sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Toini-nuken uusi leninki



Toini Tellervo-nukke, joka esittää äitiäni 18-vuotiaana, on kauan saanut olla ilman uutta leninkiä. Nuken valmistuttua ompelin ensi töikseni kotimekon, jonka malli löytyi 20-luvun postimyynti-ilmoituksesta. Sen jälkeen on syntynyt nukkesisaria neljä ja vielä Sigrid-äitikin. Heidän vaatettamisensa muodikkaasti onkin vienyt huomioni, ja Tellervo arkisessa kotimekossaan on odottanut kiltisti kuin Tuhkimo. Vaikka vielä on syntymässä viides nukkesisko ja ehkä pikkuvelikin, päätin toteuttaa lupaukseni uudesta mekosta. Mallin löysin vanhoista valokuvista, ja yritin parhaani mukaan toteuttaa sen. Vaikka kuvat ovat mustavalkoisia, kuvittelen hameen punaiseksi. Sitä en hoksannut ajoissa kysyä satavuotiaalta äidiltäni. Varmasti hän olisi muistanut, sillä hän valmisti leningin itse.







lauantai 25. lokakuuta 2014

Blasdiikia!

Olinkohan viisivuotias, kun isoveljeni Matti vei minut lelukauppaan.  Kauppias esitteli uutta nukkea, ja paiskasi sen ykskaks lattialle: 
— Katsokaa, se ei mene rikki! Se on plastiikkia! Jopas olimme ihmeissämme.
— Blasdiikia, henkäsin ihastuneena. Siitä tulikin sana jolla mitä hyväntahtoisin isoveljeni  minua kiusotteli. Sopivalla hetkellä kuiskattu b l a s d i i k i a sai minut aina nolostumaan tai peräti tulistumaan.


Plastiikkia alkoi ilmaantua moneen tarkoitukseen. Pian oli minullakin aarrerasia, johon keräilin hurmaavan värikkäitä plastiikkikankaanpalasia. Niitä vaihtelimme kuin valuuttaa koulunpihalla välitunneilla. Vähitellen sana muovi korvasi plastiikin.

Lapsuudenmuistosta huolimatta leluosaston korea muovinukke, jopa klassinen Barbie,  jättää minut kylmäksi. Nukkeharrastajana ihailen museoiden china-head- (lasitettu posliini)  ja bisquit-(lasittamaton posliini) nukkeja, ja haen niistä ideoita omiin taiteilijanukkeihini. Myös Martta-nukkien paperimassa miellyttää. Nykyajan nukketaiteilijoiden posliini- ja paperimassanukkeja voi ihastella googlettamalla tai vaikkapa Pinterestissa. Mutta hyvänen aika, mitä voikaan tehdä ihan käsityönä polymeerimassoista! Nepä taipuvat myös uniikkitöihin eikä pelkästään massatuotannon tarpeisiin. 

Kieltämättä olen materiaalifriikki. Sormet ja silmät nauttivat saven, kiven, puun tai käsintehdyn paperin kosketuksesta. Silti en voi olla huomaamatta miten uudet synteettiset materiaalit tarjoavat uusia mahdollisuuksia niin kuvanveistäjälle kuin nukketaiteilijalle. Polymeerit vapauttavat mielikuvituksen lentämään ilman materiaalin asettamia rajoja. Väistämättä tulee mieleen, että taideteos on jotakin muuta kuin materiaa.

Askartelumassat ovat toki tuttuja minulle. Olen niistä joskus rakennellut nukenpäitä, käsiä tai jalkoja korvaamaan särkyneitä. Ja  koruja tietenkin. Nyt tarvitsin posliininukkeperheeseeni  vauvanuken Sigridin esikoista esittämään. Moista pikkuhommaa varten en halunnut käynnistää posliiniprosessia kipsivaluineen ja lukuisine polttoineen. Niinpä kokeilin Cernitiä, jota helposti saa mistä tahansa askarteluliikkeestä. Kaarin-nuken valmistuttua huomasin, että materiaali muovisuudestaan huolimatta alkaa kiehtoa. Nettikaupoissa pääsee käsiksi isompiin valikoimiin, esimerkiksi nukentekijälle tarkoitettuihin. Päätin kokeilla myös Fimoa, joka osoittautuikin Cernitiä taipuisammaksi.

Massatyöt poltetaan kotiuunissa alle 130 asteen  lämmössä. Työstämistä voi jatkaa polton jälkeen ja polttaa uudelleen. Hyvinkin ohuet rakenteet ovat lujia ja kimmoisia. Saattaa olla että voitan ennakkoluuloni ja jopa innostun. Ensimmäisen nuken jälkeen mieleen virtaa ideoita seuraavan nuken varalle. Työ taas opettaa tekijäänsä. Veistäminen ja hiominen muistuttaa pehmeän vuolukiven käsittelyä, mikä minulle onkin tuttua ja mieleistä puuhaa. Kaarinille maalasin silmät akryylivärein, mutta taidan seuraavalle nukelle kokeilla toisenlaisia konsteja. Maalipinta tuntuu liian heppoiselta, sen voi melkein kynnellä raaputtaa pois. Nukkemassasävyt ovat posliinimaisen läpikuultavia. Niitä ei tohdi peittää maalilla. 


Posliini-Sigrid ja Cernit-Kaiju

Tässä jutussa kerron Sigridistä, ja Kaijustakin löytyy valokuva:

torstai 9. lokakuuta 2014

Mata, 60-luvun tyttö

Mata-nukke lempijumpperissaan, mielipuuhassaan
Puutarhan valmistautuessa talviunille alkavat sisäpuuhat taas houkuttaa. Nukkepajaan on jäänyt ylimääräisiä  päitä käsineen ja jalkoineen. Joistakin syntyy toisintoja, jotkut hion ja viilaan yksilöllisiksi. Neljä tätiäni 20-luvulta jo valmistuivat, tämä oli ehdolla Annikiksi, mutta toisen valitsin. Mikäpä siinä, voisihan tämä esittää minua itseäni 18-vuotiaana.  Tuollainen siisti permanentti oli muotia, miksipä ei? Pää on valmistettu ”Tellervo”-muotilla. Sukunäköä nukkeperheeseen siis löytyy. Ehkäpä käyn muistelemaan aikaa, joka on keski-ikäisillekin jo historiaa. Onkin hauska tehtävä valmistaa nukelle 60-luvun vaatteita.Voin muistaa vähäisen vaatekokoelmani aika hyvin,  ja näen asujani myös valokuva-albumeissani. Mainiota huomata miten Googlen  tai Pinterestin kuvahaku löytää tuttuja asuja tuolta ajalta. Ehkä ompelen vielä kauneimman kävelypukuni!


Kukahan minusta tulisi?


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Aikamatkalla Iitissä



Menneistä tarinoidaan Villamussalossa


Vanhojen kuvien digitalisointi on kiehtovaa puuhaa. Monilla on kaappien kätköissä perittyjä kuvia, joille voi näin antaa uuden elämän. Vanhat harrastajien ottamat kuvat ovat usein pienikokoisia (pintavedoksia), ja skannaaminen isolla resoluutiolla antaa kasvoille ilmeet ja tuo yllättäviä yksityiskohtia esiin. Kuten tässä kuvassa piilottelevan henkilön. Ja miten mukava mahdollisuus on tehdä suurennetuista kuvista uusia kuva-albumeita Ifolorin tai muiden vastaavien palveluiden avulla.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Äärimmäisen kettumaista

Aamu-uinti, sitten metsään. Itikat vaanivat varjoissa turhaan, osaan suojautua. Vaan turhaa on etsiä mustikoita enää. Linnut ja ketut syöneet janoonsa kai.

Mutta löysin puutarhakenkäni, tosin vain toisen! Nehän katosivat oudosti keittiön rapulta viime kesänä. Siitä kerroinkin: Kummittelua Vanhalla Huvilalla. Nyt paistatti päivää yksinäinen kenkä Vaarinkallion korkeimmalla kohdalla metsän uumenissa. Viime viikolla maalla kävin mustikassa joka päivä enkä takuulla nähnyt kenkää tuossa.

—Arvoisa kettu, kiitos paljon, ehkä palauttaisit toisenkin kengän ystävällisesti?



Äärimmäinen sää on nyt äärimmäisen kiinnostavaa. Lämpötilan hipoessa iltapäivällä kolmeakymppiä, en jaksa muutakaan kuin istua verannalla tarkkailemassa säätä, havainnoiden sitä aistinvaraisesti sekä tutkien netistä sääsivuja. Sadetutkassa leimuavat salamat ympäri maata. Aivan varmasti kuulin juuri kaukaista jyrinää. Ah, sadetta kaipaavat puutarhani kaupungissa ja maalla!  Kuten monet muutkin puutarhat ja luonto. 

Totisesti saatiinkin sadetta kesäkuussa. Pihapolut muuttuivat savivelliksi, ja vesiheinä vietti juhlaa kukkapenkeissä. Äärimmäisen märkää ja kylmää. Että pitikin, juuri kun rakkaamme Kanadasta lomailivat täällä. Pieniä murheita kuitenkin nämä, jos vertailee.

Etelätuuli puhaltaa järveltä suoraan huvilan verannalle kuumana ja hyväilevänä. Monilla Thaimaan-reissuilla olen oppinut, että kuumuudesta selviän parhaiten vajoamalla täydelliseen laiskuuteen. Jos on käveltävä, kävelen hitaasti kuin kilpikonna. Kun tämä tukala helle viimein loppuu, tulen kaipaamaan sitä.

Joskus sentään aurinko kurkisti kesäkuussa



tiistai 27. toukokuuta 2014

Tapiseerauksen taito


Tekeviä ja käteviä olemme mielestäni. Varsinkin Mies, joka on vapaa-aikoinaan rakennellut taloja ja majoja, portaita ja kaiteita. Yksi kynnys ylitettäväksi on kuitenkin jäänyt kumpaisellekin: tapetoinnin taito. Ei vaan ole tullut ryhdytyksi.

Nyt, kun emme enää ole nuoria ja notkeita, jouduimme tämänkin haasteen ääreen. Vanhan Huvilan pirtti oli teettämämme lattiaremontin jäljiltä tyhjä. Huonekalut, ryijyt  ja taulut oli pinottu peräkammariin. Seinäpaperien yli 60-vuotias historia oli armottomasti näkyvissä.  Repeämiä, naulanreikiä, sähkötöiden jättämiä roiloja. Keskellä takaseinää kuopuksen pienen käden jälki, joka anopin illallisella läiskähti  pöydän taakse, silloin kuin tapetit olivat vasta alle 30-vuotiaat ja vielä varsin kauniit. (Kuinka kauhuissani olinkaan, ja yritin peitevärillä maalata rasvaisen kuvion piiloon!) Sittemmin kuopus vaimoineen tapiseerasi pari yläkerran makuuhuonetta malliksi, ennen muuttoa Kanadaan. — Ei,huonekaluja ei kanneta paikoilleen, ennen kuin pirtin seinät ovat kunnossa. Totta kai mekin osaamme.

Ensin harjoiteltiin kaupunkikodissa. Vierasvessaan löytyi nätti kuitutapetti. Liima siveltiin seinään, ja Mies nosteli vuodat paikoilleen, minä assistenttina. Ihastelimme tyytyväisinä tulosta. Mutta tiesimme, että huvilalla se ei sujuisi ihan näin.

Huvilan seinät oli peitetty 40-luvulla pinkopahvilla, ja seinäpaperit liimattu niiden päälle. Niinpä helpot nonwoven-tapetit oli hyljättävä. Etsimme aitoja seinäpapereita, vanhojen mallien toisintoja. Tutkittiin nettikuvastoja, lainattiin tapettikirjoja. Mieleinen malli 50-luvulta löytyi viimein Pihlgren ja Ritola Oy:n perinnevalikoimista. Huone mitattiin, rullat tilattiin. Ja sitten toimeen!

