Nokkelat lokit

Luulin lokin pudottavan saliinsa vahingossa, mutta erehdyin. Yhä uudelleen näen miten suuri  lokki kaartelee rantakivikon yllä ja mäiskäyttää yks kaks simpukan sopivaan paikkaan. Sitten vauhdikas syöksy nauttimaan ateriaa, ennen kuin muut ehtivät paikalle.

Lokit tuntuvat kotoisilta linnuilta, samanlaisilta kuin kotinurkillakin, mutta eivätpä kaikki olekaan. Vain kalalokki näyttäisi olevan tuttu myös BC:n rannoilla.— Tuo simpukansärkijä on nimeltään amerikanisolokki. Nuorta naurulokkia muistuttava on kuusilokki (juhla-asussa sen pää on musta). Englanninkielinen nimi Bonaparte's Gull ei viittaa Napeleoniin vaan hänen veljenpoikaansa, joka oli ornitologi. Ja tuo, jolla on musta rengaskuvio nokassaan, on tietenkin rengasnokkalokki.

 Täältä löytyy piirustukseni amerikanisolokista: Kuvitukset

Kalkkunakondori

Turkey Vulture
Turhaan toivoin näkeväni valkopääkotkan, joka on edellisillä reissuilla ollut tuttu näky taivaalla. Ne viihtyivät nyt jossakin muualla. Suuria lintuja leijaili taivaalla usein, ja valokuvailin niitä ahkerasti. Sain tietää, että ne ovatkin kondoreita, kalkkunakondoreita! Ja että niitä ei pidä sekoittaa korppikotkiin. Kondoreita tavataan vain Uudessa maailmassa. - Onnistuinpa viimein kohtaamaan nuo rumilukset rantakokouksessa ja vieläpä hiipimään aika lähelle. Vai ovatko ne rumia? Facebook-kaverini kommentoi että eivät ole! "Niiden mielestä ihmiset ovat rumia" :) Suloisen pikkiriikkisen kettukolibrin jälkeen esittelen siis valtavan, rumankauniin raadonsyöjän, kalkkunakondorin.


Piirsin kalkkunakondorin: Kuvitukset

Kettukolibri

Rufus Hummingbird

Matala pörähdys, kolibri on lähellä! Tuossa se leijuukin melkein vieressä, metrin päässä, kadoten kohta viekkaat silmät välähtäen.  En ehdi kurkottaa kameraa pation pöydältä. Tapaaminen saattoi olla kesän viimeinen, kettukolibrit muuttavat varhain. Onneksi olen jo ehtinyt saada siitä runsaasti   kuvia Maryn puutarhassa, kaukaisessa saaressa British Columbian rannikolla. Viime vierailustamme on jo neljä vuotta, ja varmasti silloinkin kirjoitin kolibreista. Pojan perhe ei voi olla huomaamatta, että olen entistäkin hullaantuneempi noihin lumoaviin pörrääjiin. Valitettavasti myös talon kissat rakastavat kolibreja, ja siksi niitä ei houkutella pihalle ruokintalaitteella. Vahdimme siis punaisia kukkaistutuksia, kissat ja minä... 

Täältä löytyy kolibrimaalaukseni: Kuvitukset

Linturetkeilyä Thaimaassa

"Ah eikö tämä ole onnea!" Lin Jutangin sanoin. Auringonnousu Doi Inthanonin kansallispuistossa, kaukana asutuksesta, kaukana liikenteestä. Onnenkantamoinen järjesti Miehen ja minut linturetkelle, mistä olen kauan haaveillut. Välikätenä toimi hyvä naapuri, joka tuntee Chartin, lintuoppaan.

himalajanhaukkanen on suloinen ja pieni

 Opas kuljetti viiden hengen seuruettamme vuorille, viidakoihin, vesiputousten äärelle, missä poimi erehtymättömällä taidollaan kaukoputkeensa värikkäitä lintuja joita sitten vuoronperään kurkimme linssien läpi.  70-300mm objektiivistani ei ollut täällä juuri hyötyä; linnut olivat kaukana. (Himalajanhaukkanen on rajattu ankarasti suurentaen. Kuva kelpaa tunnistamiseen, ei muuhun.)  Parasta olikin ensikertalaiselle retkeily luonnon helmassa. Kaukoputki toi linnut lähelle. Olisi pitänyt olla muistilehtiö mukana, että tietäisin mitä näimme... Ensi kerralla olen viisaampi ja otan myös oman kaukoputken mukaan. Oikeilla valokuvaajilla on järeämmät kamerat tietenkin. Mutta voihan linnuista iloita myös ilman kameraa! On kiehtovaa oppia tunnistamaan lintuja myös äänestä. Lisätietoa löytyy kirjoista ja verkosta.  Xeno-canto esimerkiksi on loistava äänisivusto linnuista ympäri maapallon.
Thaimaassa on helppo aloittaa lintuharrastus, sillä kaikki tavallisimmatkin linnut ovat vierailijalle eksoottisia. Kaupunkilinnut eivät ole kovin arkoja. Parhaat lintukuvani olen saanut pihalla, puistoissa ja lähikujilla. Istun mangopuun varjossa ja tarkkailen näytelmää yläpuolellani. Sähkölangoilla käyvät näyttäytymässä aasianturturikyyhkynen, punaposkibulbuli, oliivimedestäjä, pihamaina, töyhtömaina, harakkatasku, nokipääbulbuli jne jne; - kaikki erilaisia kuin kotoiset linnut. Pikkuvarpunen sentään on tuttu, samoin ilmaa halkovat pääskyset ja puistojen pulut.

