maanantai 28. syyskuuta 2009

tiistai 22. syyskuuta 2009

Puutarhaunelmia



Tänään kuljin kaupungilla, ja melkein sokaistuin  Sibeliuspuiston  syyshortensioiden äärellä. Ne ovat juuri muuttumassa valkoisista vaaleanpunaisiksi, ja ne ovat valtavia, valtavia. Joka syksy muistan: Ah tuollaisen haluan!

Meidän puutarhassamme on vielä pieni nurmikkolämpäre jäljellä. Vuosien varrella se on kovasti kutistunut. Nurmikko on istutusten keskellä, eikä päinvastoin kuten on tavallista. Entä jos kuitenkin istuttaisin syyshortensian sen pienen nurmikon keskelle! Se kasvaisi ja kasvaisi, ja lopulta vain pieni polku kiertelisi istutusten ja hortensian välillä.

Entä jos huomenna siirränkin sen pienen ja soman pensaan, sen joka juuri ja juuri nostaa kukkaterttunsa kuunliljojen ylle. Kaivan ylös ja siirrän keskelle pientä päärynänmuotoista nurmikkoani.
Siinä se paistattelisi syysauringossa, ja pian ei olisi minulla nurmikkoa ollenkaan. Se kasvaisi yhä vaan, kietoisi syleilyynsä pionit ja alppiruusut, ja marjapensaatkin saisivat väistyä. Pian en näkisi ikkunoista muuta kuin vaaleanpunaista hattaraa, jonka läpi auringonsäteet joskus osuisivat huoneisiin.

Mutta on se vaan ihana.
Oma pensaani

Tarinamaanantain 70. aihe: 'Erilaiset'.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Konsertissa koettua

Eilen radioitiin suorana lähetyksenä kansainvälisen Uuno Klami-sävellyskilpailun finaalikonsertti Kotkan konserttitalosta, ja minulla oli ilo olla paikalla. Kirjaan muistiin tavallisen musiikinharrastajan vaikutelmia, kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa, ja ennen kuin viralliset kritiikit ilmestyvät.

Ensimmäisenä kuultiin Joachim F.W. Schneiderin Kolme orkesterikappaletta, jotka toimivat kolmiosaisena kokonaisuutena. Huomasin taas, miten uutta musiikkia tulee kuunneltua tarkkaavaisesti ja uteliaana. Ajatus ei pääse karkaamaan, niinkuin helposti tapahtuu tuttua ja turvallista kuunnellessa. Yritän hahmottaa kuulemaani (en käytä sanaa ymmärtää), panna merkille mistä lähdetään että huomaisin minne mennään. Kuulijan korvissa musiikki virtaa koko ajan, ja on yritettävä säilyttää tapahtumat muistissa. Onkin mielenkiintoista tutustua säveltäjien omiin selityksiin käsiohjelmassa, varsinkin Schneider kuvaa seikkaperäisesti rakenteen ja tapahtumat.Säveltäjä näkee teoksensa veistoksen kaltaisina kappaleina, joita hän kääntelee ja veistää aika-avaruudessa haluamaansa muotoon. Yleisölle tilanne on täynnä yllätyksiä. Uudessa musiikissa monet vanhat elementit on viskattu romukoppaan. Kolmisointu, melodia, tahtilaji... Kuulija on kiitollinen, jos saa jostakin kiinni.
    Ensimmäisen osan rytmi vei eteenpäin kuin kiitävä juna. Nautittavaa kyytiä.Toinen osa oli ääretön, hämärä luola, missä kuului pelottavia laahaavia ääniä, sekä valtavan lepakkoparven kuhinaa. Muistin lapsuuden pelot. Uteliaana kurkottelin kaulaani nähdäkseni, mistä soittimista noin uudenlaisia äänimaailmoja loihditaan.Kolmas osa kiidätti pois painajaisesta, ja toi turvallisesti mieleen valoisan aloituksen.
    Schneiderin teos sai ensimmäisen palkinnon.

