torstai 16. joulukuuta 2010

Mielenrauha


Keraaminen joulukuusi on korvannut meillä oikean jo vuosia. Adventin alkaessa etsin sille aina sopivan paikan. Tämänvuotinen asetelma kertoo yksinkertaisuudessaankin  paljon, kuten esineillä on tapana.      
   Viime vuonna vietimme joulun Thaimaassa omaisten seurassa. Norsu tervehtii olkipukkia, joka muistuttaa menneistä perhejouluista. (Pukki ei ole omasta pajasta.) Jouluomenat maalasi taiteilija Matti Warén 1920-luvulla. Taulu on lapsuudenkodistani. Sähkökynttilät takasivat mielenrauhan niinä aikoina, jolloin kissat hyppelivät jouluasetelmien lomassa.
   Kuvasin ryhmän tänä aamuna  Valokuvatorstain aiheen 189. innoittamana. Tunnustan manipuloinnin: Oikeasti asetelman takana on isokokoinen maalaus iso-isoäidistä, myös saman setäni maalaama. Siitä mahtui asetelman taustalle vain puolet tältä etäisyydeltä, mikä ei näyttänyt ollenkaan mukavalta. Niinpä siirsin toiselta seinältä sen tilalle omenataulun Photoshopissa. Asetelmahan on järjestettyä todellisuutta, eikö vain?

Kuusen latvassa  kuuluu olla tähti. Kirjoittelin tämän vuoden joukukortteihin haikuja tähdestä. Haikujen sommittelu on hyvää terapiaa, milloin mieli on järkkynyt. Syvän surun tai pakahduttavan ilon kohdatessa haikun askeettisella muodolla on tyynnyttävä vaikutus. Ainakin sen kirjoittajalle.
   Oli jotenkin persoonatonta kirjoittaa sama runo kaikille. Niinpä jokainen sai oman versionsa  samasta aiheesta. Aika monta kolmirivivaihtoehtoa ( 5+7+5 tavua) löytyykin allaolevasta, joka on myös vastaukseni Runotorstain 189. haasteeseen. Tee -se-itse-runo:


pimeydessä/ kun on pimeää/ kun yö on  mustin

tähti loistaa kirkkaimmin/ joulutähti verraton/ joulutähti kimmeltää/ joulun tähti ehdoton

tiemme valaisee/ polun valaisee/ rauhaa toivottaa/ ilon sytyttää/ virittää ilon/ herättää toivon


Kerkisin jo hiukan  aikaisemmin julkaista 'virallisen version' joulurunostani sivulla, jolla ehkä kukaan ei vielä ole pistäytynyt.  (Ilman kevytmielisiä loppusointuja. ;)
Tässä olkoon siis lopullinen vastaukseni haasteeseen :
Joulua kohti

perjantai 10. joulukuuta 2010

Unohdus

Kuvattu 5.11.2010 lähistöllä, © Marjattah

***


maailma loppui
            ja nukahdin valveille
   heräsin uneen

     kuten usein ennenkin
       jossain kaukana täältä

***


Runotorstain haasteena 188.on kuva New Orleansista hurrikaanin jälkeen. Sama haaste on myös Valokuvatorstaissa.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Maallikon reunahuomautuksia Sibelius-viulukilpailusta




Amatöörihuilisti kuuntelee viulunsoittoa lievästi kateellisena: mikä väripaletti! Huilun notkeaa ääntä vertaisin kiinalaiseen tussipiirrokseen. Viivalla voi toki kertoa paljon, hämmästyttävän paljon. Se on myös paljas, minkään taakse ei voi mennä piiloon. Mutta viulu! Viulisti voi upottaa siveltimensä palettiin, josta löytyy kaikki värit, kimmeltävistä sateenkaarensävyistä rouheisiin maaväreihin. Taitava soittaja ja hyvä instrumentti maalaavat värikylläisen maiseman, jota voi vain ihmetellä se, joka on kuunnellut aloittelijaa, tai itse hiukan yrittänyt.


Tuomaristo on puhunut, en moiti tulosta. Toinen jury olisi ratkaissut toisin. Näin korkealla tasolla kysymys on makuasioista. Kieltämättä Nikita Boriso-Glebsky oli niin asiantuntijoiden kuin suuren yleisön ylivoimainen suosikki. Petteri Iivosen menestyksestä iloitsen kaikien suomalaisten kanssa.

Sibeliuksen viulukonsertto on vuosien varrella tullut niin tutuksi, että jopa maallikko pystyy huomaamaan soittajien persoonalliset erot. Huikeita eroja koettiinkin! Esther Yoon lumoava ote toi kyynelet silmiin. Nancy Zhoun versio sai kirjoittajan pitäämään tuolistaan kiinni, ja lähettämään huutomerkkejä keskusteluun.

Aikaisemmista viulukilpailuista muistan vain finaalit, jotka on televisioitu. Moni voittaja vuosien takaa on jäänyt mieleen, varsinkin jos uraa on mediassa seurattu. Nuoren Pekka Kuusiston Sibelius 1995 teki unohtumattoman vaikutuksen, muistan iloisen virnistyksen vaikeimmissa kiemuroissa.(Sieltähän se löytyy, Elävästä Arkistosta )
     Heti kilpailun jälkeen lähdimme matkalle, ja kas, lentokoneen matkustamossa edessämme tunnistimme nuoren voittajan matkalla New Yorkiin. Oli ilo onnitella kädestä pitäen säteilevää poikaa.Ja on ollut ilo seurata hänen uraansa siitä eteenpäin.

Itse kilpailu on siirtynyt uuteen aikaan. Viidessä vuodessa on tapahtunut viestinnässä niin huimia hyppyjä, että mielikuvitus tuskin riittää näkemään seuraavan Sibeliuskilpailun puitteet.
Nyt jokaisella internet-yhteyden omistajalla oli mahdollisuus aitiopaikkoihin. Mainio YLE on julkaissut musiikkisivuillaan täsmätietoa, uutisvirtaa, blogeja, kaikki kilpailuesitykset alusta alkaen, ja ne ovat vielä pitkän aikaa nähtävissä ja kuultavissa Ylen Areenassa. Tämä on uutta ja ihmeellistä, suurenmoista!

Erikoisherkkuna tarjottiin mahdollisuus keskusteluun ja kommentointiin suoran nettilähetyksen aikana. Eli videon vieressä oli ikkuna Facebookiin, missä keskustelu virtasi.Vähän tuli koulutyttömäinen olo, ikäänkuin istuisi konsertissa eikä malttaisi olla kuiskuttelematta vierustovereiden kanssa. Parasta tuossa chatissa oli Ylen taholta hoidettu tiedottaminen, kuka soittaa ja mitä. Maallikko huomasi piankin, että keskusteluvirtaan kerääntyi keskenään tuttuja asiantuntijoita. Kommentit ja veikkaukset sinkoilivat, ja välillä käytiin jää- tai baarikaapilla. Eihän tuota malttanut olla seuraamatta, ja välillä kurkkimatta puhujan profiilia Facebookissa.

Kieltämättä nettiosuus takkuili yhteyksistä riippuen ja vaati seuraajalta kärsivällisyyttä. Tuon tuostakin tarjoiltiin toimintaohjeita sille, jonka video tai chattivirtaus katkeilee. Aika moni taisi ladata itselleen Google Chromen vanhan selaimensa ohelle, niin minäkin. Huomasin parhaaksi seurata musiikkia nettiradiosta ja videokuvaa tietokoneelta. Finaalin katsoin Teemalta ja silmäilin samalla nettikeskustelua. Nyt jälkeenpäin onkin hyvä tilaisuus katsella tallenteet uudelleen ilman suoran lähetyksen ongelmia. Niin, nyt voi keskittyä musiikkiin lankeamatta rupatteluun...

