perjantai 27. joulukuuta 2013

Kävimme aurinkoa kurkkaamassa


A postcard from Gran Canaria from Marjatta Huuskonen on Vimeo.

Aurinko löytyi kaukaa etelästä, siellä se on! Tässä postikortti Sinulle, paperiset jäivät lähettämättä.

Äkkimatkan ajoitus juuri joulun alle  häivytti joulustressin aavistuksenkin. Ja jouluhan joutui vähemmälläkin puuhastelulla, kun parahiksi kerkisimme kotijoulua viettämään. Taas oli mukava palata reissusta kotiin, sulatella vaikutelmia  ja tutkia kuvasaalista. Ulkona on niin hämärää, ettei kukkavaloja kannata edes keskipäivällä sammuttaa. Mutta valoa kohti mennään, ja pian nähdään aurinko täälläkin!




maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulun taikaa

Nuket joulunvietossa

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta toivotan Sinulle, blogini lukija.

Unelmien joulu kokoaa yhteen toisistaan eksyneet sydämet. Menneet annetaan anteeksi ja unohdetaan. Sigrid-nukke on tässä saanut ympärilleen tyttärensä joulunviettoon. Kaikki ovat nuoria ja kauniita. Lauletaan "Maa on niin kaunis..." ja "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan" Ei, ei niin, vaan: "... miespolvet vaihtuvat vuorollaan". Näin meillä lauletaan. Muiston vaaliminen varjelee edelläkulkeneet rakkaamme unholasta.

Nuket ovat kokoontuneet Sigridin ruokasaliin joulukahville. Kuva on tämän vuoden joulukorttini, joka lähti läheisille signeerattuna grafiikanlehtenä.  Alkuperäinen kuva vuodelta 1927 löytyy Villamussalon tarinasta: Joulunviettoa Sigridin salongissa.




tiistai 3. joulukuuta 2013

Sirkka, Sigridin kolmas tytär

Viimeinkin liittyi  nukkeseuraan Sirkka. Hän on ikäjärjestyksessä kolmas Sigridin ja Edvardin tyttäristä. Äidin jättäessä perheen, Toini mukanaan,  hän oli vasta neljävuotias.


Nyt 18-vuotiaana Sirkka on jo käynyt tervehtimässä Sigrid- äitiään ja tutustunut myös kaksi vuotta vanhempaan Toini Tellervo-siskoonsa. Hän on käynyt koulunsa Joensuussa ja aloittanut itsenäisen elämän musiikkiliikkeen myyjättärenä. Tässä hän on valinnut asukseen  paitapuseron ja kapean hameen, jonka vyötärö on mukavasti pudotettu. Hiukset ovat lyhyet ja tiukasti laineilla. Vuosi on 1926.












Sirkka-nukke kertoo lisää omin sanoin Villamussalossa

torstai 14. marraskuuta 2013

Sigridin puku mallia 1905


Tänään ompelin viimeiset pistot jakkuun, ja sovittelin nukkea valokuvattavaksi.Teini-iästä ei Sigridin (minun mummini) aikaan osattu vielä edes uneksia. Ei farkuista, T-paidoista saati legginseistä. Sigrid hyvästeli lapsuuden 16-vuotiaana solmiessaan avioliiton komean ylioppilaan (minun ukkini) kanssa . Tässä kuvaan Sigridin 18-vuotiaana, jolloin hän kävi valokuvassa esikoistyttären kanssa.

Maltillisen kokoiset gigot-hihat olivat vielä muotia. Niiden onnistumisesta olen ylpeä. (Mainiosta kaavakirjasta oli paljon apua: Kristina Harris, "59 Authentic Turn-of-the-Century fashion Patterns".) Korsetin takia jakku istuu hyvin.

Ryhdyin myös modistiksi. Enpä löytänyt ohjeita, vaikka runsaasti  kuvia kyllä. Keksinkin itse oikein hyvät. Tein hatun muodon ohuesta japaninpaperista liiman kanssa laminoiden. Sen kuivuttua tikkasin ympärille satiini-vinokaitaletta. Sigrid hyväksyi suopeasti ensimmäisen luomukseni. Varsin hillitty tuli siitä, jos vertailee. Sulkia ja höyheniä sainkin etsiä, kunnes Mies kuuli pulmani ja avasi aarreaittansa, mistä löytyi perhonsidontatarvikkeet!

Näin on  Sigrid-nukke vaatetettu alusvaatteista alkaen.



torstai 7. marraskuuta 2013

Sigridin korsetti


Haluan pukea 18-vuotiaan Sigridin samantyyliseen pukuun, joka hänellä on ainoassa valokuvassa nuorena äitinä. Panen merkille muodin vaatiman korkean kauluksen ja jakun maltilliset "lampaanlapahihat". Vyötärö ei näy, mutta uskon että se on juuri  niin kuin pitää olla: ohut. Pukemisen aloitin kahisevista alusvaatteista.

Lähdin hauskalle matkalle kureliivien maailmaan. Varmaan muutkin 50-luvun tytöt muistavat minun laillani ensimmäisen takaa nyöritettävän korsettinsa. Minä sain tuon hartaasti toivomani salaisen vaatekappaleen joululahjaksi 14-vuotiaana, enkä hevin unohda kärsimyksiäni varhaisen jouluaamun kirkossa. Liivin luut painoivat ikävästi ja pakottivat etsimään mahdollisimman ryhdikkään asennon muutenkin epämukavassa penkissä. Sukkahousut keksittiin vasta 60-luvulla.

Silti pääsin vähemmällä kuin Sigridin  ikäluokka 1900-luvun vaihteessa. Jos illalla oli juhlat, puettiin korsetti ylle jo aamulla, ja kiristettiin nyörejä pitkin päivää, kunnes vyötärö saatiin kyllin kapeaksi (Olotila, Pieni alusvaatehistoria).  Kiristämiseen tarvittiin tietenkin apua, sillä nyörit olivat takana, ja edestä liivi kiinnitettiin hakasilla. Arkenakin kaupunkilaisrouvat käyttivät tiukkaa korsettia katupuvun alla. Sen voi huomata kaikista vanhoista valokuvista.
Kuva: Wikimedia Commons

Kaupunkilaisrouvana Sigrid varmaan oli pannut merkille muodin hiukan muuttuneen hänen äitinsä tyylistä. Viktoriaaninen tyyli alkoi  vaihtua edwardiaaniseksi. Jugend vaikutti kaikkeen muotoiluun. Yhtä hoikalta oli näytettävä, mutta vartalo kaartui nyt viehkeästi ja naisellisesti.

Kuvia korseteista löytyy helposti, kiitos Googlen. Mutta nyt oli keksittävä, miten sen valmistaisin! Piirsin kaavoja, tein harjoitelmia paperista. Enhän minä ole harrastanut ompelemista! Entä jos muovaisin paperimassasta, ja piirtäisin siihen kuviot? Tulos ei olisi korsetti, mutta esittäisi sellaista. Etsin ideaa tilkkulaatikostani, ja sormiini osui pätkä vaaleanpunaista satiininauhaa. Siinä se on!

Ohje ilmestyi sisäisten silmieni eteen kirkkaana. Kolmen päivän joutohetket ja kaksi metriä satiininauhaa tarvittiin. Löysin ompeluliikkeestä niin pienet hakaset, että niihin osasin tarttua vain pinseteillä. Nyöritystä pitikin kokella moneen kertaan, ennen kuin sain kiristyspaikan oikeaoppisesti vyötärön kohdalle.

Liivit puettiin  alusvaatteiden päälle tuohon aikaan. Sukkanauhat kiinnitettiin sukkiin nimettömien päältä. Herää intiimi kysymys: kuinka tuo toimii, hm, käytännössä? Vastaus: housut olivat tietenkin haaroista avoimet.

Liivin päälle olikin mukava sovitella hametta. Puseroon uhrasin seitinohuen silkkihuivini. Jakku olisi seuraavana vuorossa. Tuon ajan hatut olivat uskomattomia virityksiä. Nähtäväksi jää, onnistuuko sellaisen luominen minulta.

Kerron mummini Sigridin elämästä Villamussalossa. Siellä on myös nähtävissä Hildan, Sigridin äidin uskomattoman ohut vyötärö.










torstai 31. lokakuuta 2013

Mummin silmät


Sigrid-nukke on syntynyt. Hän oli 18-vuotiaana jo rouva ja pienen tyttären äiti. Ainoa löytämäni valokuva tuolta ajalta on mustavalkoinen. Minkävärinen mahtoi leninki olla? Entä silmät? Minun pitäisi muistaa silmät, sillä olin 11-vuotias mummini kuollessa. Vaan en muista, vaikka vierailin usein Mummin luona. Hän istui tuolissaan hiukan etäisenä, ja Rauni, aikuinen serkkuni, huolehti minusta. Äitini siniset silmät ovat  isoisän perua. Yrjö Ollilan maalaamassa muotokuvassa 42-vuotiaan Sigridin leninki on sininen, ja silmät harmaanvihreät. Siveltimeni on yrittänyt noudattaa Ollilan mallia. Monia polttoja tarvittiin, enkä ole varma olenko vieläkään tyytyväinen tulokseen.

Minkähän leninkikankaan Sigrid nyt valitsee? Uskon että hän piti sinisestä. Mummin tuoli, joka nyt on minun olohuoneessani, oli verhoiltu sinisellä sametilla hänen kodissaan. Sen muistan paremmin kuin silmien värin. Valokuvasta voin huomata, että 18-vuotias Sigrid oli hyvin tietoinen muodista. Asento on ryhdikäs, kaulus ulottuu korkealle, muhkeat hihat kapenevat rannetta kohti.

Edwardiaaninen tyyli muovaili vuosisadan vaihteen jälkeen naisen vartalon Jugend-kiemuraksi. Siihen tarvittiin tiukkaa korsettia. Sepä onkin valmistettava ennen leningin sovitusta. Löytöretkestä korsettien maailmaan tulen vielä kertomaan.

Sigridin kuuden tyttären nukkehahmoista olen nyt saanut valmiiksi neljä. Heidät olen esitellyt täällä:


Sigridistä kerron myös täällä:

torstai 17. lokakuuta 2013

Yrjö Ollilan kadonnut maalaus

Valokuvan takana näkyy osa omistuskirjoituksesta:              "—toivottaa Lyyli ja Yrjö Ol—"

Äitini käsialalla on kirjoitettu:
"Yrjö Ollilan maalaama kuva minusta ja Juhanista. Ollila antoi kuvalle nimen lentäjän madonna, mutta näyttelyssä sen nimi oli lapsentyttö."

Aika on hapertanut kuvaa. Muistan sen varhaisesta lapsuudesta asti äitini sekretäärin laatikossa. Mutta missä on itse maalaus?



Vuosia sitten aloitin etsinnän, vietin aikaa kansallisarkistossa ja kuvataiteen keskusarkistossa. 

Otin yhteyttä taidemuseoihin. Kaikki jäljet loppuvat Septem-ryhmän näyttelyyn lokakuussa 1928, missä tämä maalaus oli esillä ja sai huomiota.  Kuvassa Onni Okkosen artikkelikuva Uudessa Suomessa. Tämän jälkeen "Lentäjän madonnaa" ei ole näkynyt taidenäyttelyissä.

Ainoa myöhäisempi maininta taulusta löytyy mummini kirjajäämistöstä: Onni Okkonen, FINSK KONST, WSOY 1944. Mustavalkoisen kokosivunkuvan tekstinä on "Barnet och den unga sköterskan".

Olen julkaissut aiheesta blogikirjoituksia parin vuoden välein siinä toivossa, että joku tietäisi. Ehkäpä vielä tulee aika suurelle Yrjö Ollila-näyttelylle. Silloin voisi tämäkin komea maalaus löytyä jonkun yksityiskokoelman kätköistä.

"Lentäjän madonna", malleina:
Toini Warén (Waris) 1906-2009
Juhani Warén (Waris) 1927
(Lentäjä: Paavo G. Warén (Waris))


Laajempi kirjoitus aiheestä löytyy täältä:
Missä olet, Lentäjämadonna?

perjantai 27. syyskuuta 2013

Naisvuoren tammi


Mikkelissä asuessamme innostuin suunnittelemaan kunnianhimoista grafiikansarjaa: "36 kuvaa Naisvuoren tornista". Esikuvani ei ollut  vähäisempi kuin Katsushika Hokusain puupiirrossarja "36 näkymää Fuji-vuoresta". Linjakas torni, Mikkelin maamerkki,  on Eero Jokilehdon  suunnittelema v.1949. Se kohoaa näkyviin yllättävissäkin paikoissa ja on varmaankin Mikkelin kuvatuin kohde. Vuorelle nousija löytää kauniin puiston, jonka keskeltä valkoinen näkötorni kohoaa taivasta vasten. Aihe kiehtoi minua vahvasti.

Muutto Kotkaan v.1988 keskeytti hankkeeni. Kotkan työhuoneessa viimeistelin yhdeksännen kuvan. Tämä on kahdeksas: "Työväentalo". Kerron kuvasta siksi, että kuvaan pääsi mukaan 300-vuotias tammi jonka kohtalo minua on askarruttanut. Tämä puupiirros/serigrafia perustuu valokuviin, joita mieheni kanssa otimme runsaasti aihettani varten. Kohdetta on tähtäilty paikalta, jossa nyt kohoaa uusi kerrostalo. Tästä purettiin noihin aikoihin v.1798 rakennettu pieni Natulinin talo, joka nyt kuuluu siirrettynä Ristiinan nähtävyyksiin nimenään Grännä-talo. Ja tuo tammi siirrettiin!

 Otin kovin pieniä vedossarjoja tuohon aikaan, eikä tästäkään minulla ole muuta muistoa kuin tämä liian pieni digikuva. Ilokseni löysin sen nyt kovalevyn uumenista, kun muistelin Naisvuoren tammea.

 Samaisesta tammesta lisää kerron edellisessä tarinassani: Mikkelin suuri tammi.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Mikkelin suuri tammi

Viime maaliskuussa Thaimaassa lumouduin valtavasta sadepuusta, ja mieleeni tuli Mikkelin kuuluisa tammi, joka aikoinaan rohkaisi meitä, Miestä ja minua, hulluun hankkeeseen. Istutimme omaan pihaan Mikkelistä Kotkaan muutettuamme  30-vuotiaan tammen! Nyt halusin löytää tietoa Mikkelin  jättitammesta. Googlaukseen turhautuneena laitoin viimein tiedustelun sosiaaliseen mediaan:
  • FACEBOOK
  • 6.3.2013
  • "Suurten puiden lumoissa muistelen vanhaa tammea Mikkelissä, Naisvuoren juurella. Se oli ainakin 300-vuotias, ja joutui rakennustyömaan jalkoihin. Tammi päätettiin siirtää. Hurja hanke sai paljon huomiota, kuvia nähtiin telkkarissa ja lehdissä suuresta puusta, joka oli kiedottu käärinliinoihin. Sittemmin en tiedä kuinka sille kävi. Mikään googlaus ei tuo osumia. Niinpä kysyn kavereilta, joilla on Mikkeliin siteitä, mahtaako teillä olla tammesta tietoa? Siirtämisestä on hyvinkin parikymmentä vuotta. Epäonnistuiko hanke, ja vaiettiinko kuoliaaksi?"
Vastauksia sain monenlaisia, ja yksi vinkki tärppäsi. Se johti antoisaan kirjeenvaihtoon Ilkka Sténin kanssa. Hän toimi noihin aikoihin ympäristönsuojeluneuvoksena Mikkelissä, lääninhallituksessa. Eläkkeelle siirtymisen jälkeen hän oli muuttanut pois, mutta lupasi ottaa asiasta selvää seuraavalla Mikkelin-reissullaan. Ja kesällä sain kuulla iloisen uutisen: tammi kukoistaa ja voi hyvin! Ilkka Stén antoi myös asiasta juttuvinkin Länsi-Savolle, ja elokuussa artikkeli ilmestyikin. Olipa mieluisaa saada paperilehdestä PDF-kopio, kiitos Ilkka!

