Joulukortti 2012

Joulun iloa ja rauhaa 

sinulle lukija !

Tätä korttia en ole lähettänyt postin kautta, sillä sain sen valmiiksi viime yönä. Eilen myös julkaisin viimeisen käsintehdyn kortin kuvan, ja päätin sarjan jonka aloittamisesta täälläkin kerroin. Kortit tarinoineen löytyvät piirustusblogistani. Siellä myös kerron tämän kuvan piirtämisestä:

Kuvitellen

Joulugrafiikkaa

Repe-koiramme tässä toivottelee hyvää joulua 1981. Kuvan leikkasin linoulemiin ja vedostin joulukorteiksi. Tuosta alkoi perinne josta tuli tärkein jouluaskareeni vuosien varrella. Pian aloin valmistaa numeroituja sarjoja, jolloin kortti oli myös joululahja. Näistä kerron lisää blogissa Kuvitellen. Tänään olen päässyt vuoteen 1989, ja meinaan julkaista kortin päivässä jouluun asti.

Vaikka digiaika tuli muuttamaan käytännön, en vieläkään osaa lähettää kaupasta ostettua korttia kuin äärimmäisessä hädässä... Esimerkiksi matkoilta. Unicef-kortteihin joskus turvauduin, kun vedosmäärä jäi liian pieneksi. - Grafomania merkitsee kirjoitusvimmaa. Eikö se voisi myös merkitä graafikon piirustusvimmaa ! (hymiö)

En myöskään hävitä toisilta saamiani omatekoisia kortteja. Niitä on mukava selailla vuosienkin päästä. Kaikki kortit ilahduttavat yhtä lailla, tietenkin! Että joku on minua ajatellut sen hetken, kun on osoitteeni kirjoittanut ja nimensä omakätöisesti alle piirtänyt! Vielä tänään, kun niin paljon helpommalla pääsemme...

Pikkujoululahjavinkki

Voitko keksiä helpompaa neuletta? Nämä rannekkeet syntyivät Thaimaassa  miniälle viimetingan syntymäpäivälahjaksi. Valmistauduin selittämään mihin moisia voisi tarvita: - Ehkä joskus vuoristoretkellä voisi viileys yllättää? Tai aamuvarhaisella mopolla ajellessa? Mutta selityksiä ei
tarvittu. Hymyillen hän sovitti  nämä ranteisiinsa. Rannekkeet näet ovat Thaimaassa vallan trendikkäät. Tosin ei kylmää, vaan ruskettumista vastaan!

Pohjolan talvessa ei selityksiä tarvita. Itse huomaan rannekkeet mukaviksi sisäilläkin, kun iltasella telkkarin ääressä laiskotellessa kädet tuntuvat kylmiltä. Teho on nopea. Melkein kuin kesähelteellä ranteiden viilentäminen kylmällä vedellä auttaa nopeasti päinvastaiseen vaivaan.

Olen aikaisemminkin kertonut silmurista, näppärästä "kutomakoneesta". Se houkuttelee tehtailemaan rannekkeita, ja sukatkin onnistuu. Mutta tietenkin neljä puikkoa on vanha hyvä konsti.

Voihan villahousut!

Olisinpa muotivaikuttaja! Ovelasti lanseeraisin pohjolan trendiykköseksi farkkuvillikset.- Ulkoiset villahousut? -Villapeffikset? Oi siihen se stoppaa, pitäisi keksiä mediaseksikäs nimi...

Mutta siis. Jokainen tietää, että tiukkojen farkkujen alle ei mahdu villahousut. Ja jos mahtuisikin, liian tukalaa vetäistä ne sisätiloissa pois ja lähtiessä takas. Ulkona sitten palellaan ja napsitaan välillä antibioottikuureja... Nykynuori ei ehkä tunne käsitettä villahousut.

Itse olen mukavuudenhaluisena (ja kuureihin kyllästyneenä) jo kauan vetäissyt farkkujen päälle villaisen minihameen. Puutarhurina juoksen tavan takaa ulos ja sisään myös kylmällä kelillä. Tänään sain valmiiksi uuden villaminin(?), ja valokuvasin sen oitis tätä juttua varten. Mitä nyt vähän fotoshoppasin leveyttä pois. (Niinhän kaikki muotikuvat käsitellään.)

Hauska neuleidea lahjaksi vaikka. Syntyy nopeasti pyöröpuikoilla jämälangoista, kuten tämä. Ja kaikille tuunaajille vinkki: Katkaise reputettu villajumpperi kainaloiden alta, ja ompele siihen kuminauha.

Adventtisunnuntaina

Valokuvatorstain 266. haaste on "Kolmiodraama"

Ensimmäisen adventtisunnuntain iloksi nostin kaapista näkyville viimejouluiset Thaimaan-muistot. Vietimme joulua siellä, ja löysimme keramiikkagalleriasta näin länsimaista joulurekvisiittaa. Seimiasetelma olikin ainoa joulukoristelumme tuolloin. Tänä aamuna kotosalla digikuvasin draaman päähenkilöt, jotka thaimaalainen keraamikko on näin nähnyt.

Verraton tuk-tuk

Ostosreissulla Kamthieng-kukkavaltakunnassa

Viimeisinä päivinä suljin usein silmäni tuk-tukin kyydissä, missä  saunanlämpöinen kulkutuuli sekoittui liikenteen pakokaasuihin. Kohta olen poissa, ajattelin. Mitä muistan tästä? 

Tuk-tuk, kolmipyöräinen skootteritaksi, on kuulemma katoava luonnonvara Thaimaassa. Chiang Maissa niitä vielä  pärisee kaikkialla. Kaupungin alueella voit olla varma kyydistä, jos pysähdyt kadun varrelle kuikuilemaan. Mutta jos haluat rauhassa kävellä, on syytä liikkua turhia pällistelemättä reippaasti eteenpäin.

Mikähän juna tuolla lähestyy? Ensin tulee ryhmä moottoripyöräpoliiseja, sitten yks, kaks, kolme, - kaksikymmentä tuk-tukkia, ja perässäkin poliisisaattue. Turistiryhmä loistohotellin ilmastoiduista sviiteistä on uskaltautunut kaupungin yöhön! Jännitys paistaa kasvoilta, videokamerat tähtäilevät.  - Miksi hymyilisin? Olenhan itsekin osallistunut turistiretkiin toisaalla, ja seurannut opasta nöyrästi. Hyvin muistan myös ensimmäisen tuk-tuk-kyytimme. Taisin hihkua kuin Linnanmäellä…

Viides syksynvietto Thaimaassa on ehkä tuonut hiukan varmuutta askeliin. Jos Mies on jättänyt ison kameransakin kotiin voi sattua että tuk-tuk-kuskit vain hidastavat vauhtiaan kohdallamme ja kaasuttavat samantien eteenpäin.  Kadun varrella kulkuneuvossaan nokosilla joku nostaa päätään ja huomauttaa laiskasti: tuk-tuk? Enää hän ei ponnahda kadulle, eikä vetäise värikästä esitettä eteemme ja pommita haastattelulla: - Madame, where are you from? Where are you going? Tuk-tuk! Temples! Tiger Kingdom! Silk factory!