Viiden vuoden kuluttua tämän päivän uutuudet ovat esihistoriaa, ja nyt tuliterät tietokoneet ja mobiililaitteet joutavat museoon. Ken tänään yrittää päivittää viisivuotiaan rakkineensa ajantasalle, tietää kyllä sen. Nyt jo hymyilemme Internetin alkuajoille, joista on niin kovin, kovin vähän aikaa.

torstai 25. marraskuuta 2010

Raja

Aamunäkymä työhuoneen ikkunasta





verho liikahtaa
           läpikuultavan hauras
  olet poistunut

enkä koskaan saa tietää
kaipaatko siellä meitä
***

Valokuvatorstain ja Runotorstain 186. haaste on "Raja".
Kuinka sattuikaan, eilen aamun valjetessa minua kiehtoi läpinäkyvä raja sisä- ja ulkotilan välillä. Se vei myös ajatukset isompiin asioihin. Niinpä torstain aihe putkahti kuin tilattuna minulle :)
-Luonnon järjestämää näkyä ei voi toistaa, valotus ei täysin riittänyt tasokkaaseen kuvaan. Toivon että kuvan viesti tässä antaa laadun puutteet anteeksi.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Kahvinhimo

Runotorstain 185. haasteen aiheena on "Ahneus"
Järjestellessäni runojani uuteen blogiini, löysin postauksen 19.3.09 myös Runotorstain haasteeseen. Taisi olla toinen osallistumiseni. Aiheena oli tuolloin "Murphyn laki".
Pidän ideastani edelleen, mutta muotoilin nyt riimit uudelleen harkitumpaan muotoon. Runo on siis ikäänkuin uudelleensyntynyt. Se löytyy myös Runokkaasta omassa osastossaan.
  
 Niinpä postaan haastevastauksena tämän varoittavan kertomuksen ahneudesta kahviin.


____________________________


Seitsemän aamua eli Seitsemän askelta unholaan
Osat: allegro, rondo ja finaali

Allegro
Venytellen viivytellen
herään milloin haluan.
Kahvi alkaa houkuttaa.
Sipsuttelen keittiöön
laitteen lataamaan.


Rondo
Lehden noudan, postit avaan,
mieli valmis nautintoon.
Kuumaa vettä luovuttaa
kurja keitin tosiaan.
Kahvinporot paikoillaan,
kaapissa on pussissaan.
Siis uudestaan.

Lehden noudan, postit avaan,
suu on valmis nautintoon.
Kissan tavoin sihisee
porot silmiin sylkäisee.
Hankala tuo laite on,
ilman vettä kelvoton.
Siis uudestaan.

Lehden noudan, postit avaan,
henki valmis nautintoon.
Mikä siivo posketon!
Löydän ison lammikon.
Riepu käteen onneton.
Kahvipannu poissa on.
Siis uudestaan.

Lehden noudan, postit avaan,
nielu valmis nautintoon.
Taas on sotku siivoton!
Paperinen suodatin,
puuttumaan jäi, unohdin.
Taas uudestaan, uudestaan,
ja ensin siivotaan.

Lehden noudan, postit avaan,
sielu valmis nautintoon.
Mi ikävyys, mi hämäryys sieluni ympär
kuin aamu tuoksuton autiomaal?
Sähköjohto irrallaan
roikkuu pitkin pituuttaan.
Siis uudestaan.

Lehden noudan, postit avaan,
kieli valmis nautintoon.
Se sallitaan, ah sallitaan.
On tuoksu suloinen.
Kielen poltan, ah ah ah
En jää suremaan.

Finaali
Lehden noudan, postit avaan,
Ehkä hiukan nukahdan.
         Kahvin unohdan, kas
         huonekasvit janoissaan,
          ruukuissansa nuupahtaa.
         Ne juoda saa, oi juoda saa
         kahvia haaleaa.

****

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kristina Reginaa muistellessa

Ehkä joskus haluan selailla lokikirjoja ajalta, jolloin kesäisin lastasimme   moottoripurteen pojat ja koiran, irroitimme köydet laiturista, navigoimme Vaasan kivikkoisilta väyliltä kohti Ahvenanmaata, tai lähdimme ylittämään Merenkurkkua. Ehkä selailen myös valokuva-albumeita, joiden kellastuvia kuvia voisin ruveta digitalisoimaan, ennen kuin on myöhäistä. Jos se nyt sitten on tärkeää... Vain purjehtiminen on tärkeää!

Tiina, suomalainen Virossa, kirjoitti äskettäin aiheesta "Elämäni laivat"  kiehtovan esseen. Hän kertoi myös M/S Kristina Reginasta, entisestä S/S Boresta. Siksi nousi mieleeni sama laiva, jolla mieheni kanssa kerkisin viettää ikimuistoisen viikon syksyllä 2007 Euroopan rannikolla, ennen kuin se päätyi museoitavaksi Aurajokeen. Tiinalle kirjoitinkin: - Mielestäni paatti oli kodikas, vanhanaikaisen viehättävä. Oikea keinuva laiva, ei seilaava hotelli.
        Uudet turvallisuusmääräykset pakottivat omistajan, Kristina Cruises,luopumaan laivan risteilykäytöstä. Nyt sen tilalla on uudenaikaiseksi kunnostettu M/S Kristina Katariina. S/S Borea Ab on tänä vuonna tehnyt kaupat Kristina Reginasta. Laiva sijoitetaan Turun Aurajokeen museolaivaksi. Hotelli- ja ravintolakäyttöä on myös suunnitteilla.(Wikipedia)

Risteily Brestistä Gibraltarille kesti vain viikon, mutta tuntui kolmelta. Eikä se johtunut pitkästymisestä, vaan jokaisen hetken täyteläisyydestä, kiireettömästä rauhasta, entisaikojen tunnelmasta, meren avaruudesta, lumouksesta. Ymmärrän niitä kanssamatkaajia, jotka palasivat aina uudelleen, tai viipyivät mukana viikosta toiseen.

Nostan tähän katsotuimman videoni (6400+) YouTubessa. Ymmärrän toki, että suosio johtuu aiheesta ja nimestä. Tässä olen harjoitellut kuvakerrontaa ilman videokameraa. Käyhän se niinkin:






Kerron risteilystä enemmän Reissublogissa


Kuva Vaasan ajoilta: Repe-koira merellä

lauantai 13. marraskuuta 2010

Marraskuu

Eeva Joenpeltoa mukaellen:
"Kulje aina auringossa, ettei varjos haalistuisi"



Videon teknistä puolta pähkäilen niksiblogissa K50.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Lapsuuden hämärästä

Syntymäpäivät elokuussa (vuokra-)kesähuvilalla Mankalassa.
Kirjoittaja, 10-vuotias, häämöttää oikeassa reunassa kukka hiuksissaan.

Sain muisteluhaasteen kahdelta taholta, Liisalta ja Tiinalta. Kysymykset jäivät alitajuntaan uinumaan, ja yhtäkkiä huomaan miten unohdettuja asioita alkaa ponnahdella pintaan:

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen «Mikä sinusta tulee isona?»
Luultavasti sellaista kyseltiin 40-50-luvulla vain pojilta. En muista ollenkaan. Siitä huolimatta minua kannustettiin kotona kaikkeen, mihin osoitin taipumusta tai kiinnostusta. Kertovat, että leikin opettajaa toisinaan. Ehkä muistankin miten yritin kärsivällisesti opettaa Aku Ankan piirtämistä oppilailleni. Tai sitten olen kuullut sen lapsuudentoveriltani.

