lauantai 26. helmikuuta 2011

Kuinka valmistan posliininuken 3

Mainiota! Nyt on keramiikkauuniin ladottu sopiva määrä esineitä odottamaan raakapolttoa. Enemmänkin mahtuisi, mutta en pidä tehtailusta. Se olisi mahdollista valutekniikalla, mutta minähän en tee nukkeja työkseni. Nyt keskityn Tellervoon. Sen ohella voin askarrella muidenkin aiheiden parissa, sillä kuivattelu aiheuttaa taukoja.

Uunin täyttämisessä on ongelmia, jotka on hyvä tietää. Posliinisavi kutistuu voimakkaasti poltossa, ja se aiheuttaa liikkumista. Opiston kurssilla 2008 ladoimme kaikki päät oikeinpäin, ja joillekin tapahtui ikäviä yllätyksiä. Hartiaosa painui vinoksi painavamman pään alla. Olenkin huomannut paremmaksi latoa päät ylösalaisin. Peruukki tulee peittämään  tasoitetun kohdan päälaessa. Mutta Tellervo on toisenlainen, sille ei tule peruukkia. Siksi muotoilin hartiaosan mahdollisimman kantavaksi. Toivotaan parasta.  Ennen polttoa nostan ehkä vielä kädet ja jalat pystyasentoon.

Tässä vaiheessa, rutikuivana, posliinimassa on munankuortakin heikompaa. Rapsuttelu on mahdollista, mutta pölisevää ja epäterveellistä. Kostutankin aina kevyesti sen kohdan, joka vaatii korjailua. 'Nahkakuivana' on paras työstää, esine on sitkeä mutta ei liian pehmeä. Savityö opettaa kärsivällisyyttä, mitään ei voi tehdä kerralla valmiiksi. Ehkä muistat kuvisluokan, jossa se iso ruukku 'makkaratekniikalla' oli saatava kaksoistunnissa valmiiksi? Vetelä ruukku alkoi uhkaavasti vajota kasaan kesken työn.  Muoviinhan se oli käärittävä viikoksi odottamaan ja jähmettymään.
    Raakapolton jälkeen nämä esineet  ovat kestävämpiä, mutta kyllin pehmeitä hiottavaksi, mikäli säädän oikean lämpötilan.

"Tellervolla on kauniit piirteet, ujon sievät kasvot." Olen mielissäni Aimariin kommentista edellisessä kirjoituksessani. Sillä Toini Tellervo, minun äitini, oli  hyvin ujo nuorena. Ujouden takia elämä kuljetti häntä toisin, kuin hän olisi toivonut. Yritän säilyttää tuon ilmeen seuraavissa työvaiheissa.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Mietteitä savipajassa

Savipajassa tarkenee hyvin pari tuntia, kun nostan patterin aivan viereen. Lämpötila ehtii nousta 12 asteeseen, ja jos viivyn pitempään voin riisua pois kipsin juovittaman toppatakin. Joskus ehdin pajaan kuuntelemaan kello kymmenen musiikkiohjelmaa, mutta puheohjelmatkin ovat usein antoisia.
   Tänään kuuntelin 'Viikon taiteilijan', säveltäjä, viulisti Sanna Salmenkallion mietteitä musiikista ja oppimisesta (uusinta vuodelta 2007). Hän opiskeli yksityisesti ennen Sibeliusakatemiaan hakeutumista, ja huomasi miten siellä monet musiikkiopistojen kasvatit eivät oikein osanneet sovittaa teoriaa ja käytäntöä yhteen. Hän puolestaan oli ensin oppinut soittamaan, ja teorianopiskelu myöhemmin olikin innostavaa. Miten mielenkiintoista oli huomata, että sillä minkä jo tiesi oli myös nimi. - Juuri niin, täsmälleen! nyökyttelin innoissani, samalla kun hioin pieniä nukenjalkoja ja käsiä  raakapolttoa varten. Juuri niin tapahtuu oppiminen parhaiten. Sanna Salmenkalliolla  oli  innostumisen lahja, ja mahdollisuus opiskella oman mielenkiinnon ohjaamana.  Kovin moni kadottaa tuon myötäsyntyisen , lapsuuteen kuuluvan taipumuksen kouluvuosinaan. Innostuminen tekee elämän mielenkiintoiseksi vielä vanhuudessakin.
   Ajattelin rakkaitani,  lapsenlapsia Kanadassa. Tytöt ovat päässeet mukaan mielenkiintoiseen vaihtoehtokouluun, jossa  pääteema on itseohjautuva opiskelu. He vaikuttavat innostuneilta ja onnellisilta. Ehkä saan vielä tilaisuuden tutustua aiheeseen lähemmin. - Mutta matka länsirannikolle  on hirmuisen pitkä.