Tietenkin on mahdotonta sulautua joukkoon. Farangi mikä farangi. Mutta aina voi yrittää näyttää asukkaalta eikä turistilta. Selkärepun asemesta voi kantaa Seven Elevenin muovikassia, ja valokuvaamisen sijaan rupattaa kännykkään. (Vielä kun osaisi kieltä kuten Esikoinen...)

Usein tarvitsemme tuota näppärää taksia. Tänä syksynä kuumuus koetteli  kävelyhalujani. Tiedämme kyllä, että maksamme kyydistä farangi-hinnan, mutta yleensä kohtuuden rajoissa. Vanhankaupungin lähituntumassa 80 bahtia (= 2€)  on tavallinen hintapyyntö. Varsin usein joudumme antamaan ajo-ohjeita matkan kuluessa, mikä näyttää tekevän kuskin varsin taipuisaksi. Joskus on tehnyt mieli maksaa pyydettyä enemmän, kun palvelu on ollut erityisen hyvää.

Muutamista luottokuskeista tuli melkein perhetuttuja. Tänä vuonna Mr. O otti aina vaimonsa mukaan. Tämä istui edessä akkulaatikon päällä, mikä on kiellettyä mutta niin yleistä, että poliisi harvoin viitsii puuttua. Puolison sylissä nuokkui pieni vauva, mikä ei enää meitä hämmästyttänyt, sillä niin uskomattomia vauvakuljetuksia olemme saaneet nähdä. Mr. E jaksoi kärsivällisesti odotella kyydittäviään tuntikaupalla, ja velotti vain ajoista, ei käytetystä ajasta. Mikä näyttääkin olevan yleinen käytäntö. Ms. Cowboy tunnisti meidät vuosien takaa, kun kävelylenkillä kuljimme entisen majapaikkamme ohi. Siellä tuo harvinainen ilmestys, nainen tuk-tuk-kuskina, yhä päivysti, ja iloinen hämmästys näkyi kasvoilta. Jatkoimme kuitenkin matkaa kävellen.

Tuk-tukkiin (kuten mopoonkin) mahtuu määrättömästi väkeä, siis thaimaalaisia. Virallisesti matkustajanpaikkoja on kaksi. Itse emme ole yrittäneet ahtautumisennätystä, mutta tavaraa on mukanamme siirtynyt. Viimeisenä päivänä huristimme vanhastakaupungista omakotialueelle vallihaudan ja Ping-joen yli  kuin liikkuva puutarha. Orkideapensas  melkein kätki Miehen ja minut, ja plumeria sekä palmu huojuivat lämpimässä kulkutuulessa takatarakalla. Kuskimme ajoi harvinaisen maltillisesti varoen hyppyyttämästä suuria keramiikkaruukkujamme. Parvekekasvimme siirtyivät näin miniän hoiviin, kun meidän oli palattava Suomen kaamokseen.

Tuk-tuk

Tyhjä koti

Mustavalkomaanantain 138. haaste on "Tyhjä"

Isäntäväki muutti uuteen kotiin aivan lähelle entistä. Suuri kauhakuormaaja vyöryi paikalle ja aloitti hävitystyön. Valkoinen ja kirjava kissa seurasivat kummissaan tapahtumia, eivätkä halunneet muuttaa, ennen kuin nälkä viimein  pakotti, ja tontilta oli viety viimeisetkin entisen kodin rippeet.

Tunnustan, että kuva on manipuloitu. En onnistunut saamaan kissoja tähän näkymään. Valitus vain kuului raunioista illan pimetessä. Alla alkuperäinen kissakuva  aikaisemmin kuvattuna:

Sadekauden jälkeen tulee talvi

Marraskuussa sateet lakkaavat, ja maa on täynnä suuria pudonneita lehtiä. Temppelin puutarhassa korkean puun paljaasta rungosta kurkottelee merkillisiä kukkia. Hemuli ja Hattivatit olisivat varmasti näistä pitäneet, ja Mörkö varsinkin puun ruostuneen kanuunankuulan näköisistä hedelmistä, jotka pamahtavat rikki maahan pudotessaan.

Kävin kuvaamassa oudokin tänä aamuna 16.11.2012 Valokuvatorstain uuden haasteen innoittamana.

Valokuvatorstain 264. haaste on tekstikatkelma Tove Janssonin kirjasta Muumilaakson marraskuu

Lajittelukone

Suvarnabhumin lentoasema, Bangkok, lokakuussa 2012

Le Corbusier määritteli että asunto on asumiskone. Tässäpä vallan jättikone, kansainvälinen lentoasema. Ihmisiä kuin raaka-ainetta virtaa  putkista ja aukoista sisään, jakaantuu eri kerroksiin, liukuhihnoille  ja lokeroihin, eksyy ja harhailee, osuu viimein oikeisiin putkiin jotka syöttävät jatkuvasti uutta täytettä lentokoneisiin. Sitä ennen laatu tarkastetaan ja jyvät erotetaan tarkasti akanoista.Yötä päivää kone humisee ja raksuttaa.

Mustavalkomaanantain 136. haaste on "Kone/koje".

Torstaikuvapeitto

Näkymä parvekkeelta klo 14:04 paikassa Chiang Mai, Thaimaa

Kännykän hälytysääni havahdutti kesken puuhien. Mitäs nyt? Ai niin, nythän on sunnuntai ja kello on kaksi! Sieppaan siis kännykän mukaani, ja siirryn parvekkeelle, missä 30°C:n lämpö kietoo ilmastoinnin viilentämät paljaat käsivarteni. Juuri nyt ei ole paras mahdollinen aika lähteä lenkille. Kuvaan siis parvekenäkymän luoteeseen, missä kohoaa Doi Suthep-vuori. Jonakin päivänä teemme taas retken sinne, sillä vuorella on usein suloisen viileää. Juuri ja juuri voi erottaa Wat Prathat-temppelin kultaisen chedin kiiltelevän auringossa. Vasemmalla alhaalla näkyy kolme erikokoista henkien taloa. Eilen näimme miehen niitä kunnioittavasti siivoavan vanhoista ruoantähteistä. Tuon tuostakin hän liitti kädet yhteen ja kumarsi hengille. Keskellä kuvaa katoksen alla on iso norsupatsas. Täytyykin ottaa selville sen historia. Istutusten vihreys on raikasta monsuunisateiden jälkeen. -Kohta tulee rakkaita vieraita meille. Illan viilentyessä lähdemme jonnekin aterioimaan yhdessä.

Valokuvatorstain 262. haaste on Digitaalinen kuvapeitto klo 14.

"Kymmenellä pennillä siirappia"

Muistui mieleen Teuvo Pakkalan hauska novelli, kun ojensin katukauppiaalle kymmenen bahtin kolikon valittuani pussillisen tuoreita ananas-viipaleita välipalaksi puistonpenkille. Pikku pussi chili-suolaa terästi makeutta. Kymmenellä bahtilla saa monenmoista herkkua kauppakärreistä, joita ChiangMain kaduilta löytää jo ennen kuin nälkä ehtii yllättää. Saman verran maksaa pullollinen raikasta vettä. Kolikon arvo on 25 senttiä Suomen valuutassa.

