Toini-nuken uusi leninki

Toini Tellervo-nukke, joka esittää äitiäni 18-vuotiaana, on kauan saanut olla ilman uutta leninkiä. Nuken valmistuttua ompelin ensi töikseni kotimekon, jonka malli löytyi 20-luvun postimyynti-ilmoituksesta. Sen jälkeen on syntynyt nukkesisaria neljä ja vielä Sigrid-äitikin. Heidän vaatettamisensa muodikkaasti onkin vienyt huomioni, ja Tellervo arkisessa kotimekossaan on odottanut kiltisti kuin Tuhkimo. Vaikka vielä on syntymässä viides nukkesisko ja ehkä pikkuvelikin, päätin toteuttaa lupaukseni uudesta mekosta. Mallin löysin vanhoista valokuvista, ja yritin parhaani mukaan toteuttaa sen. Vaikka kuvat ovat mustavalkoisia, kuvittelen hameen punaiseksi. Sitä en hoksannut ajoissa kysyä satavuotiaalta äidiltäni. Varmasti hän olisi muistanut, sillä hän valmisti leningin itse.

Leningistä ja äidistäni kerron lisää Villamussalossa.

Blasdiikia!

Olinkohan viisivuotias, kun isoveljeni Matti vei minut lelukauppaan.  Kauppias esitteli uutta nukkea, ja paiskasi sen ykskaks lattialle: 
— Katsokaa, se ei mene rikki! Se on plastiikkia! Jopas olimme ihmeissämme.
— Blasdiikia, henkäsin ihastuneena. Siitä tulikin sana jolla mitä hyväntahtoisin isoveljeni  minua kiusotteli. Sopivalla hetkellä kuiskattu b l a s d i i k i a sai minut aina nolostumaan tai peräti tulistumaan.

Plastiikkia alkoi ilmaantua moneen tarkoitukseen. Pian oli minullakin aarrerasia, johon keräilin hurmaavan värikkäitä plastiikkikankaanpalasia. Niitä vaihtelimme kuin valuuttaa koulunpihalla välitunneilla. Vähitellen sana muovi korvasi plastiikin.

Lapsuudenmuistosta huolimatta leluosaston korea muovinukke, jopa klassinen Barbie,  jättää minut kylmäksi. Nukkeharrastajana ihailen museoiden china-head- (lasitettu posliini)  ja bisquit-(lasittamaton posliini) nukkeja, ja haen niistä ideoita omiin taiteilijanukkeihini. Myös Martta-nukkien paperimassa miellyttää. Nykyajan nukketaiteilijoiden posliini- ja paperimassanukkeja voi ihastella googlettamalla tai vaikkapa Pinterestissa. Mutta hyvänen aika, mitä voikaan tehdä ihan käsityönä polymeerimassoista! Nepä taipuvat myös uniikkitöihin eikä pelkästään massatuotannon tarpeisiin. 

Kieltämättä olen materiaalifriikki. Sormet ja silmät nauttivat saven, kiven, puun tai käsintehdyn paperin kosketuksesta. Silti en voi olla huomaamatta miten uudet synteettiset materiaalit tarjoavat uusia mahdollisuuksia niin kuvanveistäjälle kuin nukketaiteilijalle. Polymeerit vapauttavat mielikuvituksen lentämään ilman materiaalin asettamia rajoja. Väistämättä tulee mieleen, että taideteos on jotakin muuta kuin materiaa.

Askartelumassat ovat toki tuttuja minulle. Olen niistä joskus rakennellut nukenpäitä, käsiä tai jalkoja korvaamaan särkyneitä. Ja  koruja tietenkin. Nyt tarvitsin posliininukkeperheeseeni  vauvanuken Sigridin esikoista esittämään. Moista pikkuhommaa varten en halunnut käynnistää posliiniprosessia kipsivaluineen ja lukuisine polttoineen. Niinpä kokeilin Cernitiä, jota helposti saa mistä tahansa askarteluliikkeestä. Kaarin-nuken valmistuttua huomasin, että materiaali muovisuudestaan huolimatta alkaa kiehtoa. Nettikaupoissa pääsee käsiksi isompiin valikoimiin, esimerkiksi nukentekijälle tarkoitettuihin. Päätin kokeilla myös Fimoa, joka osoittautuikin Cernitiä taipuisammaksi.