2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Näen selvästi ensimmäisen sarjakuvani. Luonnostelin sitä äsken muistilapulle, ja yritin muistella nimeä: - Fer... Fernandel..? - Verraton Google! Nyt löysin Hufvudstadsbladetin takasivuilta yhä voimissaan hauskan hiljaisen hepun nimeltä Ferd'nand! Isä toi toimistosta joka päivä tuomisina sanomalehdestä leikatun Ferd'nand-stripin, jonka sain värittää puukynillä. Kyselin isältä neuvoa.  - Väritä ihan niinkuin haluat! No minähän väritin naamat sinisiksi. Ihmettelin miksei isä ollutkaan ihastunut tulokseen? Hiukan ontuen alkoi siis taiteilijan taival.
       Sitten tulikin Aku Ankka-lehti, ja se tilattiin kotiin. Aluksi se painettiin kaksivärisenä:- musta ja haaleanpunainen, sekä niiden sekoitukset. Lumous palautuu mieleen. Pikku Paha Hukka oli aivan hurmaava ja liikuttava, ja ihmettelin miten hän kuitenkin tykkäsi ilkeästä isästään.

3. Lempileikkejäsi?
Mehän osasimme leikkiä! Ei tarvittu aikuisia keksimään tekemistä. Karulla asvalttipihalla hypättiin narua ja 'barbia'. Läheisessä kauppapuutarhassa kiipeiltiin puihin ja piileskeltiin aikuisia. Viihdyin myös hyvin yksikseni, ja lähdin ankarasti kielletyille retkille kauas kaupungille varsin pienenä. Kotinurkilla kiersin lopuksi korttelin, ettei tarvitsisi valehdella äidille joka kysyi:- Missäs olet ollut?
       Kaikkein lumoavinta oli päästä joskus isoveljien ja muiden isompien kavereiden mukaan pelaamaan Vinkkiä tai Purkkia kesällä maalla iltahämärissä. Sellainen armo kohtasi joskus pikkusiskoa.

4. Parhaat synttärisi ja miksi?
Haalistunut kuva yllä todistaa, että synttäreitä on vietetty. Muistot yhdistyvät toisiinsa, sillä tärkeintä oli laulu, meidän perheen oma syntymäpäivälaulu, jolla amuisin herätettiin sankari. Laulu kajahtaa yhä kitaran säestyksellä, millon suku kokoontuu yhteen juhlanviettoon.

5. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Luistelun aloitin nurmiksilla, kuten muutkin lapset. Kuva kertoo että sisua se vaati. Kun sitten isona tyttönä sain kaunoluistimet, tuntui luistelu melkein liiankin helpolta. Voi miten hauskaa oli kiertää kehää ja välillä kokeilla piruetteja Väiskin kentällä musiikin soidessa kaiuttimista! Muita lajeja välttelinkin lopun ikääni. (Ellei laskettelua aikuisena lasketa.)

6. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Idoli-sana ei oikein istu lapsuusmuistoihin. Olin jo perheenäiti kun Beatlesit alkoivat kiinnostaa, ennen kuin klassinen musiikki vei voiton.
     Äidin heleä koloratuurisopraano on lähtemätön jälki mielessäni. Äiti lauloi suomalaisia yksinlauluja omaksi ilokseen, yksin ollessaan, ja säesti itseään pianolla. Lastenkamariin kantautui: "Kas oksa värähtää..." ,"Miksi laulat lintuseni...","...Ma laulan, ma laulan, ma laulan. Sillä Luoja mun laulamaan loi..." Sitä ääntä varmaan olen aina tavoitellut. Kaikkea ei voi saada. En perinyt äitini ääntä, - siksi kai myöhemmin tartuin huiluun.
     Veljet soittivat kitaraa. Joskus sain luvan tulla poikien huoneeseen kuuntelemaan, jos lupasin istua hiljaa.”Oli Kolmisormi-Smythe, oli Reikärauta-Brown, ja tapahtumapaikkana oli Jacksonville Town. Oli neito, Mary-Lou, hän kaunis ol' ou ou! ..."Jalat naputtivat tahtia lattiaan, mistä alakerran täti sai aiheen valittaa. Minunkin oli vaikeaa olla pomppimatta tuolissa (,joka nykyisin on minulla pianotuolina).

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Kirjoja toivoin ja sain. Tavarat eivät ole jääneet mieleen. Mutta lahjoihin liittyvät perherituaalit olivat lapsen mieltä kiehtovia. Joulupaketteihin kirjoitettiin runoja, jotka luettiin ääneen jokainen vuorollaan. Varhain aattopäivänä isä vetäytyi ruokasaliin runoilemaan, ja jännittävää rapinaa kuului oven takaa. Keskimmäisen veljen hervottoman hauskat runot  muistan, ja kirjoittamisen lahja hänellä onkin yhä hallussaan. Minäkin yritin parhaani.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Luultavasti olen tehnyt kaikkea mitä olen halunnut. Tai olen halunnut sitä, mitä olen voinut tehdä.
    Toisinaan olen murehtinut sitä, ettei minua pakotettu soittotunneille lapsena. Sen asian katuminen on myöhäistä, ja sitä paitsi aivan turhaa ajanhukkaa.

Yhdeksänvuotias luistelija Runeberginkentällä, Helsingissä

Näyttää siltä, että haastekapula on kiertänyt jo laajasti Blogistaniassa. Lähdin seurailemaan polkuja. Kuvan linkki näyttää minne asti pääsin. Nyt ojennan kapulan sinulle, lukija, joka vielä et ole sitä vastaanottanut. Ole hyvä:

torstai 4. marraskuuta 2010

Kielletty!


Pysähdy muukalainen
riisu kengät jalastasi
kaikki mitä haluaisit
on kielletty
kielletty
kielletty!

Jos mielit temppeliin
vaikene, älä huuda
vaikene , ole hiljaa
älä loukkaa henkiä
henget eivät hymyile
ahneelle, eivät  kerskailijalle

Muukalainen, lakkaa haluamasta
vasta silloin
voit löytää onnen


'Valkoinen temppeli' Wat Rong Khun, Chiang Rai, Thaimaa
kuvasin lokakuussa 2010,- rakennustyöt vielä kesken.
Temppeliin oli ulkomaalaiselta pääsy kielletty.
Vain virallisen oppaan kanssa se oli mahdollista.
***

Vastaus Runotorstain ja Valokuvatorstain 183. haasteeseen:"!"



tiistai 2. marraskuuta 2010

Kävellen marraskuussa


Kotinurkilla

Marraskuussa puutarhassa ei ole juuri muuta tekemistä kuin haravointi. On aika aloittaa kävelyretket. Vetinen harmaus ei houkuta liikahtamaan mukavista huoneista ulos. Mutta tänään aurinko näyttäytyi pitkästä aikaa ja valaisi maisemaa viehkeästi koko lyhyen päivän.

Meren ikävä nousee tietoisuuteeni hetkittäin. Tiina julkaisi blogissaan Suomalaisena Virossa vaikuttavia merikuvia laivamatkaltaan. Muuta en tarvinnut: minun on nähtävä taas horisontti! (Mukava ajatella, että ystäväni on tuon horisontin takana.)