Pasuunakukat haluavat lopettaa talviunensa. Nuppuja ilmaantuu. Kunpa jaksaisivat vielä pitkän talven, ennen kuin pääsevät ulos aurinkoon. Kirvat sain karkoitettua madeirangeraniumista, mutta voi kurjaa, nyt ne ovat vallanneet sinihibiscuksen, ja nuput tipahtelevat. Melkoiselta ryteiköltä näyttää 'kasvitieteellinen puutarhani' nyt. Kuitenkin on  mukava puuhailla vihreässä seurassa.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Saviveistoksia ilman uunia

Mitähän veistelin ennen keramiikkauunia? Uuni oli työpaikalla luontaisetu, ja tietenkin tutkimusretkillä oppilaiden kanssa omakin osaaminen karttui.  Savipajan perustaminen (kiitos Miehen!) parikymmentä vuotta sitten teki mahdolliseksi vakavamman keramiikkaharrastuksen.

Tiina kommentoi edellistä posliininukkekirjoitusta sanoen: "...vaikka meillä tavallisilla tasamaan tallaajilla olisi laitteet ja pelit ja pilputtimet, ei käsistämme syntyisi mitään tällaista." Taas kerran Tiinan puheenvuoro laittaa ajatukset liikkeelle:
   Ehkä ei syntyisi juuri tällaista, mutta omanlaista. Saattaisi syntyä kerrassaan riemukasta jälkeä, ja aivan ilman  monimutkaisia välineitä. - Kuvataideopettajana halusin tietysti kaivaa luovuuden esiin jokaisesta oppilaasta. Taiteilijan ammattiin en heitä yrittänyt vietellä. (Myllynkivi kaulaani, jos sellaista tapahtui!) Mutta se, joka on kokenut näkymättömän muuttumisen näkyväksi omissa käsissään, katsoo uusin silmin maailmaa ja myös taidetta.

Pystytin tikapuut ja lähdin tutkimusretkelle työhuoneeni katonrajaan. Hauskaa, en ole vielä hävittänyt näitä vanhoja veistoksia! Nostelin niitä esille ankarasti aivastellen, ja noudin pölyrätin. Puunaamisen jälkeen voin todeta, että veistokset ovat hyvin kestäneet aikaa. Näitä muovatessa ei ollut internettiä saati Googlea. Tekotavat ( kurssityötä lukuunottamatta) piti keksiä ihan itse.


'Alaston' on tehty kurssityönä Ateneumissa  savimassasta. Se on kestänyt polttamattomana muutosta muuttoon pian 50 vuotta. Varpaat se näyttää menettäneen.Veistos on rakennettu kuvanveiston tapaan, ja kaiverrettu ontoksi ennen kovettumista.  Oma konstini oli sen maalaaminen lujalla vedenkestävällä värillä . Sekoitin siihen pronssijauhetta, joka synnytti vaikutelman pronssipinnasta.




