lauantai 26. joulukuuta 2009

Erilainen jouluaatto


Sormia polttaa ja kasvot hehkuvat kuumuudessa.Kaasupoltin on melkein yhtä iso kuin kotona muurilettupannun alla. Mutta paperilyhtyä on kannateltava, kunnes se pullistuu ja saa kantovoimaa. Muuten käy hullusti, se alkaisi vieriä ja poukkoilla tulipallona arvaamattomin seurauksin. Yritän vaihdella sormia tulisen rautavanteen ympärillä.- Kolme perheenjäsentä suorittaa tehtävää, neljäs valokuvaa. Ystäväperheen lyhty nousi hetkeä aikaisemmin riemuhuutojen saattelemana. - Nyt, nyt , päästä irti!  Ihastuneita, jännittyneitä huudahduksia. Lyhty alkaa kohota hitaasti huojahdellen, ohittaa katonräystäät ja rannan puut, ja vaeltaa ylväästi Ping-joen yläpuolelle, missä se aloittaa nousunsa mustalla taivaalla vilkkuvien tähtien ja selällään kelluvan kuunsirpin seuraksi.

Khom fai, kuumailmalyhty, liittyy erityisesti loka-marraskuussa vietettävään Loy Krathong-juhlaan, mutta on suosittu ohjelmanumero kaikissa muissakin juhlissa, ei vähiten ChiangMaissa.
Lyhdyn lähettäjä voi liittää mukaan toiveensa, ja erityisesti kaiken sen, mikä painaa mieltä, huolet, vihan, 'taitamattomat teot', ja jatkaa elämäänsä vapaana taakoistaan. Aattoiltana havaitsimme tuon tuostakin joen yllä leijailevia tähtiä, jotka lopulta katosivat pieninä pisteinä avaruuteen.

Joulua vietetään monin paikoin, monin tavoin keskellä thaimaalaista arkea. Joulu näkyy katukuvassa: kuusia, tonttuja, pukkeja, jouluvaloja, paketteja, toivotuksia. Kuitenkin arvelen, että tonttulakkinen baarityttö tietää joulusta yhtä paljon kuin keskivertoturisti Loy Krathong-juhlasta. Yhtään seimiasetelmaa ei vielä ole osunut silmiini. Mutta yritän etsiä!

maanantai 21. joulukuuta 2009

Kohtaaminen yössä

video
Googlevideo lisätty 29.7.10


Sama isompana omassa galleriassa




Lämmin ilta on jo pimentynyt, Night Bazar kuhisee väkeä, mutta toribaari on vielä melkein autio. Liian kallis ehkä viereisiin täpötäysiin verrattuna? Tyhjältä esiintymislavalta kuuluu musiikkia, jota pieni, kauniisti puettu tyttö on kiivennyt kuuntelemaan. Hän näyttää nukelta, keinahdellessaan musiikin tahdissa. Nainen lavan nurkassa tarttuu mikrofoniin, pehmeä lauluääni soljuu tuktukien, mopojen ja ihmisten hälyn lomaan. Tyttö huomaa minut kännykkäkameroineni, ja jähmettyy hetkeksi paikoilleen. Yritän hymyillä herttaisesti ja nyökätä. Laulajakin nyökkää hyväksyvästi. Tyttö rohkaistuu jatkamaan tanssiaan,ja näyttää unohtavan ympäristönsä. Hän tanssii keskittyneesti ja itselleen.
      Onko hän artistin tytär? Lapsityöläinen? Vai jonkun ohikulkijan lapsi, joka tanssii lystikseen? Onko esitys palkittava siten kun Thaimaassa on tapana, rahalla? Laulajatar nyökkää rohkaisevasti.
Lopetettuaan tyttö pyörähtää alas lavalta, ja katoaa yksin ihmiskoukkoon, yöhön. Laulu jatkuu. Kuka tytöstä huolehtii?

Vieläkö näen hänet?

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Kaikkea pitää maistaa!

Thaimaa on herkuttelijan paratiisi. Ruoka on tuoretta ja tuoksuvaa kaikkialla. Nolona huomaan, että minullakin näyttää olevan ennakkoluuloja. Grillattuja toukkia suostuin maistamaan, mutta sitten tuli raja vastaan:

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Siivet

Juuri matkan kynnyksellä sain Cranelta joulumielen toivotuksen enkelinkuvan muodossa. Enkeli kerkisi mukaan aivan sopivasti, ja näytti istuvan sinivalkoisella siivellä, kun tähystelin koneen ikkunasta. Niin harvinaisen hyvin sujui matka.
     Lämmin kiitos Crane! Kuva on nyt hyvässä tallessa sivupalkissa, enkä millään keksi kenelle en sitä lähettäisi :) Niinpä lähetän hyvän mielen ihan jokaiselle, joka täällä pistäytyy!

maanantai 7. joulukuuta 2009

Sininen ja valkoinen


I

aamua kohti
sinivalkoisin siivin
kiidän huomiseen
     henkeni jo odottaa
     maltittomana siellä

II

sanovat ettei sielu kerkiä mukaan
kun ihminen kiitää suihkukoneella valtamerten yli

minäpä en tuohon usko
sillä henkeni on jo kaukana täältä
se vaeltaa  kanavan rannalla
       väistellen mopoja
istuu Tinon baarissa
lusikoimassa tulista TomYum-keittoa
vilvoittelee patiolla yön pimetessä
       - ja kaskaiden meteli on huumaava

henkeni odottaa maltittomana
sinivalkoisia siipiä
jotka lennättävät hitaan hahmoni
kaamoksen hämärästä auringonnousua kohti
suoraan huomiseen päivään
       kaukaisten rakkaiden luokse



Kaksi versiota Runotorstain 151.  aiheeseen: "Sininen ja valkoinen":
(I Tanka II Mitä se tarkoittaa)

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Vanhalla Huvilalla



vinttikamarin hämärässä
Vanhalla Huvilalla
jotakin etsin

jalkoihini tipahti lankakerä
kättäni paeten se vieri lattian poikki
piirtäen viivan menneeseen aikaan

teräksenharmaaseen jumpperiin
   neuloin odotuksen
      kaipauksen
         rakkauden
joka sitten täyttyi ja häät vietettiin

silmukka liittyy silmukkaan
menneestä tulevaan ikuisesti

         missähän jumpperi on nyt?

nostin kerän käteeni
löysin puikotkin
sormet haparoivat empien
ja sitten muistivat

sormeni muistivat
pienet liikkeet
langan hyväilevän kosketuksen
josta ei tahtoisi erota

puikkojen hiljainen rytmi täyttää tilan
kuin cembalosonaatin helinä
- sen ei soisi päättyvän

vuosikymmenten jälkeen
tässä hetkessä

levollisuus


***

Vastaus  Runotorstain 150. haasteeseen: "Jotta en unohtaisi"
Aihetta ehdotti SusuPetal

perjantai 27. marraskuuta 2009

Kaamos, versio II

En malttanut olla leikkimättä Kaamos-aiheellani. Virallinen osallistumiskuvani "Luovan lauantain" haasteeseen on väreiltään ankea, - kaamosmaisen ankea. Olkoon siis paikallaan.
Tunnettu maalaus johon viittaan, on väreiltään dramaattinen. Tähän muunnelmaan hain väriparin maalauksesta, joka löytyy Norjan kansallisgalleriasta. Myös taiteilija itse teki aiheestaan lukuisia versioita :)


torstai 26. marraskuuta 2009

Kaamos

Luovan lauantain 52. aiheena on ollut Kaamos kohta säädetyt kaksi viikkoa täyteen. Ankeampaa kaamosta en ihan äkkiä muistakaan.Oma aiheeni oli päässä valmiina, mutta ei vielä tehtynä, kun kävin katsomassa toisten osallistujien taideteokset. Kuten arvasin, persoonallisia ja yllättäviä kuvia tai videoita hilpeästä synkkään, tunnelmoinnista kauhuun. Tähän asti olen kaivellut tekeleitä arkistoistani, mutta nyt ryhdistäydyin ja tein aivan uuden. Vai onko se uusi? ;)


keskiviikko 25. marraskuuta 2009

"Kukaan ei oo kukaan"

"Jo muinaiset Roomalaiset.." alkaa tämä postaus. Mietteet herätti Mm:n viimeöinen kirjoitus: Minä olen minä enkä kukaan muu Muistelut pitkästä työkaudesta Thaimaassa antavat Mm:n blogille erityisen viehätyksen ja mielenkiinnon.

Vanhin Suomea koskeva asiakirja on säilynyt 1100-luvulta. Siirtyminen rautakaudesta keskiaikaan tapahtui Ruotsin vallan alla 1200-luvulla. Kirkko määräsi kansalaiset ripille, ja alkoi vähitellen pitää kirjaa jäsenistään. - Samaan aikaan rakennettiin nykyisessä Thaimaassa upeita kaupunkeja temppeleineen.
    Kirkonkirjoista alkoi väestökirjanpito kuten tiedämme. Tänään jokaisella kansalaisella on sosiaaliturvatunnus. Mm kertoo, että näin ei välttämättä ole Thaimaassa.
    Jokainen suomalainen on siis todistettavasti olemassa, ja joutuu sen myös tuon tuostakin osoittamaan muovisella kortillaan. Junnu Vainio ilmaisi huolensa tuosta numerosta 1980-luvun taitteessa:
"Mut', jos on mikroprosessori pimeä, ei mulla ole numeroa, nimeä."
(Kukaan ei oo kukaan)
Ennustus on pessimistinen, mutta osuu kerrassaan naulankantaan toisessa säkeistössä, vaikka Internet alkoi vasta vuosikymmentä myöhemmin hiipiä koteihin.
"Sinä, jos vain tahdot minut pikaisesti kohdata,
samaan näyttöruutuun heti koodisi vain johdata."
Nyt me blogistanian kansalaiset olemme aivan hukassa, jos mikroprosessori on pimeä. Ei ole identiteettiä, ei nimeä. Mitä ajattelevat Facebook-kaverit, kun minua ei näy! Olen aivan yksinäni, kun en tapaa blogituttujani kokonaiseen päivään. Viikko aiheuttaa jo ahdistusta.

