Valon juhla

Loy Krathong festival in ChiangMai 2017 from Marjatta Huuskonen on Vimeo.

Loy Krathong-juhlaa vietetään Thaimaassa vuosittain täydenkuun aikaan. Panin merkille monia turistibusseja ChiangMaissa, sillä täällä juhla on näyttävin. Väkijoukko oli miltei läpitunkematon juhlapaikoilla. Lauantaina Naa ja minä pyrimme Navarat-sillan yli kohti juhlakulkueen reittiä. Silta oli yksi luvallisista taivaslyhtypaikoista. Tuulenpuuskat tekivät lyhtyjen lähettämisen suorastaan haasteelliseksi. Lievä kauhuntunne ei ollut kaukana, kun lyhtyjen polttimot loimottivat joka puolella tungoksessa. Milloin oli väisteltävä maassa kytevää silkkipaperikasaa, milloin kohti lentävää lyhtyä. Kalifornialaispariskunta yritti turhaan saada lyhtyään nousemaan. Tuulenpuuska painoi sen lommolle aina uudelleen. Naa ryhtyi tottunein käsin auttamaan, ja niin lähti onnellisten juhlavieraiden lyhty viimein kohti korkeuksia.  Sähköjohdoissa tuulen alla lepatti liekehtiviä lyhdynraatoja. Korkeat puut jokivarressa olivat kuin jättimäisiä joulukuusia loimuavin koristein. En silti kuullut palosireenien ulvontaa. Tämä oli siis aivan normaalia...

    Mutta taivainen  näky oli lumoava! Lyhdyt vievät huonon onnen ja väärät teot pois, unohduksiin. Sama tarkoitus on kelluvilla lyhdyillä, kratongeilla, joita Ping-joen rannoilta laskettiin virran vietäväksi.

Juhlakulkueen vaunut vierivät suoraan Tuhannen ja yhden yön saduista. Kännykät myös hehkuivat väkijoukossa kuin pienet hassut lamput. 

Videoon olen pominut välähdyksiä juhlinnasta. 

Yksinäinen kratong, kelluva lyhty, seuraavana aamuna

Tervaleppälehdossa

Sapokanlahdella sinisorsat uiskentelevat värikylvyssä. Jatkan matkaa kohti Tervaleppälehtoa. Syksyn tullen metsän linnut on taas helpompi havaita. Alkukesän huumaava äänimaisema on muisto vain. Turhaan yritin kesäkuussa saada kiikariini satakielen, jonka helkyntä soi mustarastaiden säestämänä  ylimpänä. Haaleanvärinen lintu kätkeytyi tuuheaan lehvistöön. Nyt raakkuvat varikset, harakat ratisevat, naakat kirahtelevat.  Tikan nakutus paljastaa sen sijainnin helposti. Luottavaiset tiaiset sirkuttelevat kulkijan ympärillä. Sinitiainen tulisi kädelle, jos olisi pähkinöitä mukana. Nyt tuotan pettymyksen, pähkinät unohtuivat. Ohitan kuraisella polulla tyttösen, jonka kädelle lehahtaa tiaisia vähän väliä, isän valokuvatessa. Muistuu mieleen lapsuuden kävelyretket isän kanssa  Helsingissä. Hietaniemen hautausmaan tiaiset olivat yhtä kesyjä.

Tilhiä kaipailen mutta vain räkättirastasparvet näen ja kuulen pihlajanmarjojen kimpussa. Tilhen lasimaista helinää yritän nyt päiväretkilläni kuulostella. Tuokin tuttu lintu vielä puuttuu vuoden 100-listalta. Suomen BirdLifen hauska hanke on innostanut uusia bongareita lintuharrastuksen pariin. Oma listani ei vielä yllä tavoitteeseen: 77 havaintoa. Voisinpa laskea mukaan matkoilla kohtaamani lajit, mutta kyse on tietenkin Suomen linnuista. Vielähän tätä vuotta riittää...

