Vanhan rouvan huomioita

Tennesee Williamsin näytelmässä 'Viettelyksen vaunu' vaalea kaunotar Blanche DuBois (Vivien Leigh) kokee ankaran nöyryytyksen. Rakastettu huomaa hänen kasvoissaan ryppyjä, hän ei ole enää nuori! Kohtaus on viiltävän armoton Elia Kazanin ohjaamassa elokuvassa, jonka YLE Teema esitti äskettäin. Pahempaa ei voi kauniille naiselle tapahtua. Rakastajan havainto täydentää lopullisesti syntisen menneisyyden paljastumisen, jättää sen jopa varjoonsa.

Ensin tuumasin että onpa vanhanaikaista, mutta hetkinen! Sehän oli vasta alkua. Tänään Blanche DuBois rientäisi plastiikkakirurgille, ja muotoiluttaisi naamansa vielä monta kertaa, ennen lopullista rupsahtamista. Kohtaus oli vasta alkusoittoa tämän päivän nuoruuden palvonnalle. Ennen filmitähtien aikaa naisen sopi vetäytyä syrjään tietyssä iässä. -Muistaisinpa, mistä vanhasta käytösoppaasta löysin maininnan, että yli 50-vuotiaan naisen ei missään tapauksessa sovi tanssia. Se olisi kavaljeerille mitä kiusallisinta. -Tänään mummot bailaavat siinä kuin vaaritkin :-)

En kuitenkaan kirjoita enempää silikooneista, kropan korjailusta enkä kasvojen kohotuksista. En myöskään puhu hevosurheilusta, jääkiekosta enkä benjihyppäyksestä. En syyllisty siihen virheeseen, että leimaan toisten harrastukset naurettaviksi, koska en itse ymmärrä niistä mitään. Arvelen vain, että nuorennusleikkaukset kertovat ikiaikaisesta ponnistelusta ikuisen elämän saavuttamiseksi. Jokainen joutuu kohtaamaan vanhenemisen, jos elää pitkään. Onhan se naiselle kovaa, kun on tottunut olemaan sievä...

Olenhan minä ilman muuta vanha, jos vertailee. Ylenkatson syvästi ilmaisuja: - ikäihminen, ikääntynyt, seniorkansalainen, harmaa pantteri. Onko se erityisesti suomalaiselle mentaliteetille ominaista, että kaikelle on keksittävä kiertoilmaisu? Alkaen siitä, että pyhän karhun nimeä ei saanut lausua, ja siksi keksittiin 200 synonyymia. Vanha rouva on oikein sopiva nimitys itselleni, vaikka se minua hiukan naurattaakin. Jutussani kerron miksi. Ehkä kerron asioita, joita muutkin ovat kertoneet. Ne muuttuvat todeksi vasta sitten, kun osuvat omalle kohdalle.

Lukekaa vaikka Heli Laaksosen runo: Mummuks tahtomine
Se on aivan riemastuttava ja sympaattinen nuoren ihmisen näkemys naisihmisestä vanhana.

Vaikka menoani ei lainkaan häiritse se, että olen nettiyhteisöissä vanha, olen siitä harmissani että on vaikea löytää ikätovereita täältä. Etsin Facebookista koulukavereitani, mutta löydän heidän lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Hyvä niinkin :-)
Kuulun ikäluokkaan, joka on elänyt suurimman osan elämästään ilman internettiä. Joka vielä saattoi vältellä tietokoneen käyttöä työpaikallaan. Perheen nuorison ansiosta itse pääsin kelkkaan mukaan jo ennen kuin hiiri keksittiin, ja olen innoissani seurannut kehitystä.

Monet ystäväni torjuvat päättäväisesti kaiken houkuttelun netin pariin, ja on aivan mahdotonta selittää mitä heiltä kenties puuttuu. Ehkä ei puutukaan mitään. Sellaista ei kaipaa, mistä ei tiedä. Mutta vietävästi heitä suututtaa, kun joka paikassa mainitaan www...