Ei huolta! Nimimerkkini elää omaa elämäänsä, se on kaikissa välimuisteissa, Google löytää minut kaikkialta missä en edes itse muista käyneeni. Kolkko totuus on se, että monet blogit eivät päivity siksi, että kirjoittajaa ei enää oikeasti ole olemassa. Yhtä sellaista säilytän kirjanmerkeissäni, se kiehtoo oudolla tavalla. Internetissä on toinen elämä.

Sivupersoona blogissa on ehkä pientä jos vertaa pelimaailmaan. Uutiset kertovat jopa oikeustuomioista,joita on langetettu identiteettivarkauksissa tai muissa väärinkäytöksissä. Todellisuuden ja internetin raja häipyy monilta ihan oikeasti.

Blogimaailmaa leimaa luottamus: jokainen nimimerkki on oikeasti se, joka kertoo olevansa. Ainakin siinä joukossa, jonne olen oman naamani laittanut lukijaksi. Monet kirjoittavat myös oikealla nimellään, sillä saattaa olla ammatillista merkitystä. Nimimerkki ehkä antaa suuremman vapauden käsitellä kiperiä kysymyksiä vahingoittamatta vaikkapa omaisiaan.

Minulle Internet on suuri rikkaus, kunhan muistan pitää pään kylmänä ja selvänä. Kaikki tieto on tarjolla, ja voin toteuttaa luovuuttani monin uusin tavoin. Riippuvaisuusoireita kavahdan, sammutan koneen ja lähden ystävän kanssa konserttiin, oikeasti.
Minä olen Minä ja ystäväni on Sinä :) Kuten Mm:n 8-vuotias lapsenlapsi vastaansanomattomasti filosofeeraa.

Näitä mietin matkatessani vaikkapa Thaimaahan, salkkumikro repussa. Kenties kohtaan ihmisiä, joilla ei ole sosiaaliturvanumeroa, mutta sydän paikallaan.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Musikaalinen sanaleikki

Huumori on vaikea laji, varsinkin sanaleikkeihin perustuva.
Kätkin sellaisen runoon "Ei puita". Sanaleikki viittaa tunnettuun sävelmään.
Olen utelias miksi kukaan kommentoija ei noteerannut. Siihenhän voi olla kaksi syytä:
-Itsestään selvää, turha mainita!
-Kukaan ei tunnista. Kommenttiosastossa arvailen, että sävellys on ehkä tuttu vain minun ikäluokalleni.

Tilastoistani näen, että sivulla on runsaasti käyty, vaikka kommentteja ei ole paljon. Lupaan paljastaa arvoituksen, jos oikeaa vastausta ei kuulu. Laitan vaikka linkin YouTubeen :)
Mutta sitä ennen odotan uteliaana vastauksia.

***
Tässä katsotuin video sävelmästä. (Olen kauan sitten istunut pienen viihdeorkesterin pultissa , ja tuokin kuului repertuaariin. Minä en ollut se lintupillinsoittaja, vaan huilisti :)

Laatinut Nednickerson:


Eli mikä on sävellyksen suomalainen nimi, ja miten niin se on runossa?
Taisi mennä jo liian helpoksi...

perjantai 20. marraskuuta 2009

Ärräpäät


räyhäkäs roiske
räiske - ei loiske
aallot ärjyvät
airokin karkaa
parkaa raatelee räntä

äyskäröi äyskäröi!
rääkyvät räyskät

salama viiltää räikeän railon

***




"Kaukainen ranta" © Marjattah 2008


Runotorstain ja Valokuvatorstain 149. haaste: "Räiskyvä"

tiistai 17. marraskuuta 2009

Ei puita


puuton puisto
suisto muisto luisto
ei mikään puisto
- puiston muisto


puutarha ilman puuta
kaikkea muuta
- lastentarha
ruusutarha koiratarha tarha

puoskarin luutarha



"Puu-tarha vuorella" Lissabon, Castelo Sao Jorge © Marjattah 2007



Valokuvatorstain ja Runotorstain 148. haaste:
"Ellei vuorilla ole suuria puita, leikkivät rikkaruohot kuningasta."
(Kiinalainen sananlasku)

maanantai 9. marraskuuta 2009

Kuu



musta kissani
pimeällä polulla
haastaa täysikuun


***

Kuva on otettu 1995, digitalisoitu tänään. Edititu, ei manipuloitu: Rajasin, poistin pölypisteet, säädin hiukan valaistusta (curves).Vasemman alanurkan terävää varjon rajaa  pehmensin.

Runotorstain ja Valokuvatorstain 147. haaste

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Lauantaikuva

Piirsin aikoinaan useinkin luonnoksia oppilaistani. Kaappeja järjestellessä osui eteen grafiikanlehti "Punk" vuodelta 1985. Joskus tuo pieni puupiirros on näyttelyissäni ollut esillä, mutta unohtunut pinon pohjalle.
Mahtoiko tämä tyttö kuunnella Griegiä (kuten Peikkojutun tyttö), kuka tietää... Noina aikoina nuorisomuoti oli käynyt yhä kekseliäämmäksi. Helminauhojen ja samettipantojen sijaan koristautumiseen kelpasi rekvisiitta, joka hyvin sopii tämän viikon Luovan lauantain aiheeseen:"Romu". Mutta tuo oli vasta alkua :)

maanantai 2. marraskuuta 2009

Kesän herkut purkkiin!

Inspiraatiota ei pidä odotella. Parempi ryhtyä puuhaan, ja yhtäkkiä huomata, ettei osaakaan lopettaa.Otollisin hetki on se, jolloin ehdottomasti olisi tehtävä jotakin muuta. Kuten esimerkiksi siivottava tai järjestettävä se komero, jossa vain ovi pitää tavarat paikoillaan.

Istahdin siis vain hetkeksi silmäilemään viime kesän kuvasaalista, ja avasin iMovien vain kokeillakseni. Tunteja vierähti huomaamatta, ja nyt on minulla ilo esitellä aivan uusi video: Kanadalaiset rakkaamme Linnanmäellä elokuussa 2009.

torstai 29. lokakuuta 2009

Eka kerta




Joskus vilkaisen taakseni
vasemman olkani yli
näen touhun hälyn ja ilon
siveltimet värikipot seinien kuvat
-purkat pois -pipot päästä -joo joo.
Rahisten pyörii vinyyli
sävelet muuttuvat väreiksi ja viivoiksi.

Silloin näen teinitytön pyöreät kasvot
ja silmät!
Purkka unohtuu poskeen
huulet jäävät raolleen
silmät kuulevat
korvat kuulevat
ensimmäisen kerran elämässä
Edvard Griegin
"Vuorenpeikkojen luolassa".

Runotorstain 146. haaste

Nuottikuva: Wikimedia Commons


"Vuorenkuninkaan sali" MH 2007

Gibraltarin maanalaisissa saleissa voisin uskoa Peer Gyntin tavanneen Vuorenkuninkaan peikkoineen. Kännykkäkameralla oli haasteellista vangita tunnelma noissa mystisissä , valtavissa tiloissa. Kuva tukee muistikuvia kuten matkakuvat aina. Ehkä hiukan satua sain tähän mukaan.

Valokuvatorstain 146. haaste

tiistai 27. lokakuuta 2009

Näin tehtiin 'Lumikissa'.

Ensin oli Kissa, ja kun se oli jo hyvin vanha, sen Emäntä veisti siitä muotokuvan lumeen.

Lumikissa alkoi vähitellen sulaa kevätauringossa, ja tekijä kuvasi koko tapahtuman viikko viikolta.
Ensimmäisenä keväänä ilman kissaa, parin vuoden kuluttua, puhkesi ennennäkemätön tulppaaniloisto puutarhassa.
Sitä tietenkin valokuvattiin, ja välillä muisteltiin Kissaa.
Muistui mieleen taulu, jonka kissan emäntä (minä siis) oli valmistanut kauan sitten. Mallina oli valokuva, missä aivan nuori Kissa haisteli tulppaaneja pöydällä.
Kumosin vuosien kuvasaaliin tehosekoittimeen (Windows MovieMaker) ja siellä pyöritin musiikin kanssa kunnes syntyi pieni tarina Lumikissasta.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Ropo-kissan muistolle

Olen täällä useinkin muistellut kissojani, jotka yhä äänettömin tassuin seurailevat askareitani huoneissa ja puutarhassa.
Siitä saan aiheen esitellä toisenkin videon: "Lumikissa", näin talvea odotellessa. Tänään olen etsinyt sille uuden musiikin, koska sekä minä että YouTube olimme tyytymättömät entiseen...
Valitsin laillisesta 'AudioSwap'-kokoelmasta: Carnaval Op. 9- Reconnaissance (R. Schumann). Musiikin tunnelmanvaihdokset osuvat juuri sopiviin kohtiin. Harmikseni soitto loppuu kuin kanan lento, vaikka esikuuntelussa ei niin tapahtunut. Mutta video onkin siinä kohtaa onneksi loppunut, ja katsoja ei ehkä siksi huomaa virheellisiä lopputekstejä...





torstai 22. lokakuuta 2009

tiistai 20. lokakuuta 2009

Puutarhassa




    sateiset pilvet
        kätkevät päivänpaisteen
            silti häikäistyn






lauantai 17. lokakuuta 2009

Torstairuno

    odotin kauan
        olin nukkuvinani
            ettet arvaisi



Runotorstain 144. haaste: "Rakkaus"



 

tiistai 13. lokakuuta 2009

"Länsituuli"



Viiden vuoden takainen puupiirrokseni osui mieleeni Luovan lauantain 49. haasteesta VAPAA. Lohdutus ja muistelu on tänään ollut vahvasti läsnä, kuva kertokoon siitä.