Aasiankukaalin ääni on salaperäinen. Lintu on Thaimaassa tavallinen kuin meillä harakka. Silti oli sykähdyttävää nähdä sen ensimmäisen kerran levittävän punaiset siipensä aurinkoa vasten. Vieläkin ilahdun sen näkemisestä ja varsinkin onnistuneesta kuvasta.

Punaposkibulbuli on tässä kuvassa saanut ylimääräiset raidat pyrstöönsä. Auringon kepponen. Sen tarmokas viserrys kuuluu kaupungillakin liikenteen melun läpi. Valitettavasti näitä näkee usein häkkilintuina tuomassa tunnelmaa hotellien terasseille.

Paras laulaja on pihamaina! Sen voi nähdä ja kuulla kaikkialla. Ehkä ensimmäinen lintu johon aloitteleva bongari tutustuu aasianturturikyyhkyn ohella.

Juhlaa ja arkea

ChiangMaissa on rauhallista. Hiljalleen haalistuvat aitoja ja muureja verhoavat surukankaat ovat yhä paikoillaan. Väri on palannut katukuvaan, vaikka uskollisimmat vielä pukeutuvat mustiin. Musta sururusetti hihassa viestii surusta, vaikka asu olisi värikäs. Kuninkaan kuvia ja muistoalttareita näkee runsaasti. Myös uuden kuninkaan suuren kuvataulun  voi jossakin kohdata. Kuningas Vajiralongkorn on astunut virkaansa, mutta kruunajaiset tapahtuvat vasta suruajan päätyttyä, hautajaiseremonian jälkeen. 

Vuosittainen kolmipäiväinen kukkajuhla vietettiin hienostuneesti. Moneen kukkavankkuriin oli rakennettu tai maalattu kaivatun kuninkaan nuoruuskuva. Kuningas oli vahvasti läsnä juhlassa.

Eletään välitilassa. 

Juhla sijoittuu kylmän ja lämpimän vuodenajan väliin. Arki on palannut. Pian on edessä kuuma ja kuiva kausi. DoiSuthep-vuori alkaa jo peittyä usvaan, savusumu laskeutuu vuorten väliseen kaupunkiin. Hengityssuojain on suosittu asuste kaupungilla. Harvoin tulee siellä käytyä, täällä rauhallisilla kujilla on vielä  ilma raikasta. 

Juhlat olivat  hieno elämys. Komeita kuvia jäi saaliiksi ja paljon iloa muistoihin.  

Silti eniten minua sykähdyttää uusi lintu, joka lehahtaa kujalla ihailtavakseni.

Thaimaa hiljeni suruun

Sinä päivänä televisio keskeytti ohjelmatarjonnan, ja joka kanavalta alkoi tulla  suruohjelmaa mustavalkoisena. Huolellisesti, hyvissä ajoin  valmistetut historiikit rakastetun kuninkaan pitkältä hallituskaudelta vuorottelivat uutiskatsausten kanssa. Ystävä ei tahdo katsoa. Häntä itkettää. Vaihdamme sanattoman halauksen. Tämän päivän oli jo kauan tiedetty tulevan. Digilehdet muuttuivat mustavalkoisiksi ja jopa värikäs Google-logo oli paikallisilla yhteyksillä musta.

Myös suomenkieliset uutislähteet kertoivat 13.10. 2016: "Thaimaan kuningas Bhumibol Adulyadej on kuollut. Monarkia on odottanut virallista vahvistusta kansalaisten palvoman kuninkaan poismenosta useita päiviä." Juuri kukaan ei muista aikaa ennen kuningasta. Hänet kruunattiin 1945. Muutos on järisyttävä. Suurista muistotilaisuuksista kerrotaan uutisissa. Kautta maan järjestetään joukkokuljetuksia Bangkokiin osoittamaan kunnioitusta vainajalle.

Temppelipihoihin, puistoihin ja tavarataloihin pystytetään muistoalttareita. Mustalla ja valkoisella leveällä kankaalla reunustetaan aidat ja muurit. Kuinkahan monia kilometrejä niitä on kudottu?

 Tässä Airport Plazan muistoalttari, jossa voi käydä kirjoittamasssa nimensä surunvalittelukirjaan.

Tulevaisuudesta ei puhuta, ei spekuloida. Eikä siitä, että kruunuprinssi Vajiralongkorn ei ole rakastettu kuten kuningas oli. Kuningashuonetta ei arvostella, ja vierailijan on syytä se muistaa. Jopa ajattelemattomista Facebook-kommenteista voi joutua huomattaviin vaikeuksiin. Kruunajaisia odotetaan vaieten.

Vierailija on huolissaan. Night Market peruutetaan, samoin suosittu Sunday Market. Marraskuinen Loy Krathong-juhla ilmoitetaan myös peruutetuksi. Loppuvatko kaikki riennot? Loppuuko alkoholinmyynti? ? Suljetaanko Internet? Loppuuko raha automaateista? Suurempia huolenaiheita tietenkin on maan poliittinen tulevaisuus,  sillä pinnan alla on monia jännitteitä.

Sotilashallitus on julistanut vuoden suruajan. Valtion virastoissa pukeudutaan mustiin ja liput pidetään puolitangossa. Aika pian elämä palaa kuitenkin ennalleen. Torielämä elpyy parissa viikossa, ja Loy Kratongin peruutus puretaan. Hallitus ei halua karkoittaa turisteja, tärkeää tulolähdettä. Internet toimii, samoin pankkiautomaatit.