Lattialistat poistettiin ja maalattiin, pintajohdot ja pistorasiat irrotettiin myös. Irtoavat repaleet  revittiin pois, kolot tasoitettiin. Opiskeltiin ohjeita. YouTube-videoissa homma näytti näppärältä. Pian tunsin itseni aivan täysinoppineeksi. Vuorokohdistus, tasakohdistus, limisauma,  puskusauma. Tarvitaan siis pitkä tapetointipöytä, terävä veitsi,viivotin, luotinuora, iso pensseli ja tasoitusharja. Ja tikapuut. Liisteri on itse sekoitettava jauheesta ja vedestä. Yksi pikkujuttu vielä: tarvittaisiin  notkeat nivelet, taipuisa selkä ja tuoreet voimat. Valmistelutöiden jälkeen voimat alkoivat olla hukassa.

Esikoinen maapallon toisella puolella kuunteli huoliamme. —Hassujako olette? Miksi ette palkkaa reipasta remonttiväkeä? Istuisitte kiikkutuolissa, nauttisitte skumppaa ja leivoksia tarkkaillen työn sujumista?




Niin, miksipä ei? Ohje alkoi tuntua yhä viisaammalta, kun sitä  puntaroimme. Ostimme markkinoilta oivan kiikkutuolin. Remonttimies löytyi helposti.  Ja aamuvarhaisella saapuikin Vanhalle Huvilalle tuttu ammattilainen, joka ryhtyi toimeen varmoin ottein. Isäntä ei kuitenkaan käynyt keinuttelemaan uudessa tuolissaan vaan toimi avustajana. Minä seurasin puuhaa vierestä kunnes huomasin että hyviä neuvojani ei tarvita. Siirryin luottavaisena kukkapenkkieni pariin. Kahden työpäivän jälkeen pirtti ja eteinen hohtivat uutuuttaan, ja meillä oli hyvä syy kohottaa malja sille!

Kysäisin remonttimieheltämme, onko hän useinkin tapiseerannut pinkopahville? —Ei, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta!
   Joten hänellekin taisi olla yhtä hurja kokemus nähdä, miten vastapäällystetty seinä alkaa nousta kupruille  kuin meren mainingit. Ja oli luotettava siihen, että seuraavana aamuna seinä on piukean sileä.

Tapetinpaloja ja liisteriä jäi hiukan yli. Arvelin tapiseerauksen taidon nyt tarttuneen minuunkin, ja ryhdyin rohkeasti päällystämään  matalan ullakkokäytävän kuluneimpia seinänkohtia. Alkoihan se sujua, vaikka ei aivan yhtä hallitusti kuin alakerrassa. Liisterillä oli taipumus levitä kaikkialle…

Missään ohjeissa ei  kerrota, että jos liisteriä sivellessä vuodan toinen pää irtoaa painon alta, kierähtää se takaisin rullalle, ja näin on liisterissä tapetin kumpikin puoli. Se on opittava ihan itse.


sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Hiirenkorvia huhtikuussa

Hauki

Aurinkoinen sunnuntai-aamu. Kiikaroin tyynelle järvelle, missä vene lipuu äänettömänä pienen sähkömoottorin voimin. Saadaankohan kalaa tänäänkin? Kuvassa on pääsiäishauki, joka pääsi paistinpannuun melkein suoraan järvestä, Miehen taitavasti fileroimana. Eikä tosiaan ollut kyse pilkkimisestä, kuten tähän vuodenaikaan kuuluisi. Järven jäät ovat yleensä  tehneet lähtöä aikaisintaan vappuna. Nyt telkät ja tukkasotkat sukeltelevat saunarannassa, joutsenpari etsii kaakottaen sopivaa poukamaa, kaulushaikaran kaukainen mylvintä sekoittuu lintujen konserttiin.
   Ajomatkalla rannikolta sisämaahan mökille  kevät edistyi silmissä. Toden totta, monissa pörröisissä koivuissa näkyi jo vihreää. Että tämmöisenkin kevään saamme kokea! Tunnustan, että häpeämättä iloitsen eläkeläisen vapaudesta aloittaa mökkikausi vaikka huhtikuussa. Niin kauan kuin voimia riittää.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kesä Baden-Badenissa




