Lintuja kiikaroimassa

Greater Coucal (Centropus sinensis)

Aasiankukaali on Thaimaassa yleinen kuin varis kotimaassa. Silti on sykähdyttävää nähdä se ensimmäisen kerran. Ja toisenkin. Ääntä ei voi olla kuulematta puiden sisuksista ja metsiköistä, hitaasti nouseva ja laskeva ku ku ku ku ku ku ku ku ...  Alussa  luulin sitä pöllöksi tai jopa  apinaksi, kunnes naapurin rouva valisti minua.
     Plumerian piirsin elävästä mallista. Sellainen kasvaa jokaisella tontilla tuomassa hyvää onnea taloon, niin täälläkin. Lintu ei kumminkaan kerennyt istua mallina, ja siksi turvauduin valokuviin.

Suuri mangopuu

Mangopuiden kasvuvauhti on melkoinen, tätäkin naapurin tontilla kohoavaa on typistetty ankaralla kädellä, ja silti se on muhkea. Myös omalla pihalla mango on kasvanut kätkemään naapuritalon täysin. Kolmen vuoden takaisessa kuvassa se on pieni taimi muurin kupeessa. Nyt muistettiin ottaa kiikari mukaan, ja voin tarkkailla aasianturturikyyhkyn pesänrakennuspuuhia, ja yrittää tunnistaa livertelijöitä.  Piirroskuvassa lehahtaa puuhun pihamaina. Se livertelee kuin satakieli huolimatta vihaisesta naamastaan.

Monet postaukset olen lähettänyt tutusta osoitteesta ChiangMaissa. Melkein tuntuu kuin asuisimme täällä, Mies ja minä,  ja kävisimme vain välillä kotimaassa. Paljon on silti ehtinyt tapahtua tällä välin. Matka on pitkä, emme päässeet rakkaan ihmisen hautajaisiin, emme merkkipäivänviettoon. Nyt saadaan kulkea taas hetken verran yhtä matkaa, jakaa arkea ja juhlaa. Eilen Esikoinen valmisti viikon ainoan vapaapäivän, sunnuntai kunniaksi krokotiilipataa. Sepä oli maukasta!

Parasta matkalla?

Parasta matkalla on kotiinpaluu?  — Matkakuvat, joiden parissa voi tehdä matkan uudelleen ilman kuumuutta, kylmyyttä, rakkoja kantapäässä? — Parasta on valmistelu ja suunnittelu? —Lähdön hetki?

— Hyvää lomaa! — toivottavat ystävät. Mitähän se loma on? tuumaa eläkeläinen. Matka on  meille projekti ja ponnistus. Vielä jaksamme, Mies ja minä,  lentää toiselle puolelle maapalloa rakkaittemme vieraiksi. Toinen poikamme on rakentanut kotinsa kaukaiseen saareen Kanadan länsirannikolla. Toinen on löytänyt paikkansa Thaimaan pohjoisten vuorten laaksosta, Ping-joen varrelta. Yritämme  tuokioksi sujahtaa mukaan arkeen,  jakaa ilot ja surut. Parasta matkalla on yhdessäolo.

Parasta on kiintyä paikkoihin.  Tutustua ihmisiin.Tutustua  seutuun, ja oppia suunnistamaan siellä omin päin. Oppia tunnistamaan lintuja ja kasveja, edes hiukan. Uudet paikat toki kiinnostavat, mutta niissä tuntee itsensä aivan....turistiksi.

Hetki, jolloin lentokoneen pyörät irtoavat  maasta, ja maailma pienen ikkunan takana muuttuu sadunomaiseksi veistospylväiköksi, sykähdyttää aina. Silloin vasta matkakuume hellittää. Silloin uskon, että mikään ei voi mennä pieleen, olemme matkalla!

Sitten alkaakin lentämisen arki ja epämukavuus. Kymmenen tuntia kuluu kovin hitaasti. Sen jälkeen odotellaan väsyksissä jatkolentoa. Mutta mikään ei sammuta hyvää mieltä, iloa perillepääsystä.

Tulkoon talvi!