'Ropokissa' , 20-vuotias, on paperimassaa . Ensin valmistin muovailuvahasta laihan kissahahmon, ja päällystin sen ohuella massakerroksella, johon olin lisännyt  sinistä värijauhetta. Työn kovetuttua kaivoin muovailuvahan pois (vatsaan olin jättänyt aukon) ja hioin pinnan sileäksi. Hiominen toi hauskasti esiin massan kirjavuuden.  Taidearvostelu seurasikin pikaisesti:
     Sijoitin veistoksen kukkapylvään päälle olohuoneeseen. Oikea Ropo hipsutteli huoneeseen ja jähmettyi hetkeksi tuijottamaan. Ponnistus, salamannopea ilmalento, ja uusi veistos kieri pitkin lattiaa!
En tiennytkään, että kissa osaa hypätä niin korkealle. Veistoksen  hännän kärki vain oli korjattava. Erinomainen palaute sekä teoksen näköisyydestä että kestävyydestä ;)

Vihainen 'Mökökissa' , Ropokissan ikätoveri,  on tavallista kovettuvaa askartelumassaa. Tekotapa sama kuin paperimassakissalla, eli runko muovailuvahasta. Pinta on käsitelty puukolla veistellen. Tässä tavoittelin impressionistista tyyliä. Patinointi syntyi kokeillen eri värikerroksia. Itse massa on punasaven värinen. Tämä ei herättänyt erityisempiä tunteita Ropossa tai Mökössä.

Myös nukkien valmistukseen on käytetty monenlaisia massoja. 'Papier Mache'-nukke voi olla hyvinkin hieno.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Kuinka valmistan posliininuken 2

Mikähän on nautittavin työvaihe? Ehkä valaminen, jos muotit on tehty hyvin. Valoksen onnistunut irroittaminen, saumojen poistaminen ja pinnan tasoittaminen käyvät meditaatiosta. Mutta viimeistely on jännittävää, sillä polttamaton posliinimassa on hyvin altis särkymään. Voi murhetta, jos pieni nenä hajoaa, tai sormet katkeavat! Täysin kuiva kappale on kuin munankuori.Kokemus opettaa, missä vaiheessa mitäkin voi tehdä. Mutta mikään virhe ei ole peruuttamaton, sillä valoksen voi tehdä uudelleen. Tänään hätiköin ja katkaisin käden ranteesta. Kiinnittäminen savilietteellä onnistui, mutta valoin kuitenkin uuden. Nyt mietin, syvennänkö sormien välit kostena vai kuivana, vai ehkä raakapolton jälkeen? Silloin tapahtuu lopullinen viimeistely ja pintojen hiominen.

 Tellervon pää on nyt huoliteltu valumuotin jäljiltä. Olkapäät on leikattu auki ja reijitetty kangasvartaloon kiinnittämistä varten. Saumat on siloteltu. Tässä vaiheesssa voi muotoilla tarkemmin nenän ja huulet. Korvista ei tällä kertaa tarvitse huolehtia. Nämä työvaiheet sujuvat parhaiten, kun savi on hiukan juustoa kovempaa. Edessä näkyy harjoitusnaama, se onkin jo rutikuiva, kuten väristä huomaa. Kuivanakin voi viimeistellä, mutta en suosittele. Savipöly on erittäin epäterveellistä. Kuivahionnassa käytetään hengityssuojainta.


Nyt paljastan salaisuuksiani: näytän lempityökalujani. Näihin mielistyin jo okariinoja näpertäessäni. Jos olisi pärjättävä yhdellä, olisi se varmaan jäätelötikku! Niitä voi veistellä sopiviin muotoihin. Perityt hammalääkärin instrumentit ovat aarteitani. Niitä voi tietenkin myös ostaa tai kysellä tutulta hammaslääkäriltä. On hauskaa etsiä työvälineitä silloin kun tietää mitä tarvitsee. Sellaisia löytääkin yllättävistä paikoista, usein omasta keittiöstä.

torstai 17. helmikuuta 2011

Villi pohjola



Pakkanen viiltää
tuulen ja tuiskun rieha
peittää polkusi

Kaksi vaihtoehtoa:
umpihanki tahi työ


***

Runotorstain ja Valokuvatorstain 195. aiheena on "Rieha"

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kuinka valmistan posliininuken 1

Ihana aamu, savipajassa odottaa keskeneräinen työ! Tellervon pään valaminen posliinimassaan onnistui eilen mainiosti, ja nyt pääsen sitä siistimään. Käsi- ja jalkamuotit tuntuvat vielä hiukan kosteilta.