Monasti vieraillessani kirjastossa huomaan unohtaneeni kotiin toivelistani. Niinpä onkin mukava tutkia kirjaston suosittelu- ja uutuushyllyjä, ja tarttua ennakkoluulottomasti kirjaan josta ei mitään tiennyt aikaisemmin. Viimeksi lähti mukaani  pieni, sidottu, pokkarin kokoinen kirja: Leonid Tsypkin, KESÄ BADEN-BADENISSA. Dostojevskini lukeneena minua tietenkin kiinnosti aihe, mistä takakannessa kerrotaan mm:

”Kesä Baden-Badenissa on Fjodor ja Anna Dostojevskin avioliiton ensimmäinen kesä 1867, jolloin he pakenivat Dostojevskin velkojia ja ahnaita sukulaisia Eurooppaan ja kirjailija koetti päivästä toiseen onneaan rulettipäydän ääressä.”

Susan Sontag, kirjan löytäjä ja esille tuoja, on kirjoittanut mielenkiintoisen esipuheen, josta otteet:
”KESÄ BADEN-BADENISSA on lukukokemus, jonka jälkeen tuntee olevansa puhdistunut, järkyttynyt ja vahvistunut, hengittää syvempään kuin ennen ja on kiitollinen kirjallisuudelle siitä mitä se voi kätkeä sisälleen ja tuoda esiin.”

”Jos rakastaa Dostojevskia, mitä voi tehdä - mitä voi juutalainen tehdä - tietäessään, että hän vihasi juutalaisia?”
”Kesä Baden-Badenissa on tehokurssi joka perehdyttää kaikkiin venäläisen kirjallisuuden suuriin teemoihin, mutta nerokas ja vauhdikas kieli valaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi.”


En malta olla hiukan kokeilemattaTsypkinin kerrontatekniikkaa, missä  vaihtelevien  konjunktioiden yhdistämät lauseet saattavat jatkua jopa viiden sivun verran - ehkä pitempäänkin, sillä lopetin pisteiden tarkkailun - mutta jäljittely-yritykseni  on  epäilemättä yhtä amatöörimainen kuin sunnuntaimaalarin halu kokeilla Picasson kubismia täysin tietämättä, miten Picasso, uutta luova nero,  imi itseensä vaikutteita ajan koneromantiikasta ja Afrikan neekeritaiteesta, tai yrittää matkia Seuratin  täplämaalausta ymmärtämättä tuon taivaallista tieteen  uusista huomioista valon näkyvistä aallonpituuksista ja värien synnystä, - siitä huolimatta yritän tässä välttää pisteen käyttöä, vaikka en sentään tavoittele Tsypkinin virkkeiden pituutta varmana siitä, että lukija ei silloin edes yrittäisi käydä kömpelöä tekstiäni läpi ja saattaisi jopa pelästyä ja jättää tutustumatta kirjaan joka minut lumosi.
   Lukiessani Kesää Baden-Badenissa vertaisin kokemusta musiikkiin, missä aloitusteeman jälkeen seuraa alati uusia sivupolkuja, taitteita ja käänteitä, jotka samalla vihjaisevat uusista aiheista, ja kuitenkin  jättävät kaipauksen siihen alkuteemaan, joka jää ikäänkuin täyttymystä vaille, kunnes sävelten suunta alkaakin lähestyä loppua silti vielä  kääntyillen kiihottavasti sivupoluille, ja viimein, lopultakin tulee vapauttava loppusointu, toonika, piste, ja vaikka lukukokemus on aluksi hämmentävä ja aivan uudenlainen - edes Marcel Proust ei kirjoita niin pitkiä virkkeitä kuin Tsypkin -  tempaa kerronta nopeasti mukaansa vyöryttäen esiin ainutlaatuisen rikkaita mieli- ja kielikuvia, jotka kuitenkin ovat selkeitä ja melkein visuaalisia, niin että lukija heti  huomaa milloin siirrytään Tsypkinin nykyajasta - junamatkasta Leningradiin -  Dostojevskin pariskunnan aikaan Baden-Badenissa, vaikka siirtymät tapahtuvat keskellä virkettä kuten taitavasti suunnitellussa elokuvassa, missä huomaamattomat leikkaukset,  ristikuvat tai kameran liikkeet kuljettavat tarinaa milloin todellisuuden, milloin mielikuvien ja unien läpi, eikä lukija yhtäkkiä enää kaipaakaan pisteitä kahlitsemaan ajatuksia täsmällisten rajojen sisään, vaan on oppinut ikäänkuin aivan uuden tavan vastaanottaa kirjoitettua tekstiä,-  ja tapahtui niin, että ahmittuani kirjan loppuun halusin aloittaa sen uudelleen alusta.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Orkideaharrastajan haaveita