Mikäs minä olen toisia neuvomaan. Vaikuttimeni ovat aivan itsekkäitä. Haluaisin pitää heihin yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia useammin kuin kolme kertaa vuodessa lounaalla kiinalaisessa ravintolassa. (Niin mukavaa kuin se onkin.) Tilanne on nyt se, että kaukaiset ystävät ovat tulleet läheisemmiksi kuin läheiset. Olisin hukassa ilman internettiä, sillä lapseni asuvat toisella puolella maapalloa, ja ystävänikin ympäriinsä. Se joka ei suostu sähköpostiin, jää joulukorttien varaan.

Olenkin iloinen kuin maallikkosaarnaaja jokaisesta vanhasta, joka uskaltaa heittäytyä uutta opimaan. Onhan heitä, kurssitarjonnasta päätellen.

Ja ne kolme ihanaa leikkitoveria, jotka mainitsen jutussani, ovat löytyneet uudelleen, arvaatteko miksi ;-)

Villamussalo 2008: Olenko vanha?

Digikuvailua

Syksyllä innostuimme kumpikin, Mies ja minä, vaihtamaan kännykät uusiin. Tällä kertaa hankimme samanlaiset, onhan kiva vertailla ja opiskella yhdessä. Minua houkutti kehittyneemmät video- ja kameratoiminnot. Valintamme oli N96.

Digikuvaukseen siirryin kymmenen vuotta sitten. Kannoin painavaa Nikoniani repussa reissuillamme, kunnes sain puhelimeksi mallin N73. Kännykkäkuvien halveksuntani loppui siihen! Varsinkin lähikuvat puutarhassa yllättivät mukavasti. Sisäkuvaus jätti toivomisen varaa.

Nyt olen opiskellut uutukaistani tasan kaksi kuukautta, ja sen kunniaksi ottanut sen myös puhelimena käyttöön. -Kas, voiko sillä myös soittaa? Minun ikäluokassa tavallista leukailua...

Ihan mainio monitoimilelu. Bussimatkalla luen ajankuluksi sähköpostit, siivotessa kuuntelen radiota kuulokkeilla. Paikannan itseni kartalta jos meinaan eksyä. Näytän kavereille hienoja tuubivideoitani ;-) Kalenteri muistuttaa synttärit ja menot. - Ilman tuota kaikkea olen hyvin pärjännyt tähä asti, mutta mikäpä siinä. Aivot pysyy virkeinä kun opettelee uutta.

Mutta se kamera! Räpsittyäni kuvia joulukuun kaamoksessa ja sisällä kalpeassa sähkövalossa, rupesin jo katumaan kauppojani. Kun olen tottunut, että automaattikamerat ovat luotettavia. Olen tottunut onnistumaan. Nyt ovat kaikki kuvani epäteräviä! Niitä ei saa edes Photoshopissa korjatuksi. Arvelin, että olen saanut viallisen kappaleen, koska kameratoimintoja kehutaan julkisuudessa.

Juolahti mieleen, että vika voi olla myös kuvaajassa. Niinpä houkuttelin puolison testausretkelle kauniina ja valoisana talvipäivänä. Kiinnitin erityistä huomiota tarkentamiseen, tarkentamisen lukitukseen ja laukaisemiseen. Siinä se on! Kameraan on saatava sormituntuma, sillä laukaisuhetki tuntuu epämääräiseltä, näppäin jotenkin elastiselta, sitkeältä. Kamera liikahtaa helposti laukaisun hetkellä. Kamera ei siis ole helppo, kuvaamista on opeteltava. Nolo havainto konkarille...

Ensimmäinen kuvausretki
(Mies luovutti aikaisemmin, koska rukkaset olivat liian tukevat. Pakkanen puri ankarasti paljaita sormia.)
Näitä kuvia en kovin paljon korjaillut Photoshopissa. Vastavalokuvien varjoja vaalensin iPhoton kuvankäsittelyohjelmassa.
Epäteräviä kuvia syntyi, jos kuvasin oksien läpi. Muuten olen tuloksesta huojentunut, ehkä tulen pärjäämään ja oppimaan lisää.
Eilen lähdin toiselle kuvausretkelle, vaikka sää ei houkutellut. Harmaata, märkää, innostaako mikään kuvia räpsimään.? Ja kas ihmettä, pilvet repeytyivät ja vetäytyivät taivaanrannan taakse kävellessäni metsän läpi. Aivan kotinurkilla, meren rannassa aukeni häikäisevä näkymä hämärään tottuneille silmilleni.
Vastavalokuvien siluetteja vaalensin varovasti Photoshopissa, muuten en koskenut mihinkään. Tai, no, yhtä horisonttia ihan pikkiriikkisen oikaisin...

