungeissa.
On jännittävää tutustua uuteen kohteeseen löytöretkeilijänä, ja jälkeenpäin etsiä tietoa siitä, minkä on löytänyt. Vasta kuudentena päivänä maltoimme retkeillä maaseudulla, sillä kaupungissa riittää tutkittavaa. Ennen museoita on kiehtovaa solahtaa väkijoukkoon. Erotanko kuka on turisti, kuka saarelainen? Asukkaat tietenkin sen erottavat, ja he ovat ystävällisiä, sydämellisiäkin. Kaikki puhuvat englantia, vaikka äidinkieli on malta. Kaupunkilaiset pukeutuvat tyylikkäästi, vanhat rouvat pääkadulla ovat kuin juuri kampaajalta tulleita, ja herrat käyttävät pikkutakkia tai pitkää ulsteria. Nuoriso näyttää samalta kuin muuallakin, värikkäitä kampauksia, tiukkoja farkkuja, saapikkaita, piikkikorkoja.
Mutta missä on supermarket? Asumme omassa taloudessa, ja pitäisi löytää ruokakauppa. Herkkukauppoja ja kioskeja on joka korttelissa, tuoksuvia piirakoita, leivoksia, vastaleivottua leipää. Mutta yhtäkkiä ne kaikki ovat kadonneet kuin kangastukset, ja kadut tyhjenevät väkijoukoista. Ei näy edes suljettuja ovia, ei mitään. Puotien paikalla on huomaamattomia ruloseiniä. Siestaa vietetään yhdestä neljään. Sitten elämä palaa kaduille.
Onneksi löydämme herkkupuodin, joka on koko päivän auki. Se näyttää pieneltä; kierreportaat vievät ylös ja alas. Sieltä löytyy kaikki. Mutta ei ostoskärryjä, ja koritkin ovat oikeita punoskoreja. Ei värikkäitä muovikasseja, vaan sieviä mustia kangaskasseja, jos oma unohtui kotiin. En ole koko aikana nähnyt katukuvassa ensimmäistäkään kirjavaa muovikassia. (Mustista roskapusseista ehkä kerron toiste.)
Kahdeksantena päivänä maltoimme palata sisään viettämään siestaa, ja näin sain koottua nämä mietteet. Edellinen lyhyt postaus Kivaa! kertoo apostoli Paavalin juhlapäivän tunnelmista kaduilla, kuten tämäkin kuva:
