sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Aika on, me kulumme
Pääsiäisaamuna aurinko osui itäpuolen ikkunoista pääsiäissomistukseeni: virpojien oksiin, keramiikkaveistokseenThaimaasta, paperimassatipuihin. Kerkisin ikuistaa nopeasti katoavan valaistuksen.Yli nelikymppiset tiput ilmestyvät senkin kätköistä näkyville joka pääsiäisenä, siitä asti, kun pienet poikamme niitä äitinsä opastuksella leipoivat. Joku niistä joutui kissan suihin, mutta nämä neljä ovat säilyneet ennallaan, aivan kuin olisimme äsken ne muovailleet. Pääsiäsestä pääsiäiseen maa kiertää rataansa ajan pysyvässä ikuisuudessa. Hevonen ja tiput säilyvät kauemmin kuin me jotka kulumme.
Nyt istun työhuoneessani, ja aurinko häikäisee länsipuolen ikkunoista. Olemme kaikkien muiden lailla siirrelleet kellon viisareita tänään, harmissamme, turhaa touhua sadatellen. Aikaero Thaimaahan kutistui nyt tunnilla, yritetään muistaa Skype-puheluita ajatellen. Aurinko nousee ja laskee ajallaan, ja sisäinen kellomme muistaa sen kauan kunnes tottuu. Kaikki muuttuu, jonakin päivänä tämäkin käytäntö jää historian oikkuihin. Aikavyöhykkeiden hallinnassa on kylliksi vaivaa muutenkin, kun tietoliikenne kutistaa välimatkat ja työtehtävät ulottuvat maanosasta toiseen.
Pääsiäisen iloa toivotan sinulle lukijani.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Aamun äänimaisema
Hitaasti seuraa sielu mukana Thaimaasta kotiin. Suljen vain silmäni, ja olen siellä.
Taivas vaalenee nopeasti. Valo tiivistyy naapurin plumerian taakse, ja piirtää sen silhuetin näkyviin. Yhtäkkiä häikäisevä kohdevalo ilmestyy katonharjan takaa, läpäisee puun ja häivyttää sen muodon. Aurinko on noussut.
Tuuletinta en vielä tarvitse patiolla aamun suloisessa viileydessä. Voin tarkkailla äänimaisemaa rauhassa. Kukot aloittivat jo pimeyden vallitessa, ja niitä säesti tarkalleen puoli kuudelta trumpettifanfaari läheiseltä varuskunta-alueelta. Silloin vielä käänsin kylkeäni makuukammarissa. Pimeän väistyessä on mukava herätä aamuun ja hiipiä patiolle ennen muita. Tarkkailen lintuja, joita lehahtelee korkean mangopuun lehvistön kätköistä katoille ja aidoille, ja istahtaa tuokioksi sähkölangoille ihailtavaksi. Taivasta vasten en voi nähdä täpläkyyhkyn täpliä enkä aasiankukaalin punaisia silmiä. Näen linnut varjokuvina, ja yritän oppia erottamaan niiden ääniä. Kiitos lintukirjan ja tietotekniikan, joitakin olen jo oppinut tunnistamaan. Silti aamuorkesterin crescendossa on enimmäkseen arvoituksia. Naksutusta, luritusta, pärrytystä, vihellystä. Kaukaista kirkunaa, onkohan se tuo haukka korkealla?
Pohjasävelenä kuuluu taukoamaton täpläkyyhkyn (Streptopelia chinensis) kujerrus cuu cuu cucuu cuu cuu cucuu cuu cuu cucuu, ja pikkuvarpuset (Passer montanus) kuin piccolohuilut sirkuttavat yläsäveltä. Tirskutusta kirskutusta. Merkillinen matala, nouseva ja laskeva ku ku ku ku ku ku ku ku ku tyhjän tontin viidakosta herättää uteliaisuutta, onko se lintu vai joku eläin? Arvelin apinaksi (vaikka ei niitä täällä päin taida asustella). Olen kysellyt kaikilta ja saanutkin vastauksen: se on coucal, aasiankukaali (Centropus sinensis), yhtä yleinen kuin varis meillä. Silti oli elämys nähdä sen levittävän punaiset siipensä aamuauringossa.