Näyttää siltä, että yleiskuvissa N96 päihittää N73-mallin. Lähikuvien kanssa en vielä ole päässyt kunnolla vertailemaan. Luultavasti puutarhassani turvaudun oikeaan kameraan...

Kännykkä kulkee aina mukana, toisin kuin kamera. Siksi olen siihen mielistynyt. Tietenkään ei voi edes puhua samana päivänä kunnon järjestelmäkameroista. Näillä vehkeillä en voi uneksia lintukuvauksesta tai hyönteisten mikromaailmasta. Myöskään muotokuvaus ei kuulu repertuaariini. Mutta väittäisin, että kuvasta voi löytyä se jokin, vaikka se ei olisi teknisesti huippuluokkaa. Minulle tärkeintä kuvassa on todellisuuden dokumentointi ja sisältö, viesti. Saatan kelpuuttaa jopa rosoisen hutin, jos se täydentää tarinaa.

Opiksi ja ojennukseksi

Viimeksi kotosalla istahdin illansuussa ihanan iMaccini ääreen. Rakas puoliso pistäytyi ojentamassa pikarillisen kirkasta sydämen vahvistukseksi.

Sormeni hyppelivät kevyesti ihanalla langattomalla näppikselläni. Yhtäkkiä käsi teki tahattoman huitaisevan liikkeen, kuului kilahdus ja kiljahdus! Pikarin koko 4 cl sisältö oli hulahtanut arvaatko mihin! - En ryhtynyt näppistä nuolemaan, vaan kuivaamaan raivokkaasti. Myöhemmin sain neuvoja, että olisi heti pitänyt viedä suihkuun. Ehkä pilailivat vahingonilossaan...

Laite kerkisi imaista kunnon huikat, ja villiintyi aivan julkeaksi. Se ryhtyi suoltamaan omia aikojaan ties mitä hölynpölyä vakavahenkiseen viestiini. Suljettuani kirjoitusikkunan ryhtyi se tuhoamaan työpöydän kuvakkeiden tiedostonimiä minkä kerkesi. Vasta pattereiden kaataminen pöydälle sai juopuneen sammumaan.
Siinä sitten nolona muistelin entisen oravan lausumaa slogania:-Käpy olis vaan ei hampaita...

Oletkos yrittänyt surffata ilman näppistä? Hyvinhän se sujuu, kunnes pitää vaikkapa painaa enteriä päästäkseen eteenpäin. Mutta varmaankin kasvattavaa on pysytellä mykkänä, ja jättää vastaamatta viesteihin vaikka kuinka halkeaisi.

En kuitenkaan antanut periksi, vaan jo päivän päästä rupesin tutkimaan eikö koneen uumenista löytyisi hätäratkaisua. Se löytyi! Järjestelmäasetuksista löytyi virtuaalinen näppäimistö. Siis kuva näppiksestä, jota voi käyttää klikkaamalla hiirellä kirjaimia, ja etenkin sitä kaivattua enteriä! Hidasta kuin tekstarin tekstaaminen, mutta mahdollista.

Kakkosasunnossa odottaa läppäri. Tänne saavuttuani otin selvää, löytyisiko sama myös Windowsin uumenista, ja löytyihän se heti haulla 'näppäimistö'. Tuossa se nyt kelluu työpöydällä, nimi on OnScreen-näppäimistö.

Vielä viimeinen vinkki:
Puoliso kävi heti arkena hankkimassa mulle uuden näppiksen ja arvaatkos mitä muuta:
Pienessä paketissa on silikoonista valmistettu täysin umpinainen näppiksen suojus: iSkin Arctic ProTouch Protector. Otin lahjan nöyränä ja häpeissäni vastaan. Vaikka olen päättänyt lopettaa näppäimistön huuhtelun iltajuomalla, suojaa se toki pölyltä ja patinalta. Kunhan pääsen kokeilemaan.

Blogaten ja feissaten

Ystäväni Tiina, Suomalainen Virossa, on julkaissut blogissaan 'provosoivan kirjoituksen Facebookista'.

"They wanna send me to Facebook, but I say NO, NO, NO!"