Yleisö sai nimetä suosikkinsa, ja minun valintani edusti näköjään yleistä makua, merkitsin toisena kuullun Viktor Alcántaran Toccata Concertanten pianolle ja orkesterille. Tämä sävellys sai kolmannen palkinnon, ja voitti yleisöäänestyksen.
    Kaikki neljä sävellystä tekivät kerrassaan erilaisen vaikutuksen. Minä äänestin sitä jonka mieluiten haluaisin kuulla uudelleen vaikka äänilevyltä. Ehkä tämä Toccata Concertante oli kuulijalle helpoin , vaikka tuskin soittajille. Säveltäjän kosketuspinnat viihdemusiikkiin ja jazziin voi huomata.
    Kuulijan on vaikea pysyä tuolissa Joonas Ahosen hallitessa pianoa miten tahtoo hurjassa menossa ja kamppailussa orkesterin kanssa, jota kapellimestari Shinozaki piiskaa määrätietoisesti ja temperamentilla. Väliin pianon bassopuolelta nousee massiivisia, uhkaavia vuoristoja, joiden välillä käydään lempeissä laaksoissa. Nautin oikeasti.

Eniten olin odottanut Oliver Waespin Kaksoiskonserttoa kitaralle ja huilulle, enkä pettynyt. Ainoa pettymys oli se, etten saanut kuulla Mikael Helasvuota, joka sairastumisen takia joutui perumaan viime tingassa. Mutta Kymi Sinfoniettan oman Auli Kontisen huikea heittäytyminen muutaman päivän varoitusajalla hämmästytti ja riemastutti kuulijaa. Kontisen huilusta ryöppysi säveltulvia kuin kokonaisesta yhtyeestä, ja Petri Kumelan kitara ympäröi täyteläisenä, tukevana kimmeltävää sointia, välillä vieden itse musiikkia eteenpäin eloisalla rytmillä.
    En tiedä, olisinko havainnut toisessa osassa, että orkesteri epäonnistuu yrittäessään viedä musiikkia uuteen suuntaan? Näin on säveltäjä kuitenkin määrännyt.
    Kolmannessa osassa nähtiin epätavallinen tapahtuma: oboe ja klarinetti hiipivät solistien taakse, ja muodostavat tuokioksi yhtyeen orkesterin sisään!
    Loppua kohti meno kiihtyy ja loppuu huippuhetkeen.
    Waespin kaksoiskonsertto sai jaetun toisen palkinnon viimeisen sävellyksen kanssa.

Viimeisenä kuultiin Kent Olofssonin sinfonia Stalingrad Madonna. Nautin suuresti mezzosopraano Tiina Penttisen laulusta ja täyteläisestä äänestä, joka kuitenkin loittoni viisiosaisen sinfonian kuluessa, ihan konkreettisesti. Lauluosuudet olivat lyhyet, ensimmäinen kuultiin solistiseen tapaan edestä. Sen jälkeen laulajatar hiipi kauemmas ja kauemmas, ja oli lopulta kuin yksi stemma takimaisessa pultissa.

Tässä vaiheessa iltaa koin Olofssonin sävellyksen raskaana, loputtomana, ahdistavana. Kuulisin sen mielelläni uudelleen, tuorein voimin. -Samoin tunsi seuralaiseni konsertissa. Sillä ehdottomasti sen sanoma koskettaa taiteen keinoin väkevästi. Se oli nyt tavalliselle kuulijalle haastavassa paikassa. Voimat eivät riittäneet.

Pidin tuomariston ratkaisusta: ketään ei jätetty palkinnotta, vaan toinen sija jaettiin. Tuomariston puheenjohtaja Kalevi Aho kertoikin tehtävän vaikeudesta: kaikki neljä oli seulottu suuresta korkeatasoisesta joukosta.