Juttu löytyy myös Länsi-Savon digiversioista oikein kuvien kanssa:
Naisvuoren kuuluisa tammi voi hyvin-

Tammessa on taikaa. Meidänkin unelmamme onnistui toisella yrittämällä v.1993. Viisikymmenvuotias pihatammi  on nyt suuri ja tuuhea, ja suojaa varjollaan kuumina kesäpäivinä.

30-vuotiaan tammen istutus Mussalossa 1993

maanantai 9. syyskuuta 2013

Robinson Crusoen maja

Cortes-Island, BC, Canada


Meren hiomat ja auringon kuivattamat ajopuut Kanadan länsirannikon saarten autioilla rannoilla houkuttelevat rakentajaa. Joku on ehkä täällä yöpynyt, tuokion asunut tai unelmoinut asuvansa. Miten hyvä on viipyä  majassa tuulelta suojassa ja kuunnella meren kohinaa. Kuutamoyönä laskuveden aikaan  kuuluu merileijonan karjahtelua läheiseltä luodolta. Aamun valjetessa veden liplatus lähenee, ja huuhtelee pian varpaita. Valkopääkotka kaartelee sinisellä taivaalla. On aika nousta, ja pulahtaa uimaan kirkkaaseen veteen. Matka jatkuu.

Valokuvatorstain 293. haaste on "Koti"

lauantai 31. elokuuta 2013

Vesitaksi: Campbell River—Cortes Island

Sain talteen tuokion tulomatkaa saarelle. Pian oli keskityttävä kiinnipitämiseen...


torstai 29. elokuuta 2013

Matkapäiväkirjasta

Picnic
 Matka Cortes-saarelle on aina seikkailu. Se alkaa viimeistään Vancouverin lentokentällä. Kaikki  ei välttämättä suju nuottien mukaan. Aivan viime tingassa, liukukäytäviä  pitkin juosten, passi- ja turvatarkastusjonot ohittaen (kiitos virkailijoiden ystävällisyyden) kerkisimme kaksimoottoriseen pikkukoneeseen jossa totisesti huomaa lentävänsä, vuorien ja saarien välitse tutisten ja vaappuen. Tällä kertaa ohitimme pitkät lauttamatkat. "Shuttle buss"odotti lentokentällä  ja vei meidät venerantaan, missä tilattu vesitaksi odotti. Muut asiakkaat jäivät lähisaareen, me kaksi jatkoimme kohti kaukana häämöttävää kohdetta. Aaltojen yli lentäminen oli hauskaa, mutta jokainen rysähdys veteen tuntui irroittavan lihakset luista. Jo kaukaa erotimme korkean laiturin ja siinä pomppivat ja vilkuttavat pisteet. Pian näkivät lapsenlapset meidänkin vilkutuksemme, ja perheen iPadiin tallentui lähestymisemme vastaanottajien mainioiden kommenttien säestämänä. Ehjin nahoin pääsimme rakkaitamme halaamaan. Yhtäpäätä siis onnistui 24 tunnin matka koneenvaihtoineen, harvinaista!

Nyt olemme solahtaneet perheen arkeen, työhön ja juhlaan. Minä tietenkin innostun auttamaan uuden puutarhan hoitamisessa. Ihastuttava kukkaloisto on jo toisena kesänä loihdittu tontille, joka paikalliseen tapaan on rakennettu piiloon, metsäpolun päähän. Vähitellen vallataan lisää tilaa luonnolta. Korkea aita pitää kauriit ja sudet loitolla, mutta kaikenpeittävä salalGaultheria shallon, ja kaikenkietova blackberry, mustavadelma, eivät välitä aidoista. Kotoinen vuohenputki on lastenleikkiä verrattuna monien metrien pituisiin piikkilankaversoihin, joita kiskon daalioiden, leimujen ja saniaisten lomasta nahkarukkaset käsissä ja pyöritän  vyyhdiksi. Ikivihreä salal-pensas on oikein soma, ja näyttää ihan puutarhakasvilta kun sen lomaan rakentaa polkuja. Kelpaisi minulle!

Mustat korpit hallitsevat nyt äänimaisemaa metsässä. Ilokseni onnistuin näkemään ehkä kesän viimeisen, muuttomatkalta myöhästyneen kolibrin, joka pysähtyi tutkimaan daaliankukkaa ihan nenäni edessä, kun istuin puutarhassa sukkaa kutomassa.

Kysyin isosiskolta, mihin ovat hävinneet somat kanat, joista näin kuvia viime kesänä? No, kun ne houkuttelivat tontille susia ...Yksi kana oli jo siepattu  ja lisää himoittiin. Tytöt näkivät aamutuimaan kaksi sutta kiilusilmää takapihan polulla, ja hälyttivät isän apuun. Sudet onnistuttiin tällä kertaaa häätämään rauhanomaisin keinoin. Siskokset suostuvat apein mielin luopumaan kanoistaan, sillä asutuksen liepeille eksyneet sudet ovat henkipattoja.  Eivätkä nuoret luonnonsuojelijat toivo mitään pahaa susille, vaikka isoäidillä on tukka pystyssä.

Näin kalpenee täällä kettutarinani...



sunnuntai 4. elokuuta 2013

Tietäminen ei ole uskoa

Olen uskonut, että JOKU on kettu. Sain siitä ilmoituksen unessa, kuten kerron edellisessä jutussani. Monet merkit viittasivat kettuun, vaikka myös puutarhatonttua tai peikkoa epäiltiin. Nyt on usko muuttunut tiedoksi. Naapurimökin pihalla nähtiin eilen, saunailtana, pieni ja takkuinen kettu, joka pelottomasti käyskenteli pihalla.

Näin menetin uskoni. Ehkä vielä 1% on jäljellä, sillä en ole todistanut asiaa omin silmin. Minun on luotettava kolmen naisen kertomukseen. Nyt kun tiedän, tahtoisin myös nähdä! Odotan kirkasta kuutamoyötä, kamera valmiina...

Merkit viittaavat kettuun...


perjantai 2. elokuuta 2013

Kummittelua Vanhalla Huvilalla

Yksinäinen Nokian puutarhasaapas

Illalla jätin puutarhakengät keittiön portaalle. Aamulla siinä oli vain yksi. Ei, en ole hypellyt yhdellä jalalla. En ole itse voinut hukata kenkää. JOKU on vienyt sen.

Muutaman päivän kuluttua likaämpäriharjani oli kadoksissa. Laitan sen aina keittiön portaan alle, ettei se  sekottuisi tiskiharjaan. Mutta kas, sepä on metsänreunassa! JOKU on selvästi yrittänyt kaivaa sen sammaleiden alle, mutta puuha on jäänyt  kesken. 

"Jos metsään haluat mennä nyt..."