Kävinkin lyhyesti kommentoimassa, koska ärtymyksen oli nostattanut hyvin tuntemani nimimerkki TM. Minulla on paha taipumus tunkea puun ja kuoren väliin, ja niinpä riensin Facebookissa haastattelemaan yhteistä kaveriamme. Haastattelu sujuu siellä näppärästi chattiruudussa, jolloin ei tarvitse odotella vastauksia kuten sähköpostissa. (Chatti on privaatti, kuten postilaatikkokin). Kirjoitan nyt yhteenvedon tähän. Siteeraan myös Tiinaa, koska hänen kirjoituksensa on julkinen. Jatkan siis Tiinan blogijuttua omassa varaventtiilissä.(Olisikohan näppärämpää jollakin foorumilla....?)

Tiina: "Jos joku onnistuu minut puhumaan ympäri, ja sellaistakin on tapahtunut, lupaan liittyä Facebookiin. Mutta perusteluiden tulee olla hyvät."

Minä: - Moi TM! Sinä olet taas lähestynyt Tiinaa FBsta käsin. Sano nyt suoraan, miksi Tiinan pitäisi liittyä sinne? Tässä on tilaisuutesi!

TM: -??? No katsos, hänhän on jo liittynyt.

Minä: -Sen hän tosiaan tunnustaa tehneensä 'heikkona hetkenä', ja syy on sinun!

TM: - Tunnustan. Myllynkivi kaulaani vaan! Silloin en vielä itsekään ymmärtänyt systeemistä mitään. Olin utelias, ja tuumasin että otetaan yhdessä selvää.

Minä: - Ja nyt hän katuu ilmiselvästi, koska Naamakirjasta sinkoilee kaikenlaista yhteyspyyntöä ja outoja ehdotuksia. Tosin se selvisi Tiinalle vasta kun hän siellä pistäytyi lopulta. Tämän verran Tiina kumminkin antaa periksi:

Tiina: "Mutta samalla kun Facebook ärsyttää minua, myönnän, että jotainhan siinä täytyy olla kuin puolet maailmasta on siihen hullaantunut.
Kertokaa te se minulle! Miksi minun pitäisi mennä Facebookiin?"

Minä:- No niin TM, annas kuulua!

TM: - Nyt sanon suoraan: Tiinan onkin ehkä syytä erota Facebookista! Muuten hänelle voi käydä niin kuin monelle: hän jää koukkuun! Hän huomaa ennen pitkää miten näppärästi siellä voi tervehtiä kavereitaan ja nähdä yhdellä silmäyksellä heidän päällimmäiset kuulumisensa. Hän voi löytää lapsuudenkaverinsa, tai jonkun muun kadonneen aarteen. Olen varma että kavereita alkaisi ropista heti kun hän laittaisi sinne nätin naamansa, ja siinä sitä oltaisiin! Kaverit löytäisivät hänen hienon bloginsa, ja kohta hän hukkuisi kommentteihin. Eikä hotelliakaan varmaan kannata mainostaa liikaa, muuten kapasiteetti ei riitä...
Siis tämmöiset terveiset: peräänny Tiina, ennenkuin on myöhäistä!

Minä: - No jopas nyt pyörrät puheesi kaiken jälkeen. Olet kumminkin toistuvasti häntä sinne pyydellyt. Miksi?

TM: - Täysin itsekkäistä syistä! Minua keljuttaa 'kuolleet sielut', jotka kohta tultuaan kääntävät selkänsä. Tämä ei ole henkilökohtainen moite, Tiina ei ehkä edes tiedä tätä koska ei siellä käy. Mutta siltä se näyttää, kun naaman tilalla on tyly varjokuva. Ystävä on liittynyt seuraan, mutta vaikenee.
Haluaisin kaikkien kuulumiset siellä pistäytyessäni. Ja tietysti toivon, että jotkut huomaisivat minun pikku kuulumiseni...- Itsekeskeistä; totta.

Minä: - Siis neuvot Tiinaa nyt kirjautumaan ulos, ennenkuin on myöhäistä.

TM: - Aivan. Luovutan, peräydyn, koska en minä voi mennä sanomaan mitä Tiina tarvitsee, mitä ei.
Apropos, minä pärjäsin loistavasti ilman kännykkää, kunnes....No niin, nyt en luopuisi.

