maanantai 30. toukokuuta 2011

Kullankallis aamuhetki


"Naamaan koskee, jos hymyilee ennen aamukahvia", filosofeeraa Mies. Samaa mieltä olen minä. Kaikki muu voikin päiväjärjestyksessä heittää kuperkeikkaa.

Mustavalkomaanantain 74. haaste: "Jokapäiväinen"

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

"Joka toiselle kuopan kaivaa..."








Joka toiselle taimelle kaivan kuopan 
joka toisen lahjoitan  toiselle 
toiselle samanmoiselle
kaivajalle


Ja toinen toisensa puutarhassa
taimet työntävät juuriaan
omasta kuopastaan
kohti toisiaan
ikuisesti


kunnes lapioon tartutaan...



Kirjoittaja kaivamassa kuoppaa toiselle  toukokuussa. Photo JH,  Cortes, BC, Kanada



Runotorstain 209. haaste :"Joka toiselle kuoppaa kaivaa..."

lauantai 28. toukokuuta 2011

Kesä saapui myös Vanhalle Huvilalle


Viimeksi maalla käydessämme ulottui hanki puoleen reiteen. Kaukomatkan takia hyppäsimme suoraan talvesta kesään. Tätä kukkaketoa emme malttaneet tallata, ihailimme vain näkymää verannalta, ja kuuntelimme metsän ääniä.  Lintuorkesterin solistina toimi peipponen, kirjosiepot säestivät. Basso continuon virkaa hoiti kaulushaikara lahdenpohjukassa, kuten joka kevät. Ruohonleikkuri sai jatkaa talviuntaan vajassa, ensi kerralla sitten...









lauantai 21. toukokuuta 2011

Reunamerkintöjä Kotipuutarhalehden artikkeliin

Piirustus Kotipuutarhalehdelle No 5/2011

Matkalta palattuamme tutustun Heidi Haapalahden lennokkaaseen kerrontaan  toukokuun Kotipuutarhalehden artikkelissa "Alati muuttuva VillaMussalo". Huomaan että ymmärsimme toisiamme, mitään ei ole tarvis korjata tekstissä. Punastelen otsikolle, ...mikään villa tämä...  -  Tavallinen talo muiden samanlaisten välissä! Tuon nimen keksin vuosituhannen vaihteessa kotisivuilleni,  ja VillaMussalo on virtuaalipuutarhani, missä vuosien ja vuodenaikojen muuttuvat näkymät kukoistavat rinnakkain, yhtäaikaa. Todellisuudessa on toisin. Mutta olkoon niin, puutarhani saa olla nimeltään VillaMussalo.
  Teija Tuiskun kuvia en voi olla ihailematta. Kuvakulmat ja tilankäsittely kertovat taiteilijan ammattitaidosta. Kieltämättä on kiehtovaa tutustua taitajan näkemykseen omasta pikku paratiisista.

Olin jo päättänyt, että ei enää puutarhahaastatteluja. Olen kertonut kyllin monta kertaa, miten me rakensimme pienen puutarhan pienelle tontillemme, neliskulmaiselle tasamaalle, tavalliselle pienelle omakotialueelle. Olin jo mielestäni vastannut 'kiitos ei', mutta jättänyt porsaanreiän: -entä jos keksimme uuden aiheen? Jotakin, josta haluan kertoa. Ja aihe syntyi: Jatkuva muutos. Niinpä viime kesänä taas jännäsin puutarhani kunnon puolesta sovittuna päivänä. Vierailu jätti hyvän mielen, keskustelu oli antoisa.

Nyt halusin kertoa, mitä puutarha tekee. Halusin kertoa, miten tarhuri muuttuu vuosien varrella pomosta palvelijaksi. Muistan kyllä, miten alussa halusin tarkasti pitää kasvit omilla alueillaan. Melkoinen puuha oli siinä. Nyt saavat kultatyräkkikarkulaiset iloisesti kurkistella tuijien alta, ja keltavaleunikko huojuu tuulessa missä tahtoo. Peitekasvit etsiytyvät paikoille missä parhaiten viihtyvät. Huomasin juuri maahumalan kukkivan kauniisti marjapensaiden alla, ja miksipä ei! Kauniimpaa kuin katteet. 'Väärät kasvit' kaivan pois sitten kun tarvitsen jollekin muulle tilaa.

Pienellä tontilla vuosien tuomat muutokset ovat dramaattisia. Aloitteleva tarhuri toteuttaa hienon suunnitelman, rakentaa istutusalueet tyhjään tilaan ja ihailee kättensä töitä. Tästä kertovat TV-sarjat ja puutarhalehdet jatkuvasti, innostavin esimerkein.  Tarhuri odottaa tietysti malttamattomasti, että puut ja pensaat kasvaisivat. Ja nehän kasvavat! Ensimmäisen yllätyksen aiheuttaa se, että ne eivät kasva ainoastaan ylöspäin...