Olisikohan asialla sama olio, jonka jälkiä hämmästelimme rannassa. Vuosikymmenten sammalpinta oli huolellisesti käännelty nurin pieninä palasina. Ainakaan se ei ollut hirvi. Eikä rankkasade, sillä työn jälki oli tarkkaa ja siistiä.Yitin käännellä palasia oikein päin, mutta kyllästyin urakkaan.

Jätin yksinäisen puutarhakengän portaalle kaupunkireissun ajaksi. Vieköön senkin, tuumasin. Ja totisesti, JOKU oli vienyt toisenkin kengän kun palasimme. Mutta eniten hämmästelin likaämpäriharjaa, joka oli siististi ripustettu korkealle naulaan portaiden viereen! Siihen ei pysty varis, ei mäyrä. Ehkä nokikolari, mutta miksi hän kaivaisi sen esiin portaan alta? Haa, harja on siis  lojunut polulla. JOKU oli kaivanut sen esiin.

Ilmiselvästi JOKU liikkuu yön hämäryydessä. Nyt päätin ottaa asiasta selvän. Sijoitin houkuttelevan vihreän kumipallon keittiön oven tuntumaan. Asensin kameran ullakon ikkunan ääreen osoittamaan paikkaa. Minäpä valvon yöllä ja saan siitä kuvan! Kunhan ensin vähän nukun. Mutta onpas pimeää, kamera ei näe mitään. Hiippailen pihalle ja ohhoh! Siellä on kettu poikasineen, eikä edes yritä karkuun. Tähtäilen innoissani kameralla, mutta en saa sen asetuksista mitään selvää. Kamera alkaa sulaa  kuin Dalin taskukellot. Yritän löytää tähtäimen ja laukaisijan, mutta kamera valuu sormistani maahan. Ketut kieppuvat jaloissani. Pentu puree minua käteen, mutta nostan sen silti syliini. Turkki on niin pehmeä, niin pehmeä...

Aamulla vihreä kumipallo on paikoillaan. Myös kamera löytyy ihan ehjänä ullakon ikkunalta. Nurmikolla kiiltelee aamuauringossa tuore, musta kikkare.

Jännittävää on elämä maalla.

"... näät siellä sammalet myllätyt..."

Terkut!
 t. JOKU


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Miten vuohenputki hävitetään? Osa 2

Pientä nurmikkoa kiertävät istutukset, jotka ovat laajentuneet sisäänpäin vuosien kuluessa.
 Raja-aita jossakin takana piirtää suorakaiteen. Siellä on vuohenputkien valtakunta.

Kissako se kurjenpolvia heiluttaa? Rapinaa ja tuhinaa kuuluu kukkatiheiköstä. Lystikäs piikkipallero siellä lyllertää, siili! Eipä vuosiin ole näkynyt. Tervehdin ilolla:— Popsi kernaasti kaikki etanat! Ostan sulle kissanruokaa, että viihtyisit pitempään.

Piti kertoa vuohenputkiongelmasta omakotipihassa. Pensaiden takana piilossa, raja-aidan vieressä nuo sitkeät sissit  viihtyvät ja leviävät taajoiksi kasvustoiksi. Siili on niistä mielissään. Näin se uskaltaa retkeillä aidan ali pihasta toiseen, ja etsiä  mieluisimman pesäpaikan. Siisti aidanvierus olisi siilille ongelma. Tilanne meidän puutarhassamme on viime vuosina kehittynyt sille suotuisaksi, sillä tarhuri on viipynyt usein ja pitkään muualla.

Neljän naapurin kanssa jaetaan yhteistä aitaa. Meidän puolellemme on kasvanut vuosien kuluessa se viidakko, josta muinoin haaveilin. Aitaa ei juuri näy, paitsi puutarhamajan ja marjapensaiden takana, missä on mukava rupatella naapurien kanssa jos kohdalle satutaan yhtaikaa. Asukkaat aitojen takana ovat vaihtuneet, kukaan ei voi tietää, mistä vuohenputket tulivat. Me rakennutimme puutarhan oikein bobcatin avulla yli kaksikymmentä vuotta sitten. Istutukset tehtiin tarkan suunnitelman mukaan. Suunnitelmassa ei ollut vuohenputkia. Jostakin ne vaan ilmestyivät. Uusissa siisteissä kukkapenkeissä semmoinen sai huolekasta huomiota. Silloisen ykkösnaapurin kanssa suihkuttelimme RoundUppia molemmin puolin aitaa. Ehkäpä vuohenputket pysyttelivät muualla jonkin aikaa. Yhtäkkiä niitä kurkisteli pionin juurelta, marjapensaasta, syysleimujen seasta. Kaivelin pois ja ihmettelin pitkää, vaaleaa juurta, joka näytti jatkuvan äärettömiin.

Jonakin vuonna ilmestyi vadelmapensaiden väliin vuohenputkimatto. Peitin sanomalehdellä, katoin katteella. Muistaakseni niitä ei näkynyt pariin kesään juuri siinä kohtaa.

Tänä kesänä nyhdin vuohenputkikasvuston taas vadelmien juurelta. Kas, niiden alta paljastui suikeroalpimatto! Kannustan sitä leviämään, ja nyhdän vuohenputket taas ohimennen. Sillä tiedänhän, että tarvitaan vaivaiset kymmenen vuotta sen katoamiseen, jos sitä estetään kasvamasta.

Nyt päädyn samaan tulokseen kuin edellisessä postauksessa: Tykkään kitkemisestä. Istutukseni ovat tiheitä , missään ei näy multaa, kaikki on kasvien peitossa. Vuohenputkea kukkapenkeissä ei hevin huomaa, mutta kuljen mielelläni etsimässä. Yleensä löydän kaikkea muutakin: kultatyräkkejä punatähkäosastosta, nauhuksia kaukasianmaksaruohomatolta, töyhtöangervoja  pikkutalviokentältä ja kanadanvuokkoja varjoyrttien keskeltä, keltavaleunikkoja ihan mistä vaan ja sitä rataa, kellokasveja unohtamatta. Vuohenputki yrittää kurkkia siellä seassa, mutta jää monasti alakynteen.

Yhdestä voittajakasvista varsinkin on kerrottava, ja se on kevätkaihonkukka! Sain ystävältä muutaman taimen kauan sitten, ja se on levinnyt likusterisyreenin ympärille. Ensimmäistäkään vuohenputkea ei näy seassa, vaikka niitä kasvaa alueen reunoilla. Kannustan siis kevätkaihonkukkaa leviämään.

Lopputulos: Vuohenputkea ei hävitetä mitenkään. Ja onko sillä edes väliä?  Toki se voidaan häätää viisalla painostuksella, muiden kasvien avulla. Silloin se ymmärtää matkustaa muualle.

Entäs naapurit? Arvelen että ainoat vuohenputket kurkkivat aidan alta. Ruohonleikkuukone on kaikista konsteista tehokkain.

Alppiruusujen ja syyshortensian välissä nousee kaikenlaista. Vuohenputkeakin.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Miten vuohenputki hävitetään? Osa 1


Jossakin täällä oli taannoin kukkapenkki

Sama näkymä metsänreunasta katsottuna

Uusi potager. Sama kuvakulma kuin ylimpänä, vähän myöhemmin


Varhainen muisto: Siivosin avuliaana anopin villiintyneen kukkapenkin. Kun olin kiskonut vuohenputket pois, lysähti kaunis istutus surkeasti hapsottavaksi. Mitäs vikaa vuohenputkissa oli...?

Vuohenputkikeskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin joka kesä, niin kauan kuin olen virtuaalisilla puutarhapalstoilla viihtynyt. Viime vuosisadan lopulla liityin Puutarhanettiin. Sen jälkeen on monia foorumeita tullut ja mennyt. Taas käy keskustelu vilkkaana  Somessa ja Blogistaniassa.

