Siivouspäivän runo

lapaset saappaat
kuraiset tassunjäljet
pöydällä pallo

hankaan peilin puhtaaksi
eteisessä hiljaisuus

                       ***

Runotorstain 160.haaste tuntui ylivoimaiselta, koska virikkeeksi annettu Caj Westerbergin runo on loistava. (Valokuvatorstain kuva  syntyikin helpommin edelliseen postaukseen.) Viime tingassa valitsin muistojeni peilistä oheisen luonnoksen.

Muistojen kaappi

Ehkä ensimmäisen kerran toimin Valokuvatorstain, inspiraatioblogin, varsinaisen tavoitteen mukaisesti: tartuin kameraan! Tähän asti olen löytänyt sopivan kuvan albumeistani. Katsojalle se lienee yhdentekevää. Kuvani ei huonone siksi, että se on otettu aikaisemmin, jos hän näkee sen ensimmäisen kerran. Miksi pitäisi arvostaa vain uutta?

Mutta nytpä on kysymys siitä, mikä minulle itselleni on merkittävää. Arvelen että jokaiselle luovalle ihmiselle prosessi on arvokkaampi kuin produktio!

Yleensä en katso toisten postauksia, ennen kuin itse olen syventynyt haasteeseen; - osallistunut tai päättänyt jättää väliin. Eksyin kuitenkin Tiinan blogiin, jossa hän kertoo omasta prosessistaan. Se antoi ajattelemisen aihetta.

Niinpä vietin tänään aikaa kameran ja jalustan parissa, ja otin runsaasti kuvia, joista yksi vastasi parhaiten ideaani. Kuva esittää ihan oikeasti muistojeni kaappia, sellaisena kuin se aamupäivän valossa näyttää. Kaappiin olen järjestellyt rakkaita esineitä, vanhoja ja vähän uudempiakin. Ne peilaavat elämääni, muistojani.

Kuva ei ole manipulaatio, vaikka ensi näkemältä voisi luulla. Olen editoinut sitä maltillisesti tavalliseen tapaan: rajaus ja valotuksen korjaus, ja hiukan terävöitystä.

Vaikka tämä ei ole kilpailu, on kuitenkin mukava lukea valokuvatorstain säännöt aina välillä. Tuskin osaan jatkossa vastustaa kiusausta entisten kuvien käytössä (se ei ole kiellettyä), mutta siitä pidän kiinni, että kuvat ovat omiani. Ja kuvamanipulaatioille löytyy toisia foorumeita.


***
Valokuvatorstain 160. haasteena on
Caj Westerbergin runo kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)

muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,

ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

Rakkaus paperiin

Hankin juuri digitaalisen kynän, ja sen mukana seurasi valtava kokoelma digitaalisia papereita, sileitä, karheita, rosoisia, kangasmaisia. Mutta silti, rakkauteni oikeaan paperiin ei sammu. Kuvittele, millaista olisi, jos paperia ei olisi keksitty?

Kiitos käsityöläisten ja taiteilijoiden, paperinvalmistuksen taito on säilynyt senkin jälkeen, kun teollinen massatuotanto syrjäytti pienet pajat. Sitkeimmät ovat sinnitelleet pitkään odotellen aikoja parempia. Ne ovatkin koittaneet! Käsintehty paperi on in..

Opiskeluaikoinani 60-luvulla syntyi käsite paperitaide. Monet kuvataiteilijat valmistavat itse paperia alkuperäisin menetelmin, ja luovat myös teoksia paperimassasta. Itselleni oli vielä tuolloin tärkeintä löytää oikeaa japaninpaperia puupiirroksilleni, tai lumppupaperia akvarellia varten. Niitähän on aina ollut saatavilla alan liikkeistä. Ja jotkut siis kuulemma valmistivat niitä itse.