Yhtäkkiä alkaa sähkölangalla tarmokas kiroilu wit-tuwi-tee wit-tuwi-tee wit-tuwi-tee , ja toinen vastaa kauempaa. Tunnistan melskaajan korkeasta töyhdöstä bulbuliksi (Pycnonotus josocus). Niitä olen nähnyt ja kuullut häkkilintuina hotellien ympäristössä tuomassa aitoa tunnelmaa keskellä kaupunkia…
Merkilliset ja monimutkaiset äänet taitavat tulla palavasilmäisen mynan, pihamainan (Acridotheres tristis) kurkusta. Sekin on suosittu häkkilintu ja oppii jopa matkimaan ihmispuhetta, kertoo tietolähteeni. Myös sen että se on yksi maailman sadasta haitallisimmista vieraslajeista. Täällä se kuitenkin on omalla alueellaan, ja lennähtää nyt rohkeasti pihamuurin päälle. Hiivin hakemaan kameraa, vaikka tiedän että se on turhaa.
Tasan kello kahdeksan kajahtaa varuskunta-alueelta komea trumpettisoolo. Aurinko on noussut korkealle ja alkaa kuumottaa. Saan jo seuraa aamukahville ja laitan tuulettimen pyörimään. Sen huminan ylittää nousevan helikopterin ääni, joka pian loittonee. Naapurin rautaportti avautuu kolisten ja mopo pärähtää käyntiin. Koirat haukkuvat kujilla, arjen touhu on alkanut.
Verraton lintutietokanta, johon linkkini viittaavat: IBC The Internet Bird Collection. Kuvia, videoita, äänitiedostoja.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Sairaalassa Chiang Maissa
Tuuhean tamarindipuun alla, suuren sairaala-alueen portilla, odotan tuttua tuktukin pärinää. Pet, luottokuski, tulee hakemaan minut kotiin. Pian puikkelehdimme kaoottisessa hullunmyllyssä mopojen, lavataksien, autojen ja tuktukien seassa kohti Vanhaakaupunkia, kierrämme vallihautaa kunnes pääsemme itäreunalle. On päivän kuumin hetki, kulkutuulikin on kuin sepän ahjosta. Nyt körötellään pitkää kauppakatua kohti Ping-jokea. Sillan jälkeen seurataan jokivarren panoraamaa, ja suuren "sadepuun" (ei kuitenkaan sen jättiläisen) risteyksessä kurvaamme kiemurtelevien kujien sokkeloihin. Laiskasti siirtyvät kulkukoirat syrjään, eivät viitsi edes haukkua tässä kuumuudessa. Kotona suihkun jälkeen on mukava laittaa isot tuulettimet pyörimään huoneissa ja patiolla. Muistelen päivää sairaalassa, läheiseni vuoteen ääressä.
Suan Dokin yliopistollinen sairaala on muhkea kompleksi korkeine rakennuksineen. Väkeä kuhisee käytävillä kuin suurella lentoasemalla. Hoitajia, lääkäreitä, opiskelijaryhmiä, potilaita, omaisia, ystäviä. Läpinäkyvyys lisää kaoottista vaikutelmaa, valkoiset käytävät ja suljetut ovet puuttuvat. Potilashuoneet lasi-ikkunoiden takana ovat kuin lentoaseman lähtöportteja, täynnä odottamaan rauhoittuneita ihmisiä. Siellä aika pysähtyy, kenelläkään ei ole kiire. Istun kutimeni kanssa kotoa tuodulla muovituolilla, vaihdamme hymyjä. — Sawadii kaa. Huoneessa on kahdeksan vuodetta, ja enimmäkseen jokaisen ympärillä on väkeä istumassa tai seisomassa. Jotkut rupattavat, yksi näplää tablettiaan, toinen nojaa väsyneenä sängynkaiteeseen. Hymyjä ja iloisia ilmeitä, huolekasta tarkkailua, tyynyn kohentamista, kampaamista, jalkahierontaa. Ruokaa ja hedelmiä löytyy kasseista. Kutimeni herättää mielenkiintoa ja hiukan murtaa muuria.Tutustutaan naapurisänkyjen asukkaisiin. Välillä pyyhältää hoitaja huoneeseen mittaamaan kuumetta tai tarkastamaan tippaletkua. Sininen verho vetäistään vuoteen ympärille, kun potilas tarvitsee tuokion yksityisyyttä. Jos yritän kysyä hoitajalta jotakin, kertyy pian ympärilleni viisi valkohilkkaa, jotka laittavat enganninkielentaitonsa yhteen, ja kenties saan vastauksen, jota kuitenkaan en ymmärrä… Onneksi on kännykkä, jolla voin tavoittaa tulkin tiukassa tilanteessa.