 

maanantai 12. lokakuuta 2009

Photoshoppailua

Sovittelen uutta kansikuvaa. Kyllästyin vanhaan. Poistunee kohta, kun/jos syntyy parempi. Thaimaa on nyt mielessäni, ja sateenvarjokylän kauniit paperivarjot.

Klo 17. Paperivarjot sai mennä. Olkoon kissa toistaiseksi. Kissa on hyvin rauhallinen ;)

-------------------
13.10. Kerron vielä, että kissa on puupiirroksestani irroitettu. Kissat ja koira, - Ropo, Mökö ja Repe seuraavat matkaani, vaikka ovatkin jo tuonpuoleisessa. Muistot ovat tallessa, ja tuovat usein hymyn.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Ukiyoe


puupiirros Marjattah 1982




hetket leijuvat
    syksyn lehtien lailla
        virtaan pudoten



runotorstain 143. haaste

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Repe


Koira oli meillä, Repe purseri.
Oven taakse kajuuttaan taas yksin suljettiin.
Sangen myöhään palattiin, ovi avattiin.
Tyrmistys ja manaus!
On sohvantäytteet, plyysikankaat repaleina, haa.


*********************

8.10.
Aika meni umpeen, mutta ontuva rytmi jäi askarruttamaan, ja kirjoitin version no.2.

Koira oli meillä, Repe purseri.
Oven taakse kajuuttaan yksin suljettiin.
Sangen myöhään palattiin, sisään hiippailtiin.
Tuskin voitiin aavistaa, mikä
Odotti:
Patjantäytteet, riekaleet,
yössä leijaili.

Runotorstain 142. haaste

tiistai 6. lokakuuta 2009

Mitä oli ennen internettiä?

Ennen internettiä oli tietokoneita! Näppäriä kodinkoneita, jotka syrjäyttivät vähitellen kirjoituskoneen. Tulostin oli tietenkin tärkeä lisuke. Ja kivoja ohjelmia alkoi ilmaantua kortistojen ja arkistojen laatimiseen. MacPaint, piirustuohjelma oli hauska jo mustavalkoisena.

Kuva: "Kottaraisenpönttö" -ensimmäinen Maccimme 1990

Olisipa mukava saada juttuseuraa aiheesta, niistä jotka muistavat! Tai niistä, jotka ovat kuulleet mummoltaan ;)

torstai 1. lokakuuta 2009

Lupaus vai täyttymys?


Kumpi on suloisempi, lupaus vai täyttymys?
Vuodesta vuoteen kameliani antoi saman vastauksen.
Tänä syksynä, surun jälkeen,
vastaus on uusi:

maanantai 28. syyskuuta 2009

tiistai 22. syyskuuta 2009

Puutarhaunelmia



Tänään kuljin kaupungilla, ja melkein sokaistuin  Sibeliuspuiston  syyshortensioiden äärellä. Ne ovat juuri muuttumassa valkoisista vaaleanpunaisiksi, ja ne ovat valtavia, valtavia. Joka syksy muistan: Ah tuollaisen haluan!

Meidän puutarhassamme on vielä pieni nurmikkolämpäre jäljellä. Vuosien varrella se on kovasti kutistunut. Nurmikko on istutusten keskellä, eikä päinvastoin kuten on tavallista. Entä jos kuitenkin istuttaisin syyshortensian sen pienen nurmikon keskelle! Se kasvaisi ja kasvaisi, ja lopulta vain pieni polku kiertelisi istutusten ja hortensian välillä.

Entä jos huomenna siirränkin sen pienen ja soman pensaan, sen joka juuri ja juuri nostaa kukkaterttunsa kuunliljojen ylle. Kaivan ylös ja siirrän keskelle pientä päärynänmuotoista nurmikkoani.
Siinä se paistattelisi syysauringossa, ja pian ei olisi minulla nurmikkoa ollenkaan. Se kasvaisi yhä vaan, kietoisi syleilyynsä pionit ja alppiruusut, ja marjapensaatkin saisivat väistyä. Pian en näkisi ikkunoista muuta kuin vaaleanpunaista hattaraa, jonka läpi auringonsäteet joskus osuisivat huoneisiin.

Mutta on se vaan ihana.
Oma pensaani

Tarinamaanantain 70. aihe: 'Erilaiset'.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Konsertissa koettua

Eilen radioitiin suorana lähetyksenä kansainvälisen Uuno Klami-sävellyskilpailun finaalikonsertti Kotkan konserttitalosta, ja minulla oli ilo olla paikalla. Kirjaan muistiin tavallisen musiikinharrastajan vaikutelmia, kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa, ja ennen kuin viralliset kritiikit ilmestyvät.

Ensimmäisenä kuultiin Joachim F.W. Schneiderin Kolme orkesterikappaletta, jotka toimivat kolmiosaisena kokonaisuutena. Huomasin taas, miten uutta musiikkia tulee kuunneltua tarkkaavaisesti ja uteliaana. Ajatus ei pääse karkaamaan, niinkuin helposti tapahtuu tuttua ja turvallista kuunnellessa. Yritän hahmottaa kuulemaani (en käytä sanaa ymmärtää), panna merkille mistä lähdetään että huomaisin minne mennään. Kuulijan korvissa musiikki virtaa koko ajan, ja on yritettävä säilyttää tapahtumat muistissa. Onkin mielenkiintoista tutustua säveltäjien omiin selityksiin käsiohjelmassa, varsinkin Schneider kuvaa seikkaperäisesti rakenteen ja tapahtumat.Säveltäjä näkee teoksensa veistoksen kaltaisina kappaleina, joita hän kääntelee ja veistää aika-avaruudessa haluamaansa muotoon. Yleisölle tilanne on täynnä yllätyksiä. Uudessa musiikissa monet vanhat elementit on viskattu romukoppaan. Kolmisointu, melodia, tahtilaji... Kuulija on kiitollinen, jos saa jostakin kiinni.
    Ensimmäisen osan rytmi vei eteenpäin kuin kiitävä juna. Nautittavaa kyytiä.Toinen osa oli ääretön, hämärä luola, missä kuului pelottavia laahaavia ääniä, sekä valtavan lepakkoparven kuhinaa. Muistin lapsuuden pelot. Uteliaana kurkottelin kaulaani nähdäkseni, mistä soittimista noin uudenlaisia äänimaailmoja loihditaan.Kolmas osa kiidätti pois painajaisesta, ja toi turvallisesti mieleen valoisan aloituksen.
    Schneiderin teos sai ensimmäisen palkinnon.

Yleisö sai nimetä suosikkinsa, ja minun valintani edusti näköjään yleistä makua, merkitsin toisena kuullun Viktor Alcántaran Toccata Concertanten pianolle ja orkesterille. Tämä sävellys sai kolmannen palkinnon, ja voitti yleisöäänestyksen.
    Kaikki neljä sävellystä tekivät kerrassaan erilaisen vaikutuksen. Minä äänestin sitä jonka mieluiten haluaisin kuulla uudelleen vaikka äänilevyltä. Ehkä tämä Toccata Concertante oli kuulijalle helpoin , vaikka tuskin soittajille. Säveltäjän kosketuspinnat viihdemusiikkiin ja jazziin voi huomata.
    Kuulijan on vaikea pysyä tuolissa Joonas Ahosen hallitessa pianoa miten tahtoo hurjassa menossa ja kamppailussa orkesterin kanssa, jota kapellimestari Shinozaki piiskaa määrätietoisesti ja temperamentilla. Väliin pianon bassopuolelta nousee massiivisia, uhkaavia vuoristoja, joiden välillä käydään lempeissä laaksoissa. Nautin oikeasti.

Eniten olin odottanut Oliver Waespin Kaksoiskonserttoa kitaralle ja huilulle, enkä pettynyt. Ainoa pettymys oli se, etten saanut kuulla Mikael Helasvuota, joka sairastumisen takia joutui perumaan viime tingassa. Mutta Kymi Sinfoniettan oman Auli Kontisen huikea heittäytyminen muutaman päivän varoitusajalla hämmästytti ja riemastutti kuulijaa. Kontisen huilusta ryöppysi säveltulvia kuin kokonaisesta yhtyeestä, ja Petri Kumelan kitara ympäröi täyteläisenä, tukevana kimmeltävää sointia, välillä vieden itse musiikkia eteenpäin eloisalla rytmillä.
    En tiedä, olisinko havainnut toisessa osassa, että orkesteri epäonnistuu yrittäessään viedä musiikkia uuteen suuntaan? Näin on säveltäjä kuitenkin määrännyt.
    Kolmannessa osassa nähtiin epätavallinen tapahtuma: oboe ja klarinetti hiipivät solistien taakse, ja muodostavat tuokioksi yhtyeen orkesterin sisään!
    Loppua kohti meno kiihtyy ja loppuu huippuhetkeen.
    Waespin kaksoiskonsertto sai jaetun toisen palkinnon viimeisen sävellyksen kanssa.