90-luvulla alkoi askartelukäyttöön ilmaantua pieniä paperiviiroja. Kuviksentunnilla loimme uusiopaperia hylätyistä piirustuksista ja sanomalehdistäkin. Niitä revittiin, liotettiin, ja jauhettiin tehosekottimella. Menetelmä on näppärä, viiralla nostetaan sulppuliemestä sopiva kerros, painellaan rievulla pois liika kosteus ja kumotaan saman tien kuivumaan.
    Innostin oppilaita: - Juuri näin, viiran avulla, tehtiin maailman ensimmäiset paperiarkit melkein kakstuhatta vuotta sitten Kiinassa!
    Mietteliäs poika keskeytti paperisilpun valmistamisen ja viittasi: - Ope, mistä ne sai paperia siihen paperinvalmistukseen?
    Kysymys antoi opelle aihetta hiukan paremmalle selitykselle...

Paperin keksijäksi on tapana mainita Ts'ai Lun, kiinalainen virkamies, joka ryhtyi v.105 jKr. valmistamaan paperia kasvikuiduista ja mm. vanhoista kalaverkoista. Uusi tutkimus on tehnyt varhaisempiakin löytöjä, mutta tuo mies on kehittänyt ja selostanut menetelmäänsä kirjallisesti.Pitäköön siis paperin keksijän maineen!

Rakastuin paperiin. Kesällä keräsin nokkosia ja puunkuorta, liottelin, keittelin, hienonsin, ja sain syntymään ensimmäiset primitiiviset paperiarkkini. Vuosi sitten julkaisin puuhastani runotorstain haasterunon: Minun keittiöni.
    Erityisesti viehätyin aasialaiseen menetelmään, jossa käytetään kelluvaa viiraa. Se tekee isotkin työt mahdolliseksi. Arkki kuivatetaan viirassaan, joten työ on hidasta. (Paperipajoissa tarvitaankin satamäärin viiroja.)
    Myös näyttelyihini valmistin muutamia paperiteoksia keramiikkaveistosten seuraksi. Blogini reunoiksi olen kuvannut omatekoista paperia.

Väiski Putkonen kuvaa kirjassaan PAPERIA! (Otatieto OY 1997) perinteisen aasialaisen paperinvalmistuksen työvaiheet. Tässä hiukan lyhennellen:

1.Kuitujen keruu (naisten ja lasten puuhaa)
2.Kuitujen liotus ja puhdistus
3.keittäminen puuntuhkaliuoksessa
4.kuitujen hakkaaminen puunuijalla, n.1,5-3h
5.ylimääräisten paakkujen poistaminen
6.kuitujen sekoittaminen veteen
7.massa kaadetaan (kelluvan)viiran päälle
8.arkit kuivataan suuren nuotion ympärillä
9.valmiiden arkkien pakkaaminen

Puunuijan asemesta pienissä pajoissa on nykyisin käytössä pieni mylly, hollanteri. Sitäpä en tiedä, miten sadekautena sujuu arkkien kuivatus?

Olikin elämys viimein päästä tutustumaan paperinvalmistukseen Thaimaassa. Allaoleva diashow aukeaa myös Picasassa isompaan kokoon, ja kuvatekstitkin näkyy.




-Kiinnostuneille suosittelen myös kirjaa: Tuula Moilanen, Käsintehty paperi, kustannusosakeyhtiö Taide 1995.

-Kuva alussa on kopsattu (luvallisesti) Wikipediasta, ja liittyy artikkeliin: Four Great Inventions of ancient China
***
Hymyilevä eläkeläinen teki kommenttiosastossa niin kiperän kysymyksen, että jatkoin tiedon keräämistä. Huomasin, että 'löytämällämme pienellä syrjäkujan paperipajalla' on webbisivut, josta käy ilmi tietoja sen liiketoiminnasta:
Ban Maneeyom Saa Paper Factory

Asetelma

viiraan vangitut
nujerretut murskatut
puuvillakuidut
heräävät paperina

siveltimen

hyväilyyn

***

Sekä runotorstain, että valokuvatorstain 159. haaste on Asetelma.
Tämän huolellisesti rakennetun 'asetelman' kuvasin joulukuussa Thaimaassa pienen kylän syrjäisellä kujalla, uhmaten äriseviä koiria. Oli kiehtovaa seurata paperinvalmistuksen vaiheita ikivanhoin menetelmin.