Minä: - Mutta voithan sentään kertoa, mitä sinä, vanha mummo siellä teet? Olen kuullut, että yli nelikymppisiä pyydetään mukaan lähinnä säälistä?

TM:Paraskin mummottelija... Mutta noinhan se meni, rakkaat ihmiset merten takaa houkutteli mukaan.
Kun avaan FB:n, näen pikasilmäyksellä toisten kuulumiset ja kuulumisten kommentit, ja jos antaa aihetta, avaan jonkun profiilin ja luen lisää. Samalla huomaan, että jokaikisellä on eri kaverit, olen osa verkostoa.

Minä: Aha, käyt siis salaa kurkkimassa, olet utelias ;-)

TM: Väärin väärin!En ole utelias, mutta mielelläni tiedän mitä tutuilleni ja rakkailleni kuuluu. En tosiaankaan jaksaisi meilata kaikkien kanssa. (Utelias urkkii salattuja tietoja, mutta vain typerys julistaa FBssa niitä.)
Pelisääntöihin kuuluu, että esiinnytään omilla nimillä ja vastataan siitä mitä kirjoitetaan. (Myös TM esiintyy siellä omalla nimellään, se rouva, joka Tiinan kaveripiirissä poseeraa mustan kissan kanssa.)

Minä: Olet ahkera blogaaja, joten miten vertaisit blogeja ja Facebookia?

TM: Blogaajana minä olen keskellä, ja kutsun muut keskustelemaan minun johdollani.He eivät kerro kuulumisiaan, vaan puhuvat minun aiheistani. Jos juttuni ovat hyviä, voin ajatella että yleisö saa niitä ihan ilmaiseksi lukea ;-)
Feissaajana olen osa verkostoa.Tietysti rakennan omaa profiilia, julkaisen kuvia kuten toisetkin. Tärkein juttu on nopea kontakti, ja helppo tapa nähdä mitä muille kuuluu. Kaikki voivat keskustella julkisesti kaikkien kanssa. Kaikkien aiheista.
Ja ryhmät! Nopeasti kasvava sukuseura on täyttä asiaa! Sukuaarteita, tietoja arkistojen kätköistä, kuvia vanhoista albumeista. Voin etsiä, liittyä, luoda ryhmiä.
Ja sitten, parasta kaikesta: Yhtäkkiä rakas ihminen toisella puolella maailmaa huomaa että olen linjoilla. Esiin ponnahtaa chattiruutu, ja ryhdymme rupattamaan ihan kahden kesken.

Minä: No jestas, tässä ihan liikuttuu. Entäs ne tönimiset, halimiset, karvaturrit ja yllätykset?

TM: No onhan siellä tarjolla vaikka mitä ajankulua, joka varmaan huvittaa kun työpaikalla pitää tuijottaa tyhmää näyttöä, ja odottaa, että jotakin tapahtuisi. Mene tiedä. Hyppään yli sen, mikä ei kolahda.

Minä: No hyvä. Kutsun Tiinan tutustumaan tähän haastatteluun. Toivottavasti hänelle nyt selviää, miksi sinä olet häirinnyt...
Ja olisiko sulla ehkä vielä ketunhäntä kainalossa...?

TM: No haluaisin muistuttaa, että minä en suinkaan ole koukussa! Olen vaan havainnut, että monet ovat,siksi varoitan. Mulla menee hurjasti enemmän aikaa sähköposteihin, blogeista puhumattakaan.
Jos Tiinalla on yhtään uteliaisuutta (ja aikaa), kannattaisi hänen vaihtaa Estonia Finlandiaan, koska luulen että täällä Suomessa on kumminkin enemmän tosituttuja? Ja enkunkieli suomen kieleen, huolimatta siitä, että hän on tunnetusti hyvin kielitaitoinen. Sitten pitäis vaihtaa se sähköpostiosoite, jolloin kaikki tapahtumat ilmestyy tiedoksi ajallaan. Ja käydä katsomassa omat asetukset, eli kellä on lupa tarkastella profiilia, kellä ei. Pistäytyä sitten silloin tällöin, ja tuumata antaako aihetta. Mutta! Jos ei huvita, niin siitä vaan poikki! Rakkain terkuin TM.

Minä: Näin puhui TM, nörttimummo.