50-luvun tyttö Helsingin Hietaniemessä

Nokkelat lokit

Luulin lokin pudottavan saliinsa vahingossa, mutta erehdyin. Yhä uudelleen näen miten suuri  lokki kaartelee rantakivikon yllä ja mäiskäyttää yks kaks simpukan sopivaan paikkaan. Sitten vauhdikas syöksy nauttimaan ateriaa, ennen kuin muut ehtivät paikalle.

Lokit tuntuvat kotoisilta linnuilta, samanlaisilta kuin kotinurkillakin, mutta eivätpä kaikki olekaan. Vain kalalokki näyttäisi olevan tuttu myös BC:n rannoilla.— Tuo simpukansärkijä on nimeltään amerikanisolokki. Nuorta naurulokkia muistuttava on kuusilokki (juhla-asussa sen pää on musta). Englanninkielinen nimi Bonaparte's Gull ei viittaa Napeleoniin vaan hänen veljenpoikaansa, joka oli ornitologi. Ja tuo, jolla on musta rengaskuvio nokassaan, on tietenkin rengasnokkalokki.

 Täältä löytyy piirustukseni amerikanisolokista: Kuvitukset

Kalkkunakondori

Turkey Vulture
Turhaan toivoin näkeväni valkopääkotkan, joka on edellisillä reissuilla ollut tuttu näky taivaalla. Ne viihtyivät nyt jossakin muualla. Suuria lintuja leijaili taivaalla usein, ja valokuvailin niitä ahkerasti. Sain tietää, että ne ovatkin kondoreita, kalkkunakondoreita! Ja että niitä ei pidä sekoittaa korppikotkiin. Kondoreita tavataan vain Uudessa maailmassa. - Onnistuinpa viimein kohtaamaan nuo rumilukset rantakokouksessa ja vieläpä hiipimään aika lähelle. Vai ovatko ne rumia? Facebook-kaverini kommentoi että eivät ole! "Niiden mielestä ihmiset ovat rumia" :) Suloisen pikkiriikkisen kettukolibrin jälkeen esittelen siis valtavan, rumankauniin raadonsyöjän, kalkkunakondorin.


Piirsin kalkkunakondorin: Kuvitukset

Kettukolibri

Rufus Hummingbird

Matala pörähdys, kolibri on lähellä! Tuossa se leijuukin melkein vieressä, metrin päässä, kadoten kohta viekkaat silmät välähtäen.  En ehdi kurkottaa kameraa pation pöydältä. Tapaaminen saattoi olla kesän viimeinen, kettukolibrit muuttavat varhain. Onneksi olen jo ehtinyt saada siitä runsaasti   kuvia Maryn puutarhassa, kaukaisessa saaressa British Columbian rannikolla. Viime vierailustamme on jo neljä vuotta, ja varmasti silloinkin kirjoitin kolibreista. Pojan perhe ei voi olla huomaamatta, että olen entistäkin hullaantuneempi noihin lumoaviin pörrääjiin. Valitettavasti myös talon kissat rakastavat kolibreja, ja siksi niitä ei houkutella pihalle ruokintalaitteella. Vahdimme siis punaisia kukkaistutuksia, kissat ja minä... 

Täältä löytyy kolibrimaalaukseni: Kuvitukset

Ärhäkät äidit

 

Telkkä poikasineen viettää rauhallista aamupäivää lahdenpohjukassa.

Mutta kukas tuolla lähestyy? Nokikana! Se on jättänyt poikasensa kaislikon suojaan 

ja kiljahtelee nyt uhkaavasti. Nokikana hyökkää kuin raivotar kohti telkkäperhettä.

Loisketta, räpistelyä, kiljuntaa, kaakatusta. Voin rauhassa räpsiä kameraani, kukaan ei huomaa.

Telkkä yrittää antaa takaisin, mutta katsoo viisaammaksi poistua. Poikasien keräilyssä onkin puuhaa,

sillä ne osaavat ketterästi sukellella.  Ensimmäinen jo löytyi. — Pysykää omalla puolella, kiljuu nokikana.