Tällä vastaan numerokuvahaasteeseen , missä viikon numero on 10

Oikulliset henget

Hiukan sekava on kuvani mutta autenttinen. Nappasin sen eilen torstaina iltatorilla mielessäni valokuvatorstain 261. haaste "Karkki tai kepponen". Halloween ei taida juuri näkyä katukuvassa täällä, mutta  moninaiset hyvät ja pahat henget ovat läsnä joka päivä.Tässä on arvaamattomia maan henkiä lepytelty tuorein kukkariipuksin ja ruokalahjoin. Lahjoiksi on tuotu myös pieniä sieviä elefantteja, tanssijoita, palvelijoita. Näin henget viihtyvät talossaan eivätkä lähde ilkitöitä tekemään. Saatavat jopa auttaa  kioskinpitäjiä liiketoimissa ja muissa hankkeissa, mikäli lahjat miellyttävät. Mistähän mahtaa tämän mökin sininen väri kertoa? Ehkäpä isännän syntymäpäivä on perjantai, tai talo pystytettiin silloin? Sininen on kuningattaren ja perjantain väri Thaimaassa.

Pari vuotta sitten kerroin myös aiheesta täällä: Henkien talo.

Huonekasvit lomareissulla

Matkalla autotalliin

Saattaa olla virkistävääkin päästä viileään talvilepoon voimia keräämään. Sitä voisi melkein sanoa lomaksi. Kotona alkoi jo ryydyttää, senhän näkee naamasta. Rahapuu rypistyy ja oleanteri pudottelee lehtiään. Paavalinkukka sensijaan jaksaa pitää ilmettä yllä, se  ei vielä ole ollenkaan loman tarpeessa, mutte mentävä on, sillä kotona ei nyt kukaan yksin pärjää, ellei oteta lukuun tyräkkiä ja palmuvehkaa.

Isäntäväki näet lähtee reissuun. Puuhaavat ja järjestävät kaiken aikaa. Eläkeläiselle matka ei ole lomaa, päinvastoin, se on varsinainen projekti kesken rauhallisen arjen. Perillä taas totuttelevat elämään toisenlaisessa kulttuurissa, opiskelevat, kirjoittelevat  ja valokuvaavat. Työstähän se käy ;)

Mustavalkomaanantain 135. haaste on "Syysloma"

En millään voinut laittaa paavalinkukkaa mustavalkoiseksi, toivottavasti postaustani ei diskata siksi...

Minun puutarhani, 21-vuotias

syksystä syksyyn

aika kiertää ympyrää

puutarhassani

Valokuvatorstain 259. haaste: Onnenkantamoinen
kuin myös Runotorstain

Se oli semmoinen kesä

Valokuvatorstain 257. haaste on "Mitä välii ".

(Ihan pikkuisen syyllistyin kuvan filtterointiin)

Syysunelmointia

Kolea tuuli keinuttaa pasuunakukkia

 lakastuvassa puutarhassa

Tartun huiluuni

ja menneet kesät

virtaavat ajan ikkunassa

Närhen karhea ääni ei tuo lohtua

linnut ovat poissa

ne laulavat  vuorten rinteillä

sademetsän sylissä

lämpimässä maassa

missä kukat loistavat ilman pelkoa

ilman pelkoa lumesta ja pakkasesta

Garden Music from Marjatta Huuskonen on Vimeo.

Runotorstain 256. aihe on "Syksy"

Syksy

Sateisena kesänä puutarha villiintyi hurjaan kasvuun. Nyt on luovuttamisen aika koittanut taas. Ehkä vielä saadaan nähdä väriloistoakin, mikä lohduttaa ränsistymisen keskellä. Tämän kuvan näppäsin  haravoinnin lomassa vastauksena

Valokuvatorstain 256. haasteeseen.

Elchen daami

Kuvan otti JH, muokkasi MH 2012

Kuva on vastaukseni Mustavalkomaanantain 131. haasteeseen "Historian siipien havinaa". Varmaan arvaat että veistos ei esitä 20-luvun Art Deco-tyylistä kaunotarta, vaikka hetken voisi kuvitella. Ei myöskään Sofi Oksasen uutta tukkalaitetta. Alkuperäinen "Dama de Elche" on noin 2400-vuotias iberialainen veistos, ja sitä säilytetään Espanjan arkeologisessa museossa Madridissa. Tämän jäljennöksen kuvasimme elokuussa Välimeren-risteilyllä, Alicanten Elchessä, "Papin puutarhassa" (josta edellinen postaukseni kertoo). Rintakuva on pystytetty palmunkannon nenään, ja jäimme tuokioksi kuuntelemaan oppaan kertomusta.


Jatkan vielä, sillä edellisessä jutussani  lupasin kertoa kiehtovasta löydöstä "Papin puutarhassa". Kyse oli juuri tästä Daamista, joka houkutteli minut etsimään tietoa.
     Elchessä ollaan ylpeitä tästä aarteesta. Se löydettiin aivan kaupungin tuntumasta 1897.   Elchen neito on kaikkialla, suurena, pienenä, matkamuistona, julisteena.

Kioskimyyjänä. MH

Monenlaisia arvailuja patsaan alkuperästä ja tarkoituksesta voi löytää. Jopa väärennökseksi sitä on ehditty arvella, nykyajan luomukseksi. Tyyliseikat viittaavat silti vahvasti hellenistiseen taiteeseen, josta Iberiassa saatiin vaikutteita. Varmin todiste daamin iästä näyttäisi olevan väri! Tutkijat siis löysivät daamista väripigmenttihiukkasia, jotka eivät olen meidän aikamme maaleista peräisin. Tosiaan, kauniin yksivärinenhän veistos nyt on, kuten myös Kreikan antiikin veistokset. Eikö totta, ajatus ihanien hiekkakivi- ja marmoriveistosten kirkkaista väreistä tuntuu melkein banaalilta. Olemme tottuneet ihailemaan kiven herkkää pintaa, ja tuohon väärinkäsitykseen perustui myös renessanssi ja vielä uusklassismi. Nyt tiedämme, että veistokset kuten rakennuksetkin maalattiin kirkkain värein. Tiedämme, mutta yritämme unohtaa... .

Rekonstruktioluonnokseni on täysin epätieteellinen väritystehtävä Elchen daamista sellaisena kuin hänet mielessäni kuvittelen:

Tietoja Elchen neidosta kaivelin Googlen avulla, ja mm.   Wikipedia kertoo lisää.