Viimeisenä kuultiin Kent Olofssonin sinfonia Stalingrad Madonna. Nautin suuresti mezzosopraano Tiina Penttisen laulusta ja täyteläisestä äänestä, joka kuitenkin loittoni viisiosaisen sinfonian kuluessa, ihan konkreettisesti. Lauluosuudet olivat lyhyet, ensimmäinen kuultiin solistiseen tapaan edestä. Sen jälkeen laulajatar hiipi kauemmas ja kauemmas, ja oli lopulta kuin yksi stemma takimaisessa pultissa.

Tässä vaiheessa iltaa koin Olofssonin sävellyksen raskaana, loputtomana, ahdistavana. Kuulisin sen mielelläni uudelleen, tuorein voimin. -Samoin tunsi seuralaiseni konsertissa. Sillä ehdottomasti sen sanoma koskettaa taiteen keinoin väkevästi. Se oli nyt tavalliselle kuulijalle haastavassa paikassa. Voimat eivät riittäneet.

Pidin tuomariston ratkaisusta: ketään ei jätetty palkinnotta, vaan toinen sija jaettiin. Tuomariston puheenjohtaja Kalevi Aho kertoikin tehtävän vaikeudesta: kaikki neljä oli seulottu suuresta korkeatasoisesta joukosta.

Olisipa ollut antoisaa kuunnella konsertti kahteen kertaan! Ehkä monet tekivätkin niin, finaali saatiin kuulla perjantaina Kouvolassa, lauantaina Kotkassa.

Tietoa löytää se, joka ei hyppää sanomalehden kulttuurisivujen yli( kuten minä hyppään urheilusivujen yli).Ja googlaamalla tietenkin.
---------------------
21.9.2009 Reijo Paavola Kymen Sanomissa

Kenelle kirjoitan ja miksi?


Kuva: Äiti ja päiväkirja 1927


Aluksi kirjoitin päiväkirjaa itselleni, niin kuin päiväkirjoja on tapana kirjoittaa. Digimuodossa löytyy tallenteita vuodesta 1995. Kotisivut perustettuani, viime vuosituhannella nekin, aloin myös julkaista kirjoituksiani. Kohderyhmänä oli aluksi puutarhaihmiset, joista vuosien myötä rakentui tärkeä virtuaaliyhteisö.

Varsin myöhään eksyin harharetkilläni Blogistaniaan, hämmästyin ja ilostuin uusista kontakteista. Paljon uusia ajatuksia, tai vastakaikua omille kiinnostuksen kohteille!

Kysymys jäi mieleen Kirjoittajatreffien artikkelista: Jokainen blogiviesti on puheenvuoro, ja heräsi taas Utukan kirjoituksesta: Erilaisia bloggaajia, jonne itse vastasin mm.:
"Kirjoitan, siis elän. Elämä on kaoottinen, kirjoittaminen on yksi tapa antaa sille merkitys ja juoni. On myös mielekästä kehittää ilmaisutaitoaan, kuten muillakin taiteenaloilla."
Usein kirjoitettuani sähköpostia jollekin reaalimaailman ystävälle, hoksaan että tässähän on julkaisua vailla valmis kirjoitus! Kirjoittaminen on luontevaa kun sen kohdistaa jollekin.
Siksi päätänkin, että minähän kirjoitan sinulle!
Yksiä ihmisiä on monia, mutta kukaan ei lue teksiäni joukolla, vaan kahdenkesken kanssani. En kuvittele itseäni yleisön eteen puhetta pitämään, ei, vaan haluan puhua sinulle. Ja uskotko, haluan myös kuunnella sinua.
  Siksi sinun kommenttisi on arvokas. Tietenkin egoni iloitsee kehuista, mutta olen myös innoissani uusista ajatuksista, joita joskus heität. Kiitollinen olen kritiikistä, jos se on rehellistä eikä halveksivaa.

Kommenteista syntyykin toisinaan hieno keskustelu, joka usein onkin se paras anti. Julkinen kommentti vie keskustelua eteenpäin, se ei ole vain minulle tarkoitettu.
  Samasta syystä haluan tutustua sinuun paremmin, ja vierailen myös sinun blogissasi. Tunnustan, että käyn siellä usein salaa. Saattaa olla, etten keksi mitään sanottavaa, jos siellä on jo 35 hyvää kommenttia. Ehkä ensi kerralla...

Seuraako blogeja vain toinen blogaaja? Niin kovasti toivoisin, että sinä joka tunnet minut 'oikeasti', haluaisit myös tutustua tähän puoleeni. Uskotko, ajattelen sinua kirjoittaessani. Lupaat lukea, kun kerron blogista nenäkkäin. Mutta miksi suotta, mehän voimme puhua kaikesta..?

torstai 17. syyskuuta 2009

Souvenirs


Kuva löytyi Thaimaan matkakuvien arkistosta. Nähtyäni viikon aiheen muistin tämän kuvan heti. Mahtuuko reppuun kaukainen kulttuuri?


    kaukomatkalla
        valitsin tuomisiksi
            kesän ja hymyn


Runotorstain sekä valokuvatorstain 140. haaste on tällä viikolla sitaatti:

--- ”Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja.” ---
Romaanin päähenkilö Frank Bascombe ohjeistaa poikaansa Richard Fordin teoksessa Itsenäisyyspäivä (suom. Sirkka Alanko), Tammi 1996.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Mihin ne kuvat hulahtaa?

Nämä verkko-ohjelmat ovat niin helppoja, että vasta hyvän aikaa käytettyään rupeaa ihmettelemään. Kuten vaikka että missä ne blogiin lisäämäni kuvat oikeastaan ovat?
    Kuvat löytyvätkin,jos vaan keksii etsiä. Löysin postaukseni sikin sokin Picasan verkkoalbumista, joka oli saanut blogini nimen 'Varamussalo'.
    Tietysti mielistyin palveluun, ja otin heti käyttöön. Äskettäin kävin läpi vähäiset Blogger-kuvani, poistin ylimääräiset, lisäsin kuvatekstit ja laitoin loogiseen järjestykseen.(Blogitekstit eivät ole loogisessa järjestyksessä, mutta siihenhän auttaa tunnisteiden käyttö.) Voin antaa albumin osoitteen kelle haluan.
...................
Tämmöinen kiinnostaa siksi, että olen vuosikaudet tottunut itse kontrolloimaan webbisivuni ja kuvani ja koko hakemistorakenteen. Ne sijaitsivat omalla kovalevyllä, ja lähetin FTP-ohjelmalla kopiot palvelimelle.
    Joten täsmällisesti ottaen, tietenkään kuvat eivät sijaitse Picasassa, vaan jollakin Googlen lukemattomista palvelimista USAssa. Oli vaan hauska keksiä, että voin kontrolloida blogi-kuviani Picasassa!
................

torstai 10. syyskuuta 2009

Sienestämässä



Vuosisatoja
metsä kutoi mattoaan
turkinpehmeää.
Askel siihen vajoaa
suloisesti, häpeissään.



**************************


runotorstain 139. haaste

perjantai 4. syyskuuta 2009

Inhimillistä



"Inukshuk" jonka Hannu rakensi kävelyllämme Quadra-saarella Kanadassa v 2003.
Kuva on ollut kotisivullani, matkakertomuksen yhteydessä esillä aikoinaan.

Valokuvatorstain 138. haaste

***************************



Missä minä olen?
Tässäkö huoneessani,
ajatusten poukkoillessa soman kalloluun sisällä?

Minähän poimin sieniä maalla,
vaellan Chiang Main kuumalla kadulla,
tähtään kolibria kameralla valtameren kaukaisella saarella.

Kissa vieressäni, -ammoin kuollut ;
vieläkin käsivarteni muistaa turkin pehmeän kosketuksen.
Eläimellisesti tässä ja nyt,
tietokoneen lämmössä.


***************************


Runotorstain 138. haaste

tiistai 1. syyskuuta 2009

Ääniä savesta!


Pitkästä aikaa sain rakennettua näyttelyn. Pieni on tila, mutta pieniä esineetkin. Esillä on 90 astiahuilua, joista 63 on omasta pajasta, loput ystävieni kukkopillikokoelmasta, sekä omasta soitinkokoelmastani, matkoilta ja kirpputoreilta peräisin.

Paikka on Kotkan pääkirjaston vitriini, ja aika syyskuu 2009.
Kuvia näyttelystä
Kerron näyttelyteksteissäni myös hiukan huilun kiehtovasta historiasta, joka alkaa ihmiskunnan alkuhämärästä.

Tämä ei ole myyntinäyttely. Omien okariinojeni (okariino=okariina) ohella haluan tarjota tietoa harrastuksesta, joka Suomessa on varsin vähäistä, tai ainakin hyvin piilossa, jos vertaa vaikka Italian okariinokulttuuriin. Muutamia eteviä suomalaisia okariinonvalmistajia olen netistä löytänyt, mutta okariinomusiikkia vähemmän.

Meillä tunnetaan parhaiten kukkopilli, jolla on myös jännittävä historia, mutta kukkopillin ja okariinon yhteydestä ja erosta ei monellakaan ole käsitystä.