Meri on täällä Kotkassa läsnä ja lähellä. Ensimmäisen näkymän saan muutaman minuutin kävelyn jälkeen, siitä kuvat yllä. Avomeren ääreen pääsen puolen tunnin päästä. En ottanut kameraa, halusin vain päästä katselemaan merelle. Mutta tietenkin löysin taskustani puhelimen. Silläkin voi tehdä kuvallisia muistiinpanoja. Marraskuinen aurinko on sokaisevan kirkas ja paistaa matalalta. Se on silti kaukana, eikä viillä silmiin kuten keskikesän paiste. Voin kääntää kasvot aurinkoon, ja juoda valoa harmaiden kaamospäivien varalle.

Mussalon Santalahden rannalla
***

Niksiblogi K50 kuvailee kokemuksia blogimallin uusista suunnittelutyökaluista.

torstai 28. lokakuuta 2010

Komeat kadetit juhlaunivormuissaan


Hiukan ylivalottunut kuva kertoo herkästä hetkestä. Ryhmä nuoria kadetteja laulaa äidilleni, jonka satavuotispäiviä tuossa vietettiin pian viisi vuotta sitten. Miten mieluisaa, että pojanpojanpoika kantaa nyt perinteikästä univormua. Äidin valkoiset hiukset hohtavat valoa. Mitä hän miettiikään, ja muistaa? Tänään on myöhäistä kysyä.

Itsenäisyyspäivä lähestyy, ja silloin tuo kadettien komea juhlapuku saa taas huomiota ja ihailua lehdissä, televisiossa, netissä. Usein toimittaja myös muistuttaa, kuka asun on piirtänyt.






Tiedätkö sinä, kuka suunnitteli Suomen kadetin juhlaunivormun?

Jos arvelet tietäväsi, käy kuitenkin lukemassa juttu:
juhlaunivormusta .


Motto:
Ehkä ei ole niin tärkeää kertoa, kuka puvun suunnitteli.
Tärkeämpää on olla levittämättä tarkistamatonta tietoa
.

***

Mahdoton paikka

Mahdoton paikka isokokoiselle tai koppikammoiselle. TumMuangOn -luolatemppeliin vuoren uumenissa, Pohjois-Thaimaassa,  pääsee vain ahtaasta aukosta pujottelemalla. Tuntui vähän hurjalta Chilen tapahtumat tuoreessa muistissa.
Välillä oli kulku helpompaa, mutta lopullinen 'mahdoton paikka' oli syvyyteen laskeutuvat kierreportaat tuon kaiteen vierestä. Siinä käännyin takaisin, enkä ollut ainoa.
***
Vastaus Valokuvatorstain 182. haasteeseen



Blogaaja, oletko Hajauttaja vai Keskittäjä? Täällä pohditaan sitä.

lauantai 23. lokakuuta 2010

en tiedä mitään



saavutan vuoren
             tuhat uutta huippua
                 nousee usvasta

***


Runotorstain ja valokuvatorstain 181. haaste:"en tiedä mitään". Suuren kultaisen Buddhan kuvasin muutama päivä sitten Thaimaassa, Mekong-joen rannalla, Kultaisen kolmion alueella.

torstai 14. lokakuuta 2010

Chiang Main basaareissa





äänet ja tuoksut
            kiireettömät askareet
       talletan kuviin
              kuumuus, jano, uupumus
    haihtuvat, katoavat

***

Joka askeleella tekisi mieli valokuvata. Erityisesti arkea, tavallista elämää täällä. Luovuin kuitenkin jo toisella viikolla kameran kantamisesta, kuljemmehan yhdessä, minä ja Mies, joka on verraton valokuvaaja. Näemme samat asiat. Vai näemmekö?

Vastaus Valokuvatorstain ja Runotorstain 180.  haasteeseen VALOKUVA


Myös K50 kertoo kuvin arjesta Thaimaassa

torstai 7. lokakuuta 2010

Seinätön baari


                                                     onkin mieluisaa
                                                           löytää paikka jossa ei
                                                                  käy turisteja
                                                                       
                                                                  onneksi repussani
                                                                  ei näy taskupeiliä
                                                                  
                                                                  ***

Tekojärven rannalla, kaukana kaupungin hälystä, on paikallisten suosima keidas. Tämän kuvan näppäsin  muutama päivä sitten, ja vastaan sillä Valokuvatorstain 179. haasteeseen 'Baari'.
Ja runonvärssyn postaan  Runotorstain samaan haasteeseen.

__________________

Myös niksiblogissani K50 on baariaiheinen postaus, ei kumminkaan runo tahi valokuva.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Sielukkaat puut

                                                       tyhjän tontin puu
                                                               kätkee kumman tarinan
                                                                     jospa kuulisin!


Jos liikut Thonburissa päin, voit ehkä ihmetellä miksi Phrannok-tietä seuraava voimalinja tekee mutkan suuren puun kohdalla, ja jatkaa taas viivasuorana matkaansa kohti lauttarantaa. Ainakin 30 vuotta sitten tuo oli nähtävissä, ja edesmennyt thaimaantuntija Roger Welty mainiossa kirjassaan Thai Culture and Society voisi lyödä vetoa, että viritys on pysyvä.

Suomalainen saattaa hyvinkin ymmärtää tuon. Muistammehan esimerkiksi maansurun, kun myrsky kaatoi Helsingissä Lasipalatsin suuren salavan vuoden 2003 lopussa.
Ilta-sanomat 31.12.2003:
“Tuhannet surivat myrskyn kaatamaa puuta. Jätetäänkö kanto muistomerkiksi, veistetäänkö siitä taidetta vai istutetaanko paikalle uusi puu?”
Helsingin sanomat 13.9.2004:
“Lasipalatsin salava tarvitsee apua omista pistokkaistaan. Salavan perilliset kasvavat Meilahden arboretumissa.”
Helsingin sanomat 20.9.2004:
“Lasipalatsin salavasta tehdään voiveitsiä. Puupölykin otetaan talteen. ‘Voimaa on rungossa‘, sanoo Jukka Toivonen. Hän puhuu myrskyn tyrmäämästä Lasipalatsin salavasta. Sen rungon tanakin osa ja suuri määrä oksistoa vietiin Helsingin rakennusviraston käsityöpajaan, jota Toivonen johtaa.”
Tuhannet kävivät kantoa murehtimassa, ja kynttilöitä ilmestyi sen ympärille. Seuraavana kesänä kanto alkoi versoa, ja nyt yhä useampi puutarhamyymälä on lisännyt valikoimiinsa 'aidon Lasipalatsin salavan, Salix blanda'.
Ilmiselvästi me suomalaiset uskomme, että puulla on sielu!

Ote mainitun kirjan luvusta 'Animismi':
"Parikymmentä vuotta sitten sähköyhtiö Thonburissa halusi vetää voimalinjat Phrannok-tietä myöten kohti lauttalaitureita. Vanha, suuri puu oli suoran linjan tiellä, ja se olisi kaadettava. Tämä suunnitelma lietsoi koko naapuruston. Jokainen tiesi, että puussa majaili hyväntahtoinen henki, joka oli usein antanut oikeat numerot arpajaisiin. Paikalliset ihmiset olivat koristelleet puun sahraminkeltaisin nauhoin, ja tuoneet usein kynttilöitä ja suitsukkeita pikku alttarille.