Olisipa ollut antoisaa kuunnella konsertti kahteen kertaan! Ehkä monet tekivätkin niin, finaali saatiin kuulla perjantaina Kouvolassa, lauantaina Kotkassa.

Tietoa löytää se, joka ei hyppää sanomalehden kulttuurisivujen yli( kuten minä hyppään urheilusivujen yli).Ja googlaamalla tietenkin.
---------------------
21.9.2009 Reijo Paavola Kymen Sanomissa

Kenelle kirjoitan ja miksi?


Kuva: Äiti ja päiväkirja 1927


Aluksi kirjoitin päiväkirjaa itselleni, niin kuin päiväkirjoja on tapana kirjoittaa. Digimuodossa löytyy tallenteita vuodesta 1995. Kotisivut perustettuani, viime vuosituhannella nekin, aloin myös julkaista kirjoituksiani. Kohderyhmänä oli aluksi puutarhaihmiset, joista vuosien myötä rakentui tärkeä virtuaaliyhteisö.

Varsin myöhään eksyin harharetkilläni Blogistaniaan, hämmästyin ja ilostuin uusista kontakteista. Paljon uusia ajatuksia, tai vastakaikua omille kiinnostuksen kohteille!

Kysymys jäi mieleen Kirjoittajatreffien artikkelista: Jokainen blogiviesti on puheenvuoro, ja heräsi taas Utukan kirjoituksesta: Erilaisia bloggaajia, jonne itse vastasin mm.:
"Kirjoitan, siis elän. Elämä on kaoottinen, kirjoittaminen on yksi tapa antaa sille merkitys ja juoni. On myös mielekästä kehittää ilmaisutaitoaan, kuten muillakin taiteenaloilla."
Usein kirjoitettuani sähköpostia jollekin reaalimaailman ystävälle, hoksaan että tässähän on julkaisua vailla valmis kirjoitus! Kirjoittaminen on luontevaa kun sen kohdistaa jollekin.
Siksi päätänkin, että minähän kirjoitan sinulle!
Yksiä ihmisiä on monia, mutta kukaan ei lue teksiäni joukolla, vaan kahdenkesken kanssani. En kuvittele itseäni yleisön eteen puhetta pitämään, ei, vaan haluan puhua sinulle. Ja uskotko, haluan myös kuunnella sinua.
  Siksi sinun kommenttisi on arvokas. Tietenkin egoni iloitsee kehuista, mutta olen myös innoissani uusista ajatuksista, joita joskus heität. Kiitollinen olen kritiikistä, jos se on rehellistä eikä halveksivaa.

Kommenteista syntyykin toisinaan hieno keskustelu, joka usein onkin se paras anti. Julkinen kommentti vie keskustelua eteenpäin, se ei ole vain minulle tarkoitettu.
  Samasta syystä haluan tutustua sinuun paremmin, ja vierailen myös sinun blogissasi. Tunnustan, että käyn siellä usein salaa. Saattaa olla, etten keksi mitään sanottavaa, jos siellä on jo 35 hyvää kommenttia. Ehkä ensi kerralla...

Seuraako blogeja vain toinen blogaaja? Niin kovasti toivoisin, että sinä joka tunnet minut 'oikeasti', haluaisit myös tutustua tähän puoleeni. Uskotko, ajattelen sinua kirjoittaessani. Lupaat lukea, kun kerron blogista nenäkkäin. Mutta miksi suotta, mehän voimme puhua kaikesta..?

torstai 17. syyskuuta 2009

Souvenirs


Kuva löytyi Thaimaan matkakuvien arkistosta. Nähtyäni viikon aiheen muistin tämän kuvan heti. Mahtuuko reppuun kaukainen kulttuuri?


    kaukomatkalla
        valitsin tuomisiksi
            kesän ja hymyn


Runotorstain sekä valokuvatorstain 140. haaste on tällä viikolla sitaatti:

--- ”Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja.” ---
Romaanin päähenkilö Frank Bascombe ohjeistaa poikaansa Richard Fordin teoksessa Itsenäisyyspäivä (suom. Sirkka Alanko), Tammi 1996.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Mihin ne kuvat hulahtaa?