 

Myös nokikana keräilee poikasiaan. Rauha palautuu.

Taiteen sekatyöläisestä harrastajaksi

Suuren blogiraivauksen jälkeen innostuin pohtimaan jäljellejääneiden tarkoitusta. Tässä blogissa olen keskittynyt harrastuksiini, joista yksi on kirjoittaminen. Niinpä olen kirjoittanut juttuja tavallisesta arjesta, juhlasta myös,  kotona ja kaukomailla. Runokausikin on koettu. Moniin kivoihin blogi-haasteisiin olen osallistunut. —Nukkeprojektille annoin paljon tilaa. Se vei sydämeni vuosiksi. Nyt on nuoruuteni lintuharrastus leimahtanut uuteen paloon. Sen voi lukija helposti huomata.

Työstäni en ole kirjoitellut paljoakaan. Blogin aloittaessani olin ollut jo monta vuotta eläkkeellä. Myös viimeisestä taidenäyttelystäni oli jokunen vuosi kulunut.  Olin taiteen sekatyöläinen. Valmistuin kuvaamataidonopettajaksi ja siinä työssä toimin eläkeikääni asti. Taidegraafikkona pidin näyttelyitä ja osallistuin toisiin, myös valtakunnallisiin. Taiteilijantyöhön ilmestyi vielä keramiikka, joka vähitellen syrjäytti grafiikan. Veitset tylsyivät! Myös keramiikkanäyttelyitä rakensin muutaman. Viimeinen oli okariinonäyttely 2009.

Tupsahdin someen mummona, vailla menneisyyttä. Tulevaisuuden kutistuessa menneisyys muuttuu yhä tärkeämmäksi. Niin kai vanhetessa monelle tapahtuu. Taide on ollut työni, nyt se on innostava harrastus. Taide on täyttänyt elämäni ja on vahvasti läsnä yhä.

Aloin rakentaa vanhoista töistäni retrospektiivista näyttelyä. Tämän blogin oikeanpuoleisesta palkista löytyy otsikko Taiteilijana. Sen alla on sivuja, joihin kuvia kerään. Valmiiksi olen saanut sivun  Graafikkona. Muita ehkä vielä päivitän. Ehkä teen keramiikkatöistä sivun myös.

Taideharrastukseni elää ja voi hyvin toisessa blogissani : Kuvitukset. Se oli jo lopettamisuhan alla, kunnes innostuin taas piirtämään, uusin keinoin. Päätin julkaista siellä vain uusia töitä, digitekniikan avulla synnytettyjä.

Ehkä tämä uusi leimahdus saa minut myös vierailemaan blogiystävien sivuilla taas useammin. Tuolla Facebookissa näyttää laiskistuvan...

Alla on piirustus  toisesta blogistani. Sen myötä toivotan sinulle

Hyvää pääsiäisen aikaa!

Lintuja kotinurkilla

Kyhmyjoutsen, mustarastas ja harmaahaikara

Kiikaria on kannettava mukana kävelyretkillä. Näkeminen on pääasia, mutta harvoin maltan jättää kameran kotiin. Huonokin valokuva auttaa tunnistamisessa. Ja se paras valokuva on vielä ottamatta...

Maalis-huhtikuussa rannoille ilmestyy sulapaikkoja, ja ne ovat lintubongarille iso ilo. Telkät, isokoskelot, joutsenet, nokikanat ilmestyvät tutuille paikoille. Jäiden lähdettyä ne näyttävät katoavan näkymättömiin ilmestyäkseen ykskaks kesän alussa poikaset vanavedessään.

Lisäpuhtia harrastajalle antaa tänä vuonna Suomen BirdLifen hauska hanke "Tunnista 100 lintulajia".  Huomaan ammottavia aukkoja lintutiedoissani, ja tänä kesänä yritänkin niitä paikata. Listaltani puuttuvat pöllöt, haukat, kirviset ja kerttuset. Siinäpä riittää opiskelua.