Oli täysin mahdotonta hyväksyä ajatusta, että joku kaataisi puun pelkkien sähköjohtojen takia. Järjestettiin protesti. Lopputulos oli erittäin thaimaalainen.

Sähköyhtiö lähetti edustajat kertomaan, että linjat voitaisiin vetää puun ympäri. Silloin olisi pystytettävä kaksi tolppaa lisää, ja se ylittäisi talousarvion 40'000 bahtilla. Naapurusto kokosi voimansa ja keräsi rahat sähköyhtiölle. Ylimääräiset tolpat pystytettiin, voimalinjat tekivät kulman, ja puu pelastui.
En ole vieraillut Phrannokissa vuosiin, mutta voisin lyödä vetoa, että puu jatkaa oikeiden voittonumeroiden kertomista, kuten se on tehnyt sukupolvien ajan."
                                                                                                            (suomennos: mh)
Muistui mieleen Mikkelin Suuri Tammi.Yritin googlata tietoa sen myöhemmästä kohtalosta, ilman osumia. Joku lukijani ehkä tietää? Mikkelissä tosiaan siirrettiin monisatavuotias tammi uudisrakennuksen tieltä runsaat 20 vuotta sitten, ja lehdistö seurasi aikansa sen vaalimista uudessa kasvupaikassa. Hanke rohkaisi meitäkin istuttamaan uuteen puutarhaamme suuren tammen tuohon aikaan. Nyt kasvaa 20-vuotiaassa puutarhassamme 50-vuotias komea tammi. Siitä saa voimaa!

torstai 30. syyskuuta 2010

Jaksa!



            
               kuumuus häikäisee
                     vielä muutama askel
                               fiikuspuun varjoon



Runotorstain ja valokuvatorstain  178.haaste: Eteenpäin

maanantai 27. syyskuuta 2010

Henkien talo

Mitä yhteistä on thaimaalaisella huoltoasemalla, poliisilaitoksella, supermarketilla ja omakotitalolla? Viimeistään hotellinsa edustalla matkalainen panee sen merkille, ja virittää kameransa. Kaikkien rakennusten alueelta löytyy pieni, koristeellinen nukketalo. Leikkisä   'falangi'  nimittää sitä kottaraisenpöntöksi. Taloa ei kuitenkaan ole rakennettu linnuille, vaan hengille. Rauhattomille, ärtyneille hengille, joiden asuinpaikan rauhaa kauhakuormaajat ovat rohjenneet häiritä.

Henkiä on kaikkialla luonnossa, maassa, puissa, kivissä, vesissä. Ne ovat oikullisia ja ilkikurisia. Paras pysytellä väleissä. Silloin ne saattavat jopa tuoda onnea naapureilleen. Animismi on kaikissa kulttuureissa tunnettu, ja täällä se elää yhä täydessä sovussa valtauskonnon, buddhalaisuuden kanssa.

Henkien talon sijainti on suunniteltava tarkoin, ja usein kutsutaankin paikalle brahmaanipappi siihen tehtävään. Hän myös suorittaa seremonian joka kutsuu henget uuteen asuntoon.

Meidänkin hotellissamme huolehditaan henkien ruokatarjoilusta hyvin, kuten kuva kertoo. Eipä meillä kuolevaisillakaan ole valittamista palveluiden suhteen täällä.




Taikauskoa. 
Mehän tiedämme, että henkiä ei ole.
Tiedämmekö?

tiistai 21. syyskuuta 2010

Linnun vapauttaminen, ja muita tuokioita Chiang Maissa

Ostan katumyyjältä linnun, ja päästän sen vapaaksi. Ehkä se piankin joutuu pyydystäjän haaviin päästäkseen taas vapautettavaksi. Olen kuitenkin tehnyt 'hyvän teon', ja se tuo minulle onnea.

Kamerani poimii pieniä tuokioita elämysten virrasta. Sunday Market kerää paikalle monenlaiset yrittäjät , joille turismi on tulonlähde. Paljon hymyä, työn iloa, mutta varmaan myös väsyttävää raadantaa. Kerjäläisiä näemme paljon vähemmän kuin Helsingissä. Jokainen näyttää myyvän osaamistaan. Jotkut pikku taiteilijat näyttävät hiukan uupuneilta. Tietysti laitoin roposen lippaaseen kiitokseksi kuvauksesta. Muiltakin pyysin luvan, minkä voi ehkä huomata.

Lopussa pienoikainen äiteineen lähettää linnun vapauteen . Sen mukana toivon Thaimaan lapsille onnea, koulutusta,ja hyvää elämää.

Tämä on kuvattu viime talvena.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Melkein siellä!

Taas olen joutunut tuttuun välitilaan. Irroittaudun hitaasti juuri nyt niin tärkeistä asioista. Muutaman päivän päästä irroitan tämän mainion työasemani johdot, ja jätän monet hankkeet kesken.

Työt jaksavat kyllä odottaa, kenties ne kypsyvät aivojen sopukoissa melkein valmiiksi. Mutta puutarha, minun puutarhani!

Puutarha tekee parhaansa sitoakseen minut.Pasuunakukka, kärsimyskukka, kelloköynnös ja sinihibiscus ovat melkein kukassa. Miksi ne ovat kasvattaneet nuppujaan elokuusta alkaen, ja koko syyskuun? Viime yönä avautui ensimmäinen huumaavasti tuoksuva, valkoinen röyhelöhelma, kerrottu brugmansia. Tuijotan sitä kauan, ja talletan mieleeni. Sinihibiscuksen nuput rakoilevat kovin hitaasti, kuin kiusatakseen. Kaikki jäävät yksin kukkimaan karuun talvivarastoon, ja tiputtavat kukkansa ennen kuin palaan.

Hurmaavien orkideojen keskellä muistan hoidokkini, ja puutarhan, jonka nurmikolle tammi pudottaa pian lehtensä paksuksi matoksi. Kuitenkin lähden ilolla, sillä osa sydäntäni on siellä valmiina, melkein perillä.

Juuri kun totesimme tyytyväisinä, että tilanne Thaimaassa on pysynyt rauhallisena, pullahti näkyviin uutinen punapaitojen uusista levottomuuksista Bangkokissa.

Yksi kerkesi avautua kokonaan, eikä melkein:


Pakinaperjantain 199.haaste: 'Melkein'.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Vetovoima


Aina kun taas kerran pudotan lusikan, kynän, silmälasit lattialle, ja syvään huokaisten syvään kumarrun tukevan massuni yli sen poimimaan,  muistan erään vastahakoisen tutustumiseni maan vetovoimaan.

-Raaps raaps raaps. Ateneumin piirustusluokassa, hiljaisuuden vallitessa hion hiiliviivaa korkean piirustustelineeni ääressä, kuten muutkin kurssitoverini. Alastonmalli palaa tauoltansa, ja kohdistaa tarkasti jalkansa korokkeelle piirrettyjen liituviivojen mukaisesti. Vilkaisen kelloa. Kolmas tunti neljästä on menossa. Opettaja, kunnioitettu Taiteilija, tekee kierroksensa, ja poistuu taas. Turhautuneena pyyhin pois huolellisesti varjostetut kasvot, sillä päätä on siirrettävä hiukan vasemmalle. - Liike, huomaa liike, älä koristele detaljeja.
-Plik, sanoo hiilenpala pudotessaan lattialle, ja katkeaa kahdeksi. Piirustustelineen kourussa on jo runsaasti pieniä hiilenpalasia. Puhisten kumarrun, taas kerran, valtavan massuni yli poimimaan mustat murenet. Olen raskaana, viimeisilläni, ja huone pyörii silmissäni hetken aikaa. -Raaps , raaps, -plik.