Vähitellen katukuva käy yhä tummemmaksi myös pohjoisessa ChiangMaissa, missä vietämme loka-marraskuuta. Hallitus suosittelee mustiinpukeutumista ja hillittyä käytöstä etenkin 30 päivän ajan. Sururuusukkeita on tarjolla.  Digilehdessä ilmoitetaan ilmaisesta vaatteidenvärjäystapahtumasta. Kaikilla ei ole varaa hankkia uusia vaatteita. Monet vakuuttavat pukeutuvansa mustiin  koko vuoden.

Maalaisten aamutorilla sunnuntaina noudatetaan myös pukukoodia

Minultakin jää kirkkaanväriset asut kaapin perälle. Siitä huolimatta emme koskaan pysty sulautumaan joukkoon rakkaaksi tulleessa kaupungissa. On ollut koskettava kokemus jakaa tämä historiallinen tapahtuma ruohonjuuritasolla.

Kukaan ei nukkunut

”Nessun dorma — -” soi päässäni yön pimeydessä. Sitä säesti sydäntäsärkevä vinkuna, joka välillä vaimeni, välillä kiihtyi kimeäksi. — Miten niin pienestä kurkusta lähtee niin iso ääni? Tiesin että kaksi muutakin nukkujaa talossa käänsi kylkeään levottomin ajatuksin. Yksi ärtyneenä siitä, että huomenna on työpäivä. Toinen minun laillani harmissaan siitä, että huomenna on pakattava pitkää kotimatkaa varten. Lento ChiangMaista Bangkokiin, ja sieltä Helsinkiin.  Nyt pitäisi nukkua, koska ensi yönä ei voi. Harmi ja sääli vuorottelivat.

Mies arveli, että luonto hoitaa. Ei pidä puuttua. Hän väittää, että minä huokailin yön tunteina:
— Se kärsii. Se kituu kuoliaaksi. Siltä pitäisi vääntää niskat nurin. Mutta kukaan meistä ei kykene. . .

Kuitenkin ajattelin:
— Emo ei tule. Se tietenkin jatkoi synnytystä muualla, ja unohti tämän.
— H:lla on varmaankin pipetti jossakin. Maitoakin on kaapissa. Sitä pitäisi varmaan laimentaa vedellä. Ehkä löytyy ohjeita Googlesta.
— Mutta kuka sitä hoitaisi?
— Ehkä emo tuleekin. Ei hätiköidä.
— Nyt se raukka kuoli. Ei kuulu mitään.

Aamun valjettua käytiin kurkkaamassa. H:n ikkunan alla oleva kukkalaatikko oli tyhjä. Halusimme uskoa, että emo oli käynyt pentunsa noutamassa.

Aamulla H tunnusti, että hänkin oli ajatellut pipettiä. Sepä minua liikutti.

Näin oli päivällä tapahtunut:

Mies kävi jotakin hakemassa talon ja korkean muurin väliseltä takapihalta. Säikähti pahanpäiväisesti keltaista otusta, joka syöksähti pakoon makuuhuoneen ikkunan tyhjästä kukka-altaasta. Myöhemmin alkoi kuulua vinkunaa, ja huomasimme pienen karvaisen hiirulaisen karussa loukossa. Vastasyntynyt kissanpentu!

Aamuyöllä H kertoi kuulleensa ääniä, ikäänkuin jotakin isoa olisi käynyt ikkunan takana. Sen jälkeen parkuminen lakkasi. Tietenkin keltainen kissa oli perustanut jonnekin paremman asunnon, ja kävi nyt noutamassa ensimmäisensä. Happy end?

Wat Rong Khun, Valkoinen temppeli

Wat Rong Khun, Valkoinen temppeli Chiang Raissa, Thaimaassa.

Valkoinen temppeli on yhden miehen elämäntyö. Chalermchai Kositpipat otti 1900-luvun lopulla työkseen rakentaa uudelleen huonoon kuntoon päässeen Wat Rong Khun-temppelin. Hän suunnitteli, rakensi ja kustansi työn itse ja avasi temppelin  yleisölle 1997, vaikka työ vielä jatkui.

Valkoiseen kipsiin (plaster) upotetut peilinpalat kimmeltävät auringossa. Valkoinen väri kuvaa Buddhan puhtautta, ja lasi on Buddhan viisauden ja Dhamman symboli. Jokaisella yksityiskohdalla on merkitys.Temppeli on erikoinen keitos perinnettä ja nykyaikaa, lumoavaa kauneutta ja groteskia rumuutta.

Tuntuu melkein turhalta julkaista kuvia Valkoisesta Temppelistä. Googlen kuvahaulla niitä löytyy määrättömästi, toinen toistaan upeampia. Aina  joku kohtaa tuon temppelin ensimmäisen kerran. Minulle se tapahtui kuusi vuotta sitten, vuonna 2010. (Se kirvoitti pari postausta tässä blogissa.)