Orkidean pullotaimet
Sininen Vanda-orkidea
Eilen ostin kauppareissulla nuppuisen Miltonia-orkidean. Silloin kun vuosituhannen vaihteessa ihastuin orkideoihin, ei niitä tosiaan saanut supermarketista. Niitä saattoi hankkia orkideaseuran näyttelyistä tai harrastajien kokoelmista. Joskus löytyi kukkakauppa, joka silloin tällöin maahantoi Phalaenopsiksen tai Paphiopedilumin. Minusta ei superharrastajaa tullut, mutta rakkaus on kestänyt vastoinkäymisetkin. Samoin on säilynyt taipumus haaveilla saavuttamattomasta. Kuten vaikka sinisestä Vandasta.

Thaimaan-reissuilla olen ensimmäiseksi halunnut päästä Chiang Main Kamthieng Flower Marketille, suurelle kukkatorille. Miten hyvin tuossa ilmastossa viihtyvätkään orkideat! Kuvan Vandat eivät tarvitse edes kasvualustaa, ne roikkuvat koreissaan ja juovat juurillaan kosteutta. Kasteluletkulla tarjotaan virkistävä suihku tarvittaessa. Sininen Vanda on useimmiten siirtynyt ostoskoriini muiden orkideoiden seuraksi. Niiden omistamisesta olen iloinnut kuukauden, ja  jättänyt ne sitten miniän hoiviin.

Vuosi sitten toin unelman mukanani tänne karuun pohjolaan. Pikkiriikkiset vihreät taimet  kasvoivat steriilisti pullossa, ja kun ne täyttivät tilansa oli aika ottaa ne ulos ja istuttaa. Tämä onkin ainoa luvallinen tapa tuoda orkideoita Thaimaasta. Nyt ovat taimet kuorikemurskeessa pikku ruukuissaan kaikki viisi. Muovikupu on suojana toistaiseksi.

Pienet vastasyntyneet ovat vihreitä ja terhakkaita. Vielä saan uskoa mahdottomaan. Muut seitsemän orkideaa ikkunanlaudalla voivat ihan hyvin ja kukkivat milloin haluavat. Enää en sulata niille kasteluvettä lumesta kuten harrastuksen alussa. Lorautan samaa vettä kuin kissukselle, anopinkielelle ja saniaiselle noin kerran viikossa, välillä sumuttelen. Nepä ovatkin superkestäviä supermarket-orkideoita.

Kukkatorin orkideat
Chiang Main kukkatorilla

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Yksi blogi vai monta?

Lukijana pidän ehdottomasti siitä, että tarinat löytyvät samasta blogista kaikki. Multibloggaaja pelaa hämmentävää kuurupiiloa kanssani, enkä tiedä mistä hänet milloinkin löydän. Joillakin on tapana keräillä tarinat sinne, valokuvat tuonne ja piirustukset tänne. Ota heistä sitten selvä. Onhan tunnisteet keksitty, niiden avulla voi lajitella. Hmph.

Mutta minun blogini ovat tietenkin ihan eri asia. Ne ovat järjestyksessä kuin astiakaapit (hahaa). Tarinat täällä, ATK-jutut tuolla, sukumuistelmat siellä ja piirustukset tuolla. Ja muutamat muutkin löytyvät aivan helposti. Itsestäni on mukavaa kerätä näin aihepiirejä yhteen pinoon.

Tästä Varamussalosta (kokeilukentästä) tulikin perusblogini. Vakavin kilpailija tälle blogille on K50. Siellä on viimeksi puhuttu roskakommenttien torjunnasta: Kommenttien sanavahvistukset?
Siellä voit huomata, miten  kommentoijat saivat minut kääntämään kelkkani.

Mutta tässä postauksessa olen utelias kuulemaan sinun mielipiteesi aiheesta: "Yksi blogi vai monta?"