Lasten varttuessa en paljon ehtinyt murehtia maan vetovoimaa. Pärjäsin sille, vaikka se yritti parhaansa. Legopalikat, neppisautot ja parittomat sukat noukittiin sukkelasti, kepein askelin lattialta paikoilleen, milloin antoi aihetta.

Vielä en anna periksi, vaikka maa jo lempeästi vetää suuupieliäni, leukaani ja silmäkulmiani alaspäin, muistuttaen haluavansa minut kerran kokonaan. Ottakoon omansa kun aika koittaa, sillä sehän on vain materiaa. Maa ei voi vangita sieluani. Se lentää vapaana ja ikinuorena.

***
Ajatukset vieritti liikkeelle Pakinaperjantain 198. haaste: Vetovoima


Noudatin Furensicin ohjetta ja yritin seistä päälläni. Nuorruin tyrmistyttävästi, ja aloin piirtää tikku-ukkoja.
Tulos on nähtävissä Niksiblogissa K50.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Syystunnelma

Luovan lauantain 68.aihe 'Muutos' synnytti tämän pikku animaation. Aihe nousi muistikuvistani, kaikki ei ole sitä miltä näyttää.



Niksiblogissa K50 on lisää animaatioita. Kerron myös, miten niitä opettelen tekemään.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Uneton Mussalossa



Öisin kellot näyttävät pysähtyvän. Hyvin nukahdettuani herään parin kolmen tunnin päästä, ja alan käännellä tyynyä. Minun ikäiselläni ei tietenkään olisi syytä valittaa, jos aika tuntuu joskus pitkältä. Siristelen silmiäni mielestäni puolen tunnin välein, ja viisari on liikahtanut viisi minuuttia edellisestä tarkistuksesta.

Muutakaan valituksen aihetta en löydä, sillä mikään kipu tai kolotus ei pidä minua valveilla. Viaton en toki enää ole, mutta lääkitys on kohdallaan. Pääni tapahtumat minua valvottavat. Yritän laskea sormiani, varpaitani, hengitystäni, vaan kohta huomaan taas seuraavani ajatuspolkujani virkeänä, silmät auki pimeässä. Mieleni kirjoittaa, runoilee tai piirtää, muovaa savea, sommittelee puutarhaa. Ideat virtaavat esteettömästi, ja löydän uusia ratkaisuja. Odotan kärsimättömänä aamua, jolloin voin jatkaa keskeneräistä hankettani, josta en edes illan tullen malttaisi erota.

Nousen sitten ylös ja hiivin toiseen huoneeseen, etten herättäisi Miestä. Päätän tehdä yöstä mahdollisimman siedettävän. Ehkä otan lasillisen viiniä, se voisi nukuttaa. Vai olisiko parempi keittää teetä? Avaan yöklassisen ja valitsen kirjan lukemisiksi.  Joskus käy niin onnellisesti, että herään parin tunnin päästä kuuluttajan hyvänhuomenentoivotukseen, silmälasit nenällä ja kirja lattialla. Mutta useammin hyvä kirja tai musiikki virkistää, ei nukuta.

Onneksi on myös rauhallisia kausia, jolloin nukun aamuun asti. Rauhallisia, tavallisia kausia. Heräilen parin tunnin välein, mutta nukahdan samantien. Näen unia koulusta, missä oppilaat karkailevat luokasta, koska en keksi heille mitään tekemistä. Herääminen tuntuu mukavalta. Mihinkähän ryhtyisin? Edellinen projekti on valmistunut, eikä uusi ole lähtenyt liikkeelle.

ET-lehdessä ( 1.9.10) osui silmiini Sanna Höglundin artikkeli keskustelusta runoilija Rakel Liehun kanssa. Näitä jäin miettimään:
"-  Elääköhän hänessä kaksi todellisuutta limittäin? Tavallinen ja runojen valtakunta?
 -  Kyllä, minulla on kaksi todellisuutta. Mutta eikö meillä kaikilla ole, hän vastaa."
"- Odotan jatkuvasti, milloin pääsen tuohon toiseen maailmaan. Se on merkittävämpi. Olen  siellä kirjoittaessani, mutta en voi olla siellä jatkuvasti.
- Luovuus on kuin voimakasta myrkkyä. Jos joisin sitä koko ajan, en kestäisi."


***

Täällä tunnustan, mikä parhaillaan valvottaa: K50

perjantai 3. syyskuuta 2010

Syyskuun ensimmäinen päivä


hämäränä aamuna
tuuli viskoo vettä ikkunaan
tuuli tanssittaa tammen oksia
ja vaatii syreeniä kumartamaan
puutarhassa

hämäränä aamuna
otan käteeni kivirasian
- se on pieni ja vaaleanpunainen
raotan kantta ja huomaan:
ilo on siellä tallella
ilo ja onni varmassa piilossa
huoneessani


Runotorstain haaste 174
***

Käy täälläkin: K50, iloinen kissajuttu

torstai 12. elokuuta 2010

Iltahetki

Kun kesäpäivän kuumuus hellittää ja elosalamat välähtelevät taivaalla äänettöminä, haen hartiahuivin ja istun vielä tuokion ulkona, sillä on tullut aika antaa periksi ja luopua kaikesta siitä mikä tänäänkin oli niin tärkeää ja välttämätöntä,- juuri tänään, ikäänkuin huomista ei olisi,- ja kaikki se loittonee ja leijuu jonnekin toisaalle, pehmeän pimeyden kuljettamana, muuttuu läpikuultavaksi haihtuen huomaamatta, kunnes mieleni on tyyni ja vapaa. Silloin on hyvä olla yksin hiljaa, silloin on hyvä istua rakkaan seurassa ja puhua, on hyvä kuunnella musiikkia tai olla vain ja luopua päivästä sovinnolla. On hyvä juoda lasi viiniä elokuisena iltana villiviinikatoksen alla ja antautua väsymyksen valtaan kun on aika.

Ilta on paras, ilta on hyvä,
ilta on lohdullinen, sillä nukahtamisen suloinen ihme on lähellä.