Massatyöt poltetaan kotiuunissa alle 130 asteen  lämmössä. Työstämistä voi jatkaa polton jälkeen ja polttaa uudelleen. Hyvinkin ohuet rakenteet ovat lujia ja kimmoisia. Saattaa olla että voitan ennakkoluuloni ja jopa innostun. Ensimmäisen nuken jälkeen mieleen virtaa ideoita seuraavan nuken varalle. Työ taas opettaa tekijäänsä. Veistäminen ja hiominen muistuttaa pehmeän vuolukiven käsittelyä, mikä minulle onkin tuttua ja mieleistä puuhaa. Kaarinille maalasin silmät akryylivärein, mutta taidan seuraavalle nukelle kokeilla toisenlaisia konsteja. Maalipinta tuntuu liian heppoiselta, sen voi melkein kynnellä raaputtaa pois. Nukkemassasävyt ovat posliinimaisen läpikuultavia. Niitä ei tohdi peittää maalilla. 

Posliini-Sigrid ja Cernit-Kaiju

Tässä jutussa kerron Sigridistä, ja Kaijustakin löytyy valokuva:

Nukkeni kertovat sukuhistoriaa

Sigridin puku mallia 1905

Tänään ompelin viimeiset pistot jakkuun, ja sovittelin nukkea valokuvattavaksi.Teini-iästä ei Sigridin (minun mummini) aikaan osattu vielä edes uneksia. Ei farkuista, T-paidoista saati legginseistä. Sigrid hyvästeli lapsuuden 16-vuotiaana solmiessaan avioliiton komean ylioppilaan (minun ukkini) kanssa . Tässä kuvaan Sigridin 18-vuotiaana, jolloin hän kävi valokuvassa esikoistyttären kanssa.

Maltillisen kokoiset gigot-hihat olivat vielä muotia. Niiden onnistumisesta olen ylpeä. (Mainiosta kaavakirjasta oli paljon apua: Kristina Harris, "59 Authentic Turn-of-the-Century fashion Patterns".) Korsetin takia jakku istuu hyvin.

Ryhdyin myös modistiksi. Enpä löytänyt ohjeita, vaikka runsaasti  kuvia kyllä. Keksinkin itse oikein hyvät. Tein hatun muodon ohuesta japaninpaperista liiman kanssa laminoiden. Sen kuivuttua tikkasin ympärille satiini-vinokaitaletta. Sigrid hyväksyi suopeasti ensimmäisen luomukseni. Varsin hillitty tuli siitä, jos vertailee. Sulkia ja höyheniä sainkin etsiä, kunnes Mies kuuli pulmani ja avasi aarreaittansa, mistä löytyi perhonsidontatarvikkeet!

Näin on  Sigrid-nukke vaatetettu alusvaatteista alkaen.

Sigridin korsetti

Haluan pukea 18-vuotiaan Sigridin samantyyliseen pukuun, joka hänellä on ainoassa valokuvassa nuorena äitinä. Panen merkille muodin vaatiman korkean kauluksen ja jakun maltilliset "lampaanlapahihat". Vyötärö ei näy, mutta uskon että se on juuri  niin kuin pitää olla: ohut. Pukemisen aloitin kahisevista alusvaatteista.

Lähdin hauskalle matkalle kureliivien maailmaan. Varmaan muutkin 50-luvun tytöt muistavat minun laillani ensimmäisen takaa nyöritettävän korsettinsa. Minä sain tuon hartaasti toivomani salaisen vaatekappaleen joululahjaksi 14-vuotiaana, enkä hevin unohda kärsimyksiäni varhaisen jouluaamun kirkossa. Liivin luut painoivat ikävästi ja pakottivat etsimään mahdollisimman ryhdikkään asennon muutenkin epämukavassa penkissä. Sukkahousut keksittiin vasta 60-luvulla.