Luova mieli

Runotorstain 158. haaste "Tuli" vei ajatukseni kauas muinaisuuteen.

Etsintäkuulutus

Neljä vuotta sitten uppouduin salapoliisityöhön.Selasin kellastuneita papereita Kansallisarkistossa, kelasin mikrofilmejä Kuvataiteen keskusarkistossa. Haastattelin äitiäni, isoveljiäni, serkkujani, tutkin vanhoja kuvia ja kirjeitä. Otin yhteyttä Suomen tärkeimpiin taidekokoelmiin, kävin amanuenssien kanssa kirjeenvaihtoa. Puhuin Ollilan omaisen kanssa. Tarjosin muutamaan lehteen artikkelia, se jätettiin hyllylle, ei julkaistu, ei hyljätty. Vedin jutun pois ja julkaisin Villamussalon blogissa v. 2008:
Missä olet, Lentäjämadonna?
Äitini sairastuminen ja kuolema viime vuoden kuluessa jätti taka-alalle tämän hankkeen. Nyt nostan sen esille, ja referoin tähän tiivistelmän laajemmasta jutusta. Siinä toivossa taas, että joku, joka asiasta jotakin tietää, osuisi sivulleni. Eihän sitä koskaan tiedä mitä Googlebot löytää...


***
14.10.2008
Äitini kirjoituslipaston kätköistä löytyy ajan hapertama mustavalkoinen valokuva. Lapsesta asti olen tiennyt että kuvan nimi on ”Lentäjämadonna”. Se esittää Yrjö Ollilan öljymaalausta. Valokuva on aikoinaan saatu taiteilijalta, omistuskirjoitus häämöttää takana. Teos oli esillä Taidehallissa Septem-ryhmän näyttelyssä 1928, ja näyttää sen jälkeen kadonneen jäljettömiin.
Haluan löytää sen taulun!

Itse ”Madonna” ei ole suinkaan hukassa, hän on äitini. Henkisesti vireä äitini on viettänyt 102-vuotissyntymäpäiväänsä tammikuussa 2008.
Lentokone viittaa isääni, joka nuorena kapteenina palveli ilmavoimissa. Kuvan lapsen mallina oli vanhin veljeni.

Kiinnostus sukuhistoriaan ja rakkaus taiteeseen sai minut aloittamaan salapoliisityön. Haluan tietää maalauksen vaiheet, haluan tietää missä se on! Haluan myös nähdä sen värit. Keskimmäinen veljeni muistaa nähneensä kuvan sinisävyisenä kauan sitten. Sehän merkitsee että siitä olisi värikuva jossakin julkaisussa! Äitini muistikuva vahvistaa väitteen, maalaus on sinisävyinen. Lapsen nuttu on vihertävä. Värillinen painokuva olisi hieno löytö, maalauksen näkeminen olisi unelman täyttymys! Ostamisesta en edes unta näe.

Oheinen kuva on (luvalla) skannattu Onni Okkosen kirjasta ”Finsk Konst” WSOY 1944. "Barnet och den unga sköterskan". Äitini on harmissaan nimen muuttumisesta, sehän on aivan virheellinen!

Suuri Ollila-näyttely odottaa vielä toteutumistaan. Samoin elämäkerta runsaine kuvineen.
Toivon hartaasti että ”Lentäjämadonna”eli ”Äiti ja lapsi” olisi silloin mukana.

Tahdon uskoa, että maalaus on olemassa. Toivon ettei se  ole tuhoutunut sodan jaloissa.  Onko se myyty jo ensimmäisessä näyttelyssään? Julkisista kokoelmista ei löydy, se voi olla naapurisi seinällä? Ehkä se on myyty ulkomaille? Siitäkin täytyy olla maininta jossakin. Joku tietää…ehkä joku tämän tarinan lukija?




***
Pienistäkin vihjeistä ja ideoista olen kiitollinen.
                                                                                                         marjattah(ät)me(piste)com

Muistanko?