Suomen nukketaiteilijoiden sivuilla kerrotaan: "Nukkien teko posliinista tai muista materiaaleista on tänä päivänä jo oma taidemuotonsa. Nuket ovat maailman kolmanneksi suosituin keräilyn kohde postimerkkien ja rahojen jälkeen."
Mielenkiintoista. Ovatko kaikki harrastajat kaapissa, kun en aikaisemmin heistä mitään tiennyt? Nukkeja sekä keräillään, että valmistetaan monilla kursseilla. Vanhoista tai uusista malleista tehdään repro-nukkeja, joko tilaamalla nuken osat tai peräti kipsimuotit. Tietoa ja ohjeitakin löytyy netistä kärsivälliselle etsijälle. YouTubessa 'How to'-haulla löytyy vaikka mitä. Ilman opiston kurssia minä en ehkä olisi saanut aloitettua harrastusta, josta haaveilin. Muovailu, kipsimuotin valmistus ja posliinivalu oli jo tuttua, mutta miten tehdään oikeaoppinen nukke, siinäpä se! Hyvä kurssi on lähtöpiste. Perehtyminen alkaa sen jälkeen, tehdessä oppii koko ajan lisää. Tellervo on kahdeksas nukkeni, ja niksivarastoni on jo hiukan karttunut. Kuten vaikka tämä: sotkuisimmassa työvaiheessa kiinnitän talvisaapikkaisiini muovipussit kumilenksuilla. (Pajan lattia on talvella kylmä.) Joka on askarrellut kipsin kanssa, ymmärtää kyllä miksi ;)

Tellervon pään muotoilusta olenkin jo kertonut edellisessä kirjoituksessa. Tässä seuraavia työvaiheita:

Kipsivalua varten voi kehikon tehdä savesta,  pahvista, tai puulevyistä, jotka kiinnitetään sopivaan kokoon puristimilla. Kuvassa on tekeillä muotin toinen puoli. Huomaa pienet kaiverretut kuopat, lukot. Ensimmäistä puolikasta varten hautasin kappaleet saveen, tarkasti piirrettyyn saumaan asti. Nyt on jähmettynyt valos käännetty, täytesavi poistettu ja pinnat kevyesti öljytty. (Savea ei tarvi öljytä.) Kipsiseoksen voi nyt kaataa kehikkoon. Samoin tein muotit päälle ja jaloille. Työ on tehty oikein, jos jähmettynyt muotti aukeaa helposti, ja savioriginaali irtoaa särkymättä.


Käsi- ja jalkamuotit saavat vielä kuivua. Päämuotti tuntuu valmiilta. Posliinimassa on sekoitettu, seulottu ja kaadettu muottiin. Savi alkaa heti jähmettyä muotin reunoihin. Kun seinämä näyttää olevan  3-4mm paksuinen, kaadan juoksevan massan takaisin astiaan. Muotin jätän valumaan kuten kuvassa. Kokemus opettaa, milloin muotin voi varovasti avata. Ehkä tunnin päästä  massa on tarpeeksi jähmettynyt. Ei kannata hätiköidä.




Jännittävä hetki, avaan muotin. Tellervon pää, - nyt siis ontto ja ohutseinäinen ,  irtoaa vaivattomasti.  Käärin sen  muoviin, ja jätän odottamaan seuraavaan päivään. Vuorossa on viimeistely raakapolttoa varten. Jokohan muut muotit ovat tarpeeksi kuivuneet?