Viime helmikuussa vierailin paikalla toistamiseen mieheni kanssa matkalla Mae Fa Luangin kylästä takaisin ChiangMaihin. Nyt oli kiinalaisen uuden vuoden aika, ja lomailevia turisteja oli runsaasti paikalla. Kello  kuusi portit suljettiin. Sisätilat jäivät tälläkin kertaa näkemättä. Mutta laskeva aurinko hopeoi temppelin mykistäväksi timanttiveistokseksi. Oli aivan pakko poimia talteen näkymiä, ja niin tekivät kaikki muutkin. Minulla ei sentään ollut selfie-keppiä…

Nyt olimme erittäin kiinostuneita näkemään temppelin. Viime käynnin jälkeen oli tapahtunut katastrofi. Uutiset kertoivat 5.5 2014 että maanjäristys ChiangRain alueella vahingoitti pahoin Valkoista temppeliä. Järkyttynyt taiteilija arveli silloin, että korjaaminen on mahdotonta. Hän aikoi turvallisuussyistä tuhota rakenteet, ja temppeli oli suljettava. Tämä uutinen saavutti meidätkin. Jatko oli lohdullinen. Rakenteet olivat kuitenkin kunnossa. Chalermchai perui uhkauksensa ja lupasi korjata temppelin alkuperäiseen loistoonsa kahdessa vuodessa. Hän halusi omistaa elämänsä tälle työlle. Nyt, kahden vuoden jälkeen, saimme ihailla temppeliä täydessä loistossaan.

Tarkistin tietoja Wikipediasta ja luotettavan tuntuisilta matkailusivuilta. Tämä oli  kolmas ja viimeinen juttu yhden päivän retkestä Pohjois-Thaimaassa. Ensimmäinen kertomus on täällä. Palasimme takaisin ChiangMaihin, mistä helmikuun lopulla kerkisimme vielä kokemaan Suomen kevättalven.

Doi Tung, puutarha Thaimaan pohjoisrajalla

Jatkoa edelliselle tarinalle:
Kesken uudenvuodenjuhlan kipusimme  autoon, mieheni ja minä sekä kolme lahu-ystäväämme. Naa oli suunnitellut meille yllätyksen! Vierailukohde oli Doi Tung, upea puutarha   Mae Fa Luangin alueella. Pikku kylästä ei ollut pitkä matka puutarhaan. Jyrkkiä portaita laskeuduttiin paratiisiin.

Paikka onkin suosittu vierailukohde ja väkeä oli paljon liikkeellä kiinalaisen lomakauden takia. Myös farangeja (vaaleaihoisia) nähtiin puutarhaa ihailemassa. Selfie-kepit olivat suosiossa, kuten kaikissa turistikohteissa. Juhlamekkomme saivat päät kääntymään. Minua haastateltiin pilke silmässä, että  olenko tosiaan lahu-heimon jäsen? Lippis ei ehkä aivan sovi tyyliin, eikä farkutkaan... 

Alueella on nähtävissä vuoristotyylisiä  kopiotaloja. Perinteinen Thai-talo rakennettiin puusta tai bambusta tolppien päälle kaikkialla maassa. Alakerroksessa oli tilaa kotieläimille, vaikkapa vesipuhvelille. Ja rakenne oli epäilemättä myös vilvoittava kuumassa ilmastossa.

Puutarhavierailumme sai kuninkaallisen lisäarvon. Uutiset kertoivat, että hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa  Maha Chakri Sirindhorn vieraili juuri samaan aikaan  Mae Fa Luangin alueella tutustumassa  aloittamaansa  vuohenkasvatusprojektiin, sic!  Vuohenkasvatus oli alkanut 2010 Doi Tungin kuninkaallisella kehitysprojektialueella   kylän köyhän väestön tulonhankinnan edistämiseksi. Pienikokoisen bengalinvuohen lisääntymisnopeus on huomattava. Kolme mustaa bengalinvuohta oli lahja Bangladeshin tasavallalta.  "Her Royal Highness then instructed the Mae Fa Luang Foundation and the Chaipattana Foundation to bring the project to its goal." 

Hiukan pelkäsimme liikenne-esteitä, mutta kaikki sujui mutkattomasti. Prinsessaa emme nähneet, emmekä vuohiakaan,  vain liehuvin lipuin koristetut tienvieret kertoivat arvovierailusta.

Kukkaloisto puutarhassa oli pyörryttävä, kuten Thaimaan puutarhoissa kaikkialla. Taustalla pilkottavat vuorimaisemat ja putoavat rinteet täydensivät lumouksen. Ahneesti keräilivät kamerat herkkuja kotiin vietäväksi.

Olisipa ollut aikaa enemmän. Nyt ehdimme kierrellä vain keskustassa. Kartta kertoo miten alue on laaja. Miehelläni ja minulla oli pitkä kotimatka  ChiangMaihin edessä, halusimme aloittaa sen valoisalla ajalla. Seuralaisemme jäivät vielä omaistensa ja ystäviensä pariin. Tähän puutarhaan on palattava ja nähtävä se kokonaan! Ehkä löytäisimme myös bengalinvuohet :)

Vasemmalla alhaalla näkyviä keltaisia hassutuksia luulin muovisiksi. En malttanut olla koskettelematta, vaikka vieressä oli kieltotaulu... Nipple Fruit on hedelmän nimi, ja uskottava se on.

Kotimatkalla kerkisimme ihailla ChiangRain Valkoista temppeliä auringonlaskun aikaan. Se onkin uuden tarinan aihe.

Lahu-kylä viettää kiinalaista uutta vuotta

Kun ystävämme Naa kutsui mieheni ja minut viettämään helmikuista uudenvuodenjuhlaa kotiseudullensa Mae Fa Luang-kylään, emme lainkaan tienneet mitä oli odotettavissa. Tietenkin kiehtoi ajatus matkasta luonnonkauniiseen vuoristoon, mistä edellinen reissu Waween kylään oli hyvässä muistissa. Tiesin että Naa puhuu thain kielen lisäksi jotakin vuoristomurretta, mutta vasta nyt kiinnitin asiaan huomiota. Naa aikoi viedä meidät Lahu-heimolaisten juhlaan!