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Itsekäs jättiläinen

Lumikuvio


Muistathan Oscar Wilden sadun "The Selfish Giant" ?  Kertomuksen jättiläisestä, joka karkoitti puutarhassaan leikkineet lapset, rakensi korkean muurin ja pystytti kieltotaulun, mistä seurasi että kevät ei tullut, kukat eivät nousseet maasta eivätkä puut puhjenneet kukkaan, vaan  talvi jäi pysyväisesti asumaan hänen puutarhaansa missä lumi ja jää viihtyivät, vaikka kaikkialla muualla oli vehreää.
    Eilen ajelimme sisämaahan mökillä käymään, eikä lunta näkynyt kuin ojissa ja varjoisissa painanteissa. Mutta täällä suojaisassa kaupunkipihassamme lumi viihtyy kuin itsekkään jättiläisen puutarhassa.  Yksinäni olen leikkinyt tänäkin talvena tallaamalla nurmikolle polun. Kevät on tänä vuonna melkein kuukautta edellä normaalista, silti olen malttamaton. Onneksi lumikellot kurkistelevat lumenkin läpi, ja siellä minne aurinko paremmin osuu leviävät pälvet yhä suuremmiksi, ja pieniä vihreitä kärkiä kurkkii harmaasta maasta. Ehkä on toivoa, ehkä emme ole yksinäisiä itsekkäitä jättiläisiä, Mies ja minä.
   Tänään yllätti meidät sorsaseurue, joka ilmeisesti luuli nurmikkoamme järveksi. Vieraat viihtyivätkin pitkään täällä tepastelemassa ja suupaloja löytämässä. Valokuvailimme ikkunan läpi ettemme hätistäisi heitä pois. Ja eikö totta, selvästi on nurmikkoa nyt enemmän näkyvissä? Lasten puutteessa ehkä linnutkin kelpaavat.

Sorsat nurmikolla

maanantai 13. tammikuuta 2014

Merete Mazzarella, muistot ja totuus


Martta-nukke muistelee
piirros Marjattah

Kirjaston kirjoissa on se huono puoli, että niitä ei voi alleviivata. Niinpä luin kahteen kertaan Merete Mazzarellan tuoreen kirjan ”Elämä sanoiksi”. Nimi kuvaa hyvin kirjan tarkoituksen. Niin harrastajakirjoittaja kuin aloittelija löytää oivallisia vinkkejä ja kysymyksiä pohdittavaksi. Myös muistelmien ja elämäkertojen lukija saa uusia kuvakulmia.

Ensimmäisellä lukukerralla ryntäsin sivujen läpi innokkaasti, ja tunsin olevani melkein pyörryksissä vinkkien ja oivallusten puutarhassa. Tienhaaroja joka suuntaan. Oma ajatus karkasi sivu sivulta seuraamaan uusia jännittäviä polkuja. Muistojakin tuli vastaan. Kuin vapaata assosiaatiota ilman kurssikirjan selkeää järjestystä, ajattelin. Vaikka syynä oli oma hoppuni. Minun olisi pitänyt noudattaa kirjailijan mainiota oivallusta:
”Olen toisinaan ajatellut, että säveltäjien tavoin kirjailijoidenkin pitäisi ilmottaa teksteilleen tempo. Olen näet sitä mieltä, että kirjojani tulisi mieluiten lukea hitaasti — ei siksi että teksti vaatisi syvällistä pohtimista vaan lähinnä siksi, että nopeasti lukiessa tulee herkästi ylensyönyt olo.”
Siis uudelleen, sostenuto! Toinen lukukerta  oli antoisa. Huomasin ensivaikutelman vääräksi. Ilman väliotsikoitakin teksti etenee  loogisesti vaikka lennokkaasti. Poimin talteen kovalevylle runsaasti ”alleviivauksia”.

 — Mikä on totuus, ja mikä muistin suhde totuuteen? Tätä kysymystä kirjailija on perusteellisesti pohtinut muistelmia kirjoittaessaan, ja sitähän joutuu myös harrastaja pohtimaan. 