Isokoskelo

Linturetkeilyä Thaimaassa

"Ah eikö tämä ole onnea!" Lin Jutangin sanoin. Auringonnousu Doi Inthanonin kansallispuistossa, kaukana asutuksesta, kaukana liikenteestä. Onnenkantamoinen järjesti Miehen ja minut linturetkelle, mistä olen kauan haaveillut. Välikätenä toimi hyvä naapuri, joka tuntee Chartin, lintuoppaan.

himalajanhaukkanen on suloinen ja pieni

 Opas kuljetti viiden hengen seuruettamme vuorille, viidakoihin, vesiputousten äärelle, missä poimi erehtymättömällä taidollaan kaukoputkeensa värikkäitä lintuja joita sitten vuoronperään kurkimme linssien läpi.  70-300mm objektiivistani ei ollut täällä juuri hyötyä; linnut olivat kaukana. (Himalajanhaukkanen on rajattu ankarasti suurentaen. Kuva kelpaa tunnistamiseen, ei muuhun.)  Parasta olikin ensikertalaiselle retkeily luonnon helmassa. Kaukoputki toi linnut lähelle. Olisi pitänyt olla muistilehtiö mukana, että tietäisin mitä näimme... Ensi kerralla olen viisaampi ja otan myös oman kaukoputken mukaan. Oikeilla valokuvaajilla on järeämmät kamerat tietenkin. Mutta voihan linnuista iloita myös ilman kameraa! On kiehtovaa oppia tunnistamaan lintuja myös äänestä. Lisätietoa löytyy kirjoista ja verkosta.  Xeno-canto esimerkiksi on loistava äänisivusto linnuista ympäri maapallon.
Thaimaassa on helppo aloittaa lintuharrastus, sillä kaikki tavallisimmatkin linnut ovat vierailijalle eksoottisia. Kaupunkilinnut eivät ole kovin arkoja. Parhaat lintukuvani olen saanut pihalla, puistoissa ja lähikujilla. Istun mangopuun varjossa ja tarkkailen näytelmää yläpuolellani. Sähkölangoilla käyvät näyttäytymässä aasianturturikyyhkynen, punaposkibulbuli, oliivimedestäjä, pihamaina, töyhtömaina, harakkatasku, nokipääbulbuli jne jne; - kaikki erilaisia kuin kotoiset linnut. Pikkuvarpunen sentään on tuttu, samoin ilmaa halkovat pääskyset ja puistojen pulut.

Aasiankukaalin ääni on salaperäinen. Lintu on Thaimaassa tavallinen kuin meillä harakka. Silti oli sykähdyttävää nähdä sen ensimmäisen kerran levittävän punaiset siipensä aurinkoa vasten. Vieläkin ilahdun sen näkemisestä ja varsinkin onnistuneesta kuvasta.

Punaposkibulbuli on tässä kuvassa saanut ylimääräiset raidat pyrstöönsä. Auringon kepponen. Sen tarmokas viserrys kuuluu kaupungillakin liikenteen melun läpi. Valitettavasti näitä näkee usein häkkilintuina tuomassa tunnelmaa hotellien terasseille.

Paras laulaja on pihamaina! Sen voi nähdä ja kuulla kaikkialla. Ehkä ensimmäinen lintu johon aloitteleva bongari tutustuu aasianturturikyyhkyn ohella.

Luopumisen tuskaa

Siivoaminen on nyt muotia, kiitos Konmarin suuren suosion. Itse olen harrastanut raivausprojekteja aika ajoin jo kauan ennen maritus-buumia ja iloinnut suuresti tuloksista. Kuvataiteilijalla ja käsityöharrastajalla kertyy yhtä ja toista vuosien varrella. Vaikeinta on tehdä päätös, että yksi vaihe on kerrassaan loppu.- Että suuria saviveistoksia ei enää synny, eikä puutarharuukkuja. -Että huilunuottini ovat käyneet tarpeettomiksi. - Että enää en käytä suurta serigrafiapöytää satojen grafiikanlehtien vedostamiseen. Kesken raivausprojektin siis tutustuin kirjaan. Ehkäpä sen  lukeminen hiukan auttoi luopumisen tuskaan. Muutamia hyviä vinkkejä löysin, mutta Konmari-hihhuliksi en ryhdy. Sattui niinkin, että jouduin ostamaan muutamia kirjojani takaisin Fidasta...