Silti pääsin vähemmällä kuin Sigridin  ikäluokka 1900-luvun vaihteessa. Jos illalla oli juhlat, puettiin korsetti ylle jo aamulla, ja kiristettiin nyörejä pitkin päivää, kunnes vyötärö saatiin kyllin kapeaksi (Olotila, Pieni alusvaatehistoria).  Kiristämiseen tarvittiin tietenkin apua, sillä nyörit olivat takana, ja edestä liivi kiinnitettiin hakasilla. Arkenakin kaupunkilaisrouvat käyttivät tiukkaa korsettia katupuvun alla. Sen voi huomata kaikista vanhoista valokuvista.

Kuva: Wikimedia Commons

Kaupunkilaisrouvana Sigrid varmaan oli pannut merkille muodin hiukan muuttuneen hänen äitinsä tyylistä. Viktoriaaninen tyyli alkoi  vaihtua edwardiaaniseksi. Jugend vaikutti kaikkeen muotoiluun. Yhtä hoikalta oli näytettävä, mutta vartalo kaartui nyt viehkeästi ja naisellisesti.

Kuvia korseteista löytyy helposti, kiitos Googlen. Mutta nyt oli keksittävä, miten sen valmistaisin! Piirsin kaavoja, tein harjoitelmia paperista. Enhän minä ole harrastanut ompelemista! Entä jos muovaisin paperimassasta, ja piirtäisin siihen kuviot? Tulos ei olisi korsetti, mutta esittäisi sellaista. Etsin ideaa tilkkulaatikostani, ja sormiini osui pätkä vaaleanpunaista satiininauhaa. Siinä se on!

Ohje ilmestyi sisäisten silmieni eteen kirkkaana. Kolmen päivän joutohetket ja kaksi metriä satiininauhaa tarvittiin. Löysin ompeluliikkeestä niin pienet hakaset, että niihin osasin tarttua vain pinseteillä. Nyöritystä pitikin kokella moneen kertaan, ennen kuin sain kiristyspaikan oikeaoppisesti vyötärön kohdalle.

Liivit puettiin  alusvaatteiden päälle tuohon aikaan. Sukkanauhat kiinnitettiin sukkiin nimettömien päältä. Herää intiimi kysymys: kuinka tuo toimii, hm, käytännössä? Vastaus: housut olivat tietenkin haaroista avoimet.

Liivin päälle olikin mukava sovitella hametta. Puseroon uhrasin seitinohuen silkkihuivini. Jakku olisi seuraavana vuorossa. Tuon ajan hatut olivat uskomattomia virityksiä. Nähtäväksi jää, onnistuuko sellaisen luominen minulta.

Kerron mummini Sigridin elämästä Villamussalossa. Siellä on myös nähtävissä Hildan, Sigridin äidin uskomattoman ohut vyötärö.

Mummin silmät

Sigrid-nukke on syntynyt. Hän oli 18-vuotiaana jo rouva ja pienen tyttären äiti. Ainoa löytämäni valokuva tuolta ajalta on mustavalkoinen. Minkävärinen mahtoi leninki olla? Entä silmät? Minun pitäisi muistaa silmät, sillä olin 11-vuotias mummini kuollessa. Vaan en muista, vaikka vierailin usein Mummin luona. Hän istui tuolissaan hiukan etäisenä, ja Rauni, aikuinen serkkuni, huolehti minusta. Äitini siniset silmät ovat  isoisän perua. Yrjö Ollilan maalaamassa muotokuvassa 42-vuotiaan Sigridin leninki on sininen, ja silmät harmaanvihreät. Siveltimeni on yrittänyt noudattaa Ollilan mallia. Monia polttoja tarvittiin, enkä ole varma olenko vieläkään tyytyväinen tulokseen.