Suosituimmat ohjeet:

1. Syö vuohenputket
2. Istuta rotevia perennoja tukahduttamaan ne
3. Käytä Round Uppia
4. Kitke kitke
5. Käännä maa ja kitke
6. Peitä Hesari-kerroksella ja kärrää multaa päälle
7. Käytä katteita istutuksissa
8. Opettele tykkäämään vuohenputkesta


Kaikkia on kokeiltu. Täällä Vanhalla Huvilalla näen, miten vuohenputki seuraa ihmisen jäljissä. Se viihtyy ikuisesti siellä missä maata on ravittu. Hylätyllä joutomaalla seuraan nousee  muita kukkijoita, ja kamppailu tilasta on armoton. Akileija kurkistelee sieltä täältä. Kurjenpolvien jälkeen ilmestyvät vankat metsänätkelmät, harjaneilikat ja päivänkakkarat. Metsänreunan lähettyvillä vuohenputki väistyy, ja muut saavat hallita. Ehkäpä tuosta kukkakedon saisi, jos jaksaisi sinnikkäästi niittää ja haravoida. Siis köyhdyttää maata. Jätän suosiolla jälkipolville tuon hankkeen, sillä sangen somalta näyttää joutomaa vuohenputkineenkin.

Jos nyt kumminkin haluan viljellä, otan käyttöön järeät keinot (5,6,7). Vanha kuokka on verraton apu, kun kaivan esiin vanhan kukkapenkkini ja laajennan sen kasvimaaksi. 

Uuden valtauksen pohja on peitetty Hesari-kerroksella. Viettävään rinteeseen syntyi vanhan sähkötolpan avulla kohopenkki.  Silti vuohenputket luikertavat salakavalasti penkkiini herneristikon takaa. Nyppäsen oitis jokaisen kurkistelevan tungettelijan(4).



Huvilan paraatipuolelta vuohenputki on tyystin kadonnut alueelta, jota kutsun nurmikoksi. Se on syntynyt ruohonleikkurin avulla parin vuosikymmenen aikana. Ruohoa, apilaa, suikeroalpia, sammalta siihen on ilmestynyt muun tunnistamattoman lisäksi. Voikukat ponnahtavat toukokuussa "nurmikkoa" koristamaan, milloin leikkaaminen on jäänyt. Kerrassaan hyvä, hienostelematon  nurmikko. Sitä reunustavat ruusupensaat, joita vuohenputkien valkeat röyhyt somistavat...




Tunnustan kumminkin yhden oudon piirteen itsessäni: Rakastan kitkemistä. Sormeni nauttivat kasvien kosketuksesta. Vuohenputken pitkän juuren nouseminen kuohkeasta maasta tuottaa kiksejä. Myös tuuhean vesiheinän irtoaminen  napsahtaen ilahduttaa kuin tykkääminen Facebookissa. Niinpä olen siirtynyt päättymättömässä pelissä kohtaan 8.

Kaupungissa, pienessä aitojen ympäröimässä kotipuutarhassa on myös vuohenputkiongelma. Se vaikuttaa näpertelyltä täältä luonnonhelmasta katsellen. Sielläkin on kertynyt  hyviä havaintoja, joista  kerron seuraavassa postauksessa.

Ehkäpä sinulla, hyvä lukija, on kerrottavaa vuohenputkesta?



sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Pionien juhlaa

Upeimmat pionini piileksivät marjapensaiden takana raja-aidan kupeessa. Niitä on vasiten lähdettävä puutarhapolun päähän katsomaan. Ensimmäinen jalopionini oli sattumalta jäänyt entisen asukkaan leikkimökin taakse kiven kupeeseen, missä se ei osunut kauhakuormaajan saaliiksi kun istutusalueita kaivettiin. Tunnistin sen parista syksyn lakastuttamasta lehdestä, ja annoin olla paikoillaan. Siitä on tullut suuri ja komea vuosikymmenten kuluessa, minkä kuvasta voi aavistaa.

Toisen jalopionin kärräsi taannoinen naapuri  pihalleni, ja rysäytti nurmikolle  kottikärryistään: —Huolitkos pionin? Kaivoin sen pois kun kyllästyin sen retkottamiseen. —No huolinhan minä, kiitos kovasti! Silti olin ymmälläni koska silloin meillä oli puutarhasuunnitelma. Siihen  ei ollut merkitty paikkaa pioneille. Vasta-alkajana kunnioitin kovasti suunnitelmaa. Ainoa paikka, joka oli jätetty omaksi temmellyskentäkseni oli keittiöpuutarha. Sinne kaivoin kuopan uudelle asukkaalle, joka on mainiosti viihtynyt ensimmäisen pionin seurana.

Myös ensimmäinen oma hankintani puupioni on liittynyt takapihan aarteisiin. Sen kukinta on jo ohi kun jalopionit aloittavat.

Ajan kuluessa rohkaistuin toteuttamaan omia suunnitelmiani, ja paraatipaikalle kaivettiin suuri pionipenkki. Jalopionien lisäksi keräilin sinne muitakin lajikkeita, ja monet ovat lisääntyneet. Kuolanpionit, tarha- ja tillipioni ovat jo kukkineet, ja nyt on jalopionien aika. Näiden pionien paras kukoistuskausi taitaa olla takana, sillä tammi kurottelee lehvistoään ja juuriaan yhä lähemmäs. Reunimmaiset olen jo siirtänyt kauemmas ja istuttanut tilalle kuunliljoja.

Miten vaikeaa onkaan lähteä, ja jättää aarteensa yksin kukkimaan! Ja miten hauskaa onkaan tulla, ja nähdä Vanhan Huvilan pionien avaavan nuppujaan! Ja sama toisin päin.

Kesä on vielä nuori, ja pionien jälkeen on uutta odotettavaa. Ruusunnuput pullistelevat maalla ja kaupungissa. Lähtemisen vastahakoisuus ja saapumisen ilo pitävät mielen virkeänä kahden puutarhan loukussa.
Kaupunkipuutarhan pionit kesäpaikan aamukahvipöydässä


Vanhan Huvilan pionit istutti edesmennyt anoppini yli 60 vuotta sitten. Ensin avautuu vaaleanpunainen, sitten tummanpunainen. Kuten aina ennenkin.


tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kahden puutarhan loukussa


Ovatko nämä daalioita?
Maalta tullessa kiirehdin ensimmäisenä uuden daalia-istutukseni luo. Jokohan taimet kurkistavat maasta? Kyllä kurkistavat. Seitsemän tomeraa sormivaleangervon alkua ojentelee kauniita lehtiään uudesta asuinpaikasta mielissään. —Ähäkutti, ne iskevät silmää tarhurille, joka hieraisee hämillään nenäänsä. Se tuntuu kasvavan pituutta.

Kukkapenkkiä oli valmisteltu huolellisesti. Ensin poistettiin miesvoimaa hyödyntäen mahtavaksi kasvanut jasmike varjostamasta aluetta. Sitten kaivettiin pois kaikki sekalaiset maanpeitekasvit ja karkuperennat, parannettiin maata kanankakalla, merilevällä ja kuohkealla mullalla.Viime kesänä daalioita kasvoi siellä täällä, mutta nyt ne saavat ikioman kukkapenkin. Poistetut kasvit matkustivat maalle, Vanhalle Huvilalle.