Niinpä tilattiin tila-auto kuljettajineen.Uudenvuoden takia se olikin vaikeaa, ChiangMaissa ei ollut ainotatakaan autoa vapaana. Lopulta poikamme ( joka työesteiden takia ei ehtinyt mukaan) löysi auton lähikylästä. Meitä onnisti, nuori kuski oli verraton ajaja ja huomaavainen myös.  Naan lisäksi kyytiin tuli hänen pikkusiskonsa Naa-Va, joka oli tullut Bangkokista asti omaisiaan tapaamaan. Matka ChiangMaista kylään kesti nelisen tuntia, ja saman verran viivyttiin kylässä kunnes oli lähdettävä paluumatkalle.

Meidät toivotti tervetulleeksi Naan veli kolmine lapsineen, sekä ystävä, jota ensin luulin perheenjäseneksi. Olin valmistautunut oikeaoppiseen wai-tervehdykseen, mutta meille toivotettiinkin päättäväisesti käsipäivää!  Maittava lounas , - riisiä, kanaa eri tavoilla, muhennosta, kasviksia, tarjottiin juhlapaikan lähettyvillä sijaitsevassa kodissa, jonka omistaja jäi arvoitukseksi. Veljen perhe oli saapunut läheisestä Chiang Raista, ja ystävä Bangkokista asti. Seuralaisemme istuivat lattialla kuten on tapana. Onneksi pöydän vieressä oli penkki, joten säästyimme voimistelulta.

Naa löysi kassistaan minulle kauniin juhlatunikan. Olin aivan hämilläni, varsinkin kun en löytänyt sanoja: —Onko tämä nyt sopivaa? Voisiko joku pahastua?

Naa osaa hiukan englantia, mutta tarkempaan neuvonpitoon tarvitaan tulkkia. Sellaista ei tällä reissulla kohdattu. Saimme kokea millaista on olla ummikko ja muukalainen. Yritin briljeerata vähäisellä thain-sanavarastollani, mutta minulle yritettiin opettaa ihan toisenlaisia sanoja, lahun kieltä, kuten aloin oivaltaa.

Olimme tosiaan juhlassa ainoat farangit. Tilaisuutta ei ollut järjestetty turistinäytökseksi. Missään ei näkynyt käsityö- tai  matkamuistokioskeja, ainoastaan jäätelökioski oli tuotu paikalle kylän lasten iloksi.

Tie kiemurteli korkealle vuoren laelle, missä näkymät huikaisivat. Sinne oli pureutunut taloryhmä, joka on osa suurempaa Mae Fa Luangin kylää. Kylän keskusaukio oli peitetty aurinkosuojalla. Väkeä kertyi  läheltä ja kaukaa, melkein kaikki kantoivat uljaasti kaunista heimopukuaan. Keskellä aukiota oli pylväs, joka oli koristeltu orkideoilla ja siansorkilla. Siansorkilla? — Sitä jäin ihmettelemään. Lahut ovat kristittyjä, joten merkitys lienee toinen kuin kuvittelin. Naa yritti sitä minulle selittää, mutta kielimuuri häiritsi. Ehkä löydän vastauksen.

Väkeä kertyy istumaan aukion ympärille. Koskahan juhla alkaa? Kuin vaivihkaa ilmaantuu paikalle puhallinsoittajia kiertelemään ja kokeilemaan soittimiaan. Soittajia tulee lisää, ja ykskaks liittyy rinkiin juhlaväkeä, vähitellen, ja tanssi alkaa. Rytmi on hypnoottinen. Kovaäänisistä alkaa kuulua puhetta. Siitäpä ei vierailija saa tolkkua.

Ihailen tanssia ja otan valokuvan pukuni taidokkaasta helmasta. Yhtäkkiä minut vedetään mukaan piiriin. Mies nappaa kuvan, kun yritän sovittaa askeleeni vaikeisiin kuvioihin. Muutenkaan en taida sulautua joukkoon... Saan silti ystävällisiä hymyjä.

Ennen juhlaa kiertelimme kylässä. Yhden talon ulkokeittiössä oli maissikakkujen valmistus menossa. En sentään ruvennut opettelemaan, kuten TV:n matkajuontajilla on tapana... Maissin jauhaminen suoritettiin käsin. Sain viemisiksi pussillisen valmiiksi paistettuja leipäsiä. Maku ja varsinkin rakenne oli merkillinen, määrittelemätön...

Tanssi taisi jatkua tunteja. Naa oli suunnitellut meille yllätyksen, joten hiippailimme pois juhlapaikalta ja kiipesimme autoon. Luvassa oli vierailu kylän kuuluisaan, upeaan puutarhaan nimeltään Doi Tung. Se onkin jo uuden kuvareportaasin aihe.

Suuri mangopuu

Mangopuiden kasvuvauhti on melkoinen, tätäkin naapurin tontilla kohoavaa on typistetty ankaralla kädellä, ja silti se on muhkea. Myös omalla pihalla mango on kasvanut kätkemään naapuritalon täysin. Kolmen vuoden takaisessa kuvassa se on pieni taimi muurin kupeessa. Nyt muistettiin ottaa kiikari mukaan, ja voin tarkkailla aasianturturikyyhkyn pesänrakennuspuuhia, ja yrittää tunnistaa livertelijöitä.  Piirroskuvassa lehahtaa puuhun pihamaina. Se livertelee kuin satakieli huolimatta vihaisesta naamastaan.

