Kun ystävämme Naa kutsui mieheni ja minut viettämään helmikuista uudenvuodenjuhlaa kotiseudullensa Mae Fa Luang-kylään, emme lainkaan tienneet mitä oli odotettavissa. Tietenkin kiehtoi ajatus matkasta luonnonkauniiseen vuoristoon, mistä edellinen reissu Waween kylään oli hyvässä muistissa. Tiesin että Naa puhuu thain kielen lisäksi jotakin vuoristomurretta, mutta vasta nyt kiinnitin asiaan huomiota. Naa aikoi viedä meidät Lahu-heimolaisten juhlaan!
Niinpä tilattiin tila-auto kuljettajineen.Uudenvuoden takia se olikin vaikeaa, ChiangMaissa ei ollut ainotatakaan autoa vapaana. Lopulta poikamme ( joka työesteiden takia ei ehtinyt mukaan) löysi auton lähikylästä. Meitä onnisti, nuori kuski oli verraton ajaja ja huomaavainen myös. Naan lisäksi kyytiin tuli hänen pikkusiskonsa Naa-Va, joka oli tullut Bangkokista asti omaisiaan tapaamaan. Matka ChiangMaista kylään kesti nelisen tuntia, ja saman verran viivyttiin kylässä kunnes oli lähdettävä paluumatkalle.
Meidät toivotti tervetulleeksi Naan veli kolmine lapsineen, sekä ystävä, jota ensin luulin perheenjäseneksi. Olin valmistautunut oikeaoppiseen wai-tervehdykseen, mutta meille toivotettiinkin päättäväisesti käsipäivää! Maittava lounas , - riisiä, kanaa eri tavoilla, muhennosta, kasviksia, tarjottiin juhlapaikan lähettyvillä sijaitsevassa kodissa, jonka omistaja jäi arvoitukseksi. Veljen perhe oli saapunut läheisestä Chiang Raista, ja ystävä Bangkokista asti. Seuralaisemme istuivat lattialla kuten on tapana. Onneksi pöydän vieressä oli penkki, joten säästyimme voimistelulta.
Naa löysi kassistaan minulle kauniin juhlatunikan. Olin aivan hämilläni, varsinkin kun en löytänyt sanoja: —Onko tämä nyt sopivaa? Voisiko joku pahastua?
Naa osaa hiukan englantia, mutta tarkempaan neuvonpitoon tarvitaan tulkkia. Sellaista ei tällä reissulla kohdattu. Saimme kokea millaista on olla ummikko ja muukalainen. Yritin briljeerata vähäisellä thain-sanavarastollani, mutta minulle yritettiin opettaa ihan toisenlaisia sanoja, lahun kieltä, kuten aloin oivaltaa.
Olimme tosiaan juhlassa ainoat farangit. Tilaisuutta ei ollut järjestetty turistinäytökseksi. Missään ei näkynyt käsityö- tai matkamuistokioskeja, ainoastaan jäätelökioski oli tuotu paikalle kylän lasten iloksi.
Tie kiemurteli korkealle vuoren laelle, missä näkymät huikaisivat. Sinne oli pureutunut taloryhmä, joka on osa suurempaa Mae Fa Luangin kylää. Kylän keskusaukio oli peitetty aurinkosuojalla. Väkeä kertyi läheltä ja kaukaa, melkein kaikki kantoivat uljaasti kaunista heimopukuaan. Keskellä aukiota oli pylväs, joka oli koristeltu orkideoilla ja siansorkilla. Siansorkilla? — Sitä jäin ihmettelemään. Lahut ovat kristittyjä, joten merkitys lienee toinen kuin kuvittelin. Naa yritti sitä minulle selittää, mutta kielimuuri häiritsi. Ehkä löydän vastauksen.
Väkeä kertyy istumaan aukion ympärille. Koskahan juhla alkaa? Kuin vaivihkaa ilmaantuu paikalle puhallinsoittajia kiertelemään ja kokeilemaan soittimiaan. Soittajia tulee lisää, ja ykskaks liittyy rinkiin juhlaväkeä, vähitellen, ja tanssi alkaa. Rytmi on hypnoottinen. Kovaäänisistä alkaa kuulua puhetta. Siitäpä ei vierailija saa tolkkua.
Ihailen tanssia ja otan valokuvan pukuni taidokkaasta helmasta. Yhtäkkiä minut vedetään mukaan piiriin. Mies nappaa kuvan, kun yritän sovittaa askeleeni vaikeisiin kuvioihin. Muutenkaan en taida sulautua joukkoon... Saan silti ystävällisiä hymyjä.
Ennen juhlaa kiertelimme kylässä. Yhden talon ulkokeittiössä oli maissikakkujen valmistus menossa. En sentään ruvennut opettelemaan, kuten TV:n matkajuontajilla on tapana... Maissin jauhaminen suoritettiin käsin. Sain viemisiksi pussillisen valmiiksi paistettuja leipäsiä. Maku ja varsinkin rakenne oli merkillinen, määrittelemätön...
Tanssi taisi jatkua tunteja. Naa oli suunnitellut meille yllätyksen, joten hiippailimme pois juhlapaikalta ja kiipesimme autoon. Luvassa oli vierailu kylän kuuluisaan, upeaan puutarhaan nimeltään
Doi Tung. Se onkin jo
uuden kuvareportaasin aihe.