On upeaa päästä eroon turhasta materiasta ja saada tyhjää tilaa. Jostakin syystä minua ahdistaa myös aineeton sälä, jota on kertynyt bittiavaruuteen. Kyllähän sinne mahtuu rajattomasti, mutta silti. Olen aikoinaan poistanut laajat verkkosivut, joita olin suurella innolla rakennellut. Nyt olen tuskastunut blogeihini, joita on ollut turhan monta. Ne vain ovat jääneet retuperälle, päivittämättä. Sellainen on minulle taakka. Nyt olen sulkenut kaikki blogini tätä lukuunottamatta. (Ok, Kuvitukset on toistaiseksi paikoillaan.) Blogeista olen poiminut materiaalia kirjoihin. Kirjoista pidän, sekä paperisista että digitaalisista. Kirjassa on alku ja loppu. Blogi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Itse asiassa lopettaisin kernaasti tämänkin blogin ja aloittaisin uuden. Nähtäväksi jää.

Kirjoittamisesta en halua luopua. Enkä valokuvaamisesta. Nämä harrastukset seuraavat mukana, missä kuljenkin.

Juhlaa ja arkea

ChiangMaissa on rauhallista. Hiljalleen haalistuvat aitoja ja muureja verhoavat surukankaat ovat yhä paikoillaan. Väri on palannut katukuvaan, vaikka uskollisimmat vielä pukeutuvat mustiin. Musta sururusetti hihassa viestii surusta, vaikka asu olisi värikäs. Kuninkaan kuvia ja muistoalttareita näkee runsaasti. Myös uuden kuninkaan suuren kuvataulun  voi jossakin kohdata. Kuningas Vajiralongkorn on astunut virkaansa, mutta kruunajaiset tapahtuvat vasta suruajan päätyttyä, hautajaiseremonian jälkeen. 

Vuosittainen kolmipäiväinen kukkajuhla vietettiin hienostuneesti. Moneen kukkavankkuriin oli rakennettu tai maalattu kaivatun kuninkaan nuoruuskuva. Kuningas oli vahvasti läsnä juhlassa.

Eletään välitilassa. 

Juhla sijoittuu kylmän ja lämpimän vuodenajan väliin. Arki on palannut. Pian on edessä kuuma ja kuiva kausi. DoiSuthep-vuori alkaa jo peittyä usvaan, savusumu laskeutuu vuorten väliseen kaupunkiin. Hengityssuojain on suosittu asuste kaupungilla. Harvoin tulee siellä käytyä, täällä rauhallisilla kujilla on vielä  ilma raikasta. 

Juhlat olivat  hieno elämys. Komeita kuvia jäi saaliiksi ja paljon iloa muistoihin.  

Silti eniten minua sykähdyttää uusi lintu, joka lehahtaa kujalla ihailtavakseni.

Digikuvien uusi elämä

Hurahdin digikuvaukseen jo viime vuosituhannella, kuten moni muukin. Viimeiset paperikuvaniput kenkälaatikossa ovat vuodelta 1997. Sen jälkeen on kuvia kertynyt kovalevyille, lerpuille, korpuille, CD-levyille, muistitikuille, ulkoisille kovalevyille, verkkoon, someen, pilveen.  

      Tekniikka vanhenee, verkko laajenee kuin maailmankaikkeus, kuvat katoavat aikanaan...

      Ja nyt olen hurahtanut paperikuviin! On tullut näitä mainioita palveluita, kuten Ifolor. Parhaat kuvansa (ja tarinansa) voi helposti saattaa kirjan muotoon ja säilyttää kirjahyllyssä. Eläköön ikuisesti paperinen käyttöliittymä!