Monet postaukset olen lähettänyt tutusta osoitteesta ChiangMaissa. Melkein tuntuu kuin asuisimme täällä, Mies ja minä,  ja kävisimme vain välillä kotimaassa. Paljon on silti ehtinyt tapahtua tällä välin. Matka on pitkä, emme päässeet rakkaan ihmisen hautajaisiin, emme merkkipäivänviettoon. Nyt saadaan kulkea taas hetken verran yhtä matkaa, jakaa arkea ja juhlaa. Eilen Esikoinen valmisti viikon ainoan vapaapäivän, sunnuntai kunniaksi krokotiilipataa. Sepä oli maukasta!

Parasta matkalla?

Parasta matkalla on kotiinpaluu?  — Matkakuvat, joiden parissa voi tehdä matkan uudelleen ilman kuumuutta, kylmyyttä, rakkoja kantapäässä? — Parasta on valmistelu ja suunnittelu? —Lähdön hetki?

— Hyvää lomaa! — toivottavat ystävät. Mitähän se loma on? tuumaa eläkeläinen. Matka on  meille projekti ja ponnistus. Vielä jaksamme, Mies ja minä,  lentää toiselle puolelle maapalloa rakkaittemme vieraiksi. Toinen poikamme on rakentanut kotinsa kaukaiseen saareen Kanadan länsirannikolla. Toinen on löytänyt paikkansa Thaimaan pohjoisten vuorten laaksosta, Ping-joen varrelta. Yritämme  tuokioksi sujahtaa mukaan arkeen,  jakaa ilot ja surut. Parasta matkalla on yhdessäolo.

Parasta on kiintyä paikkoihin.  Tutustua ihmisiin.Tutustua  seutuun, ja oppia suunnistamaan siellä omin päin. Oppia tunnistamaan lintuja ja kasveja, edes hiukan. Uudet paikat toki kiinnostavat, mutta niissä tuntee itsensä aivan....turistiksi.

Hetki, jolloin lentokoneen pyörät irtoavat  maasta, ja maailma pienen ikkunan takana muuttuu sadunomaiseksi veistospylväiköksi, sykähdyttää aina. Silloin vasta matkakuume hellittää. Silloin uskon, että mikään ei voi mennä pieleen, olemme matkalla!

Sitten alkaakin lentämisen arki ja epämukavuus. Kymmenen tuntia kuluu kovin hitaasti. Sen jälkeen odotellaan väsyksissä jatkolentoa. Mutta mikään ei sammuta hyvää mieltä, iloa perillepääsystä.

Orkideaharrastajan haaveita

Sininen Vanda-orkidea

Eilen ostin kauppareissulla nuppuisen Miltonia-orkidean. Silloin kun vuosituhannen vaihteessa ihastuin orkideoihin, ei niitä tosiaan saanut supermarketista. Niitä saattoi hankkia orkideaseuran näyttelyistä tai harrastajien kokoelmista. Joskus löytyi kukkakauppa, joka silloin tällöin maahantoi Phalaenopsiksen tai Paphiopedilumin. Minusta ei superharrastajaa tullut, mutta rakkaus on kestänyt vastoinkäymisetkin. Samoin on säilynyt taipumus haaveilla saavuttamattomasta. Kuten vaikka sinisestä Vandasta.

Thaimaan-reissuilla olen ensimmäiseksi halunnut päästä Chiang Main Kamthieng Flower Marketille, suurelle kukkatorille. Miten hyvin tuossa ilmastossa viihtyvätkään orkideat! Kuvan Vandat eivät tarvitse edes kasvualustaa, ne roikkuvat koreissaan ja juovat juurillaan kosteutta. Kasteluletkulla tarjotaan virkistävä suihku tarvittaessa. Sininen Vanda on useimmiten siirtynyt ostoskoriini muiden orkideoiden seuraksi. Niiden omistamisesta olen iloinnut kuukauden, ja  jättänyt ne sitten miniän hoiviin.

Vuosi sitten toin unelman mukanani tänne karuun pohjolaan. Pikkiriikkiset vihreät taimet  kasvoivat steriilisti pullossa, ja kun ne täyttivät tilansa oli aika ottaa ne ulos ja istuttaa. Tämä onkin ainoa luvallinen tapa tuoda orkideoita Thaimaasta. Nyt ovat taimet kuorikemurskeessa pikku ruukuissaan kaikki viisi. Muovikupu on suojana toistaiseksi.

Pienet vastasyntyneet ovat vihreitä ja terhakkaita. Vielä saan uskoa mahdottomaan. Muut seitsemän orkideaa ikkunanlaudalla voivat ihan hyvin ja kukkivat milloin haluavat. Enää en sulata niille kasteluvettä lumesta kuten harrastuksen alussa. Lorautan samaa vettä kuin kissukselle, anopinkielelle ja saniaiselle noin kerran viikossa, välillä sumuttelen. Nepä ovatkin superkestäviä supermarket-orkideoita.

Chiang Main kukkatorilla

Kävimme aurinkoa kurkkaamassa

A postcard from Gran Canaria from Marjatta Huuskonen on Vimeo.

Aurinko löytyi kaukaa etelästä, siellä se on! Tässä postikortti Sinulle, paperiset jäivät lähettämättä.

