Vesitaksi: Campbell River—Cortes Island

Sain talteen tuokion tulomatkaa saarelle. Pian oli keskityttävä kiinnipitämiseen...

julkaisu by Marjatta Huuskonen.

Matkapäiväkirjasta

Picnic

 Matka Cortes-saarelle on aina seikkailu. Se alkaa viimeistään Vancouverin lentokentällä. Kaikki  ei välttämättä suju nuottien mukaan. Aivan viime tingassa, liukukäytäviä  pitkin juosten, passi- ja turvatarkastusjonot ohittaen (kiitos virkailijoiden ystävällisyyden) kerkisimme kaksimoottoriseen pikkukoneeseen jossa totisesti huomaa lentävänsä, vuorien ja saarien välitse tutisten ja vaappuen. Tällä kertaa ohitimme pitkät lauttamatkat. "Shuttle buss"odotti lentokentällä  ja vei meidät venerantaan, missä tilattu vesitaksi odotti. Muut asiakkaat jäivät lähisaareen, me kaksi jatkoimme kohti kaukana häämöttävää kohdetta. Aaltojen yli lentäminen oli hauskaa, mutta jokainen rysähdys veteen tuntui irroittavan lihakset luista. Jo kaukaa erotimme korkean laiturin ja siinä pomppivat ja vilkuttavat pisteet. Pian näkivät lapsenlapset meidänkin vilkutuksemme, ja perheen iPadiin tallentui lähestymisemme vastaanottajien mainioiden kommenttien säestämänä. Ehjin nahoin pääsimme rakkaitamme halaamaan. Yhtäpäätä siis onnistui 24 tunnin matka koneenvaihtoineen, harvinaista!

Nyt olemme solahtaneet perheen arkeen, työhön ja juhlaan. Minä tietenkin innostun auttamaan uuden puutarhan hoitamisessa. Ihastuttava kukkaloisto on jo toisena kesänä loihdittu tontille, joka paikalliseen tapaan on rakennettu piiloon, metsäpolun päähän. Vähitellen vallataan lisää tilaa luonnolta. Korkea aita pitää kauriit ja sudet loitolla, mutta kaikenpeittävä salal, Gaultheria shallon, ja kaikenkietova blackberry, mustavadelma, eivät välitä aidoista. Kotoinen vuohenputki on lastenleikkiä verrattuna monien metrien pituisiin piikkilankaversoihin, joita kiskon daalioiden, leimujen ja saniaisten lomasta nahkarukkaset käsissä ja pyöritän  vyyhdiksi. Ikivihreä salal-pensas on oikein soma, ja näyttää ihan puutarhakasvilta kun sen lomaan rakentaa polkuja. Kelpaisi minulle!

Mustat korpit hallitsevat nyt äänimaisemaa metsässä. Ilokseni onnistuin näkemään ehkä kesän viimeisen, muuttomatkalta myöhästyneen kolibrin, joka pysähtyi tutkimaan daaliankukkaa ihan nenäni edessä, kun istuin puutarhassa sukkaa kutomassa.

Kysyin isosiskolta, mihin ovat hävinneet somat kanat, joista näin kuvia viime kesänä? No, kun ne houkuttelivat tontille susia ...Yksi kana oli jo siepattu  ja lisää himoittiin. Tytöt näkivät aamutuimaan kaksi sutta kiilusilmää takapihan polulla, ja hälyttivät isän apuun. Sudet onnistuttiin tällä kertaaa häätämään rauhanomaisin keinoin. Siskokset suostuvat apein mielin luopumaan kanoistaan, sillä asutuksen liepeille eksyneet sudet ovat henkipattoja.  Eivätkä nuoret luonnonsuojelijat toivo mitään pahaa susille, vaikka isoäidillä on tukka pystyssä.

Näin kalpenee täällä kettutarinani...

Tietäminen ei ole uskoa

Olen uskonut, että JOKU on kettu. Sain siitä ilmoituksen unessa, kuten kerron edellisessä jutussani. Monet merkit viittasivat kettuun, vaikka myös puutarhatonttua tai peikkoa epäiltiin. Nyt on usko muuttunut tiedoksi. Naapurimökin pihalla nähtiin eilen, saunailtana, pieni ja takkuinen kettu, joka pelottomasti käyskenteli pihalla.

Näin menetin uskoni. Ehkä vielä 1% on jäljellä, sillä en ole todistanut asiaa omin silmin. Minun on luotettava kolmen naisen kertomukseen. Nyt kun tiedän, tahtoisin myös nähdä! Odotan kirkasta kuutamoyötä, kamera valmiina...

Merkit viittaavat kettuun...

Kummittelua Vanhalla Huvilalla

Yksinäinen Nokian puutarhasaapas

Illalla jätin puutarhakengät keittiön portaalle. Aamulla siinä oli vain yksi. Ei, en ole hypellyt yhdellä jalalla. En ole itse voinut hukata kenkää. JOKU on vienyt sen.

Muutaman päivän kuluttua likaämpäriharjani oli kadoksissa. Laitan sen aina keittiön portaan alle, ettei se  sekottuisi tiskiharjaan. Mutta kas, sepä on metsänreunassa! JOKU on selvästi yrittänyt kaivaa sen sammaleiden alle, mutta puuha on jäänyt  kesken. 

"Jos metsään haluat mennä nyt..."

Olisikohan asialla sama olio, jonka jälkiä hämmästelimme rannassa. Vuosikymmenten sammalpinta oli huolellisesti käännelty nurin pieninä palasina. Ainakaan se ei ollut hirvi. Eikä rankkasade, sillä työn jälki oli tarkkaa ja siistiä.Yitin käännellä palasia oikein päin, mutta kyllästyin urakkaan.

Jätin yksinäisen puutarhakengän portaalle kaupunkireissun ajaksi. Vieköön senkin, tuumasin. Ja totisesti, JOKU oli vienyt toisenkin kengän kun palasimme. Mutta eniten hämmästelin likaämpäriharjaa, joka oli siististi ripustettu korkealle naulaan portaiden viereen! Siihen ei pysty varis, ei mäyrä. Ehkä nokikolari, mutta miksi hän kaivaisi sen esiin portaan alta? Haa, harja on siis  lojunut polulla. JOKU oli kaivanut sen esiin.

Ilmiselvästi JOKU liikkuu yön hämäryydessä. Nyt päätin ottaa asiasta selvän. Sijoitin houkuttelevan vihreän kumipallon keittiön oven tuntumaan. Asensin kameran ullakon ikkunan ääreen osoittamaan paikkaa. Minäpä valvon yöllä ja saan siitä kuvan! Kunhan ensin vähän nukun. Mutta onpas pimeää, kamera ei näe mitään. Hiippailen pihalle ja ohhoh! Siellä on kettu poikasineen, eikä edes yritä karkuun. Tähtäilen innoissani kameralla, mutta en saa sen asetuksista mitään selvää. Kamera alkaa sulaa  kuin Dalin taskukellot. Yritän löytää tähtäimen ja laukaisijan, mutta kamera valuu sormistani maahan. Ketut kieppuvat jaloissani. Pentu puree minua käteen, mutta nostan sen silti syliini. Turkki on niin pehmeä, niin pehmeä...

Aamulla vihreä kumipallo on paikoillaan. Myös kamera löytyy ihan ehjänä ullakon ikkunalta. Nurmikolla kiiltelee aamuauringossa tuore, musta kikkare.

Jännittävää on elämä maalla.

"... näät siellä sammalet myllätyt..."

Terkut!
 t. JOKU