Minkähän leninkikankaan Sigrid nyt valitsee? Uskon että hän piti sinisestä. Mummin tuoli, joka nyt on minun olohuoneessani, oli verhoiltu sinisellä sametilla hänen kodissaan. Sen muistan paremmin kuin silmien värin. Valokuvasta voin huomata, että 18-vuotias Sigrid oli hyvin tietoinen muodista. Asento on ryhdikäs, kaulus ulottuu korkealle, muhkeat hihat kapenevat rannetta kohti.

Edwardiaaninen tyyli muovaili vuosisadan vaihteen jälkeen naisen vartalon Jugend-kiemuraksi. Siihen tarvittiin tiukkaa korsettia. Sepä onkin valmistettava ennen leningin sovitusta. Löytöretkestä korsettien maailmaan tulen vielä kertomaan.

Sigridin kuuden tyttären nukkehahmoista olen nyt saanut valmiiksi neljä. Heidät olen esitellyt täällä:

Sigridin tyttäret

Sigridistä kerron myös täällä:

Mummini ja Yrjö Ollila

Pikkujoululahjavinkki

Voitko keksiä helpompaa neuletta? Nämä rannekkeet syntyivät Thaimaassa  miniälle viimetingan syntymäpäivälahjaksi. Valmistauduin selittämään mihin moisia voisi tarvita: - Ehkä joskus vuoristoretkellä voisi viileys yllättää? Tai aamuvarhaisella mopolla ajellessa? Mutta selityksiä ei
tarvittu. Hymyillen hän sovitti  nämä ranteisiinsa. Rannekkeet näet ovat Thaimaassa vallan trendikkäät. Tosin ei kylmää, vaan ruskettumista vastaan!

Pohjolan talvessa ei selityksiä tarvita. Itse huomaan rannekkeet mukaviksi sisäilläkin, kun iltasella telkkarin ääressä laiskotellessa kädet tuntuvat kylmiltä. Teho on nopea. Melkein kuin kesähelteellä ranteiden viilentäminen kylmällä vedellä auttaa nopeasti päinvastaiseen vaivaan.

Olen aikaisemminkin kertonut silmurista, näppärästä "kutomakoneesta". Se houkuttelee tehtailemaan rannekkeita, ja sukatkin onnistuu. Mutta tietenkin neljä puikkoa on vanha hyvä konsti.

Voihan villahousut!

Olisinpa muotivaikuttaja! Ovelasti lanseeraisin pohjolan trendiykköseksi farkkuvillikset.- Ulkoiset villahousut? -Villapeffikset? Oi siihen se stoppaa, pitäisi keksiä mediaseksikäs nimi...

Mutta siis. Jokainen tietää, että tiukkojen farkkujen alle ei mahdu villahousut. Ja jos mahtuisikin, liian tukalaa vetäistä ne sisätiloissa pois ja lähtiessä takas. Ulkona sitten palellaan ja napsitaan välillä antibioottikuureja... Nykynuori ei ehkä tunne käsitettä villahousut.

Itse olen mukavuudenhaluisena (ja kuureihin kyllästyneenä) jo kauan vetäissyt farkkujen päälle villaisen minihameen. Puutarhurina juoksen tavan takaa ulos ja sisään myös kylmällä kelillä. Tänään sain valmiiksi uuden villaminin(?), ja valokuvasin sen oitis tätä juttua varten. Mitä nyt vähän fotoshoppasin leveyttä pois. (Niinhän kaikki muotikuvat käsitellään.)

Hauska neuleidea lahjaksi vaikka. Syntyy nopeasti pyöröpuikoilla jämälangoista, kuten tämä. Ja kaikille tuunaajille vinkki: Katkaise reputettu villajumpperi kainaloiden alta, ja ompele siihen kuminauha.