Mitä kertovat kunnioitettavat tietolähteet, jotka löytyvät minunkin kirjahyllystäni:



OTAVAN ISO TIETOSANAKIRJA 1963:

" Okariina (ital. ocarina= pieni hanhi), 1860 Italiassa keksitty, posliinista tai savesta valmistettu lasten huilusoitin. Kyljessä 8-10 äänireikää."


Kommentti: "Posliini tai savi" eivät ole vaihtoehtoja! Esine voidaan valmistaa savesta. Tulosta kutsutaan keramiikaksi, jota löytyy monenlaista, esim. posliinia.
"Lasten huilusoitin"! Miksipä ei, mutta käykääpä kuuntelemassa Budrion okariinaorkesteria!




SÄVELTEN MAAILMA, WSOY 1994:

"Okariina, savesta tehty kävyn muotoinen puhallussoitin, jossa on kymmenen sormiaukkoa, eräänlainen kukkopilli."


Kommentti: "Kävyn muotoinen"... Donati kääntyy haudassaan. Ja okariino ei tosiaankaan ole pilli, se on soitin.



TAMMEN MUSIIKKITIETOSANAKIRJA 1983:

"Okariina (ital. ocarina= pieni hanhi), kananmunan muotoinen, savesta tai posliinista tehty huilusoitin. O:ssa on suukappale ja vaihteleva määrä ilmareikiä. Soittimen keksi 1800-luvulla italialainen G. Donati. O:n yksinkertaisempi muoto on kukkopilli."


Kommentti: Kas, hanhesta "kananmuna"! Ja taas on tehty posliinista. Se on kyllä varsin kova materiaali työstettäväksi. Parempi olisi tehdä savesta... Tuo suukappale hämmästyttää, sellaisia olen tavannut vain puupuhaltimissa. Okariinot ovat tietääkseni aina yksiosaisia.

Onneksi nyt on Internet. Mediakriittinen lukija löytääkin netistä tietoa.
WIKIPEDIAN artikkeleita, kuten esim. ASTIAHUILU ja OKARIINA en käy ruotimaan, koska olen itsekin syyllistynyt muokkaamiseen. (Jattamar)



Kuinka siis itse lyhyesti määrittelisin :


ASTIAHUILUT eroavat muista huiluista siten, että ilmatila on umpinainen. Äänen korkeus riippuu ilmatilan koosta. Pieni= korkea, suuri=matala.
Astiahuiluja ovat kaikki tämäntyyppiset soittimet, alkaen ihmisen historian alkuajoista. Myös kukkopilli ja okariino ovat astiahuiluja.
Okariinoksi kutsuisin alkuperäisen italialaisen keksinnön (Donati,n.1860) jälkeen kaikkia sellaisia astiahuiluja, joilla voi tuottaa diatonisen asteikon, ja soittaa vaikkapa nuoteista.
Pilliksi kutsuisin soittimia, joiden ääniala on suppeampi tai jopa yksiääninen.



Joten paheksun jyrkästi määritelmää, jonka mukaan okariino on kukkopillin kaltainen lasten soitin.

Omat soittimeni ovat kokeiluja ja uuden etsimistä. Harrastuksesta on kyse, vaikka olen varmaan tehnyt monta sataa näitä. Tällä hetkellä on mielenkiinnon kohteina 2-kammioinen okariino, liukuhuilu sekä UDUn ja huilun yhdistelmä. Soinnin kehittäminen on jatkuva, innostava haaste. Taiteilijana etsin tietenkin muotoa, ja tässä olen eksynyt hupaisiin erehdyksiin. On syntynyt soittimia, jotka tipahtavat kädestä korkeinta säveltä soitettaessa! (=kaikki sormet aukoista irti...)

Linkkejä:

www.ocarina.it
www.ocarina.de
www.ocarina.co.uk
Fabio Galliani soittaa

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Vanha Huvila



Huomaan runoilleeni paljonkin Vanhasta Huvilasta tänä kesänä. Minun muistoni ulottuvat siellä kihlausaikaan, Miehen muistot lapsuuden hämärään saakka.

Nyt on minun elämässäni alkanut uusi ajanlasku, vielä tämän kerran.
Huvila kutsuu meitä taas, vielä jaksamme siellä puuhata.

Tämä heinäkuu oli erilainen. Kirjoitin päiväkirjaan:
Surun jälkeen elämän täyteys oli läsnä. Yhä hiljaisemmiksi olivat heinäkuut käyneet rakkaan vanhuksen kanssa pienessä kotipuutarhassa. Joskus muistin ruusujani Huvilalla, tiesin niiden kukkivan juuri silloin. Muistin kaikki kesät maalla, poikiemme varttumisen siellä.Toki vierailimme edelleen alku- ja loppukesän päivinä Huvilalla, mutta puutarhaa en malttanut jättää pitkäksi aikaa. Puutarhasta oli tullut vankila ja intohimo. Ja Äidin kesävierailuista oli vuosien kuluessa tullut tehtävä.

Haikeus, suru ja helpotus ovat erikoinen yhtälö. Melkein syyllisyyttä tunnen kokiessani itseni vapaaksi menemään ja tulemaan, niin, elämään. Oma vanhuus on lähellä, mutta ei vielä, ei vielä!

lauantai 29. elokuuta 2009

Onni Manni




Vanhasta Onnimanni-lorusta näyttää olevan monia versioita liikkeellä.
Lapsena ulkoa oppimani loru on päättymätön. Kun päästään vallesmanniin, tulee siitä taas matikka. - Verraton nukahtamislääke! On auttanut useinkin.
Kalligrafian harjoittelussa ja opettamisessa olen aikoinaan turvautunut tuohon sykliseen runoon.
Mutta kuka oli Onnimanni? Perusteelliset tutkimukseni ovat johtaneet seuraaviin merkintöihin:

Onni Manni syntyi Kalmarin kylässä Saarijärvellä 1500-luvun alussa, minne asti Manni-suvun tutkimus yltää. Suvun persoonallisesta esi-isästä on säilynyt jonkin verran hajanaisia tietoja.
- Huolimatta erinomaisesta matikkapäästään Onni elätti poikasena itsensä lehmipaimenena, ja pyöritti aamuisin maitokärrejä kylän meijeriin. Asua sai hän pienessä peräkammarin pytikässä. Kerrotaan tuon omapäisen nuorukaisen vieneen ristin pöydältä, ja kiinnittäneen ripukasta rintasoljeksi nuttunsa sopukkaan.
- Talon rengiksi ylettyään hän oppi lukemaan salaa iltaisin sormikintaat käsissä tulisijan ääressä, missä kipuna kerran sytytti kirjanmerkin tuleen, ja aiheutti melkoisen metelin. Meltorautaa rapistellen hääti isäntä nuorukaisen pakomatkalle. Korkealla raidanhaarassa harakka seuranaan mietiskeli Onni seuraavan yön, kerrotaan.
- Neuvokas nuorukainen ryhtyi valmistamaan hangonvarsia, osti pian oman vasikan, alkoi menestyä ja päätyi lopulta vallesmanniksi.
- Vallesmannina matikkapäästä oli paljon apua, ja tuo ominaisuus onkin suvussa siirtynyt polvesta polveen. Samoin on periytynyt kiinnostus uskontoon ja filosofiaan, sekä poikkeuksellinen ketteryys ja esiintymistaito.

******************


Pakinaperjantain 144. haaste: Onnimanni

perjantai 21. elokuuta 2009

Hetki puutarhassa

    Kädelle lensi,
    sateenkaari siivissään,
    neitoperhonen.
    Ikuisuuden piteli
    sormet marjaterttua.



************


Runotorstain 136. aihe: "Sateenkaari"

perjantai 14. elokuuta 2009

Paluu arkeen



Ja yhtäkkiä kesä kietoi meidät kaikki suloisin käsivarsin. Taivaskin helli säästäen tukalalta helteeltä ja kylmältä sateelta. Kuluiko viikkoja kolme, vai kuluiko kymmenen, en muista.Ystäviä, omia ja vieraita, kanttarelleja, vadelmia, vesipetoja ja keijukaisia, haukia, rapuja, iltanuotioita. Paljon puhetta, laulua, soittoa, naurua. Retkiä ja piknikkeja, busseja ja ratikoita (uutta saarelaislapsille!) -Linnanmäen jälkeen olin kuin mankelista läpi veivattu, mutta lapsenlapset jaksoivat iltamyöhään.

Tartuin hetkeen, en takertunut. Näin on oltava, näin on hyvä. Tapaamme taas.

Eron haikeudesta huolimatta ilo jäi kuitenkin jäljelle. Rakkaat jatkavat retkeään toisaalla, me, Vaari ja Isoäiti jatkamme omia arjen puuhiamme. Jo seuraavana päivänä heidän lähtönsä jälkeen lankesi sade ankaran tuulen mukana, ja lähdimmekin hiljaiselta Huvilalta kotiin. Täällä jo puutarha kaipailee hoitajaa.


**********


    kipot ja linnut
        rivissä laiturilla
            sateeseen vaipuu

    sade sulattaa
        pienet saveen piirretyt
            sormien jäljet

    rannan ruohikko
        kätkee vaikka muistaakin
            tallatut polut

    Toisaalla nyt on
        leikki, nauru ja hellyys,
            ranta on tyhjä.
    Minä talletin ilon
    syksyä valaisemaan.