Vierastuntiko? Mikähän se sellainen on..? Vierailijat jotka olivat siellä kun saavuin varhain aamupäivällä, jäivät jälkeeni kun myöhään iltapäivällä astuin alasmenevään hissiin 11. kerroksessa. Potilas ei jää pitkäksi aikaa yksin. Toki surullisia poikkeuksiakin on.
Kun omaiselle tulee sairaalareissu, ei täällä huokaista helpotuksesta. —Että hyvä kun ammattilaiset nyt hoitavat. —Että käydään sitten sunnuntaina vierastunnilla kukkien kanssa. Tosiaankaan ei. Perhe seuraa mukana. Usein matka on pitkä, ja niinpä omaiset leiriytyvät lähistölle. Heitä nuokkuu joka sopessa eteisissä ja erkkereissä, penkeillä ja lattioilla, pihalla ja avarassa pylväshallissa. Vaihdetaan vuoroa, joku on aina läsnä potilaan luona, joku toinen ehtii syömään tai lepäämään.
Olen hyvilläni siitä että pääsen jakamaan läheisteni arkea Thaimaassa, ja auttamaan minkä kykenen. Tämä on nyt kuudes matkamme, ja kuukausi alkaa olla lopuillaan. Pitkään aikaan en ole kaivannut turistinähtävyyksiä, mitkä tietenkin ensimmäisellä vierailulla vuosia sitten olivat tärkeitä. Nyt riittää arki pienine iloineen. Kiehtovan erilainen arki. Kävelyretket rauhallisilla kujilla, lintujen ja puiden tunnistaminen, puutarhassa touhuaminen. Thaimaassakin pestään pyykkiä, käydään torilla ja supermarketissa, tiskataan ja siivotaan, minkä lomamatkailija uima-altaan äärellä ehkä pyrkii unohtamaan.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Sadepuu
Joka päivä olen aamulenkilläni käynyt ihailemassa vanhaa jättipuuta. Vaikka se lienee valokuvatuin puu Chiangmaissa, on minunkin näppäiltävä joka päivä. Mikään valokuva ei tee oikeutta. Puu on mykistävä! "Rain tree" näyttäisi olevan sen nimi, tarkempaa en löydä. Enpä liioittele tuntiessani historian havisevan sen valtavassa lehvistössä.
Puu oli vanha ja komea myös yli 100 vuotta sitten, jolloin 12 eurooppalaista miestä sen varjossa päätti perustaa urheiluseuran. Teak-puun perässä olivat kai useimmat joukosta Siamiin saapuneet. Jännittävä löytöretki "Sadepuun" historiaan nostaa perustajajäsenistä esiin Louis T. Leonowensin . Hänet löydämme vaikkapa musikaalista "Kuningas ja minä", sillä hän oli Anna Leonowensin poika, kuninkaan lasten kasvinkumppani. Annan muistelmista kuninkaan hovin kotiopettajarena on julkaistu kirjoja ja näytelmiä. Louis, kuninkaallisen ratsuväen upseeri, jätti sittemmin armeijan ja perusti kauppayhtiön teak-puun vientiä varten. Ja metsurien yhteydenpidosta ChiangMaissa syntyi klubi, jonka historiasta voi löytää monia kuuluisia nimiä.
Klubin perustamisvuosi oli 1898. Mies aamulla, kentälle lähtiessään muistuttaa, että se oli myös meidän poikiemme isoisän syntymävuosi. Chiengmai Gymkhana Club on vanhin laatuaan Thaimaassa. Hevosurheilu on jäänyt, mutta golffia, tennistä ja krikettiä siellä pelaavat tänään paikalliset ja turistit hyvässä sovussa. Sadepuun takia siellä kannattaa vierailla, vaikka ei golffia pelaisikaan. Tänään siemailin jääteetä terassilla, ja ihailin puuta sadekuurossa ja auringossa. Rauhallinen alue on Ping-joen itäpuolella, sopivan Tuktuk-kyydin päässä keskikaupungilta. Jos osaat lausua "Jimkanáa", osaa kuski sinne suunnistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)