Anne of Green Gables

Kaksitoistavuotias Kathleen asuu pienellä saarella Kanadassa. Niin asui myös Montgomeryn rakastettu Anna runsaat sata vuotta sitten. Hain kirjastosta, lastenosastolta, sarjan pari ensimmäistä osaa ja siirsin ne yöpöydälleni Kjell Westön (Helsinki-sarja) ja Heikki Räisäsen (Mitä muinaiset kristityt uskoivat) päälle. Kiehtovia teoksia kaikki nuo, inspiroivia, valvottavia. Mutta juuri nyt lapsuuden lumous tuo hiukan lohtua mielelle, joka ei jaksa  askarrella isojen asioiden parissa unta odotellessa.

Kathleenin kanssa tutkimme kuvia pukeutumisesta vuosisadan vaihteessa, myös klippejä Anna-elokuvista. Anna unelmoi salaa kauniista vaatteista, mutta Marilla, vakavamielinen holhooja, halusi pukea hänet siististi ja yksinkertaisesti. Vastasilitetty kouluessu odotti aina aamuisin tuolinkarmilla. Mutta eräänä jouluna Marillan vaitelias vanhapoikaveli Matthew ymmärsi ongelman, ja järjesti Annalle iloisen yllätyksen: uuden leningin! Siinä oli hiukan pitsiä ja puhvihihat, ja tyttö oli haltioissaan. Pitkä helma sai hänet näyttämään varttuneelta, mikä tuntui jännittävältä 13-vuotispäivän lähestyessä. Itseluottamusta varjosti enää hiusten punainen väri. Ja kirjan lukeneet muistavat, kuinka siinä kävi...


Vanha ompelukoneeni alkaa muuttua yhä sopuisammaksi. Yhä harvemmin joudun purkamaan. Terävät ompelusakseni tarttuvat kernaasti  vaatekaapistani löytyviin kesäkolttuihin, jotka näin saavat uuden elämän.

Nukelle aidot hiukset

Kathleenin hiukset valmistuivat tänään. En ole laskenut tunteja, mutta seitsemänä päivänä vietin ompeluhuoneessa aamut ja illat. Sen tiedän, että tänään meni kuusi tuntia loppukiriin. Hiukset oli lopuksi pestävä ja föönattava, vaikka materiaali oli alussa aivan puhdasta. Upouusi peruukki näytti nuhjuiselta ja olisi sopinut Ronja Ryövärintyttärelle! Tästä päättelin että orgaanista materiaalia on käsiteltävä erityisen puhtain käsin, eikä välillä saa haroa omia hiuksiaan (?) tai hangata kasvojaan (?). Tai sitten on käytettävä kirurginkäsineitä (?). Mutta nyt hiukset hohtavat puhtauttaan, ja erityisen ylpeä olen jakauksesta.

Kuinkas tämä nyt näin vaikeaa oli? Olenhan valmistanut jo aika monta nukentukkaa melkein yhdeltä istumalta. Mohairnauhaa on helppo ommella tyllistä valmistamaani pohjaan. Nyt vaan ei mohair kelvannut, sillä mohairvuohen villa ei ole kyllin pitkää pitkätukkaiselle Kathleenille. Onnistuin siis hankkimaan soman poninhännän aitoa hiusta.

Mutta mistä ohjeet? Käytin pari päivää vimmattuun googlaamiseen, enkä saanut enempää tietoa kuin minulla jo oli: Oikeat peruukit valmistetaan solmimalla hius kerrallaan peruukkipohjaan. —  Minun silmälasini eivät kykene tarkentamaan yhteen hiukseen. Arvelen myös, että nukke ei vaadi moista tarkkuutta. Kuvassa näkyvissä nipuissa on ehkä 60 hiusta kussakin, mikä on häviävän pieni kiehkura. Pieni sen on oltavakin, jos haluaa solmun pysyvän.