Syksyinen viherhuone on täynnä uskoa ja toivoa

Näin saatiin taas kesä pakettiin juuri ennen ensimmäistä hallayötä. Puutarhakalusteet varastoon. Kasviaarteet savipajaan. Pasuunakukat ovat selviytyneet talvetuksesta jo toistakymmentä vuotta. Nyt katkaisin tapille korkeimman puun, latvat kukkivat vaasissa. Ruukut ja saavit ovat aivan liian painavia, niinpä kaivoin juurakot ylös ja pudotin jätesäkkeihin. Hyväksi havaittu konsti. Myös Wisteria, sinisade, on vironnut keväisin. Entäpä jos ensi keväänä istutan sen maahan, kaikkein aurinkoisimmalle seinustalle? Eihän se tätä menoa kuki milloinkaan? Uusia talvivarastossa ovat jalohortensiat ja vaula. Puksipuun tappoi viime talvi, nyt siitä sisuuntuneena olen hankkinut kolme. Pelargonien kanssa en ole ollut onnekas. Se ei estä minua yrittämästä taas...


Kuvan ottamisen jälkeen päätin laajentaa kokeilua puksien osalta. Yksi jää sisätiloihin, kaksi istutin maahan. Ulkoilijat jos menehtyvät, hankin niiden tilalle kaksi pientä pallotuijaa. (Tähän silmäniskuhymiö) Kokemusta on pallotuijista, kuten taustalla komeilevasta voi huomata.

Kesät seuraavat toisiaan

Kesä ei tunnu oikealta ilman valkoista kesäleninkiä. Vieraita oli tulossa, siksi Kaijukin halusi uuden leningin. Malli löytyi muotikuvastosta, ja Iida, taitava äitipuoli, ompeli sen sukkelasti. Pikkusiskot saivat isommilta pieneksi jääneet mekot, käytännöllistä. Kaiju on vanhin, hän täyttää kahdeksantoista vuonna 1922, ja onkin jo lähdössä kotoa pois, uuteen työpaikkaansa.

Syksy on tullut, puutarha alkaa valmistautua talvilepoon.  Lupiinit ovat jo lakastuneet, mutta kukkivat valokuvissa yhä. Eipä aikaakaan, kun ne taas nousevat maasta.

Sigrid ja Lyyli

Sigrid ja Lyyli

Lyyli tulee Helsinkiin 1900-luvun alussa  opiskelemaan taidetta. Miten mainiota saada huonetoveriksi Sigrid, luokkatoveri lapsuusvuosilta! Sigrid (minun mummini) on vain pari vuotta vanhempi Lyyliä, mutta jo  kolmen tyttären äiti. Nyt hänkin on päättänyt ryhtyä opiskelemaan ammattia itselleen. Mutta iltaisin puhutaan posket hehkuen taiteesta ja filosofeerataan, ja Sigrid aivan tuntee heräävänsä henkiin. Nyt vahvistunut ystävyys säilyy aikuisiälle asti ja tulee aikanaan osoittamaan Sigridin elämälle uuden suunnan.

Näin tuli tarinaan uusi henkilö, vaikka olin päättänyt että nukkeprojekti on valmis. Tarkoitus oli tehdä fantasianukke uudesta materiaalista, polymeerista. Mutta kuinka ollakaan, hän osoittautui Sigridin ystävättäreksi. Ovathan nämä nuket tyyliltään hiukan erilaisia. Sallittakoon se nukkemaailmassa. Polymeerinukke vaatii oikeat hiukset. Se ei ole veistoksellinen materiaali kuten posliini. Olikin hauskaa taas tutkia pukuhistoriaa ja yrittää kammata oikea edwardiaaninen nuttura.

Parempi olla tekemättä päätöksiä. Nukkeja alkoi alunperinkin syntyä ilman suunitelmaa. Ne ilmoittavat vaan tulostaan, kuten lapsilla on tapana.

Varastettu puutarhanäkymä

Varastetut ruusut

Omaan puutarhamaisemaan saa varastaa kaiken mikä näkyy sinne. Jostakin puutarhaohjelmasta aate tarttui mieleeni. Vahvasti epäilen Alan Titchmarshia. 