Äkkimatkan ajoitus juuri joulun alle  häivytti joulustressin aavistuksenkin. Ja jouluhan joutui vähemmälläkin puuhastelulla, kun parahiksi kerkisimme kotijoulua viettämään. Taas oli mukava palata reissusta kotiin, sulatella vaikutelmia  ja tutkia kuvasaalista. Ulkona on niin hämärää, ettei kukkavaloja kannata edes keskipäivällä sammuttaa. Mutta valoa kohti mennään, ja pian nähdään aurinko täälläkin!

Robinson Crusoen maja

Cortes-Island, BC, Canada

Meren hiomat ja auringon kuivattamat ajopuut Kanadan länsirannikon saarten autioilla rannoilla houkuttelevat rakentajaa. Joku on ehkä täällä yöpynyt, tuokion asunut tai unelmoinut asuvansa. Miten hyvä on viipyä  majassa tuulelta suojassa ja kuunnella meren kohinaa. Kuutamoyönä laskuveden aikaan  kuuluu merileijonan karjahtelua läheiseltä luodolta. Aamun valjetessa veden liplatus lähenee, ja huuhtelee pian varpaita. Valkopääkotka kaartelee sinisellä taivaalla. On aika nousta, ja pulahtaa uimaan kirkkaaseen veteen. Matka jatkuu.

Valokuvatorstain 293. haaste on "Koti"

Vesitaksi: Campbell River—Cortes Island

Sain talteen tuokion tulomatkaa saarelle. Pian oli keskityttävä kiinnipitämiseen...

julkaisu by Marjatta Huuskonen.

Matkapäiväkirjasta

Picnic

 Matka Cortes-saarelle on aina seikkailu. Se alkaa viimeistään Vancouverin lentokentällä. Kaikki  ei välttämättä suju nuottien mukaan. Aivan viime tingassa, liukukäytäviä  pitkin juosten, passi- ja turvatarkastusjonot ohittaen (kiitos virkailijoiden ystävällisyyden) kerkisimme kaksimoottoriseen pikkukoneeseen jossa totisesti huomaa lentävänsä, vuorien ja saarien välitse tutisten ja vaappuen. Tällä kertaa ohitimme pitkät lauttamatkat. "Shuttle buss"odotti lentokentällä  ja vei meidät venerantaan, missä tilattu vesitaksi odotti. Muut asiakkaat jäivät lähisaareen, me kaksi jatkoimme kohti kaukana häämöttävää kohdetta. Aaltojen yli lentäminen oli hauskaa, mutta jokainen rysähdys veteen tuntui irroittavan lihakset luista. Jo kaukaa erotimme korkean laiturin ja siinä pomppivat ja vilkuttavat pisteet. Pian näkivät lapsenlapset meidänkin vilkutuksemme, ja perheen iPadiin tallentui lähestymisemme vastaanottajien mainioiden kommenttien säestämänä. Ehjin nahoin pääsimme rakkaitamme halaamaan. Yhtäpäätä siis onnistui 24 tunnin matka koneenvaihtoineen, harvinaista!

Nyt olemme solahtaneet perheen arkeen, työhön ja juhlaan. Minä tietenkin innostun auttamaan uuden puutarhan hoitamisessa. Ihastuttava kukkaloisto on jo toisena kesänä loihdittu tontille, joka paikalliseen tapaan on rakennettu piiloon, metsäpolun päähän. Vähitellen vallataan lisää tilaa luonnolta. Korkea aita pitää kauriit ja sudet loitolla, mutta kaikenpeittävä salal, Gaultheria shallon, ja kaikenkietova blackberry, mustavadelma, eivät välitä aidoista. Kotoinen vuohenputki on lastenleikkiä verrattuna monien metrien pituisiin piikkilankaversoihin, joita kiskon daalioiden, leimujen ja saniaisten lomasta nahkarukkaset käsissä ja pyöritän  vyyhdiksi. Ikivihreä salal-pensas on oikein soma, ja näyttää ihan puutarhakasvilta kun sen lomaan rakentaa polkuja. Kelpaisi minulle!

Mustat korpit hallitsevat nyt äänimaisemaa metsässä. Ilokseni onnistuin näkemään ehkä kesän viimeisen, muuttomatkalta myöhästyneen kolibrin, joka pysähtyi tutkimaan daaliankukkaa ihan nenäni edessä, kun istuin puutarhassa sukkaa kutomassa.

Kysyin isosiskolta, mihin ovat hävinneet somat kanat, joista näin kuvia viime kesänä? No, kun ne houkuttelivat tontille susia ...Yksi kana oli jo siepattu  ja lisää himoittiin. Tytöt näkivät aamutuimaan kaksi sutta kiilusilmää takapihan polulla, ja hälyttivät isän apuun. Sudet onnistuttiin tällä kertaaa häätämään rauhanomaisin keinoin. Siskokset suostuvat apein mielin luopumaan kanoistaan, sillä asutuksen liepeille eksyneet sudet ovat henkipattoja.  Eivätkä nuoret luonnonsuojelijat toivo mitään pahaa susille, vaikka isoäidillä on tukka pystyssä.

Näin kalpenee täällä kettutarinani...