maanantai 9. elokuuta 2010

Ajatuksenvirtaa


Aamut ovat parhaita, aamut ovat hyviä, aamulla on aikaa määrättömästi, (paitsi silloin, kun almanakassa on merkintä, se pilaa jo edellisen päivän) ehdin  harjoitella Bachin pieniä sonaatteja (niitä alkeisharjoituksia)  kuulokkeet korvilla, sähköpianolla, sitten arvelen kirjoittavani,  päivitän kaikki blogit,- kirjoitan, jotta tietäisin mitä ajattelen,  luen myös uusimmat postaukset, kommentoin uutterasti,  kunnes näyttö alkaa tuntua vaativalta, uhkaavalta, ja siirrän katseeni yhä useammin ikkunan läpi puutarhaan. Puutarhaan! ulos ulos talosta, kävelemään paljain jaloin nurmikolla, - vieläköhän jalkapohjani tuntevat vilpoisen aamukasteen? - korjaamaan kaikki helteen tappamat sulkasaniasten roippeet  pilaamasta näkymää, leikkaamaan uloskukkineet valtikkanauhukset ja gladiolukset, perkaamaan polut, levittämään hiekkaa ja soraa, istumaan tammen varjoon kirjan kanssa (kolme Merete Mazzarellan kirjaa on nyt menossa, minun on ehdottomasti ostettava ne jotta voisin alleviivata, kirjastosta tuli viesti että uusimisraja on ylitetty)ja neulomaan huivin valmiiksi, sen jonka aloitin Vanhalla Huvilalla neljäkymmentä vuotta vanhoista langoista, katselemaan rauhassa pilviä ja odottamaan sadetta, (koska olen kyllästynyt valuttamaan kylmää hanavettä ympäriinsä sinne tänne, ei se auta kuitekaan,  vesi valuu pitkin kuivaa maata ja haihtuu helteeseen ennenkuin imeytyy maahan) odottamaan kärsivällisesti, sillä tämä ei ole henkilökohtainen onnettomuus, tämä ei ole yhtään mitään jos vertailee. Luultavasti kuumuus ajaa minut pian sisään, (vai jokohan helle loppuu?)- sade olisi kyllä paljon mieluisampi syy pysytellä sisällä, helteellä olen levoton ja yritän ulkoilla vähän päästä. Levottomuus, levottomuus, se hiipii mieleen päivän kuluessa ja yhtäkkiä yllättää kello neljän masennus, se tulee päivinä jolloin en saanut kiinni mistään hankkeesta, kun edellinen on valmistunut ja uusi ei ole lähtenyt käyntiin.
    Täytyykö kaiken aikaa puuhata, pitääkö suorittaa, onko sillä jotakin väliä, mitä väliä on sillä mitä tein vaikkapa elokuisena maanantaina v. 2008? Niin paljon turhaa, esineitä, kuvia , veistoksia jotka täyttävät tilan ja joista on vaikea päästä eroon. Muutamat niistä jatkavat eloaan jossakin toisaalla, jotkut harvat ovat minulle  vielä tärkeitä,  epäonnistuneet ovat taakka ja painolasti jonka haluan ravistella selästäni, ja sekin, sekin on vaikeaa, kaikkihan on lajiteltava, hyödynnettävä, kierrätettävä. Kuitenkin tällä päivällä, tällä kallisarvoisella, katoavalla päivällä pitää olla se juttu, se työ ja hanke joka valtaa mielen niin että oma ego unohtuu, mennyt ja tuleva yhdistyy rauhalliseen virtaan eikä levottomuutta ole. Se tulee taas, uskon että se tulee, vielä, ettei käy kuin Mika Waltarille joka päivästä toiseen kiipesi ullakolle työhuoneeseensa tuijottamaan tyhjää paperia kirjoituskoneessaan. Oh, ei käy, niin ei voi käydä! Minullahan on puutarha, (ja sitten kun joudun siitä luopumaan kasvatan orkideoja, niin voi tapahtua jos elän vanhaksi), nyt vain tämä merkillinen säätila on karkoittanut minut paratiisistani, missä levottomuus pysyy poissa,  missä sydämen syke yhtyy tuulen huokauksiin, missä voisin vaikka nukahtaa nurmikolle huolettomana kuin kehräävä kissa.


***


Tänään tervehdin kaikkia koulutyöläisiä, sillä näinä päivinä se alkaa! Muistan niin hyvin jännityksen , viimeisten lomapäivien haikeuden, ja muistan sen henkiinheräämisen tunteen, mikä ensimmäisinä työpäivinä valtaa mielen. Jostakin muualta joudun nyt hakemaan päiviini rytmin ja haasteet, vaikka tunnustankin, että nautin tästä elämänvaiheesta aivan häpeämättä.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Heinäkuun viimeinen päivä


Lounatuuli keinuttaa raskaita mattoja pyykkinarulla
- tuuli tuoksuu järveltä, tiiroilta ja ravuilta


aallot heittelevät rantaan kaisla- ja lummevyyhtejä
-miksi ne kelluivat tässä koko kesän?
harava ja kottikärryt 
ovat odottaneet kärsivällisesti
tätä päivää

kerään myös kukkineet lupiinit kompostiin
-kauan saivatkin kypsyä!

kuljetan kärryä ylämäkeen 
enkä huomaa hengästyä
nykäisen ohimennen pitkiksi venähtäneet nokkoset
kukkapenkistä


Olen uneksinut kaukaisista maista
torkkunut suuren hellehatun varjossa
sulkenut ikkunanluukut iltapäivisin
- pistävältä valolta

olen liikkunut hitaasti kuin laiskiainen
ja siirtänyt kaikki hankkeet huomiseen

untako vain?

matot keinuvat villisti tuulessa
- ja katso, pyykkinaru katkeaa!
se kimpoaa kuormansa
 sammaleiden, neulasten ja männynkäpyjen sekaan

nauran, me nauramme
mies sitoo kolmannen solmun
- se on merimiessolmu
ja me ripustamme varovasti matot uudelleen
keräämään kesätuulen tuoksua

torstai 29. heinäkuuta 2010

Säästä puheenollen

Luostarin köynnösruusu tänään



himmeä taivas
    vielä viipyvät pilvet
          toisaalla  jossain

                                paahtavaa päivää
                                    kaukaisen savun verho
                                            ei saata  peittää


                                                                 tilkasta vettä
                                                                      köynnösruusuni kiittää
                                                                              hipaisten tuoksun





tiistai 20. heinäkuuta 2010

Päivästä toiseen

Suuri tammi Kotkan Katariinanpuistossa


tällainen helle
   ei voi hiipua hiljaa
       vienoon sateeseen

puut odottavat vaiti
myrskyn tanssiinkutsua

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Vierailun jälkeen


Ilta Puutarhassa

Kirjoittelen Vanhan Huvilan verannalla, tuuletin pyörii, lämpötila hipoo 30°C. Edessä maisema, järvi, puita, kallio. Niin kaunis näkymä, ettei se kaipaa ihmisen kosketusta. Paitsi maltillista raivausta, ettei se peittyisi.

Takana puuhakas viikko kotona, missä valmistauduin alkavassa helteessä eiliseen puutarhavierailuun. Siellä kaupungin liepeillä on Pieni Puutarha, kokonaan itse luotu. Neliskulmainen tila muiden talojen välissä. Jos sellaiseen paikkaan haluaa maiseman, se on tehtävä itse. Ja kun se on kunnolla tehty, alkaa seikkailu, jonka kulkua ei osaa etukäteen kuvitella. Ainakaan aloitteleva tarhuri.

Puut, pensaat ja perennat ovat jo saavuttaneet uhkeat mitat, pikku puuhasteluni tuskin muutti mitään. Polut sain raivattua kulkukelpoisiksi, kuivat oksat leikattua. Kenties pelastin Catalpan, jonka päällä makasi syreenipensas. Mies katkoi siitä puolet peräkärriin, ja sitoi loput pystyasentoon. Puutarhan yleisvaikutelma on Luonnon itsensä muovaama, minun osani suurena suunnittelijana on käynyt yhä vähäpätöisemmäksi. On myönnettävä, että puutarhan varttuessa minäkin vanhenin, enkä jaksa samaa kuin ennen. Teemme kompromisseja, hyväksyn monet Luonnon omat ehdotukset. (Kuten vaikka sen, että mansikka on erinomainen peitekasvi.)

Kuten ennenkin, tällainen kohtaaminen jätti paljon mietteitä päähäni pyörimään. Hiukan krapulainen olo, kuin olisi ollut kutsuilla, missä puhui vain omista ajatuksistaan ja hankkeistaan kuuntelematta toisia. Sympaattiset toimittajat saivat minut unohtamaan, että he ovat työmatkalla. Kernaasti tahtoisin vuorostani haastatella heitä! Tai pikemminkin: jatkaa keskustelua vuorovaikutteisesti.