Papin puutarha, Huerto del Cura

"Papin puutarha", Elche, Alicante, Espanja

Onhan toki komeaa nähdä nähtävyyksiä, kuvista tuttuja, jo koulussa opittuja. Matkustella opaskirja repussa ja ruksata kohteita. Kulkea valmiita polkuja. Ottaa valokuva minusta ja Kuuluisasta Paikasta. Tai peräti kulkea kuin pyhiinvaeltaja ja viimein päästä unelmiensa kohteeseen. Onhan se huikeaa, kuten ehkä niille toisillekin jotka kurottelevat kameroitaan väkijoukossa.

Mutta kohdata yllättäen puutarha, josta ei mitään tiennyt, kaupungissa, jota ei ennen tuntenut! Ottaa kuvia, ja etsiä tietoa jälkeenpäin. Jokainen matka tarjoaa tilaisuuden sellaiseen, niin myös Kristina Cruisesin 'Löytöretki Välimerellä', josta kaksi edellistä postaustani kertoo.

Huomaan että kaikilla matkoillamme jalkani pyrkivät vihreisiin keitaisiin, korkeille vuorille tai veden ääreen.

Useimmiten kuljemmekin kahdenkesken omia polkujamme, Mies ja minä, mutta tällä kertaa osallistuimme bussiretkeen, koska kohde kiinnosti: Elchen palmumetsä. Palmuhulluna halusin tietenkin tutustua Euroopan suurimpaan ja pohjoisimpaan palmumetsään, joka on myös Unescon maailmanperintökohde. Eikä tästä aikaisemmin ollut meillä aavistustakaan. Nyt tiedän jo enemmän: taatelipalmut juurtuivat Elcheen ehkä 2500-3000 vuotta sitten foinikialaisten merenkulkijoiden syljeskelemistä taatelinkivistä, ja ennen pitää niitä ryhdyttiin viljelemään sadon vuoksi. Nyt niitä ja muitakin palmulajeja kasvaa Elchessä ehkä kaksi-, ehkä kolmesataatuhatta.

Matkan varrella huomasi, miten kaupunki piileksii palmumetsän suojissa luontevasti. Ihmettelimme maisemassa vilahtavia mustaan kankaaseen käärittyjä palmunlatvoja. Opas kertoi, että näin saadaan vaaleita, värittömiä palmun lehtiä, joita käytetään Palmusunnuntain juhlamenoissa. Niistä valmistetaan myös käsityötuotteita: koreja, hattuja.

Viimein ilmastoitu bussimme pysähtyi kauniin puutarhan portilla. Kelpo oppaamme kertoi alustavasti  tietoja "Papin puutarhasta" ennen kuin seurue hajaantui puutarhan poluille, missä saatoimme harhailla palmujen varjossa, suojassa polttavalta helteeltä. Eniten kuvia taisin ottaa tästä kohteesta.

"Papin puutarha" oli paikallisen kappalaisen José Castano Sánchezin omistuksessa 1918 saakka, siitä nimi. Ja kuuluisa nähtävyys toki, vaikka meille aivan uusi. Tietenkin olen opiskellut Googlen avulla lisää tietoa.
Tässä puutarhan omat sivut: Huerto del Cura, National Artistic Garden

Rakkaat terkut kotipuutarhaan, omalle pasuunalle!

Täältä löytyy kaikki palmulajit, joita voi kasvattaa Euroopassa

Monet kuuluisuudet ovat saaneet täällä nimikkopalmun.

Ehkäpä palaan vielä Elcheen, ja kerron toisestakin kiehtovasta löydöstä.

Roomassa yhä

Olen nähnyt Michelangelon Pietà-veistoksen!

Ensimmäisen kerran  näin veistoksen jo koulutyttönä kuvisluokan hämärässä, missä Lukki (Ikimuistoinen Kerttu Luukannel) näytti runsaita  diakuviaan taidehistorian tunnilla. Sen jälkeen olen näkemällä nähnyt tuon mestariteoksen kuvateosten sivuilla, elokuvissa, TV:n ruudulla, Googlen hakutuloksilla. Kuten varmaan useimmat  kanssaturisteista. Tämän lähemmäs panssarilasia en jaksanut luovia tuossa saunalämpötilassa.      Nyt siis pikemminkin 'bongasin' veistoksen.

Wikipedian kuvaa suurentamalla voin tarkastella Marian korjattua nenää sekä Michelangelon ainoaa signeerausta, ja melkein koskettaa marmorin hohtavaa pintaa. Mykistävän upea teos ja myös jännittävä historia on sillä.

Näkeminen on taitolaji, tuumaa vanha kuviksenopettaja. Osaanko itse nähdä muuten kuin kuvien kautta? Kaunis maisema tulee nähdyksi vasta kun otan/teen  siitä kuvan. Tai tunnistan aikaisemmin näkemäni kuvat. TV tarjoaa loistavia taideohjelmia. Veistosta on mukava tarkastella nojatuolista käsin, kun kamera sitä panoroi, tilttaa ja zoomaa. Maalaukset muuttuvat elokuviksi samoin konstein. Niin helppoa. Paikan päällä katsominen vaatii ponnistelua. Muistuu mieleen oppilaani näyttelykäynneillä. Nopea kierros taululta toiselle: - Nähtiin jo, saadaanko mennä?

Niin jatkui meidänkin vaelluksemme kohti  m/s Kristina Katarinan ihanaa viileyttä. Ja nyt selaan kuviani mukavasti Vanhan Huvilan nojatuolissa, kahvikupposen tuoksuessa vieressä.

                                                                                                                    nojatuolimatka jatkuu

Konstantinuksen riemukaari

Risteillen Välimerellä

Historian näyttämöllä

Nunna kulkee mietteissään tuttua reittiään. Helteet jatkuvat, monet tarvitsevat apua. Päättyykö tämä lopulta melkoiseen rajuilmaan? Valkoinen vaate suojaa hyvin auringon polttavilta säteiltä. Mutta hiki virtaa selkää pitkin ja pisaroi otsalta silmiä kirvelemään, kuten minullakin. Olen uskaltautunut keskelle Pietarinkirkon aukiota, sillä tässä voimme täyttää muovipullot raikkaalla vedellä. Rooman vesi on kuuluisaa hyvästä laadustaan, ja tällaisena päivänä kaikissa piazzojen vesipisteissä näkyy siitä nauttivia. Kuvan oikeassa reunassa vaeltaa päättymätön jono hitaasti kohti Pietarinkirkon turva- ja siveystarkastusta, ja kirkon vasemmalla puolella uupuneet turistit etsivät varjoa tai opastaan. Sisällä pyörryttävän loiston keskellä  oli vielä kuumempaa.