Se ensimmäinen nukke, kurssityö, löytyy täältä:
Nostalgianukke

maanantai 14. helmikuuta 2011

Tellervo

Nuoresta Toini Tellervosta , minun äidistäni, on runsaasti kuvia 16-vuotiaasta lähtien. Kuvia näppäilivät kesävieraat ja sukulaiset,  ja äiti, minun mummini,  vei hänet monasti valokuvaajalle. Suomen Kuvalehden kansikuvaankin hän joutui yllättäen. Kaino tyttö ei arvannut, että häntä pidettiin sangen sievänä. (Sellaiset väitteet hän torjui päättäväisesti vielä 103-vuotiaana, jolloin oli yhä kaunis, minun silmissäni kaunein mitä on.) Häiden jälkeen nuorikko sai olla puolisonsa, minun isäni, valokuvaharrastuksen kohteena, ja vähitellen karttui albumiin kuvia myös kolmesta veljestäni, ja lopulta  pienestä tytöstä.

Olen levitellyt kuvatulosteita savipajaani. Äiti on kertonut kampauksestaan, hän varmaan haaveili 20-luvun muodikkaasta polkkatukasta mutta ei tohtinut leikkauttaa. Edestä näyttää lyhyeltä, ja takaa löytyykin nuttura.

Tuo aihe on jo vuosia väikkynyt mielessäni, ja nyt päätin siihen tarttua.

Äitini 20-luvulta saisi olla mallina uudelle posliininukelle: 
Tellervolle!


Kuvat esittävät  saviluonnosta edestä ja sivulta.  Kuvaamisen jälkeen jatkoin viimeistelyä, jotta muoto sopisi  valamiseen. Nukesta  tulisi erilainen kuin tähänastisista. Olen valmistanut lapsinukkeja, joilla on peruukit, vaatteet ja kengätkin. Nyt olisi mielessä  lapsinukkeja vanhempi nukkeperinne,  aikuisnukke. Museoissa olen niitä ihastellut. Ajatuksissani se on hyvin ihana, niinkuin uudet innostuksen aiheet aina ovat. Usko onnistumiseen on toistaiseksi horjumaton...

Tellervolla olisi maalatut hiukset ja kengät, ja vaatteet 20-luvulta. En ole vielä päättänyt, tuleeko tästä 'china-nukke' vai 'biskvii-nukke'. Luultavasti kokeilen molempia vaihtoehtoja, ja päätän sitten kumman rakennan valmiiksi asti. Kukaties molemmat, sekin on mahdollista. 'Taiteilijanuket' samasta muotista on tapana numeroida grafiikan tapaan, ja tuota hyvää tapaa voi harrastajakin noudattaa.

Tähän voi mennä aikaa. Saakin  mennä. Muita nukkeja on tekeillä samanaikaisesti, sillä monet työvaiheet, kuivatukset, poltot,  vaativat odottelua. Keramiikkauuni käynnistetään sitten, kun siellä on sopiva määrä poltettavaa. Mutta aion kertoa kuulumiset, kuten lupasin. Tässä ensimmäinen postaus tästä aiheesta: "Saven muisti"

***

'China-nukke' tarkoittaa lasitettua posliininukkea. Vanhimmilla oli usein valkoinen iho ja mustat hiukset, ja pää oli suhteettoman pieni.
Bisque, 'biskvii', tarkoittaa lasittamatonta posliinia. Biskvii-nukeilla on luonnollisen värinen iho, maalatut tai lasisilmät ja peruukki.

Nukketietoa löytyy sille joka etsii. Aluksi vaikka Wikipediasta.

Albumin aarteita

Äitini Toini Tellervo keväällä 1926 häämatkalla Ranskassa

Isäni kamera tallensi alusta alkaen perheen vaiheita. Tästä se alkoi, häämatkasta. Rakastettu hymyilee valokuvaajalle aurinkoisena päivänä Ranskan dyyneillä. Äitini kertoi myöhemmin, että kuva ei ole sitä miltä näyttää. "Päivä oli kuuma, tuuli pöllytti hiekkaa silmille, kurkku oli kuiva ja janotti hirveästi. Ryhmä partiolaisia osui paikalle, ja heillä oli vettä leilissä. Saimme juoda, jaksoin taas kulkea."