"Parasta kesässä"


Valokuvatorstain 135. haaste

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Vanha Huvila herää eloon

Viimein koitti yö, jolloin Helsinki-Vantaan kentälle laskeutuva kone toi mukanaan kallisarvoisen kuorman maapallon toiselta puolelta: Pojan perheen! Kahdeksan vuotta on lapsen elämässä pitkä aika, vaikka itse näen yhdellä silmäyksellä pienokaisen, joka täällä tepasteli vasta kävelemään oppineena. Nyt on mukana myös pikkusisko, joka ensimmäisen kerran näkee isänsä lapsuuden maiseman. Elämä ja ilo saapui Vanhalle Huvilalle!

***********


    huvila herää
        verannalle lehahtaa
            kaksi keijua

    valo hipaisee
        kultaisia hiuksia
            kesätuulessa

    ja yhtäkkiä
        näen päivänkakkarat
            sekä perhoset

    mandolan soinnut
        kuljettavat laulua
            järven selälle

    kahdeksan kesää
        ruusut ovat tuoksuneet
            ja odottaneet

        He ovat tulleet kaukaa.
        He ovat täällä tänään.

Runotorstain 135. haaste: "Parasta kesässä"

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Kyllä maalla on mukavaa!

Yhtenä yönä Vanhalla Huvilalla säikähdin hereille:

    kesäyön myrsky
        kattopellin raotti
            otsaan pisaroi

Keräsin kämmenelle katosta tipahtavia pisaroita, mitä teen, tyyny kastuu! Kulhon löydettyäni ei pisaroinut enää. Silti kuuntelin levottomana kattoon hakkaavaa rankkasadetta, enkä saanut unta. Etelätuulella pelti pääsee liikkumaan jossakin. Ullakolla on ehkä lätäkkö, juuri sänkyni yläpuolella. Siis täytyisi... - ei, vaan: - voisi. Katon voisi korjauttaa. Näinhän Miehen kanssa mittumaarina sovittiin.

Yhtenä yönä heräsin omaan kiljaisuuni:

    yöpaidan hihaan
        eksynyt ampiainen
            pisti piikillään

Kuinka voi ampiainen pistää peiton alla, paidan alla! Sepä vaan voi, ja kohta sätkyttelee lattialla, onneton. Ullakolla on arvatenkin taas pesä. Täytyisi varmaan... - ei, vaan: - voisi kiivetä ullakolle aamulla katsomaan. Joku voisi...

Yhtenä yönä heräsin muuten vain. Niin rauhallista, niin kaunista.

    taivas vaalenee
        äänetön vene lipuu
            aukkoon usvassa

Oh, täytyisi varmaan jatkaa vielä unia. Jos voisi... Linnut alkavat laulaa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Valkoiset talot

Tietenkin kiinnostun, kun Blogistaniassa kohtaamani nimimerkki osoittautuu kirjailijaksi. Olen myös utelias uudenlaisesta omakustannusmahdollisuudesta, jota BoD, Books on Demand edustaa.

Hain SusuPetalin Valkoiset talot Suomalaisesta kirjakaupasta, ihan vanhanaikaisesti: Tilaus-tekstari-nouto. Tykkään kirjakaupoista, siellä voi näpeloidä ja haistella ja maistella. Ja jutella kirjoista, ellei ole kassajonoa. Kätevimmin Valkoiset talot saa nettikaupoista, joiden linkkejä löytyy mm. SusuPetalin sivuilta.

Muutaman innostuneen arvostelun olen jo löytänyt. Olkoon tämä pikemminkin julkinen kommentti:

Askeettisen kaunis ulkoasu on ensimmäinen havainto uutukaisesta. Kirjoittajan käsialaa sekin.

Luin kirjan harvinaisen nopeasti; - tarkoittaa sitä, että hain sen yöpöydältä päiväsaikaankin seurakseni. SusuPetalin kerronta on luontevaa vailla kliseitä tai kikkaluja, se vie suoraan kuvattujen henkilöiden pään sisälle. Kirjoittaja ei kommentoi eikä moralisoi, mutta lukija kokee sarkasmin tai myötätunnon kuin ripauksen chiliä, ei liikaa eikä liian vähän.

Kirja vaikuttaa ensi näkemältä novellikokoelmalta, ja siksi on mukava panna merkille miten kirjailija sitoo niistä kokonaisuuden. Tämä tapahtuu taitavasti ja osoittelematta pienin viittauksin tilanteisiin tai henkilöihin, jotka aikaisemmin on kuvattu. Keskustapahtumaa kierretään ja kaarretaan, ja lukijakin saa nähdä sen ikään kuin ikkunasta. Varmaan moni minun laillani kuvittelee kirjan päättyvän suureen, ihmiset yhteen keräävään juhlaan. Tähän helppoon ratkaisuun kirjoittaja ei tyydy. Eihän tosielämässäkään ole yhteistä finaalia, jokaisella on omansa, joka muille on ehkä huomaamaton välikohtaus. Totisesti yllätyin viimeisellä sivulla!

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Chiyo-ni: haiku päivänsinestä





Asagao ni
    tsurube torarete
        moraimizu

Näin kuvaili Chiyo-ni (k. 1775), naisrunoilija Edo-kaudella kokemustaan vedenhakumatkalla. Tuo haiku on tunnettu ja rakastettu, ja itse olen sen juuri löytänyt. Miten kauniisti se sointuukaan japanin kielellä! Puhumattakaan alkuperäisestä kirjoitusasusta.

Suomenkielinen käännös löytyy G.J. Ramstedtin (k.1950) kokoelmasta 'Japanilaisia runoja':


Aamunkukka on
    kaivonsankoon tarttunut,
        vettä lainatkaa!


Puutarhaharrastajana haluan hiukan korjata, 'aamunkukkaa' ei löydy kasvinimistöistä... Tekee mieleni myös kokeilla ilman välimerkkejä, koska japanilaisessa kirjoituksessa ei niitä näy. Näin kirjoittaisin, kaikella kunnioituksella:

päivänsini on
    kaivonsankoon tarttunut
        vettä lainatkaa


Kenties japanilaiseen haikuun pääsee parhaiten sisälle vain kieltä taitava, kuten Ramstedt oli. Suomen kielen rakenne antaa kiehtovan mahdollisuuden noudattaa alkuperäistä tavujakoa (5-7-5).

R.H. Blyth loi englanninkielisen 'kolmirivin', jolla voi tavoittaa haikun hengen ilman mahdotonta tavukaavaa. Yksi hänen opetuslapsistaan on Kerouac, jonka 'Haikujen kirja' on julkaistu myös suomeksi.
Blyth on merkittävä oppi-isä länsimaisille haikurunoilijoille, perusteos on neliosainen Haiku-sarja (1949-52), kokoelma käännöksiä tulkintoineen alkuteksteistä. Yksi kirjoista odottaa yöpöydälläni. Sarja löytyi kirjaston varastosta (sic!) Arvatenkin Blythin teoksista löytyy käännös Päivänsini-runolle. Sitä etsiessäni törmäsin käännökseen, josta vastaavat Donegan ja Ishibashi ( kirjassa Chiyo-ni:' Woman Haiku Master' ):

Morning glory!
    the well bucket-entangled,
        I ask for water.


Päivänsini!/ sotkeutunut kaivonsankoon,/ pyydän vettä. (Oma suomennos).

Ennen Blythia haiku herätti toki kiinostusta alan piireissä, mutta käännökset olivat toisenlaisia, selittäviä. Ramstedt kirjoituksessaan 'Runouden valta Japanissa' (1931) julkaisee Matthew Arnoldin (k 1888) käännöksen samasta runosta:

'The morning glory
her leaves and bells has bound
my bucket handle round.
I could not break the bands
of those soft hands.
The bucket and the well be left!
Let me some water, for I come bereft'


Amatöörin rohkeudella tarjoan oman suomennokseni:

Päivänsinen näen
lehtineen ja kelloineen
sangonkahvan kietoneen.
En voi millään rikkoa
pehmoisia sormia.
Jätän kaivon, ämpärinkin.
Vettä lainaa! Ryöstettihin...


Päivänsini-haikua tutkiessani löysin linkin tunnetun haikuilijan Helanesin sivulle. Hän on jo 2006 blogannut Kauppalehdessä samasta aiheesta!

Chiyo-ni viehätti myös kuvataiteilijaa. Oheinen puupiirros on Utagawa Kuniyoshin tuotantoa, ja liitän sen mukaan Wikimedia Commonsin luvalla

torstai 2. heinäkuuta 2009

Toimelias joutilaisuus

Ohhoh hellettä. Tästähän uneksin koko pitkän talven. Vaelsin äsken rantaan, missä odottaa kesken jäänyt risusavotta, mutta päätinkin käydä uimassa. Näin jaksoin palata ylämäkeä takaisin Vanhan Huvilan verannalle, missä on mukava kuunnella metsän ääniä ja sommitella runoja näppiksen ääressä.
Kokeilenkin haikuihini uutta asemointia, idea on varastettu G.J.Ramstedtin kokoelmasta "Japanilaisia haikuja". Tämmöisiä tunnelmia kuumana päivänä:


laiskasti loikkii
    kasvimaata vilkaisten
        piiloon rusakko


hiirenvirna kas
    kukkineen ruusupensaan
        on somistanut


tuoksuun havahdun
    polun varrella avaa
        jasmike kukat


älä hievahda
    kaulustasi somistaa
        sudenkorento



kuinka osasi
    pirttiin mua seurata
        sokea paarma

*******

5.7.09
En malta olla viittaamatta Hullukaalin blogiin. Juuri tänään löysin sieltä hurmaavia kuvia sudenkorennosta!

lauantai 27. kesäkuuta 2009

Serkkutytöt

Elämää taaksepäin kelatessa nousee usvasta majakoita, jotka säteilevät valoa ja iloa. Sellaiseksi jää serkkutapaaminen Dragsfjärdissa, Kemiössä, Oikean Juhannuksen päivinä 23-24.6.09.
Lämmin kiitos Kepalle, kokoonkutsujalle ja järjestäjälle, sekä serkkusiskoille, jotka olivat paikalle kerääntyneet Espanjaa ja Portugalia myöten. Kemiön vehreissä maisemissa olo oli kuin ulkomailla, ja helteinen sää lisäsi vaikutelmaa. Oivallisen majatalon nimi oli Hostel Panget, ja sehän on melkein kuin Phuket!