Nämä verkko-ohjelmat ovat niin helppoja, että vasta hyvän aikaa käytettyään rupeaa ihmettelemään. Kuten vaikka että missä ne blogiin lisäämäni kuvat oikeastaan ovat?
    Kuvat löytyvätkin,jos vaan keksii etsiä. Löysin postaukseni sikin sokin Picasan verkkoalbumista, joka oli saanut blogini nimen 'Varamussalo'.
    Tietysti mielistyin palveluun, ja otin heti käyttöön. Äskettäin kävin läpi vähäiset Blogger-kuvani, poistin ylimääräiset, lisäsin kuvatekstit ja laitoin loogiseen järjestykseen.(Blogitekstit eivät ole loogisessa järjestyksessä, mutta siihenhän auttaa tunnisteiden käyttö.) Voin antaa albumin osoitteen kelle haluan.
...................
Tämmöinen kiinnostaa siksi, että olen vuosikaudet tottunut itse kontrolloimaan webbisivuni ja kuvani ja koko hakemistorakenteen. Ne sijaitsivat omalla kovalevyllä, ja lähetin FTP-ohjelmalla kopiot palvelimelle.
    Joten täsmällisesti ottaen, tietenkään kuvat eivät sijaitse Picasassa, vaan jollakin Googlen lukemattomista palvelimista USAssa. Oli vaan hauska keksiä, että voin kontrolloida blogi-kuviani Picasassa!
................

torstai 10. syyskuuta 2009

Sienestämässä



Vuosisatoja
metsä kutoi mattoaan
turkinpehmeää.
Askel siihen vajoaa
suloisesti, häpeissään.



**************************


runotorstain 139. haaste

perjantai 4. syyskuuta 2009

Inhimillistä



"Inukshuk" jonka Hannu rakensi kävelyllämme Quadra-saarella Kanadassa v 2003.
Kuva on ollut kotisivullani, matkakertomuksen yhteydessä esillä aikoinaan.

Valokuvatorstain 138. haaste

***************************



Missä minä olen?
Tässäkö huoneessani,
ajatusten poukkoillessa soman kalloluun sisällä?

Minähän poimin sieniä maalla,
vaellan Chiang Main kuumalla kadulla,
tähtään kolibria kameralla valtameren kaukaisella saarella.

Kissa vieressäni, -ammoin kuollut ;
vieläkin käsivarteni muistaa turkin pehmeän kosketuksen.
Eläimellisesti tässä ja nyt,
tietokoneen lämmössä.


***************************


Runotorstain 138. haaste

tiistai 1. syyskuuta 2009

Ääniä savesta!


Pitkästä aikaa sain rakennettua näyttelyn. Pieni on tila, mutta pieniä esineetkin. Esillä on 90 astiahuilua, joista 63 on omasta pajasta, loput ystävieni kukkopillikokoelmasta, sekä omasta soitinkokoelmastani, matkoilta ja kirpputoreilta peräisin.

Paikka on Kotkan pääkirjaston vitriini, ja aika syyskuu 2009.
Kuvia näyttelystä
Kerron näyttelyteksteissäni myös hiukan huilun kiehtovasta historiasta, joka alkaa ihmiskunnan alkuhämärästä.

Tämä ei ole myyntinäyttely. Omien okariinojeni (okariino=okariina) ohella haluan tarjota tietoa harrastuksesta, joka Suomessa on varsin vähäistä, tai ainakin hyvin piilossa, jos vertaa vaikka Italian okariinokulttuuriin. Muutamia eteviä suomalaisia okariinonvalmistajia olen netistä löytänyt, mutta okariinomusiikkia vähemmän.

Meillä tunnetaan parhaiten kukkopilli, jolla on myös jännittävä historia, mutta kukkopillin ja okariinon yhteydestä ja erosta ei monellakaan ole käsitystä.