Vaikka olen nyt ensimmäistä kertaa Roomassa, unelmieni kohteessa, haaveilen jo ilmastoidusta m/s Kristina Katarinasta ja  suihkusta. Mutta vielä on kohteita jäljellä, ennen kuin bussi meidät noukkii paluumatkalle laivaan. Mies sen sijaan voi sitä paremmin, mitä lämpimämpää on. Eiköhän tässä 40° olisi mittarissa? Ihmettelen mielessäni, miten eri tavoin olemme rakennetut. Miehen merkkipäiväreissulla helmikuisella Maltalla oli hyytävän kylmä, ja siellä jaksoin kävellä vaikka seitsemän tuntia väsymättä. Täytyy huomata, että olen nyt minäkin siirtynyt seuraavalle vuosikymmenelle…

Kaunis Corsica oli seuraavana päivänä kohteena.  Enpä voi olla kehumatta kotkalaisen  Kristina Cruises'in palveluita ja hyvää henkeä, joihin tutustuimme jo viisi vuotta sitten pienemmällä m/s Kristina Reginalla. Ihmeen hyvin sujui tämä juhlaristeilymme, ilman kommelluksia tai vahinkoja. Nyt kotimaan suloisessa viileydessä on mukava muistella matkaa.

jatkuu

Puutarha oman onnensa nojassa

Avasin jännittyneenä puutarhan portin. Sunnuntaista asti olen murehtinut salkoruusujen kohtaloa: ukkosmyrsky on tietenkin kaatanut kaikki 13 komeaa vartta, joiden tiesin aloittelevan kukintaa. Voi mikä mainio yllätys! Tuollahan ne kohoavat tuijaseinän suojassa, kolme vaaleanpunaisen sävyä ja puutarhani ensimmäinen musta komistus. Ensimmäisestä talvestaan selviytynyt magnolia levittelee ujosti oksiaan piilossa  salkoruusujen takana. Puutarhakierros olisi tietenkin tehtävä ennen kassien sisäänkantamista.  Mutta se ei suju ilman pensassaksia, melkein kaikki polut ovat umpeenkasvaneet.  Viikko sitten sain pääpolun raivattua, vielä on viisi sivupolkua jäljellä.    

Klematis 'Dr Ruppel' on valmistanut ennätysmäärän kukkia, varmaan kiitollisena siitä että on viimeinkin saanut arvoisensa rautatornin. Tähän asti se on joutunut luikertelemaan missä sattuu kaukasianmaksaruohomaton ja punatähkien päällä. Hortensia säestää väriloistoa sinisin ja violetein sävyin. Ja ruusut! Luostarin köynnösruusu rajautuu kuvassa vasemmalle, ja selkäni takana tuoksuu suloisesti 'Rhapsody in Blue'.

Ensimmäisen kerran 21 vuoteen puutarhani on jäänyt toiselle sijalle tärkeysjärjestyksessä. Ennen käytiin viikonloppuisin maalla, aina ei silloinkaan. Nyt käydään maalta kaupungissa pikavisiitillä viikon parin välein. Läheiset tietävätkin syyt, joista mainittakoon lapsenlapset kaukomailta sekä saunanrakennusprojekti.

Pikavisiiteillä ehtii pyykinpesun ja muiden arkisten välttämättömyyksien ohella leikata nurmikon ja kierrellä kameran kanssa. Yllätyksiä löytyy takuuvarmasti. Tämän kesän suurin ja harmillisin yllätys oli lehtokotilot, joiden en kuvitellut löytävän tietä minun puutarhaani. Nyt vadelmia ja viinimarjoja kerätessä on mukana toinen kannellinen astia, jonne kilahtaa somia kotiloita odottamaan kurjaa kohtaloaan. Nauhukset ovat muuttuneet pitseiksi ja reikäompeleiksi, ja daaliatkin ovat aika säälittäviä. Mutta rakkaat kuunliljani ovat toistaiseksi säästyneet, se saa kiukkuni hiukan lauhtumaan.

Tänä kesänä ymmärsin vähentää ruukkuistutukset minimiin. Pasuunakukat ovat pärjänneet, kiitos sateiden. Keltainen emopasuuna, Madeiralta tuotu, on jo kymmenvuotias ja tottunut vaihtelevaan kohteluun. Luultavasti pelargonit saavat jatkossa yhä enemmän suosiota, ne eivät kuivuudestakaan hätkähdä.

Kuka on tuo kaunis nukke?

Edellisen postauksen "Kaunis uneksija" houkutteli tutkimusretkelle menneeseen aikaan. Niinpä julkaisen kuvan uudelleen värillisenä. Nukke oli Vanhan Huvilan  asukkaana mieheni ja hänen siskonsa lapsuudessa. Kuka on tuo kaunis neito, ja mistä hän on tullut? Näin kertoo Raili-käly:

"Nukke on ollut niin kauan kuin muistan lapsuudessani vanhan  huvilan yläkertaan menevien portaiden yläpäässä tasanteella istumassa pyöreän lattiatyynyn päällä. Tyynyssä oli puuvillalangasta kuviovirkattu (sahalaitakuvio) päällinen. Olen syntynyt1940 ja vanha huvila on rakennettu1944,joten siitä asti muistan nuken paikallaan portaita vahtimassa. Sitä sanottiin  tätinukeksi ja sillä ei saanut leikkiä. Se oli vaan koristeena. En muista tarkalleen koska nukke siirtyi minulle, mutta kun sain sen äidiltäni, korjasin sen kuntoon. Leninki oli kokonaan riekaleina, sillä se oli silkkiä ja hapertunut aivan kokonaan. Sain siitä kuitenkin mallin ja löysin aivan alkuperäisen näköisen kankaan ja oikean levyiset ja väriset pitsit (ei kuitenkaan silkkiä, joten toivon niiden säilyvän paremmin.)Ainoa mitä nukella on alkuperäisestä asusta jäljellä on pikkuruusuin koristettu reunanauha kaula-aukon ja kauluksen reunassa. Nukelta puuttui myös alusasut kokonaan, joten ne tein vanhanmallisiksi pitkin pitsireunapöksyin. Tukka oli myös niin huonossa kunnossa, että vein nuken Benita-nukketohtorille Helsinkiin Mannerheimintielle ja hän laittoi nukelle kokonaan uuden tyylinmukaisen tukan.
    Pää, kädetja jalat on valmistettu jostain massasta ja toinen jalka puuttui kokonaan. Kälyni Marjatta teki sitten uuden jalan nukelle ja hieno siitä tulikin mustine korkokenkineen kaikkineen.
    Kerran olen nähnyt samanlaisen nuken (asu tieytysti erilainen). Se nukke oli Savonlinnan nukkemuseossa vajaa 10 vuotta sitten.
    Olisi tietysti kiva kuulla onko jollakin samannäköinen nukke ja ehkä nähdä vielä siitä kuvakin. Minun nukkeni on siis tälläinen korjailtu versio, eikä alkuperäinen joskin ihan saman näköinen."

Kaunis uneksija

Nukkeneiti kaupunkikodissaan uneksii nuoruudenpäivistä Vanhalla Huvilalla. Huvilakin oli silloin aivan uusi, ja lapset kohtelivat kunnioituksella ylhäistä kaunotarta.

Värikuva sekä tarinaa nukesta.

Mustavalkomaanantain 123. haaste on "Seepia".

Keijukaiset

pilven raosta

kultasäde hipaisee

hiusten huntua

valon kukat nousevat

tummanharmaasta maasta

Keskiviikkona klo 13

Vesipedot ovat juuri nousseet kuivalle maalle. Mustavalkomaanantain 121. haaste on klo 13.