Äitini sai elää 103-vuotiaaksi. Minulla oli kyllin aikaa oppia ymmärtämään, miten rakas hän on minulle.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Saven muisti

Kuinka en muistanut, että savi muistaa! Tapahtui näin: Valoin entisiin muotteihini kolme uutta nukenpäätä, viimeistelin pinnat 'nahkakuivina' täydellisiksi. Tässä vaiheessa voi tehdä nenänreiät ja muut muotoilut, mitkä valuvaiheessa eivät ole mahdollisia, koska 'päästöt' pitää ottaa huomioon. Viikon kuivatuksen jälkeen ladoin päät ( kädet ja jalat myös) uuniin, säädin polttonopeudet ja huippulämpötilan 1190°C, mikä on tuolle valumassalle suositeltu.
    Tulos oli pettymys, vaikka uusien vastusten ansiosta uuni toimii kuin unelma. Savi oli muistanut valusaumat! Pieniä kupruja saattaa myös sivuvalossa tarkastellen huomata. Ne vanhentavat lapsenkasvoja ikävästi. Nämä päät reputan, ne menevät kokeilupäiksi, sillä posliinimaalausta ei voi kyllin harjoitella. Nuken kokoamisessa on niin iso homma, että joka vaiheessa pyrin oman osaamiseni ylärajalle.

Valan siis seuraavaksi uudet päät, ja toimin kuten viime kerralla.( Siitä onkin jo kaksi vuotta.) Ennen lopullista polttoa teen 'pehmytpolton' 720°C asteeseen. Sen jälkeen huolellinen vesihionta, ja poltto huippulämpötilaan.

Tämä kaikki on hyvää kertausta uutta nukkea, Tellervoa, silmälläpitäen. Siitä varmaan kerronkin jatkossa, tietämättä miten tarina päättyy. Tellervon originaali valmistui tammikuussa, siis pää, kädet ja jalat. Muottien valmistamiseen meni n 8kg kipsiä, ja ne ovat nyt työhuoneessani kuivumassa.

***

Kuviksenopettajalla on se vika, että hän haluaa kaikki niksinsä laittaa jakoon.
Aikoinani luokassa tulin siihen tulokseen, että :

Prosessi on arvokkaampi kuin produktio.

Omakohtaisesti allekirjoitan väitteen ehdottomasti. Se voisikin olla puolustus blogini Savipaja-osiolle, joka siirtyy nyt Villamussalosta Varamussaloon. Tarkoitus ei niinkään ole esitellä kauniita töitä, vaan kertoa yrityksistä ja erehdyksistä, onnistumisia unohtamatta. Juuri nyt toivon iltaisin, että aamu tulisi pian, päästäkseni jatkamaan keskeneräisiä hankkeitani. Sellaiset elämänvaiheet ovat parhaita.

Tässä kohtaa tekee mieleni viitata Lastun kirjoitukseen: "Jo on aika". Tässä ote:
"Minun 'voi ehkä, kunpa joskus' -haaveeni on avata omin käsin valmistamani kalakukko ja syödä se hiljaa ja hartaudella.
Mikä on sinun "kalakukkosi"? Minkä haaveen toteutat vielä tänä keväänä? Haasteen tunnus on: Jo on aika."

Tämä kirjoitus ei ole virallinen haastevastaus, sillä aihe oli jo valmiina. Mutta totta tosiaan, nukke on minun kalakukkoni! Unelma posliininukesta eli mielen pohjalla savipajan perustamisesta asti, siis 20 vuotta. Niinpä löysin itseni eläkeläisenä, vuonna 2008 nukkekurssilta! Siitä alkoi aivan uusi seikkailu, polku jonka alussa vasta olen.

torstai 10. helmikuuta 2011

Oudoilla ovilla

Funchal, joulukuu 2010


ilman pelkoa
          avasin matkallani
     suljetut ovet

 luullen että iäti
           käännän itse avainta

***



Runotorstain ja Valokuvatorstain haasteen 194 sanapari on laina Laila Hirvisaaren romaanin nimestä, eli Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (Otava 1983; julkaistu kirjailijanimellä Laila Hietamies).