Palattuani  juuri Kanadasta, missä sain viettää aikaa rakkaan perheen puutarhassa, näen taas mikä ero on puutarhalla ja puutarhalla. Kaikki tämä olisi näpertelyä sellaisen maiseman, sellaisen luonnon keskellä. Samoin omalla kesäpaikalla, siellä voin kasvattaa kasveja ilokseni ja hyödykseni, mutta maisema on jo olemassa. Kaupunkipuutarhassa ahtaalla tontilla maisema on tehtävä itse, jos sellaista kaipaa. Siitä alkaakin seikkailu.

Pohjapiirroksesta, jonka tein Kotipuutarhalehdelle, voi arvata miten pieneksi nurmikko on kutistunut 20 vuoden kuluessa. Tietenkään ei itsestään, reunakivet on 'istutettu' uudelleen toistuvasti. Joskus kuiskii kiusaus täyttää loputkin istutuksilla, mutta torjun sen. Pieni siisti nurmikko pitää kaaoksen kurissa, ja  luo näkymän istutusalueille. Ja miten suloista on kulkea paljain jaloin aamukasteisella nurmikolla!

Artikkelissa puhutaan Marjatan puutarhasta. Näin sanoo myös Mies, joka on tämän harrastuksen tehnyt minulle mahdolliseksi. Pieni huokaus "- tuossakin voisi olla ristikko klematiksia varten", saa auton pyörät kääntymään kohti lautatarhaa. Joudun tarkoin harkitsemaan minkä toivomukseni lausun julki, sillä se toteutetaan tuota pikaa. Tukevat tolpat veistoksia varten tuskin uppoaisivat maahan minun voimillani. Vankka puutarhamaja on tietenkin hänen rakentamansa.
Tässä siis julkinen kiitos rakkaalle puolisolle!


***

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Kotipuutarhaan!

Sielu on oikullinen. Joskus se lähtee matkalle etukäteen, joskus ei palaa mukana kotiin, vaeltelee edestakas ilmojen teitä. On uskottava, että se voi olla monessa paikassa yhtaikaa. Yöllä havahtuessani tuijotan pitkään huoneen ääriviivoja, ja yritän ymmärtää missä olen. Tietenkin on ihanaa palata kotiin. Tietenkin kaipaan kaukaisia rakkaitani.

Oma puutarha kutsui jo luokseen, vaikka suotta olin huolissani. Tuuhea vihreys alkaa  peittää korjaamatta jääneitä talventörröttäjiä. Rusokirsikan lehtien kupariväri häivyttää vähitellen kukkien ruusunpunan. Löydän tutut odotetut piipat paikoiltaan, ja hauskoja yllätyksiä joka tuijottelukierroksilla. Esikot uhmaavat tahtoani, niitä ilmestyy aivan muualle kuin minun valitsemilleni paikoille. Annan suosiolla periksi, kuten monelle muullekin asialle puutarhassa. Oikeastaan minua ei ole tarvittu täällä mihinkään.

Liki neljä viikkoa on pitkä harppaus keväässä. Alppiruusut olivat vielä lumen saartamat lähtöpäivänä. Nyt on dahurianalppiruusu avaamassa punaisia terälehtiään.


Julkisivun puolella, etupihalla näky oli surkein. Syksyisen kaukolämpötyön jäljiltä nurmikkokaitale on korjaamatta, ja talven lumikuormat olivat tuhonneet norjanangervoiden kaikki oksat. Harmaat risut  lojuivat sikin sokin pitkällänsä. Tulikin näkymä ilmavaksi, kun olin saanut kaikki leikattua ja siirrettyä pois. Rumien tynkien keskeltä nousee tarmokkaasti uusia versoja, luotan siihen että luonto korjaa vahinkonsa.

Olen saanut kokea kaksi kevättä! Kanadassa saariston kevät oli harvinaisen kolea ja myöhässä, silti pitemmällä kuin täällä. Koleuden takia varmaan hedelmäpuut,  tulppaanit ja narsissit kukoistivat viikosta toiseen. Kanadan aurinko on erilainen. Vaikka lämpötila olisi alle kymmenen astetta, se lämmittää polttavasti niin että on hakeuduttava varjoon. Noin pitkään aikaan mahtui monenlaista säätä, ei ole aihetta valittaa.

Matkakuvien parissa on vierähtänyt aikaa, saattaa olla, etten malta olla palaamatta aiheeseen.

Kuvissa: Trillium grandiflorum, Helleborus,  Anemone (monta sorttia)

torstai 5. toukokuuta 2011

Lue tämä kirjoitus:

Cortes Island 3.5.2011

Tässä on auringon polte ja jäätävä viima
kalpea kuu joka käskee vesien nousta
nousta ja laskea hitaasti muuttuvaan rytmiin

Tässä on haikaran huuto ja ylhäällä liitävä kotka
kotilon rasahdus kulkijan askelten alla
meren suolainen tuoksu ja kaukainen purje
pilvien kietomat valkohuippuiset vuoret

Levähdä juuri tässä ja katso:
kaikki on kirjoitettu jo sinua ennen
ennen sinua ja sinun jälkeesi
                   sinunkin jälkeesi
***

Runotorstain  ja Valokuvatorstain 206. haaste: "Tässä".