Kohti yötöntä yötä

Julkaisin tämän kuvan vuonna 2010 Valokuvatorstain 172. haasteeseen "Juhannus". Kaksi vuotta on kulunut, yhä peilaa järvi alati muuttuvaa taivasta tai vyöryy vaahtopäinä pohjoisesta. Moni muu asia on muuttunut, jotkut  vallan hyvään suuntaan. Juuri nyt odotellaan Vanhalle Huvilalle kaukaisia rakkaita, jotka tuovat mukanaan iloa ja elämää.

Onnittelut Valokuvatorstaille! Minun harrastukselleni se on antanut potkua tarkalleen kolme vuotta. Vuorovaikutus toisten näppäilijöiden kanssa on ollut antoisaa.

"Torstaiblogeilla tulee tällä viikolla neljännes tuhannesta haasteesta täyteen!
Valokuvatorstain 250. haasteen kunniaksi kurkistamme torstaiblogien historiaan. Valitse omista aiemmista osallistumiskuvistasi se, johon itse olet tyytyväisin tai se josta katsot oppineesi eniten tai joka on omalla tavallaan ollut sinulle kuvaamisessasi käänteentekevin. Halutessasi voit myös lyhyesti (tai laajasti) perustella valintasi."

Horisontin yli

"Hip hei - torstaiblogit ovat saaneet aikaan ison kasan haasteita, tänään julkistetaan 250. haaste! Ajatelkaa, se on paljon se! 250. eli neljännestuhannennen haasteen kunniaksi kurkistamme torstaiblogien historiaan, eli täällä Runotorstain puolella jokainen osallistuja omaan Runotorstai-historiaansa. Valitse omista osallistumisrunoistasi se, johon itse olet tyytyväisin tai se josta katsot oppineesi eniten tai joka on omalla tavallaan ollut sinulle kirjoittamisessasi käänteentekevin, voit mainita myös mikä oli haasteena."

Onnittelen blogia hienosta etapista! Enpä ehkä arvaakaan, kuinka paljon Runotorstai on minulle merkinnyt. Nyt yritän löytää kuvattoman runon (kuten Valokuvatorstaille kaivelin runottoman kuvan). Usein olen kytkenyt ne yhteen, jolloin kumpikaan ei ole itsenäinen.

Runoja selatessani pysähdyin tähän kahden vuoden takaiseen tunnelmaan. Pitkät lentomatkat eroittavat meidät lapsista ja lapsenlapsista. Asumme  tarkalleen puolessa välissä itää ja länttä. Juuri nyt, tätä kirjoittaessani,  on läntinen perhe ylittänyt Atlantin, ja odottelemme heitä yömyöhällä. Toivon että lentomatka on ollut mukava elämys lapsille.



Napakka horisonttiviiva joka eroittaa taivaan maasta
hapertuu utuiseksi
ja valuu vesivärin tavoin alaspäin
kun ihminen nousee lentoon

Aamuruskon puna  yhtyy leimahtaen iltaruskoon
taivas kääriytyy maan ympärille
eikä ihminen ymmärrä
missä hän oikeasti on

 Pilvien patsaat rakentavat holviston
- liikkuvan ja silti todellisemman
kuin niiden aukoista sinertävä maa
ja ihminen luulee
että maailma on kääntynyt ylösalaisin
 Iltapilvien välissä näkymätön kynä
piirtää valkoista viivaa
herättääkseen levottomuutta hänessä
joka puutarhassaan sattumalta
juuri silloin katsahtaa taivaalle
                                   Chiang Mai,  26.09. 2010

***


Runotorstain 177. haasteen innoittajana on Zen Cafen kappale Taivas on kirkas ja napakka (säv. Zen Cafe, sanat Samuli Putro)

Kysymyksiä

Viime päivinä on päässäni soinut Matti Salmisen komealla äänellä laulama kansanballadi Sallisen oopperasta Punainen viiva.  Vestmanviiki tekee kiperiä kysymyksiä nuorukaiselle. Tämä tuumaa: "Olen  minä oppinut vastailemaan, viisaan järjen antoi mulle Jumala." Löysin sen ilokseni netistä, ole hyvä: Vestmanviiki

Blogiystäväni ovat muistaneet minuakin 11 kysymyksen meemillä, ja niitä on nyt kertynyt kolme satsia. Hyviä kysymyksiä melkein kaikki, ja tuumasin että nythän minulla on 33 postausaihetta odottamassa. Päätin kumminkin selvitä urakasta lyhyemmän kaavan mukaan , sillä muuten ei tule tänä vuonna valmista.



Ainan ja Hiltan kysymykset  kera vastausteni ovat tässä:

1. Rakkain harrastuksesi?

Musiikki

2. Minkä asian tahtoisit toteutuvan vuoden sisällä?

Tahtoisin läheisteni pysyvän terveinä 

3. Annatko periksi mielihaluillesi (ruoka, juoma, shoppailu jne..)??

Jos suklaata löytyy kaapista, saatan antaa periksi

4. Minkätyyppisestä iltalukemisesta pidät?

Kaikki lukemiseni löytyvät yöpöydältä vuorollaan: romaaneja, dekkareita, uskontoa

5. Oletko aamu, ilta- vai yöihminen?

Aamulla olen parhaimmillani. Jos en silloin tartu toimeen, menee loppupäivä harakoille.

6. Mitä sinulle tasa-arvo merkitsee?

Erilaisuuden hyväksymistä, tasa-arvoista kohtelua kaikille

7. Oletko pitkävihainen, mököttäjä, vai äkkitulistuja?

En ollenkaan!

8. Mikä olet horoskooppimerkiltäsi, myöskin kiinalaisessa?

Leijona, hevonen

9. Onko ruoanlaitto sinusta taidetta?

Ei, se on ruoanlaittoa. Taide on genre, ei laatusana.

10. Montako “oikeaa” ystävää mielestäsi kerralla mahtuu elämääsi?

Ystävä ei ole kertakäyttöinen. Oikea ystävä pysyy elämän loppuun asti. Sydämellä ei ole rajoja.

11. Pidätkö formuloista?

En.

Ja näin kyselee Miiwi:

1.  Kerro jokin koulumuisto.

Lapinlahden kansakoulussa neljännen luokan piirustustunnilla oli opetusharjoittelija tunninpidossa. Muistan selvästi kukka-asetelman, joka oli aiheena. Olin varsin tyytyväinen tulokseeni ja olin juuri keksinyt miten vesivärit eivät sekoitu holtittomasti. Nuori opettaja pysähtyi katsomaan miten huiskin sinistä taustaväriä kukkien ympärille .

— Maalaa huolellisemmin tausta. Ei saa jättää valkoista.

— Minusta näin on paljon taiteellisempaa, vastasin topakasti. Aikuinen kai kutsui tuota nenäkkyydeksi.

— !!! Marjatta, minulle jää nyt sinusta hyvin ikävä muisto.