Varmaan moni on minun laillani joutunut väittelyyn siitä, mitä tapahtui todella? Lasten ja vanhempien kertomukset yhteisestä kokemuksesta kauan sitten poikkeavat niin suuresti toisistaan, että riita on ovella. Jokainen pitää kiinni tarinastaan ja on varmasti oikeassa. Se on hyvin hämmentävää. Kirjailija joutuukin miettimään omaa vastuutaan kirjoittaessaan todellisista henkilöistä:
”Muisti on kuriton ja muistomme muuttuvaisia.” ”Ihminen on aina toinen kuin nuorempi minänsä — silloinkin kun ei kirjoita.” 
Lukija saa kurkistaa luovaan prosessiin Mazzarellan analysoidessa muutamia julkaisemiaan teoksia. Hän kertoo äitinsä viimeisistä ajoista ja kuolemasta  kirjassaan Juhlista kotiin. Hän kuitenkin katsoo kirjoittaneensa vielä enemmän elämästä kuin kuolemasta. Lukijana olen samaa mieltä. Kirja kosketti minua vahvasti, kun  saatoin omaa äitiäni viimeisinä vuosina. Melkein liian myöhään ymmärsin alkaa kirjoittaa muistiin hänen muisteluitaan ja tarinoitaan. Mazzarella tarttui tehtävään hyvissä ajoin.
Ihmiselle on perustavanlaatuista pyrkiä pitämään kuolleensa elossa”, uskoo kirjailija
Omia muistojaan sitä jotenkin kuvittelee hallitsevansa. Voi valita, voi rajata. Mutta kun haluaa kirjoittaa kuolleista henkilöistä, on haaste uudenlainen. Käytettävissä on ehkä omat muistot, haastattelut, kirjeet, valokuvat, päiväkirjat. Kunnioitukseni ammattikirjailijan työtä kohtaan on kasvanut suuresti, kun olen yrittänyt koota totuuden palapeliä tiedon sirpaleista. Silloin huomaa, miten eri silminnäkijöiden kertomukset eroavat toisistaan! Mistä löytäisi totuuden?

Olen joskus kirjoittanut muistiin Bo Carpelanin radiohaastattelusta tämän, suunnilleen näin:
"… miten vaarallista on käyttää faktoja kirjallisuudessa,— kaunokirjallisuudessa. Että jää faktojen vangiksi. Että alkaa jahdata jonkinlaista totuutta,  todellisuutta, jota ei ole.—Faktojen perusteella yrittää antaa todellisen kuvan siitä mitä  tapahtui. Mutta tällaista todellista kuvaa ei ole , jos mukana ei ole suggestiivinen voima, jonkinlainen väriskaala, joku kielellinen kiintymys. Se ei riitä, että sulla on paljon faktoja, sulla pitää olla sementtiä kivien välillä. Sun pitää rakentaa jotakin joka elää, joka ei ole niinkuin historiallinen kertauskurssi tai jotain tän tapaista.

”Elämä sanoiksi” tarjoaa hyviä työkaluja kirjoittajalle, joka haluaa saada henkilöt ja tapahtumat eläviksi. Miten lisätään lihaa luiden päälle, sementtiä kivien väliin. Ikävä palauttaa kirjastoon, taidankin ostaa kirjan.


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Aurinko havaittu Mussalossa!


Mussalon Santalahti


Epäilin auringon jääneen Gran Canarialle. Palattuamme sieltä joulukuussa ei aurinkoa ole täällä näkynyt. Tänään pilvet rakoilivat lupaavasti lähtiessäni lenkille. Ja kohta leimahti silmiini häikäisevä valonsäde, joka levisi ja vahvistui. Kävelin sokaistuneena sitä kohti niin kauas kuin pääsin.  Vasta ulapan ja horisontin nähtyäni käännyin takaisin.  Paluumatkalla, aurinko selän takana,  huomasin miten harmaat maisemat olivat saaneet uuden, lempeän värityksen. Harvoin saa ihailla tällaisia näkymiä tammikuussa. Jouluruusut pihalla ovat avautumaisillaan. Ehkä istutan kohta niiden seuraksi jouluruusun ikkunanlaudaltani.


Mussalossa


Helleborus niger