Mutta missä juurakot? Turvesaaveista löysin vain muutaman kuivuneen kikkareen. Missä kaikki pulleat mukulat joita nostelin kuin perunoita maasta myöhään syksyllä? Monet matkat sekoittivat hankkeeni, en muista, en millään. Ja yhtäkkiä osui eteen musta jätesäkki pullollaan multaisia juurakoita. Kadonneet daaliani ! Kuinka ihmeessä jätin juurakot näin huolimattomasti heitteille? Mutta jotakin vihreää niistä pilkistää, hengissä ovat. Äkkiä maahan siis, auto jo odottaa maallelähtöä taimikuorma peräkontissa.

Nyt on käyty puutarhakaupassa ja ostettu viimeiset daalianmukulat hyllystä. Valeangervot on kaivettu ylös, ja istutettu Vanhalle huvilalle. Vielä ei mustasta mullasta kurkista mitään. Näinköhän ehtivät kukkaan ennen syksyä?

Selityskin tapahtuneelle on sepitetty: Ihminen näkee sen mitä uskoo näkevänsä. Niinkuin en eroittaisi daalianmukulaa  sormivaleangervon (Rodgersia  aesculifolia) juurakosta! Mussalon puutarhassa kasvaa niitä liikaa, ja olin poistanut muutamia sopimattomista paikoista. Jätesäkit olivat matkalla jäteasemalle. Tässä rangaistus moisesta piittaamattomuudesta. Rodgersiat pääsivät nyt toiseen puutarhaan, missä kasvavat jo tarmokkaasti.


Daalia omenapuun alla viime syyskuussa


tiistai 21. toukokuuta 2013

Juhlan jälkeen




Kun kirsikkapuun viimeiset nuput ovat auenneet, lehdet ilmestyvät sävyttämään kukkien vaaleanpunaa, ensin rusottavina, pian vihertyvinä. Tänään Prunus sargentii näyttää jo tavalliselta kukkivalta puulta, toki kauniilta. Surukello (Uvularia grandiflora) katsoo veden peiliin, johon kirjosieppo kohta aikoo pulahtaa. Sinikämmen (Glaucidium palmatum)  toistaa kainona katoavaa väriä.


Kaikkien ihaillessa puuta on dahurianalppiruusu (Rhododendron dauricum) varjoisessa siimeksessä valmistanut yllätyksen. Se toistaa rusokirsikan väriä vahvennettuna,  lupauksena kauneuden jatkumisesta. Myös rusokirsikan jälkeen puutarha on kuin näyttämö, jolle nousee esiintyjä vuorollaan. Hillityn ja hallitun kevätjuhlan jälkeen alkaa vauhti kiihtyä. Yhtäkkiä on edessä keskikesän karnevaali, joka saattaa riistäytyä valloilleen, irti ohjaajan hallinnasta. Nyt toukokuussa tarhuri vielä kuvittelee pitävänsä ohjat käsissään...

perjantai 17. toukokuuta 2013

Hanami



Hiljaa sateessa
kirsikkapuu odottaa
juhlavaatteissaan




tiistai 30. huhtikuuta 2013

Sigridin tyttäret

Sisarukset ikäjärjestyksessä: Kaiju, Toini Tellervo, Ade, Pirkko. (Sirkka vielä huitelee toisaalla.)

Ajan tuolla puolen sisarukset kohtaavat ikuisesti 18-vuotiaina. Teresa  saavutti tuon iän 1922 ja Ellen vuoden 1930 kynnyksellä. Mitä mahtoi kuulua neitosille silloin?

Kaiju on valmistunut kauppakoulusta ja aikoo virkanaiseksi. Nyt olisi saatava kaunis jakkupuku. Äitipuoli Iida on muotitietoinen ja taitava ompelija, häneltä saa varmaan apua. Hiukset ovat nutturalla kuten Tellervollakin.

Toini (minun äitini) on kiirehtinyt kuvaan kotipuvussaan. Sigrid-äiti on luvannut hankkia hänelle ihanan tanssiaispuvun. Tyttären olisi jo aika päästä hyviin naimisiin! Hiljainen, omapäinen Tellervo ei ole innostunut, hän vaalii sydämessään salaista unelmaa.

Ade on päässyt Helsinkiin Sigridin, oikean äitinsä luokse. Tellervon avioiduttua tarvitsi  virkanainen kotiinsa apua, ja oma tytär kaukaa Itä-Suomesta lähti mielellään siihen tehtävään. Nyt on vapunaatto ja vapaapäivä! Hameen pituus on tarkalleen polvessa, ja suora malli kätkee vartalon kaaret. Hiukset on rohkeasti singlattu.

Pirkko on pukeutunut uuteen leninkiin, sillä hän on menossa Seurojen talolle vapunviettoon. Hiukan jännittää, sillä hän esiintyy siellä laulajattarena pianistiystävän säestäessä. Onkohan se mukava poika siellä...?

Sirkka ei ehtinyt kuvaan. Hän on saanut juuri työpaikan musiikkikaupassa. Eipä ihme jos hän esiintyisi jossakin vapunvietossa harmonikkoineen. Vilkas tyttö soitti myös mandoliinia ja viulua.


***

Nukketarina alkaa täällä: Tellervo

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Toinille siskoja



Lupasin vuosi sitten kertoa, miten käy nukenpäille, joita silloin pajassa valmistin valusaven viimeisistä rippeistä. Juttu löytyy  täältä.

Poltetut päät jäivät uinumaan, kunnes syksyllä pääsivät meikattaviksi posliinivärein, ja jatkoivat sitten taas uinailuaan. Nyt kevään koittaessa ne halusivat syntyä sisariksi Toinille. Kuvassa vastasyntyneet Ade ja Pirkko. Pirkon uudet vaatteet ovat kohta valmiit, ja tietenkin pääsevät sitten kuvattaviksi. Myös Ade on valinnut kankaan uuteen leninkiinsä

Kuten tavallista, innostuin työstä aivan liikaa. Yöunet jäävät vähäisiksi, enkä meinaa muistaa ruoka-aikoja. Onneksi puutarha houkuttelee välillä pois ompelukoneen äärestä. Aurinkoa sentään en voi vastustaa. Tänään luvataan sadetta, enkä ole siitä yhtään pahoillani.

Innostus leimahti uudesta ideasta. Halusin kokeilla huovutusta! Samalla voin parantaa yksityiskohtia, joihin en ollut tyytyväinen, kuten pään tukevampi kiinnittäminen, vahvempi rautalankaluuranko, liikkuvammat nivelet. Myös vartalon kaavoitus muotolaskoksineen on ollut minulle tukalan vaikeaa ja melkoinen kynnys työn aloittamiseen.

Näin se sujui:
- Kiinnitin vahvaksi kierretyt rautalangat käsiin ja jalkoihin kipsillä
- muotoilin "luurangon" rautalangasta
- päällystin tiukasti vaahtomuovisuikaleella kietoen. Huomaa kaula.
- huovutin vartalon neulaamalla tiukasti muotoonsa

Tässä vaiheessa totesin, että hieno neiti ei voi olla karvainen! Uhrasin siis kauniit vaaleat lycra-sukkahousuni, ja päällystin vartalot. Siinäpä ei monta saumaa tarvinnut ommella. Eikä silmäneulan läpivientiin tarvinnut hohtimia, kuten ennen...Huomaa, miten ohuiksi jätin olka- ja reisinivelet. Nämä siskot ovat varsin taipuisia.

Tellervolla on jo ollut seuranaan Kaiju, isosisko. Neidot ovat vaihdelleet vaatteita keskenään. Nyt on kuitenkin suunnitteilla  heidänkin vaatevarastonsa uusiminen. Idea on tämä: ajattelen kunkin sisaren 18-vuotiaana, ja tutkin juuri sen ajan muotikuvastoja. Pirkko on nuorin, hän oli 18-vuotias v.1930.