Näin jäi meille kummallekin muisto kohtaamisesta. Eipä minulle tuosta traumaa jäänyt, uskoin olevani oikeassa ja tietäväni asian paremmin. Uskon että harjoittelija vielä kypsyi pedagogisesti ja myös taiteellisesti, eikä pitkään muistellut minua pahalla.

2.  Lempikukkasi?

Äsken se oli kirsikankukka, juuri nyt se on tulppaani, mutta aivan kohta pioni. Magnolia on  kaukainen, saavuttamaton rakkaus.

3.  Muistosi mammasta tai isovanhemmasta?

Mummiin kerkisin tutustua, olin 11-vuotias hänen kuollessaan. Hän asui kävelymatkan päässä Helsingissä, Topeliuksenkadulla, ja sain jo aika nuorena kävdä hänen luonaan kylpemässä, kun meille ei tullut lämmintä vettä. Taisin soittaa hänelle usein, sillä vieläkin muistan puhelinnumeron: 449305. Näen mummin tyylikkäänä ja suopeana istuvan nojatuolissaan, kun lepäilin vastapestynä kylpylakanaan käärittynä sohvalla. Miellyttäviä, turvallisia tuokioita.

4. Tarviitko silmälaseja - kuinka monia :-D

Aurinkolasien lisäksi on kahdet kakkulat

5.  Juotko kahvia aina samasta kupista tai mukista - millaisesta?

Vaihtelu on virkistävämpää

6.  Sex??? :-DDD

Kell onni on hän onnen kätkeköön ;)

7.  Oletko onnellinen?

Näin voisi sanoa, vaikka vuoristorataa on elomme täällä

8.  Mitä kaipaat?

Kaukaisia rakkaitani

9. Mitä teet kun kesä koittaa?

Muutun ulkoilmaihmiseksi, ja useimmiten minut löytää pihalta

10. Joulu vai juhannus? 

Juhannus!

11. Oletko hyvä laskemaan, ...edes yhteentoista?  ;D 

Nytpä osasin jo laskea kahteenkymmeneenkahteen ja lisää on tulossa :)

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Vastaa saamiisi kysymyksiin omassa blogissasi, keksi uudet 11 kysymystä ja haasta 11 blogiystäväää vastaamaan niihin ja keksimään puolestaan uudet 11 kysymystä. Ilmoita minulle kun olet vastannut kysymyksiini. 

Minulla on vielä jäljellä 11 jännittävää kysymystä, jotka Liplatus lähetti K50-blogiin. Vastattuani siellä niihin, laadin myös omat kysymykseni.

Anne of Green Gables

Kaksitoistavuotias Kathleen asuu pienellä saarella Kanadassa. Niin asui myös Montgomeryn rakastettu Anna runsaat sata vuotta sitten. Hain kirjastosta, lastenosastolta, sarjan pari ensimmäistä osaa ja siirsin ne yöpöydälleni Kjell Westön (Helsinki-sarja) ja Heikki Räisäsen (Mitä muinaiset kristityt uskoivat) päälle. Kiehtovia teoksia kaikki nuo, inspiroivia, valvottavia. Mutta juuri nyt lapsuuden lumous tuo hiukan lohtua mielelle, joka ei jaksa  askarrella isojen asioiden parissa unta odotellessa.

Kathleenin kanssa tutkimme kuvia pukeutumisesta vuosisadan vaihteessa, myös klippejä Anna-elokuvista. Anna unelmoi salaa kauniista vaatteista, mutta Marilla, vakavamielinen holhooja, halusi pukea hänet siististi ja yksinkertaisesti. Vastasilitetty kouluessu odotti aina aamuisin tuolinkarmilla. Mutta eräänä jouluna Marillan vaitelias vanhapoikaveli Matthew ymmärsi ongelman, ja järjesti Annalle iloisen yllätyksen: uuden leningin! Siinä oli hiukan pitsiä ja puhvihihat, ja tyttö oli haltioissaan. Pitkä helma sai hänet näyttämään varttuneelta, mikä tuntui jännittävältä 13-vuotispäivän lähestyessä. Itseluottamusta varjosti enää hiusten punainen väri. Ja kirjan lukeneet muistavat, kuinka siinä kävi...


Vanha ompelukoneeni alkaa muuttua yhä sopuisammaksi. Yhä harvemmin joudun purkamaan. Terävät ompelusakseni tarttuvat kernaasti  vaatekaapistani löytyviin kesäkolttuihin, jotka näin saavat uuden elämän.

Hanami nyt!

Aamulla, illalla, keskipäivällä. Auringonpaisteessa, pilvipoudalla. Mikä kuva tekisi oikeutta? Päivällä valo on viileä, illalla lämmin ja syvä. Tarkennan kauas oksien läpi, tarkennan lähelle. Kokovartalokuvia myötävaloon, vastavaloon.

Tämä on rusokirsikkani viides kukinta. Viimekeväinen jäi näkemättä, sillä olimme toisella puolella maailmaa rakkaittemme vieraina. Etsiskelin edellisiä kuvia ja kirjoituksia. Löytyyhän niitä tästäkin blogista. Nostan tähän (Villamussalosta) ensimmäisen tekstin toukokuulta 2008:

Huimaus

Prunus sargentii

Tässä toissailtaisessa kokokuvassa  puu on vielä läpinäkyvä. Juuri tänään on täydellisyyden hetki, mutta kuparinväriset lehdet alkavat jo muuttaa värivaikutelmaa. Ensimmäiset terälehdet leijuvat lintualtaaseen.

Iloitsen puustani kuin Pikku Prinssi ruusustaan. Se ei estä minua huomaamasta lumoavia kirsikkapuita, joita kotikaupunki Kotka on istuttanut puistoihin ja ajoteiden varsille. Helsingin Roihuvuoressa on vietetty Hanami-juhlaa vuodesta 2008 alkaen! Kauneuden riemu on ilmaista, ja kaikille tarjolla.


Tämän kirjoitettuani huomaan, että Valokuvatorstain 247. haaste on kasviaiheinen:

Voit hakea inspiraatiota myös  Fascination of Plants Day - sivuilta:”Ensimmäinen kansainvälinen teemapäivä ”Lumoudu kasveista” (Fascination of Plants Day) järjestetään 18. toukokuuta 2012. Euroopan kasvitutkijoiden järjestön EPSO:n ideoima päivä tuo esiin kasvien ja kasvitutkimuksen merkitystä, uusinta tutkimustietoa ja niiden tarjoamia ratkaisuja esimerkiksi ympäristöongelmiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.  Suomessa Lumoudu kasveista -teemapäivät 13.–18.5. nostavat kasvit puheenaiheeksi luomalla vuorovaikutteisia yleisötapahtumia kahviloihin, puistoihin, luentosaleihin ja julkisiin tiloihin.”