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Blogit järjestykseen!

Vähemmän on enemmän.

Kokeiluhalussani olen perustanut monta blogia, mikä onkin hauskaa puuhaa. Todennäköisesti tulen jatkamaan samaa linjaa. Blogit ovat minulle elämäni huoneita ja kaappien hyllyjä, joita järjestelen mielelläni vanhuuden kynnyksellä. Blogeissa on sukutarinaa, esseeharjoitelmia, runoja, matkakertomuksia, savipaja, grafiikkaverstas, puutarha, kuvagallerioita.- Ei, tässä ei ole linkkejä! En itsekään pidä siitä, että teksti sinkoilee linkkejä ympäriinsä houkutellen lukijan  vaeltelemaan päämäärättömästi Blogistanian labyrinteissa. Hänhän eksyisi täältä lopullisesti. (Yksi tai kaksi tarkoin harkittua linkkiä onkin eri juttu.)

Olen mielistynyt bloggerin ominaisuuksiin. Pärjäisin oikein hyvin yhdellä blogilla, ellen olisi niin puuhakas webbiaskartelija. Olen nyt päättänyt keskittyä tähän Varamussaloon, missä toteutuu parhaiten vuorovaikutus lukijoiden ja toisten blogaajien kanssa. Se toinen bloggerblogini, K50,  on jo saanut mukavan kontaktipiirin, ja sitä aion päivittää Varamussalon rinnalla. K50 keskittyy diginikkaroinnin, kuvankäsittelyn, internetin  ja blogaamisen saloihin, ja haluaa myös rohkaista ikätovereita tähän kiehtovaan virtuaalimaailmaan.

Keskittämispäätökseni takia järjestin uudelleen tunnisteet, eli aiheet tahi kategoriat. Niitä näyttää syntyneen 52kpl, mikä merkitsee, ettei ainakaan lukija saanut selvää luettelosta, joka oli sivupalkissa esillä. Yritin nyt miettiä pääaihepiirini, ja tehdä niistä selkeän sisällysluettelon. Lisätunnisteisiin pääsee käsiksi kunkin postauksen lopussa, mikäli sattuu kiinnostumaan. Maininnat mm. haasteblogeista ovat siellä tallessa. Valitsin luetteloon aiheet, joista olen eniten kirjoittanut, ja loin pari uutta. Enemmänkin voisin tiivistää, vaikkapa digikuvaus ja valokuvat. Kaikki digikuvat ovat valokuvia, mutta olen sinkoillut noita tunnisteita vähän miten sattuu. Ajan kanssa siivoilen. (Digikuvaus voisi tarkoittaa kirjoittelua aiheesta.)  Mietteet voisi olla  yhtä hyvin 'sekalaiset höpinät'...

- Savipaja   jatkaa eloaan täällä. Entinen pajablogi on tallessa, etsivä löytää sen Villamussalosta, joka on kaikkien blogieni hakemisto sivupalkissa.
- Puutarhan tarina jatkunee myös täällä.

Olikin mukavaa pitää siivouspäivä! Nyt siirryn savipajaan, oikeasti :)


Uusin kuva savipajasta: "Tellervo"  2011

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kotipolku





Pieni puutarhani nukkuu talviunta paksun lumipeitteen alla. Eksoottiset aarteeni, pasuunakukka, oleanteri ja plumeria alkavat heräillä viileässä pajassa, pelargonit työntävät honteloita versoja. Siellä pajassa  on myös uusia savitöitä syntymässä pienen tauon  jälkeen. Mieskin on innostunut sekä yhteisistä että omista hankkeistaan. Viihdyn kodissani, en kaipaa minnekään. Itse asiassa, en ollenkaan haluaisi muuttaa muualle, en edes kotikaupunkiini Helsinkiin, josta lähdimme ilman haikeutta suoraan Rovaniemelle lasten synnyttyä, kauan sitten.