Nyt on siis valmiina sisaruksia neljä. Äidilläni Toini Tellervolla oli neljä siskoa, jotka avioerossa jäivät isälle. Kaipaus asui kaikkien sydämessä, myös nuorimman Pirkon, vaikka hän ei muistanutkaan, mutta osasi haaveilla.

Vielä olisi siis Sirkan synnyttävä. Ja ehdottomasti Sigridin! Hän oli 18-vuotiaana  jo pikkuisen Teresan äiti v.1904. Minun mummini. Entä Kaisu, Tellervon pikkusisko uusperheessä, sisarpuoli? Saa nähdä riittääkö voimia ja intoa. Yritän pitää saven notkeana pajassa...

Aikuisina sisarukset olivat hyviä ystäviä, tapailivat ja kirjoittelivat toisilleen. Myös äidilleen he leppyivät (ainakin käytännössä). Serkuistani olen saanut sisaria, joihin nyt vanhuuden kynnyksellä  on niin helppo pitää yhteyttä verkon kautta.

PS. Mistä nukkien nimet: - Jokainen sisko saa nukkenimekseen esikuvansa toisen ristimänimen.
PS. 17.2.15 Otin käyttöön esikuvien etunimet, ne joilla itse kutsuin tätejäni. Kävi jo vaikeaksi muistaa kakkosnimiä. Korjailen blogiin vähitellen...



lauantai 20. huhtikuuta 2013

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Meren väri



Otin kuvia näyttelytöistäni viime vuosituhannella ennen aavistustakaan digikamerasta. Olipa hauska löytää tämäkin kuva, ja antaa sille uusi digitaalinen elämä. Tavoittelin tähän keramiikkakiveen merenraikasta väriä, ja näköjään pääsinkin lähelle toiveitani. Savenvääntäjät  tietävät, että väri syntyy vasta uunissa, oikeassa lämöpötilassa.

Toivon hartaasti, että tämänkin esineen omistaja on lopettanut tupakoinnin, ja käyttää kipposta vaikkapa parvekeroskiksena. Kotilon vahtimasta aukosta voi helposti tipauttaa pähkinänkuoret ja karkkipaperit "kiven" sisuksiin, niin  ettei tuuli niitä lennättele.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Aika on, me kulumme


Pääsiäisaamuna aurinko osui itäpuolen ikkunoista pääsiäissomistukseeni: virpojien oksiin, keramiikkaveistokseenThaimaasta, paperimassatipuihin. Kerkisin ikuistaa nopeasti katoavan valaistuksen.Yli  nelikymppiset tiput ilmestyvät senkin kätköistä näkyville joka pääsiäisenä, siitä asti, kun pienet poikamme niitä äitinsä opastuksella leipoivat. Joku niistä joutui kissan suihin, mutta nämä neljä ovat säilyneet ennallaan, aivan kuin olisimme äsken ne muovailleet. Pääsiäsestä pääsiäiseen maa kiertää rataansa ajan pysyvässä ikuisuudessa. Hevonen ja tiput säilyvät kauemmin kuin me jotka kulumme.

Nyt istun työhuoneessani, ja aurinko häikäisee länsipuolen ikkunoista. Olemme kaikkien muiden lailla siirrelleet kellon viisareita tänään, harmissamme, turhaa touhua sadatellen. Aikaero Thaimaahan kutistui nyt tunnilla, yritetään muistaa Skype-puheluita ajatellen. Aurinko nousee ja laskee ajallaan, ja sisäinen kellomme muistaa sen kauan kunnes tottuu. Kaikki muuttuu, jonakin päivänä tämäkin käytäntö jää historian oikkuihin. Aikavyöhykkeiden hallinnassa on kylliksi vaivaa muutenkin, kun tietoliikenne kutistaa välimatkat ja työtehtävät ulottuvat maanosasta toiseen.

Pääsiäisen iloa toivotan sinulle lukijani.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Aamun äänimaisema




Hitaasti seuraa sielu mukana Thaimaasta kotiin. Suljen vain silmäni, ja olen siellä.

Taivas vaalenee nopeasti. Valo tiivistyy  naapurin plumerian taakse, ja piirtää sen silhuetin näkyviin. Yhtäkkiä häikäisevä kohdevalo ilmestyy katonharjan takaa, läpäisee puun ja häivyttää sen muodon. Aurinko on noussut.

Tuuletinta en vielä tarvitse patiolla aamun suloisessa viileydessä. Voin tarkkailla äänimaisemaa rauhassa. Kukot aloittivat jo pimeyden vallitessa, ja niitä säesti tarkalleen puoli kuudelta trumpettifanfaari läheiseltä varuskunta-alueelta. Silloin vielä käänsin kylkeäni makuukammarissa. Pimeän väistyessä on mukava herätä aamuun ja hiipiä patiolle ennen muita. Tarkkailen lintuja, joita lehahtelee korkean mangopuun lehvistön kätköistä katoille ja aidoille, ja istahtaa tuokioksi sähkölangoille ihailtavaksi. Taivasta vasten en voi nähdä täpläkyyhkyn täpliä enkä aasiankukaalin punaisia silmiä. Näen linnut varjokuvina, ja yritän  oppia erottamaan niiden ääniä. Kiitos lintukirjan ja tietotekniikan,  joitakin olen jo oppinut tunnistamaan. Silti aamuorkesterin crescendossa  on enimmäkseen arvoituksia. Naksutusta, luritusta, pärrytystä, vihellystä. Kaukaista kirkunaa, onkohan se tuo haukka korkealla?

Pohjasävelenä kuuluu taukoamaton täpläkyyhkyn (Streptopelia chinensis) kujerrus cuu cuu cucuu cuu cuu cucuu cuu cuu cucuu,  ja pikkuvarpuset  (Passer montanus kuin piccolohuilut sirkuttavat yläsäveltä. Tirskutusta kirskutusta. Merkillinen matala, nouseva ja laskeva   ku ku ku ku ku ku ku ku ku tyhjän tontin viidakosta herättää uteliaisuutta, onko se lintu vai joku eläin? Arvelin apinaksi (vaikka ei niitä täällä päin taida asustella). Olen kysellyt kaikilta ja saanutkin vastauksen: se on  coucal, aasiankukaali (Centropus sinensis), yhtä yleinen kuin varis meillä. Silti oli elämys nähdä sen levittävän punaiset siipensä aamuauringossa.

Yhtäkkiä alkaa sähkölangalla tarmokas kiroilu wit-tuwi-tee  wit-tuwi-tee wit-tuwi-tee , ja toinen vastaa kauempaa. Tunnistan melskaajan korkeasta töyhdöstä  bulbuliksi (Pycnonotus josocus). Niitä olen nähnyt ja kuullut häkkilintuina hotellien ympäristössä tuomassa aitoa tunnelmaa keskellä kaupunkia… 

Merkilliset ja monimutkaiset äänet taitavat tulla palavasilmäisen mynan, pihamainan (Acridotheres tristis) kurkusta. Sekin on suosittu häkkilintu ja oppii jopa matkimaan ihmispuhetta, kertoo tietolähteeni. Myös sen että se on yksi maailman sadasta haitallisimmista vieraslajeista. Täällä se kuitenkin on omalla alueellaan, ja lennähtää nyt rohkeasti pihamuurin päälle. Hiivin hakemaan kameraa, vaikka tiedän että se on turhaa.

Tasan kello kahdeksan kajahtaa varuskunta-alueelta komea trumpettisoolo. Aurinko on noussut korkealle ja alkaa kuumottaa. Saan jo seuraa aamukahville ja laitan tuulettimen pyörimään. Sen huminan ylittää nousevan helikopterin ääni, joka pian loittonee. Naapurin rautaportti avautuu kolisten ja mopo pärähtää käyntiin. Koirat haukkuvat kujilla, arjen touhu on alkanut.