Kiihkeä odotus

Prunus sargentii

Menneet puutarhakeväät ovat kiitäneet nopeasti ohi. Pakahduttava riemu on toisinaan ehtinyt hipaista, kunnes on taas siirrytty kesän levolliseen täyteläisyyteen. Mutta juuri nyt aika on pysähtynyt, sillä kirsikkapuu aukoo kukkiansa hitaasti, kiusoitellen. Eilen äitienpäivänä  avautuivat ensimmäiset, ja tänään auringon lämpö loihtii etelään kurottuvien oksien silmuista uusia vaaleanpunaisia täpliä. Ne alkavat loistaa illan vastavalossa, mutta vielä ei puu ole muuttunut muistikuvieni satuhattaraksi. Ehkä huomenna on Hanami-riemun aika!

Elettiinpä ennenkin

Entisaikaan


Entisaikaan ei
ehditty epäilemään
etiäisiä


Runotorstain ja Valokuvatorstain 245. haasteena on leikkimielinen kokeilu yhden kirjaimen kautta.
Nämä  hiljaiseen odotukseen vaipuneet hahmot kuvasin Iitin museossa kesällä 2011.

Nukelle aidot hiukset

Kathleenin hiukset valmistuivat tänään. En ole laskenut tunteja, mutta seitsemänä päivänä vietin ompeluhuoneessa aamut ja illat. Sen tiedän, että tänään meni kuusi tuntia loppukiriin. Hiukset oli lopuksi pestävä ja föönattava, vaikka materiaali oli alussa aivan puhdasta. Upouusi peruukki näytti nuhjuiselta ja olisi sopinut Ronja Ryövärintyttärelle! Tästä päättelin että orgaanista materiaalia on käsiteltävä erityisen puhtain käsin, eikä välillä saa haroa omia hiuksiaan (?) tai hangata kasvojaan (?). Tai sitten on käytettävä kirurginkäsineitä (?). Mutta nyt hiukset hohtavat puhtauttaan, ja erityisen ylpeä olen jakauksesta.

Kuinkas tämä nyt näin vaikeaa oli? Olenhan valmistanut jo aika monta nukentukkaa melkein yhdeltä istumalta. Mohairnauhaa on helppo ommella tyllistä valmistamaani pohjaan. Nyt vaan ei mohair kelvannut, sillä mohairvuohen villa ei ole kyllin pitkää pitkätukkaiselle Kathleenille. Onnistuin siis hankkimaan soman poninhännän aitoa hiusta.

Mutta mistä ohjeet? Käytin pari päivää vimmattuun googlaamiseen, enkä saanut enempää tietoa kuin minulla jo oli: Oikeat peruukit valmistetaan solmimalla hius kerrallaan peruukkipohjaan. —  Minun silmälasini eivät kykene tarkentamaan yhteen hiukseen. Arvelen myös, että nukke ei vaadi moista tarkkuutta. Kuvassa näkyvissä nipuissa on ehkä 60 hiusta kussakin, mikä on häviävän pieni kiehkura. Pieni sen on oltavakin, jos haluaa solmun pysyvän.

Koska tarvitsin hiuksen koko pituuden, solmin niput tyvestä kiinni. Kaksinkerroin taittaminen olisi paljon helpompaa ja siistimpää. Monenlaista temppua kokeilin, ennen kuin alkoi löytyä jotakin käyttökelpoista.

Kuvien perusteella näyttää helpolta, eikö vaan? Mutta pian huomaat, että kimmoisia hiuksia ei niin vaan solmita. Ne purkautuvat tuota pikaa, eikä niitä voi siististi kiinnittää. Näillä konsteilla selvisin:
— Kostutin solmittavan kohdan.
— Litistin ja melkein sulatin solmut sähkökähertimellä, siis "piippausraudalla".
— Ompelin konesaumat silkkipaperin päällä.
Nyt oli helppoa liittää ompelukoneella hiusniput sopivan pituisiksi nauhoiksi, ja ommella ne käsin peruukkipohjaan tavalliseen tapaan. Kähertimestä oli muutenkin hyötyä hiusten taittamisessa tai jakauksen tekemisessä.

Seuraavan aitohiusperuukin tekisinkin joutuisammin. Mutta kuinka lienee... Kaksi posliinipäätä maalatuin hiuksin odottaa työhuoneen pöydällä.

Perusohjeita löytyy verrattomasta nukentekijän raamatusta:

Sirpa Ala-Louko

OMA  NUKKE

Poninhännän tilasin NUKKEKAMARISTA

Puutarhapatsaat

Vanha kissa on päässyt talven päätyttyä  puutarhaan, ja lämmittelee ilta-auringossa. Kissa on jo 12-vuotias, mutta kuva on aivan uusi, ja se otettiin Valokuvatorstain uuden aiheen takia. Tämän blogin hakutilastoja johtaa ylivoimaisesti "Puutarhapatsaat", ja tässä kuva seuraavalle hakijalle siis. Tiedoksi: "Vartijakissa" on muovattu savesta, poltettu  kolmessa osassa uunin pienen koon takia, väritetty metallioksideilla ja lystereillä, ja koottu kestävällä liimalla.

Valokuvatorstain 244. haaste: "---etsi oman blogisi tilastoista tai vastaavista lista hakusanoista tai hakulauseista, joilla blogiisi on tultu. Valitse sinua inspiroivin sana tai lause ja ota kuva sen pohjalta.".

Saanko esitellä: Rose!

Nukkesivulleni on tupsahtanut uusi tyttönen, Rose nimeltään. Pään ja jäsenet valmistin  jo vuosi sitten, ja nyt oli Rosen aika ruumiillistua. Piirteet on lainattu pojantyttäreltä, pikkusiskolta. Ensimmäinen versio on matkustanut Kanadaan, kuten isosiskokin. Tämä on siis toisinto samalla muotilla. Vartaloon käytin rautalankatekniikkaa, mihin olen suuresti  mielistynyt. Kampaus on päivitetty ja piirteetkin hiukan varttuneemmat. Hiukset ovat mohairia, mikä on viehättävän luonnollinen materiaali. Rose halusi pukeutua 20-luvun muotiin, ja sieltä etsittiin malli Knicker-asulle sekä korkeavartisille nauhakengille. Ensimmäiset nahkakenkäni! Mekkokangas löytyi vaatekaapistani, kuten tavallista. (Hyvästi söötti kesämekko...) Polvihousut vilahtavat helman alta ja jättävät näkyviin kaitaleet mustia puuvillasukkia.

Isosisko on parhaillaan syntymässä. Vartalo on pääällystämistä vaille valmis. Odotan malttamattomasti  tilaamaani hiusmateriaalia. Aion kokeilla aitoa hiusta, sillä  esikuvan hiukset ulottuvat yli vyötärön. Niin pitkävillaisia Mohair-vuohia ei taida löytyä. Tänään kiinnitän osat yhteen, ja Kathleen herää henkiin.

Aamupäivän maalasin uusia posliinipäitä, joista kerroinkin äskettäin. Kevätpuuhat ja kesän hankkeet ovat jo alkaneet vietellä pois nukkekammarista, ja saattaakin tulla pitkä paussi. Mutta mikäs kiire tässä.

P.S. Ja juuri kun olin tämän julkaissut, rapsahti postilaatikko! Melkein kädet täristen tutkin ihanuutta, ja huomaan olevani peruukintekijänä uuden haasteen edessä.