Mitä kertovat kunnioitettavat tietolähteet, jotka löytyvät minunkin kirjahyllystäni:



OTAVAN ISO TIETOSANAKIRJA 1963:

" Okariina (ital. ocarina= pieni hanhi), 1860 Italiassa keksitty, posliinista tai savesta valmistettu lasten huilusoitin. Kyljessä 8-10 äänireikää."


Kommentti: "Posliini tai savi" eivät ole vaihtoehtoja! Esine voidaan valmistaa savesta. Tulosta kutsutaan keramiikaksi, jota löytyy monenlaista, esim. posliinia.
"Lasten huilusoitin"! Miksipä ei, mutta käykääpä kuuntelemassa Budrion okariinaorkesteria!




SÄVELTEN MAAILMA, WSOY 1994:

"Okariina, savesta tehty kävyn muotoinen puhallussoitin, jossa on kymmenen sormiaukkoa, eräänlainen kukkopilli."


Kommentti: "Kävyn muotoinen"... Donati kääntyy haudassaan. Ja okariino ei tosiaankaan ole pilli, se on soitin.



TAMMEN MUSIIKKITIETOSANAKIRJA 1983:

"Okariina (ital. ocarina= pieni hanhi), kananmunan muotoinen, savesta tai posliinista tehty huilusoitin. O:ssa on suukappale ja vaihteleva määrä ilmareikiä. Soittimen keksi 1800-luvulla italialainen G. Donati. O:n yksinkertaisempi muoto on kukkopilli."


Kommentti: Kas, hanhesta "kananmuna"! Ja taas on tehty posliinista. Se on kyllä varsin kova materiaali työstettäväksi. Parempi olisi tehdä savesta... Tuo suukappale hämmästyttää, sellaisia olen tavannut vain puupuhaltimissa. Okariinot ovat tietääkseni aina yksiosaisia.

Onneksi nyt on Internet. Mediakriittinen lukija löytääkin netistä tietoa.
WIKIPEDIAN artikkeleita, kuten esim. ASTIAHUILU ja OKARIINA en käy ruotimaan, koska olen itsekin syyllistynyt muokkaamiseen. (Jattamar)



Kuinka siis itse lyhyesti määrittelisin :


ASTIAHUILUT eroavat muista huiluista siten, että ilmatila on umpinainen. Äänen korkeus riippuu ilmatilan koosta. Pieni= korkea, suuri=matala.
Astiahuiluja ovat kaikki tämäntyyppiset soittimet, alkaen ihmisen historian alkuajoista. Myös kukkopilli ja okariino ovat astiahuiluja.
Okariinoksi kutsuisin alkuperäisen italialaisen keksinnön (Donati,n.1860) jälkeen kaikkia sellaisia astiahuiluja, joilla voi tuottaa diatonisen asteikon, ja soittaa vaikkapa nuoteista.
Pilliksi kutsuisin soittimia, joiden ääniala on suppeampi tai jopa yksiääninen.



Joten paheksun jyrkästi määritelmää, jonka mukaan okariino on kukkopillin kaltainen lasten soitin.

Omat soittimeni ovat kokeiluja ja uuden etsimistä. Harrastuksesta on kyse, vaikka olen varmaan tehnyt monta sataa näitä. Tällä hetkellä on mielenkiinnon kohteina 2-kammioinen okariino, liukuhuilu sekä UDUn ja huilun yhdistelmä. Soinnin kehittäminen on jatkuva, innostava haaste. Taiteilijana etsin tietenkin muotoa, ja tässä olen eksynyt hupaisiin erehdyksiin. On syntynyt soittimia, jotka tipahtavat kädestä korkeinta säveltä soitettaessa! (=kaikki sormet aukoista irti...)

Linkkejä:

www.ocarina.it
www.ocarina.de
www.ocarina.co.uk
Fabio Galliani soittaa