Verraton lintutietokanta, johon linkkini viittaavat: IBC The Internet Bird Collection. Kuvia, videoita, äänitiedostoja.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Sairaalassa Chiang Maissa



Tuuhean tamarindipuun alla, suuren sairaala-alueen portilla, odotan tuttua tuktukin pärinää. Pet, luottokuski, tulee hakemaan minut kotiin. Pian puikkelehdimme kaoottisessa hullunmyllyssä mopojen, lavataksien, autojen ja tuktukien seassa kohti Vanhaakaupunkia, kierrämme vallihautaa kunnes pääsemme itäreunalle. On päivän kuumin hetki, kulkutuulikin on kuin sepän ahjosta. Nyt körötellään pitkää kauppakatua kohti Ping-jokea. Sillan jälkeen seurataan  jokivarren panoraamaa, ja suuren "sadepuun" (ei kuitenkaan sen jättiläisen) risteyksessä kurvaamme kiemurtelevien kujien sokkeloihin. Laiskasti siirtyvät kulkukoirat syrjään, eivät viitsi edes haukkua tässä kuumuudessa. Kotona suihkun jälkeen on mukava laittaa isot tuulettimet pyörimään huoneissa ja patiolla. Muistelen päivää sairaalassa, läheiseni vuoteen ääressä.

Suan Dokin yliopistollinen sairaala on muhkea kompleksi korkeine rakennuksineen. Väkeä kuhisee käytävillä kuin suurella lentoasemalla. Hoitajia, lääkäreitä, opiskelijaryhmiä, potilaita, omaisia, ystäviä. Läpinäkyvyys lisää kaoottista vaikutelmaa,  valkoiset käytävät ja suljetut ovet puuttuvat. Potilashuoneet lasi-ikkunoiden takana ovat kuin lentoaseman lähtöportteja, täynnä odottamaan rauhoittuneita ihmisiä. Siellä aika pysähtyy, kenelläkään ei ole kiire. Istun kutimeni kanssa kotoa tuodulla muovituolilla, vaihdamme hymyjä. — Sawadii kaa.  Huoneessa on kahdeksan vuodetta, ja enimmäkseen jokaisen ympärillä on väkeä istumassa tai seisomassa. Jotkut rupattavat, yksi näplää tablettiaan, toinen nojaa väsyneenä sängynkaiteeseen. Hymyjä ja iloisia ilmeitä, huolekasta tarkkailua, tyynyn kohentamista,  kampaamista, jalkahierontaa. Ruokaa ja hedelmiä löytyy kasseista. Kutimeni herättää mielenkiintoa ja hiukan murtaa muuria.Tutustutaan naapurisänkyjen asukkaisiin. Välillä pyyhältää hoitaja huoneeseen mittaamaan kuumetta tai tarkastamaan tippaletkua. Sininen verho vetäistään vuoteen ympärille, kun potilas tarvitsee tuokion yksityisyyttä. Jos yritän kysyä hoitajalta jotakin, kertyy pian ympärilleni viisi valkohilkkaa, jotka laittavat enganninkielentaitonsa yhteen, ja kenties saan vastauksen, jota kuitenkaan en ymmärrä… Onneksi on kännykkä, jolla voin tavoittaa tulkin tiukassa tilanteessa.

Vierastuntiko? Mikähän se sellainen on..? Vierailijat jotka olivat siellä kun saavuin varhain aamupäivällä,  jäivät jälkeeni kun myöhään iltapäivällä astuin alasmenevään hissiin 11. kerroksessa. Potilas ei jää pitkäksi aikaa yksin. Toki surullisia poikkeuksiakin on.

Kun omaiselle tulee sairaalareissu, ei täällä huokaista helpotuksesta. —Että hyvä kun ammattilaiset nyt hoitavat. —Että käydään sitten sunnuntaina vierastunnilla kukkien kanssa. Tosiaankaan ei. Perhe seuraa mukana. Usein matka on pitkä, ja niinpä omaiset leiriytyvät lähistölle. Heitä nuokkuu joka sopessa eteisissä ja erkkereissä, penkeillä ja lattioilla, pihalla ja avarassa pylväshallissa. Vaihdetaan vuoroa, joku on aina läsnä potilaan luona, joku toinen ehtii syömään tai lepäämään.

Olen hyvilläni siitä että pääsen jakamaan läheisteni arkea Thaimaassa, ja auttamaan minkä kykenen. Tämä on nyt kuudes matkamme, ja kuukausi alkaa olla lopuillaan. Pitkään aikaan en ole kaivannut turistinähtävyyksiä, mitkä tietenkin ensimmäisellä vierailulla vuosia sitten olivat tärkeitä. Nyt riittää arki pienine iloineen. Kiehtovan erilainen arki.  Kävelyretket rauhallisilla kujilla, lintujen ja puiden tunnistaminen, puutarhassa touhuaminen. Thaimaassakin pestään pyykkiä, käydään torilla ja supermarketissa, tiskataan ja siivotaan, minkä lomamatkailija  uima-altaan äärellä ehkä pyrkii unohtamaan.

Sairaalan pohjahallissa


Ikkunanäkymä 11. kerroksesta

Tänään olemme toiveikkaita, läheisemme toipuu päivä päivältä. Ehkä pian on aika kotiutua sairaalasta. Tavallinen arki voi jatkua. Sen arvon oivaltaa tällaisten kokemusten jälkeen.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Sadepuu


Joka päivä olen aamulenkilläni käynyt ihailemassa vanhaa jättipuuta. Vaikka se lienee valokuvatuin puu Chiangmaissa, on minunkin näppäiltävä joka päivä. Mikään valokuva ei tee oikeutta. Puu on mykistävä! "Rain tree" näyttäisi olevan sen nimi, tarkempaa en löydä. Enpä liioittele tuntiessani historian havisevan sen valtavassa lehvistössä.

Puu oli vanha ja komea myös yli 100 vuotta sitten, jolloin 12 eurooppalaista miestä sen varjossa päätti perustaa urheiluseuran. Teak-puun perässä olivat kai useimmat joukosta Siamiin saapuneet. Jännittävä löytöretki "Sadepuun" historiaan nostaa perustajajäsenistä esiin Louis T. Leonowensin . Hänet löydämme vaikkapa musikaalista "Kuningas ja minä", sillä hän oli Anna Leonowensin poika, kuninkaan lasten kasvinkumppani. Annan muistelmista kuninkaan hovin kotiopettajarena on julkaistu kirjoja ja näytelmiä. Louis, kuninkaallisen ratsuväen upseeri, jätti sittemmin armeijan ja perusti kauppayhtiön teak-puun vientiä varten. Ja metsurien yhteydenpidosta ChiangMaissa syntyi klubi, jonka historiasta voi löytää monia kuuluisia nimiä.

Klubin perustamisvuosi oli 1898. Mies aamulla, kentälle lähtiessään muistuttaa, että se oli myös meidän poikiemme isoisän syntymävuosi. Chiengmai Gymkhana Club on vanhin laatuaan Thaimaassa. Hevosurheilu on jäänyt, mutta golffia, tennistä ja krikettiä siellä pelaavat tänään paikalliset ja turistit hyvässä sovussa. Sadepuun takia siellä kannattaa vierailla, vaikka ei golffia pelaisikaan. Tänään siemailin jääteetä  terassilla, ja ihailin puuta sadekuurossa ja auringossa. Rauhallinen alue on Ping-joen itäpuolella, sopivan Tuktuk-kyydin päässä keskikaupungilta. Jos osaat lausua "Jimkanáa", osaa kuski sinne suunnistaa.