Aika on, me kulumme

Pääsiäisaamuna aurinko osui itäpuolen ikkunoista pääsiäissomistukseeni: virpojien oksiin, keramiikkaveistokseenThaimaasta, paperimassatipuihin. Kerkisin ikuistaa nopeasti katoavan valaistuksen.Yli  nelikymppiset tiput ilmestyvät senkin kätköistä näkyville joka pääsiäisenä, siitä asti, kun pienet poikamme niitä äitinsä opastuksella leipoivat. Joku niistä joutui kissan suihin, mutta nämä neljä ovat säilyneet ennallaan, aivan kuin olisimme äsken ne muovailleet. Pääsiäsestä pääsiäiseen maa kiertää rataansa ajan pysyvässä ikuisuudessa. Hevonen ja tiput säilyvät kauemmin kuin me jotka kulumme.

Nyt istun työhuoneessani, ja aurinko häikäisee länsipuolen ikkunoista. Olemme kaikkien muiden lailla siirrelleet kellon viisareita tänään, harmissamme, turhaa touhua sadatellen. Aikaero Thaimaahan kutistui nyt tunnilla, yritetään muistaa Skype-puheluita ajatellen. Aurinko nousee ja laskee ajallaan, ja sisäinen kellomme muistaa sen kauan kunnes tottuu. Kaikki muuttuu, jonakin päivänä tämäkin käytäntö jää historian oikkuihin. Aikavyöhykkeiden hallinnassa on kylliksi vaivaa muutenkin, kun tietoliikenne kutistaa välimatkat ja työtehtävät ulottuvat maanosasta toiseen.

Pääsiäisen iloa toivotan sinulle lukijani.

Aamun äänimaisema

Hitaasti seuraa sielu mukana Thaimaasta kotiin. Suljen vain silmäni, ja olen siellä.

Taivas vaalenee nopeasti. Valo tiivistyy  naapurin plumerian taakse, ja piirtää sen silhuetin näkyviin. Yhtäkkiä häikäisevä kohdevalo ilmestyy katonharjan takaa, läpäisee puun ja häivyttää sen muodon. Aurinko on noussut.

Tuuletinta en vielä tarvitse patiolla aamun suloisessa viileydessä. Voin tarkkailla äänimaisemaa rauhassa. Kukot aloittivat jo pimeyden vallitessa, ja niitä säesti tarkalleen puoli kuudelta trumpettifanfaari läheiseltä varuskunta-alueelta. Silloin vielä käänsin kylkeäni makuukammarissa. Pimeän väistyessä on mukava herätä aamuun ja hiipiä patiolle ennen muita. Tarkkailen lintuja, joita lehahtelee korkean mangopuun lehvistön kätköistä katoille ja aidoille, ja istahtaa tuokioksi sähkölangoille ihailtavaksi. Taivasta vasten en voi nähdä täpläkyyhkyn täpliä enkä aasiankukaalin punaisia silmiä. Näen linnut varjokuvina, ja yritän  oppia erottamaan niiden ääniä. Kiitos lintukirjan ja tietotekniikan,  joitakin olen jo oppinut tunnistamaan. Silti aamuorkesterin crescendossa  on enimmäkseen arvoituksia. Naksutusta, luritusta, pärrytystä, vihellystä. Kaukaista kirkunaa, onkohan se tuo haukka korkealla?

Pohjasävelenä kuuluu taukoamaton täpläkyyhkyn (Streptopelia chinensis) kujerrus cuu cuu cucuu cuu cuu cucuu cuu cuu cucuu,  ja pikkuvarpuset  (Passer montanus)  kuin piccolohuilut sirkuttavat yläsäveltä. Tirskutusta kirskutusta. Merkillinen matala, nouseva ja laskeva   ku ku ku ku ku ku ku ku ku tyhjän tontin viidakosta herättää uteliaisuutta, onko se lintu vai joku eläin? Arvelin apinaksi (vaikka ei niitä täällä päin taida asustella). Olen kysellyt kaikilta ja saanutkin vastauksen: se on  coucal, aasiankukaali (Centropus sinensis), yhtä yleinen kuin varis meillä. Silti oli elämys nähdä sen levittävän punaiset siipensä aamuauringossa.

Yhtäkkiä alkaa sähkölangalla tarmokas kiroilu wit-tuwi-tee  wit-tuwi-tee wit-tuwi-tee , ja toinen vastaa kauempaa. Tunnistan melskaajan korkeasta töyhdöstä  bulbuliksi (Pycnonotus josocus). Niitä olen nähnyt ja kuullut häkkilintuina hotellien ympäristössä tuomassa aitoa tunnelmaa keskellä kaupunkia… 

Merkilliset ja monimutkaiset äänet taitavat tulla palavasilmäisen mynan, pihamainan (Acridotheres tristis) kurkusta. Sekin on suosittu häkkilintu ja oppii jopa matkimaan ihmispuhetta, kertoo tietolähteeni. Myös sen että se on yksi maailman sadasta haitallisimmista vieraslajeista. Täällä se kuitenkin on omalla alueellaan, ja lennähtää nyt rohkeasti pihamuurin päälle. Hiivin hakemaan kameraa, vaikka tiedän että se on turhaa.

Tasan kello kahdeksan kajahtaa varuskunta-alueelta komea trumpettisoolo. Aurinko on noussut korkealle ja alkaa kuumottaa. Saan jo seuraa aamukahville ja laitan tuulettimen pyörimään. Sen huminan ylittää nousevan helikopterin ääni, joka pian loittonee. Naapurin rautaportti avautuu kolisten ja mopo pärähtää käyntiin. Koirat haukkuvat kujilla, arjen touhu on alkanut.

Verraton lintutietokanta, johon linkkini viittaavat: IBC The Internet Bird Collection. Kuvia, videoita, äänitiedostoja.