Illansuussa, kunnolla levättyäni hiippailin puutarhaan ja olin pakahtua. Sillä niin lumoavan kauniina näyttäytyi kaikki! Valo siivilöityi köynnösristikon ja korkeiden töyhtöangervoiden läpi nostaen esiin hopeamarunan ja Luzula-heinän tummien kallionauhusten taustaa vasten. Monikerroksisuus korostui, ja polut katosivat samettisiin varjoihin. Vaaleat pionit hehkuivat omaa valoaan, jasmike ja pasuunakukka avautuivat tuoksumaan. Voi vierailijani, olisittepa täällä nyt!

Puutarha ei ole paikka, ei huone. Se on näyttämö, jossa tapahtumat virtaavat hitaasti muuttuvien kulissien lomassa. Puutarha on prosessi. Se vaikuttaa hoitajaansa, ja muuttaa hänetkin toiseksi. Onnelliseksi, levolliseksi, niin uskon.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Juhannus


Vanhalla Huvilalla


Hyvää Juhannusta rakkaille ystäville, lukijoille, lukemattomille!
                                                                                 t Marjattah

***
Valokuvatorstain 172. haaste

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Kolmas elefantti



kolme pientä elefanttia marssii näin
unessani aina eteenpäin
vaikka matka olis pitkäkin
sinne sinne vielä tahtoisin


***

Vastaan näin Valokuvatorstain ja Runotorstain171. haasteeseen : Matkan varrella".
***
Nuorin kolmesta elefantista on asettunut paikoilleen puutarhaan. Siinä se kutsuu ystävällisesti tottumatonta ratsastajaa viidakkoretkelle, seikkailuun!

Veistostolppa oli raivattava valtavan klematistiheikön sisältä esiin. Siinä oli pitkään ollut 'dinosauruksenpesä', joka oli maisemoitunut täydellisesti, suorastaan kadonnut. Nyt se on kolmannen norsun paikka.

Odotin jännityksellä polton valmistumista, sillä tämä on minulle uutta savimassaa. Kaksi ensimmäistä valmistin mieleisestä ja tutusta laadusta. Mutta sitäpä ei enää saa. Oli valittava uusi raaka-aine. Poltossa voi tapahtua ikäviäkin yllätyksiä, ja epäonnistunut patinointi voi pilata tuloksen täydellisesti. Mutta en pettynyt. Tässä on kypsä ja luonnonläheinen sävy itsessään. Kenties mielistyn siihen.

Edellisessä postauksessa esittelen ensimmäiset elefantit.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Puutarhapatsaita

Talvella muovailin lumesta norsuja puutarhaani.  Siitä kerroinkin täällä: "Lumesta syntyneet". Jäikö niiden henget tänne kodittomina vaeltamaan? Kyllä, ne halusivat ehdottomasti syntyä uudelleen, ja elää ikuisesti. Eilen nostin uunista kaksi vastasyntynyttä elefanttia, ja kuljetin puutarhaan, missä ne heti löysivät paikkansa. Toinen viihtyy viidakon kätköissä, toinen haluaa hallita näkymää.


Kolmas norsu on parhaillaan uunissa, ja jos kaikki käy onnellisesti, se ilmestyy  näiden seuraksi muutaman päivän kuluttua. Näistähän kerron enemmän Savipajablogissa:
Puutarhapatsaani eivät ole koristeita. Ei puutarhaa tarvitse koristella! Norsut ovat uusia asukkaita, kuten kissat ja linnut ovat olleet tähän asti. Toisinaan pystytän omaksi ja vieraittemme iloksi näyttelyn, ja piiloitan veistokset niin, ettei niitä heti huomaa. Polun mutkan takaa voi kohdata yllätyksen.

Pian kukkii syreeni, ja sade voi tehdä oksat painaviksi. Silloin jää tämäkin rohkelikko piiloon.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Helppohoitoinen puutarha II

Riittääkö rikkaruohojen kitkeminen puutarhanhoidoksi? Ensimmäinen hämmästelyn aihe aloittelevalle tarhurille on perennojen omatoimisuus. Ne löytävät kernaasti uusia, mieleisiä kasvupaikkoja. Ennenkuin huomaatkaan, on kaikkialla joka sorttia. Samalla jotkut vain katoavat, ja ilmestyvät vuosien päästä toisaalle.

Aika kuluu, puut ja pensaat kasvavat aivan huomaamatta. Silmä tottuu niihin, kunnes jonakin päivänä  tarhuri huomaa, että hallitusta puutarhasta on tullut ryteikkö, läpitunkematon viidakko, ja vain varjokasvit viihtyvät kukkapenkeissä. Edessä voi olla dramaattisia päätöksiä, sillä puita ei siirrellä kuin perennoja.

Kolmen pallotuijan tarinasta on tullut muutoksen symboli meidän puutarhassa. Voi vain kuvitella miltä näyttäisi, jos olisimme antaneet kaiken olla. Tänä kesänä oli jo kirves nojallaan viimeisen pallotuijan alla, mutta kiintymys voitti. En saattanut luopua siitä. Pallotuijan uusimmista , ao. videon jälkeisistä vaiheista löytyy kertomus kuvineen Puutarhablogista:

Tunnustankin tässä: tarvitsimme  silloin alussa, v. 1990 puutarhasuunnittelijan  ammattitaitoa. Vuosien kuluessa puutarhasta tuli oma. Toisinkin voisi käydä.TV:n muuttumisleikeissä ei nähdä tapahtumia pitkältä aikaväliltä.


Video, jota uudet lukijat eivät ehkä ole nähneet, kertoo tarinan 17 vuodelta:

Videon musiikki on sitten viime näkemän muutettu tekijänoikeussyistä. Joten lopputeksti ei pidä paikkaansa. Säveltäjä, jonka teos on pohjana, on sentään sama, mutta esittäjä ei: Music: Audioswap:  Brandenburg Concerto No. 4: Presto, tekijä: Bach, albumi: Point Classics 1

tiistai 25. toukokuuta 2010

Rakas päiväkirja

Anteeks etten ole kirjoittanut pitkään aikaan. Kas kun on niin paljon kaikkea. Eilenkin meni aikataulu ihan uusiks kun piti käydä apteekissa. Päivät loppuu aina kesken. En silti suostu olemaan kiireinen eläkeläinen, en. Pyyhin sanavarastostani pois: KIIRE.

Nytpäs teenkin itselleni tämän päivän lukujärjestyksen!
9-10 blogaamista
10-11 neuletyö Ylen ykkösen seurassa
11-12 jompikumpi jatkuu
12-14 puutarha
14-17 savipaja
17-18 vapaatunti
18-19.30 keittiöpalvelusta
19.30-20. blogit ja naamakirja
20--- neuletyö digiboksin seurassa
(kahvitauot nipistetään työajasta)


Huh, kello soi kohta. Mars kutomaan!
Kuulen kuinka naurat, päiväkirja. Että antaaks katsoa illalla...

tiistai 18. toukokuuta 2010

PEKORALLI


Ne saapuvat hirvitellen,
kirvitellen yltäpäältä
vartoimenaan.

Minä voin hajatella
ja sihistä suherikossa
ainoastaan.

Pian vinkoilevat murnikolla
eivät suovaa eivät kaiskele,
eivät vainkaan.

Minua ei lainkaan

ajatellah.


***


Runotorstain 166. aihe "Ainoa mitä voin ajatella"