Elämä on heittänyt meidät yhteen vanhuuden kynnyksellä. "Ympyrä sulkeutuu", sanoo Kepa. Ihmisiän jälkeen olemme taas aivan tuttuja. Voi mikä harha vanhuus onkaan! Se on vain naamio, joka valahtaa pois kun ihminen kohtaa ihmisen. Se, että nuori baarityttö nimitti meitä ihan herttaisesti vanhoiksi mummoiksi, ei loukannut, sillä mehän tiedämme. Vuodet, jotka häntä ja meitä erottavat, ovat kaikki meidän! Meissä on myös nuoruus, mutta nuori ei voi käsittää vanhuutta. Eikä tarvitsekaan.

Äitiemme dramaattiset elämäntarinat yhdistävät meitä, en ihmettelisi jos joku meistä vielä kirjoittasi kirjan. Nyt vietimme runsaan vuorokauden arjesta irrallaan, olimme tytönhupakoita ja Vanhoja Rouvia, ja ilo syntyi suunnittelematta, yllättäen. Jäimme ihmettelemään Kemiön ystävällisiä asukkaita, sillä Taalintehtaan torilta lähdettyämme kävelylle kohti Amos Andersonin residenssiä, hymyilivät kaikki vastaantulijat meille ;-)


Konferenssivieraat Pangetista Amos Andersonin huvilalla

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Mittumaarina Vanhalla Huvilalla



Herään meteliin:
lokkien ilmasota!
Varis kamppailee.
Hiljaisuuden palattua
poimin munan polulta.

Kunnostettavaa
Vanhalla Huvilalla
riittää tosiaan.
Mies keksi: Älä koskaan
sano: "Täytyy..", vaan: "Voisi..."

Tänä kesänä
kylmyys meinaa masentaa
kunnes huomaankin:
syreenit ei ollenkaan
lakastu, ah, kaunista!

***


Seuraava tanka menee tänään ystävälleni Tiinalle,

"Suomalaiselle Virossa"
, jolle lähetän kauniin

ajatuksen vielä illansuussa kun nostamme Suomen lipun

liehumaan juhannusyöksi ja päiväksi! Samalla ojennan

kaksi kauneinta kukkaa Mussalon puutarhasta:




puupioni 'White Pearl'


sinivaleunikko



Paljon onnea
Sulle, Onnea mulle!
Myös jokaiselle
merkkipäivän johdosta,
-tulkoon niitä monia!

***

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Tämä kesä

Päiväkirjani jäi vaikeaan paikkaan, kirjoitin sitä raskaimman surun ja kärsimyksen päivinä. Nyt kun rauha on laskeutunut mieleen, ja suru sekoittuu lohdutukseen, sain kirjoitettua päätössanat. Ja aloitettua uuden sivun elämässä. Rotkosta on noustu, aurinko näkyy.

Täällä varaventtiilissä olen välttänyt vaikeita asioita. Suruni on luonnollinen, elämään kuuluva. Siitä voi puhua sille, joka haluaa kuulla. Sen voi myös kätkeä sydämeensä. Jos semmoiset mietteet sinulle ovat ajankohtaiset, täällä on kirjoitukseni: Tämä kesä



syreenin kukat
näkevät yli muurin
hautausmaalla


***

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Maanantain haikuja


siirrän tuolini
pensaspionin viereen
sääsket inisee

laiha orava
katsoo kuono täristen
linnunpönttöä

kukkuuko käki
duurissa vai mollissa
metsä kohisee

***

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Tankaten ja haikuillen

Runotorstai houkutteli tarttumaan tankaan, jota olen kotvan kierrellyt. Vaatimuksena oli vain tavujaon noudattaminen (5,7,5,7,7). Tanka on haikua vanhempi muoto Japanin runoudessa, haiku on siitä irrottautunut omaksi lajikseen.
Jos yritän pelkistää erot, huomaan että tanka kertoo tunteista. Sitä ei haiku tee, se kuvailee, kertoo. Haikurunoilija ei kerro omista tunteistaan, mutta saa ne heräämään lukijan mielessä. Tanka sopii mielestäni paremmin kuvan kaveriksi kuin haiku, juuri siksi.
Askeettista ilmaisua- jutussani kerronkin, miksi haiku minua kiehtoo.

Nykyrunoilija voi käyttää näitä muotoja miten haluaa, tietenkin.Kun tietää alkuperäiset säännöt, voi tehdä uusia! Esimerkiksi Helanes tarkastelee päivänpolitiikkaa ja ajankohtaisia ilmiöitä herkullisesti haikumuodossa.
Suomen kieli antaa loistavat mahdollisuudet haikuiluun ja tankailuun. Voimme jopa tiukasti noudattaa tavujakoa. Sen sijaan amerikkalainen haiku joutuu soveltamaan ideaa siten, että haiku on vain lyhyt 'kolmirivi'.

Yöpöydälläni on parhaillaan Jack Kerouacin Haikujen kirja
Esipuheesta:

"Sitten keksin
    amerikkalaisen haikun
    Simppelin trioletin
Yhteen sointuvan: -
Seitsentoistatavu? Ei,
sanon, American Pops: -
Mutkattomia 3-säkeitä"

(Reading Notes 1965)

Kirjan takakannen teksti:


"Haikun tulee olla ennen kaikkea hyvin
yksinkertaista ja vapaata kaikesta runollisesta
temppuilusta. Sen tulee muodostaa pieni kuva
ja olla samalla yhtä ilmava ja sulokas kuin
Vivaldin pastoraali." -Jack Kerouac



Linkkejä:
Runotorstainkin antama Wikipedialinkki tankarunoudesta
Teppo Pihlajamäen haikusivut
Englanninkielinen Wikipedia tietää enemmän haikusta kuin suomenkielinen. Joku minua oppineempi voisi käydä täydentämässä (Helanes ;-) ?

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Sinivaleunikko





Vuodesta vuoteen
nuppu muistaa muotonsa.
Sydän läikähtää,
- kumpi on suloisempi,
lupaus vai täyttymys?

--------------------


Valokuvatorstain 134.haaste: 'Määrämuoto'
Runotorstain 134. haaste: tanka

torstai 4. kesäkuuta 2009

Vanhan Huvilan verannalla II


Tuulikanteleen
villiviini syleili
äänettömäksi.
Laho koppa kaiuttaa,
roikaa ampiaisen blues!



Tankaversio aiheesta josta eilen haikuilin.
----------------
Runotorstain 134.haaste: tanka

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Kuusi haikua Vanhan Huvilan verannalla


mikä rapina
ampiainen ahkeroi
lahon kimpussa


pieni taituri
valmistaa paperia
aamunkoitteessa


tuulikanteleen
villiviinin syleily
kielet mykisti


rapean äänen
kaikukoppa vahvistaa
ampiaisen blues


vastarannalla
joku puhaltaa pulloon
kaulushaikara


salaa kysyisin
vieläkö on luonnossa
heinäsirkkoja

torstai 28. toukokuuta 2009

tiistai 26. toukokuuta 2009

torstai 21. toukokuuta 2009

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Sydämellisesti




Jaksoihan se kirsikkapuu odottaa! Jälleen kuvaamme sitä edestä ja takaa, nämä ovat Miehen kamerasta.

----------------------------
Vallaton Mummeli ilahdutti sydämellisellä tunnustuksella, kiitos!
Nyt tekee mieleni laittaa se eteenpäin Lastulle!
Sivupaneelista löytyy!

maanantai 11. toukokuuta 2009

Kirsikkapuu


loista aurinko
avaa kirsikan nuput
ennen kuin lähden


Apeana katson kirsikkapuuta, hanamijuhlaa ei vietetä tänä keväänä. Nuput aukeavat varmaankin ylihuomenna. Silloin vietän toisaalla aivan toisenlaista juhlaa, enkä muista puutani. Mutta puu muistaa minut ja rakkaan ihmisen, joka seurasi sen kasvua pikku taimesta tuuheaksi puuksi.


rusokirsikka
kuin hattara makea
illan valossa


Viime keväänä puuni kukki ensimmäisen kerran kuuden vuoden ikäisenä. Haltioituneena kuvasin sitä joka päivä, joka valaistuksessa. Ymmärrän, että vaikka nyt menetän herkimmän hetken, ei sillä vuosien saatossa ole väliä. Olenhan kokenut onnen, ja tämäkin kukinta tulee päättymään.


aamun rauhassa
västäräkki polskuttaa
kukkakylvyssä


Ensimmäiset terälehdet tipahtavat pian nurmikolle ja lintualtaaseen. Kuparinväriset lehdet puhkeavat kukkien lomaan, ja muuttavat puun väriä päivä päivältä . Palatessani kohtaan hyvinkin kauniin puun, kaunishan se on joka asussa.