Välillä joku valokuva, joku esine nostaa mieleen välähdyksen noista ohikiitäneistä vuosista monella eri paikkakunnalla, mutta juuri tänään olen kotonani, voin upottaa käteni multaan tai saveen, ja kirjoitella aamuyön tunteina jos siltä tuntuu.

Vasta äskenhän muutimme tänne ja rakensimme puutarhan, me kaupunkilaiset. Siitä on kaksikymmentä vuotta. Melkein sama aika kuin lapsuuskodissa viettämäni. Puut ja pensaat kertovat, että aikaa on kulunut. Vielä jaksamme täällä touhuta, mutta...

Mikä sai minut näitä mietteitä kirjaamaan? Otsikko on vastaanotettu Lastulta, joka kertoo herkin kääntein omasta kotipolustaan ja haastaa blogiystävät muistelemaan. Ehkä palaan asiaan, jos joku aihe mutkaisesta kotipolustani haluaa tulla kerrotuksi. Mutta sitä ennen nostan esiin kirjoituksen  vanhemmasta blogistani vuodelta 2008, jolloin tämä Varamussalo oli vielä kokeiluasteella. Kommenteista päätellen ensimmäiset blogiystäväni ovat sen lukeneet silloin. Sekin sopii mielestäni Lastun haasteeseen, ainakin alkuosaksi:
Olen unessa useasti...
Tuo kirjoitus on käynyt mielessäni siksi, että se aiheutti mielenkiintoisen yhteydenoton. Sain yllättäen kutsun vierailla syntymäkodissani! Elämys oli vaikuttava ja positiivinen. Tarkoitus onkin ollut palata aiheeseen.


 Lapinlahdenkatu 31, Helsinki

lauantai 5. helmikuuta 2011

Ajan arvoitus


Katson kameraan
kolme, kaksi, yksi nyt!
valo on piirtänyt minun kasvoni
tietokoneen näytölle

Minun silmäni
katsovat minua
eikä aika niitä kuluta
ne katsovat minua hetkestä
joka liukuu menneisyyteen

Kysyn kuvalta:
kohtaatko tulevaisuudessa
silmät jotka välittävät
         jotka muistavat
silmät jotka kyselevät
ajan arvoitusta?

Kuva vaikenee



***


Runotorstassa ja valokuvatorstaissa on  haasteena 193 tekstilainaus:
"Muisti on läsnä olevaa mennyttä, ajattelu läsnä olevaa nykyisyyttä ja odotus ja tulevan ennakointi läsnä olevaa tulevaisuutta. Augustinus siis yksityistää aikakäsityksen sijoittamalla sen jättämän jäljen henkilökohtaisesti koettuun aikaan."

Fredrik Långin esseestä 'Aika historiana ja aika kohtalona' teoksessa Minä, sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä (Teos 2010, s. 30.)

Kuvasta: Otin sen  tänä aamuna Macbookin PhotoBooth-ohjelmalla. Photoshopissa muokkasin sävyä vanhahtavaksi vähentämällä värikylläisyyttä.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Hidas muodonmuutos



Kun huomasin Mustavalkomaanantain uuden aiheen 57: "Muoto", tiesin heti minkälaisen kuvan kohta ottaisin. Aihe odotti valmiina työhuoneessani. Otin monta kuvaa, ja tämän lähikuvan lopulta valitsin. Ei tarvinnut edes muuntaa mustavalkoiseksi, hiukan vain vähensin värikylläisyyttä, sillä kellertävä valo osui pariin kohtaan.
Nytpäs kysynkin, arvaatko vai tunnistatko mitä kuva esittää?