Blogissaan 'Lähtölaskennan jälkeen' Mm kirjoittaa aiheesta Kuka valitsee muistoni.
Siteeraan yhtä hänen lausettaan, ja laitan vahingon kiertämään:

"Käytän blogimaailmaa häikäilemättä hyväkseni. Tässä vaiheessa huomaan, miten jonkun kirjoittajan joku ajatus lähtee minussa liikkeelle ja vie mennessään."

Miksi minä en muista? Olen elänyt monta elämää, ja mielessä välähtää leimahduksia, jotka valaisevat kirkkaasti hetkiä, elämyksiä, ihmisiä. Valo himmenee, ennenkuin ehdin tarkentaa. En muista arkea, kaikkia pieniä jokapäiväisiä tapahtumia, jotka olivat ehkä kovin tärkeitä silloin.

Taidan tietää syyn. Kuulun niihin, jotka eivät osaa elää tässä hetkessä. Olen kaiken aikaa jossakin muualla. Menneessä, tulevassa, ideamaailmassa. Useimmiten suunnittelen jotakin, niin että melkein kiehun innostuksesta. Mies on jo pitkään tiennyt sen. Hän liikuttaa kättään silmieni edessä huomatessaan, etten kuule sanaakaan. Nolostuneena pyydän häntä toistamaan, minkä hän kärsivällisesti tekeekin. Ehkä nauraa minulle, mutta ei pahastu.

Olenko leijaillut arjen läpi näkemättä, kuulematta? Minunkaltaistani moititaan hajamieliseksi. Päinvastoin, minähän keskityn ajatuksiini! Ajatuksiani muistankin jo kaukaa, muistan miltä tuntui olla minä. Muistan toiveita, suunnitelmia, pettymyksiä, riemuja. Missä on todellisuus? Onko tapahtuminen materian vai hengen liikettä?

Aina muuttaessamme oli aloitettava elämä alusta. Oli keskityttävä kaikin voimin uusiin kontakteihin, sosiaalisiin velvollisuuksiin, uusiin ystävyyksiin. Entiset katosivat, muistanko heidät? Ennen Facebook-aikaa monet elämän eroittamat tuttavuudet hiipuivat joulukorttiasteelle, kunnes sammuivat. Mutta kerran syntynyt ystävyys voi kestää vuosikymmentenkin hiljaisuuden. Vanhuuden portilla tapahtuu riemukkaita jälleennäkemisiä. Huhuilemme kadonneita ystäviämme ja löydämmekin. Vanhat ystävät ovat aarre, he tietävät, että vanhuus on vain naamio, jonka takaa kumpikin tunnistaa toisensa.

Äitini kohtalona oli elää yli satavuotiaaksi.Kaikki ikätoverit olivat aikoja sitten menneet. Aloin liian myöhään kuunnella hänen muistojaan, sillä ne nousivat mieleen omia aikojaan, mutta jäivät piiloon jos kyselin. Kuvittelin viimeiseksi kesää, jolloin hän oli satavuotias, ja kirjoitin muistiin niin paljon kuin kerkesin. Vielä kaksi yhteistä kesää saimme. Hän iloitsi puutarhasta ja raikkaasta ilmasta, näki vielä hiukan värejä ja hahmoja, ja kaikkein parhaiten tunsi tuoksut. Tiesin hänen vaeltavan menneissä vuosissa yksin ollessaan, tuntevansa vanhat surut ja ilot, niinkuin ne olisivat tapahtuneet äskettäin. Ja kuitenkin hän eli täysin selkeästi tätä päivää, seurasi hankkeitamme ja muisti lapset ja lapsenlapset aina viidenteen polveen.

Olen poiminut joitakin kirjoituksiani yhteisistä hetkistämme Villamussalon blogiin. Viimeisin julkaisu on 'Pasuunakukka aukeaa'. Yritin punoa yhteen menneitä tapahtumia kuluvaan hetkeen. Tämän esseen postattuani sain läheiseltä ystävältä ja harrastajakirjoittajalta tiukkaa palautetta, mistä vilpittömästi kiitän. Blogikirjoitus on siitä mainio, että sitä voi mielin määrin editoida, ja niin teinkin. Joten tuo neljän vuoden takainen kirjoitus on suodatettu tämän päivän tuntojen läpi:

Pasuunakukka aukeaa