***

perjantai 8. toukokuuta 2009

Epävirallinen torstairuno



rakas kaukana
taasko väkijoukossa
näen kasvosi



---------------

Mieleeni jäi Runotorstain 131. haaste pyörimään ilman possessiivisuffiksia, ja niinpä oheinen haiku syntyi teemasta 'Kaksoisolento'.

Torstairuno




outo mummeli
tulee kohti kadulla
peilikuvani


------------------


Runotorstain 131. haaste: Kaksoisolentoni

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Kannustusta

Toisinaan tuntuu, että luinen kovalevy on jo täyteen kuormitettu. Tietojen kaivelu käy yhä hitaammin. Ylimääräinen kovalevy varmuuskopioita varten ei olisi hullumpi ajatus. Näin Cranelta tupsahtanut varapää on mitä tervetullein! Tietenkin ujostellen arvelen, että tarkoitus ei ollut kuvaamani vihjaus, vaan ihan kannustava tervehdys. Siis kiitän iloisena. 'Brain' löytyy sivupaneelista.

Laitankin hyvän kiertämään, ja mieleeni tulee nyt kolme blogiystävää, joiden kanssa samoihin aikoihin aloittelimme, ja nyt voin vain hämmästellä, mihin he ovat ehtineet: Vallaton Mummeli, Sylvia, Tiina. Mukavaa, jos kuva mahtuisi blogin reunaan, ja toisi pikkuisen virtaa milloin sitä kaipaa.

torstai 30. huhtikuuta 2009

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Askeettista ilmaisua


"Syrinx", Marjattah,1989


Puupiirtäjän on taivuttava veitsen ja taltan kieleen. Keinot ovat niukat, rönsyt ja kiemurat on hyljättävä, samoin naturalismin tavoittelu. On löydettävä hiuksenhienot vivahteet, kuulakkuus, puun syiden henki. Puupiirtäjä kertoo viittauksin. Hän ei kamppaile rajoituksia vastaan, vaan löytää niiden erityisluonteen. Muilla tekniikoilla ei voi jäljitellä puupiirrosta.

Huilisti ei voi turvautua tehoihin ja suureen volyymiin. Herkistynyt korva löytää kapean dynaamisen asteikon, pienet värin muutokset äänessä, alukkeiden ilmaisevuuden, vibraaton ja sen välttämisen, soittajan persoonallisuuden, aikakauden tyylin, lukemattomat hienonhienot mahdollisuudet, jotka vain huilulla voi toteuttaa.

Haikurunoilija ei kerro tunteistaan, vaan hetkistä ja näkymistä, jotka synnyttivät tunteen. Alkuperäinen japanilainen haiku viittaa luontoon ja vuodenaikaan. Keinot ovat äärimmäisen niukat, vain kolme riviä, joissa 5, 7 ja 5 tavua. Tähänkin pitäisi saada kahden havainnon muodostama jännitys. Vertaisin elokuvaan , jossa toisiaan seuraavat kaksi kuvaa muodostavat yhdessä uuden ajatuksen, joka ei ole vain kuvien summa. Haiku on visuaalista runoutta. Japaninkieliset runot ova myös kauniita katsella, kirjoitettuna tavumerkein ylhäältä alas, oikealta vasemmalle.

Kohtasin kerran hanuristin, joka puhkesi aina kyyneliin oman soittonsa liikuttamana. Saatoin huomata, että kuulija ei itkenyt, pikemminkin pänvastoin. Kaikessa taiteellisessa ilmaisussa omat tunteet on kontrolloitava, jos haluaa liikuttaa vastaanottajan mieltä. Siksi varmaan huomaan haikun sommittelun terapeuttiseksi harjoitukseksi keskellä elämän ankarimpia tunnemyrskyjä.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

torstai 16. huhtikuuta 2009

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Kissamaista

Kissalla on yhdeksän elämää, kerrotaan. Lemmikkikissalla on siis kymmenen. Siitä on jo kuusi vuotta, kun Mökön tuhka siroteltiin sen mieluisimpaan piilopaikkaan kesämökillä, ja kaksi vuotta sitten Ropo koki saman kohtalon 18 vuoden iässä. Ikävä on vähitellen muuttunut mukaviksi muistoiksi, mutta vieläkin nuo veitikat tassuttavat näkymättöminä seurassamme. Tuon tuostakin hätkähdän jotakin omaa kissaveistostani, ja Mies sulkee, - tai aikoo sulkea, auki unohtuneen oven, ettei kissa karkaisi. Tai Mies hätkähtää veistosta, ja minä kavahdan ovea. Käsivarret muistavat pehmeän pörröisen kosketuksen, kun illalla käperryn sohvan nurkkaan lukemaan. Välähdyksiä, aistimuksia, ajatusta nopeampia. Äänetöntä tassuttelua.

Nauramme asialle, mutta niin se vain on, pienet aaveet kummittelevat jatkuvasti.Tuon kissaenkelin tein kauan sitten. Mökö, sen malli, oli silloin vielä voimissaan.

Ikätoverini saattavat muistaa pilapiirtäjä Karin persialaiset kissat, jotka usein pääsivät kuvaan mukaan. Sitten ilmaantui kaksi siivekästä kissaa leijailemaan piirroksiin. Enpä arvannut silloin, miten totta se on.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Hetkellisiä haikuja



pehmeä turkki
hipaisee käsivartta
havahdun yksin


nurmikon poikki
vilahti tumma kissa
viirin varjo vain


aukaisen portin
puutarhasta livahtaa
kissani muisto



perjantai 10. huhtikuuta 2009

Runotorstain 126.haaste: violetti





varjoa kohti
pakenee lumen reuna
krookus on valmis




Valokuvatorstain 127.haaste : violetti

'Huhtikuu' , kuvamanipulaatio

torstai 9. huhtikuuta 2009

Yleinen Mielipide

Versio tarinasta, jonka olen joskus kuullut, mutta unohtanut alkuperän.

Vanhus, lapsi ja aasi matkasivat tiellä. Vanhus talutti aasia, jonka selässä lapsi istui.

Ihmiset osoittivat sormellaan ja moittivat: -Onpas hävytöntä. Reipas lapsi istuu, ja antaa vanhuksen kävellä!
    Nolostuneena vanhus nosti lapsen alas ja istuutui aasin selkään. Lapsi talutti aasia, ja matka jatkui.

Ihmiset osoittivat sormellaan ja moittivat: -Onpas hävytöntä. Mies istuu, ja antaa lapsiraukan kävellä!
    Nolostuneena vanhus nousi pois aasin selästä. Matka jatkui, molemmat kävelivät.

Ihmiset osoittivat sormellaan ja moittivat: - Onpas typerää! Aasi on mukana, ja matkalaiset kävelevät!
    Nolostuneena vanhus nousi aasin selkään, ja nosti lapsen eteensä istumaan.

Ihmiset osoittivat sormellaan ja moittivat: -Onpas hävytöntä. Kaksi ihmistä aasiraukan selässä!
    Nolostuneena vanhus nousi pois aasin selästä, ja nosti lapsenkin. Sitten hän kiskoi aasin omaan selkäänsä, ja yritti jatkaa matkaa.

Vanhus nääntyi taakkansa alle ja kuoli.

Pakinaperjantain 123. haaste: "Pamfletti"

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Avatar tunnustaa

Nytpä kerronkin miksi on tuommoinen lapsekas Avatar minulla. Se kertoo juuri sen: rillien takaa silmäreijistä kurkkii ikilapsellinen tyttönen. Siellä se on vankina sisällä, enkä millään meinaa muistaa, että Vanhan Tädin pitää käyttäytyä arvokkaasti. Avatar on siis posliininukke, jonka valmistin ensi töikseni kurssin jälkeen. Ja hattu on Madeiralta!



Olen usein miettinyt savipajassani, että haluaisin tehdä posliininuken, semmoisen vanhanaikaisen. Ei vaan ole tullut ryhdyttyä, on näet vakavampia hankkeita muka aina menossa. Ja varsinkin ompelupuoli on arveluttanut, ompelutaito kun on kutistunut hameen saumojen ratkomiseen ja korjaamiseen (kutistuvat kaapissa).

Ihmeekseni toissa vuonna löysin itseni opiston nukkekurssilta, ja valmistin kurssityönä näköisnuken äidistäni 7-vuotiaana. Tässä se on, huomaa oikeat sukkanauhat!



Kurssin jälkeen olikin aika kokeilla taitojaan. Valitsin aiheeksi Isoädin Kullanmurut, jotka asuvat toisella puolella maapalloa. Tein molempia yhtäaikaa. Nuket esittävät siskoksia 2 vuotta nuorempina kuin nyt. -Kurssinukelle oli ostettava peruukki ja kengät. Tällä kertaa halusin tehdä kaiken itse.





Nyt ovat nuket valmiit. Aloitin työn elokuussa, mikä kertoo myös sen,että elämä on tuonut muuta eteen. Syventyminen mieluisaan askareeseen hetkittäin on antanut voimaa. Nyt on erikoinen tyhjiö, työ on valmis, ja elämässä suvantovaihe, juuri nyt.

En tiedä vielä, jatkanko nukkien kanssa. Ainakin alan päästä jyvälle, miten työvaiheet onnistuvat. Kaikkea ei tarvitsisi tehdä moneen kertaan, osuisin oikeaan helpommin.