Koska tarvitsin hiuksen koko pituuden, solmin niput tyvestä kiinni. Kaksinkerroin taittaminen olisi paljon helpompaa ja siistimpää. Monenlaista temppua kokeilin, ennen kuin alkoi löytyä jotakin käyttökelpoista.

Kuvien perusteella näyttää helpolta, eikö vaan? Mutta pian huomaat, että kimmoisia hiuksia ei niin vaan solmita. Ne purkautuvat tuota pikaa, eikä niitä voi siististi kiinnittää. Näillä konsteilla selvisin:
— Kostutin solmittavan kohdan.
— Litistin ja melkein sulatin solmut sähkökähertimellä, siis "piippausraudalla".
— Ompelin konesaumat silkkipaperin päällä.
Nyt oli helppoa liittää ompelukoneella hiusniput sopivan pituisiksi nauhoiksi, ja ommella ne käsin peruukkipohjaan tavalliseen tapaan. Kähertimestä oli muutenkin hyötyä hiusten taittamisessa tai jakauksen tekemisessä.

Seuraavan aitohiusperuukin tekisinkin joutuisammin. Mutta kuinka lienee... Kaksi posliinipäätä maalatuin hiuksin odottaa työhuoneen pöydällä.

Perusohjeita löytyy verrattomasta nukentekijän raamatusta:

Sirpa Ala-Louko

OMA  NUKKE

Poninhännän tilasin NUKKEKAMARISTA

Saanko esitellä: Rose!

Nukkesivulleni on tupsahtanut uusi tyttönen, Rose nimeltään. Pään ja jäsenet valmistin  jo vuosi sitten, ja nyt oli Rosen aika ruumiillistua. Piirteet on lainattu pojantyttäreltä, pikkusiskolta. Ensimmäinen versio on matkustanut Kanadaan, kuten isosiskokin. Tämä on siis toisinto samalla muotilla. Vartaloon käytin rautalankatekniikkaa, mihin olen suuresti  mielistynyt. Kampaus on päivitetty ja piirteetkin hiukan varttuneemmat. Hiukset ovat mohairia, mikä on viehättävän luonnollinen materiaali. Rose halusi pukeutua 20-luvun muotiin, ja sieltä etsittiin malli Knicker-asulle sekä korkeavartisille nauhakengille. Ensimmäiset nahkakenkäni! Mekkokangas löytyi vaatekaapistani, kuten tavallista. (Hyvästi söötti kesämekko...) Polvihousut vilahtavat helman alta ja jättävät näkyviin kaitaleet mustia puuvillasukkia.

Isosisko on parhaillaan syntymässä. Vartalo on pääällystämistä vaille valmis. Odotan malttamattomasti  tilaamaani hiusmateriaalia. Aion kokeilla aitoa hiusta, sillä  esikuvan hiukset ulottuvat yli vyötärön. Niin pitkävillaisia Mohair-vuohia ei taida löytyä. Tänään kiinnitän osat yhteen, ja Kathleen herää henkiin.

Aamupäivän maalasin uusia posliinipäitä, joista kerroinkin äskettäin. Kevätpuuhat ja kesän hankkeet ovat jo alkaneet vietellä pois nukkekammarista, ja saattaakin tulla pitkä paussi. Mutta mikäs kiire tässä.

P.S. Ja juuri kun olin tämän julkaissut, rapsahti postilaatikko! Melkein kädet täristen tutkin ihanuutta, ja huomaan olevani peruukintekijänä uuden haasteen edessä.

Kissanpolkka

Mustavalkomaanantain 111. haaste on ÄÄNEKÄS/MELUISA.

Näppärä silmuri

Kolmas kerta toden sanoo. Eli kolmas kantapää onnistui niin siististi, että kehtaan näyttää. Samalla huomaan, että kantapään ja kärjen edestakasneuleessa syntyy nätti pinta. Sitä voisi soveltaa johonkin muuhun. Kuvioneule on kerrassaan helppoa. Ja huomaa siisti reuna, se tehdään samoin kuin yksitasoisella neulekoneella.

Esite kehuu Knitting Loomia nerokkaan helpoksi. Sitä se on, ainakin helppotajuinen. Alkuun pääseminen vaatii kuitenkin muutaman mallitilkun ja hiukan kärsivällisyyttä. Hyvin pian tulee selväksi, että silmukoita ei kannata pudottaa. Ja vasemman käden on ihan itse hoksattava, kuinka sen voi välttää. Kantapäätä ei kannata näpertää telkkarin ääressä, radio on parempi ... Harjoitussukan kantapää meni uusiksi. Purkaminen ja nostaminen takaisin laitteeseen onnistuu kyllä, mutta melkein sukkelampaa on aloittaa alusta.

Ergonomia on erityistarkkailussani, koska rohkenen ehdottaa silmuria  puikkojen vaihtoehdoksi niska- ja hartiavaivaiselle. Löydänkö uusia, kipeitä lihaksia itseltäni? Aika pitkiä silmurointisessioita on vietetty vaalejakin seuratessa. Ei ole vaivoja ilmaantunut.

SILMURI

Miksi näin hauska harrastus ei ole suosittu Suomessa? Vai onko sen on ominut salaseura, joka ei paljasta kellekään onneaan. Salakielinen salaseura...

Syy on päivänselvä: Laitteella ei ole nimeä!

Edellisen juttuni tästä aiheesta otsikoin Loom knitting. Kerroin miten vaikeaa oli löytää tietoa, ennen kuin törmäsin tuohon taikasanaan. Sen kautta löytyi melkein yhtä yleinen sana Rake knitting. Ja sen kautta muutamia suomen kielen sanaehdotuksia. Kokeilin niitä

ostoskierroksella:

   -Löytyykö teiltä neuleharavaa?
   -???
   -No siis sellaista kudontaharppua?
   -???
   -Eräänlainen kudontakehys siis.
   -Ahaa, hetkinen.
   Nyt tuodaan näytille pieni kudontakehys, jolla voi valmistaa kuvakudoksia kuten kangaspuissa.
   - Ei ei, kun eräänlainen neuluri.
   - Ahaa, tässä on muovisia värikkäitä  neulepyörylöitä, joilla askarrellaan pitsikukkia ja tupsuja.
   -  Ei kun ihan oikeaa neuletta. Sukkia, huiveja. Neuluri.
   - Ah, no niin tietysti. Onhan meillä neulekoneita. Kiinnostaisiko elektroninen vai reikäkorttikone?

Ei tule mitään. Kuka tuommoista jaksaisi. Jos laitteella ei ole nimeä, ei harrastusta synny. Onneksi minulla oli kännykässä kuva siitä Thaimaassa ostamastani laitteesta. Myyjä löysi oitis hyllyltään pienen soman laitteen, jolla olen jo saanut yhden sukan valmiiksi, ja toiseen on kantapää nyt syntynyt. 'Knitting Loom', luki laatikossa. Varmasti vastaavia on muuallakin pölyttymässä.

Mutta päähäni pälkähti nimi: SILMURI. Normaalia suomen kieltä, kuten  neuluri poimuri nauhuri saumuri imuri leikkuri silppuri.

Neuluri on jo käytössä neulekoneella, ja mielestäni maistuu tehokkaalta, nopealta. Mutta silmukoita poimitaan yksitellen tietenkin silmurilla.

Tarkistin vielä googlella, onko sana jo varattu. Vain kaksi osumaa:

Erään sähköalan tukkuliikkeen sivulla oli kuva klemmarin näköisestä esineestä, jonka nimi on silmuri.
suomisanakirja.fi: "Silmuri - köyden tai vaijerin silmukan sisäpuolinen rengasmainen puu- tai metallivahvike." 

(Kenties ei ole kovin suurta sekaannuksen vaaraa, kun noita ei löydy käsityöliikkeistä?)

Mutta kerro ihmeessä, jos keksit paremman!