Puutarhapolku vie majan, marjapensaiden  ja omenapuun taakse. Siellä odottaa yllätys! Matalan aida yli avautuu näkymä kolmelle pihalle. Lähinaapurin juhannusruusu on aikaisemmin levittäytynyt aidan alta meidän puolelle, mutta tänä kesänä poistin ruusut marjapensaiden tieltä. En kuitenkaan menettänyt sitä. Upean syreenin takana koivumetsä rajaa maiseman. Koivujen taakse kätkeytyy merenranta.

Kohta puhkeaa kukkaan pioni kiven kupeessa. Se nostaa silloin korkeimmat kukkansa naapurienkin iloksi.

Takapiha

Kevään äänimaiseman basso continuo

Kaulushaikara, Botaurus stellaris 

Jo huhtikuussa alkaa lahdenpohjukan kaislikosta kuulua eksoottinen mylvähtely :"whum...whum--whum..." Aluksi, vuosikymmeniä sitten, luulimme sitä hulluksi lehmäksi, kunnes selvisi että sehän on kaulushaikara! Joka kevät se ilmestyy uskollisesti piilopaikkaansa pesimään.  Viime viikonloppuna melkein huolestuin, kun en pitkään aikaan kuullut tuttua "puhallusta" lahdenpohjukan kaislikosta. Olinpa mielissäni kun se taas kuului. Kaukaista ääntä voisi verrata pulloon puhaltamiseen, mutta lähellä voi mennä yöunet... Kutsummekin  näkymätöntä ystäväämme pullolinnuksi. Se säestää aamuvarhaisesta alkaen kevään  solisteja, — peippoa, mustarastasta, punarintaa, sepelkyyhkyä ( ja kaikkia tunnistamattomia taitajia), vakaalla rytmillä, harvakseltaan, neljän puhalluksen sarjoina. 

Ylen sivuilta löysin uutislinkin, jossa ympäristömelun tutkija Erkki Björkiltä kysyttiin kerran, millä linnulla mahtaa olla kovin lauluääni. Kurki ja kaakkuri mainittiin kovaäänisimmiksi, mutta toisinkin voi  määritelä.  Ote artikkelista:

Kaulushaikaran ääni kantaa kauimmaksi  Kysymys äänekkäimmästä linnusta muuttuu vielä mutkikkaammaksi, mikäli pohdintaan otetaan mukaan äänen kantavuus. Tutkija Erkki Björkin mukaan ilma absorboi matalia taajuuksia vähän tai ei lainkaan. Tämän vuoksi matalasointisen pulloonpuhaltajan, kaulushaikaran ääni pystyy kulkeutumaan kurkea tai kaakkuriakin kauemmaksi.

Vain lennossa olen joskus saanut havaita haikaramme, ja valokuvausyritykset ovat jääneet vaatimattomiksi. Minua taitavampien valokuvaajien tuloksia on mukava tutkia ja ihailla verkkosivuilla. Olisinpa onnellinen jos onnistuisin linnun näkemään paikoillaan, lähietäisyydeltä.

— Piirtämisestä kerron Kuvitukset-blogissani

Toukokuussa

Huhtikuinen mökkireissu

Kaikki Sigridin lapset

Kaisu ja Heikki

Nukkeprojektini on nyt valmistunut. Uusi materiaalituttavuus houkutteli valmistamaan vielä uusperheen lapset: Kaisu-tätini ja Heikki-enoni. Heidätkin kuvaan 18-vuotiaina. Pukuja varten tutkin tarkoin muotikuvia 30-luvulta. Kaisulle löysin leningin kaavat Kotiliedestä 1933. Heikki on siviiliasussa, vaikka olisikin vaativa haaste pukea hänet vänrikiksi. Siinä asussa hän kaatui rintamalla v.1941 johtaessaan tiedustelupartiota aivan sodan alkupäivinä. Enoani en siis koskaan tavannut. — Kaisusta tuli minun kummitätini.

Taustana kuva Liisankadun kodista Helsingissä, missä nämäkin lapset Toini-siskon kera varttuivat. Flyygelin päällä on Toinin ja Paavon hääkuva vuodelta 1926, jolloin  Kaisu oli 13-vuotias ja Heikki 6-vuotias.  Tuosta kodista olen kertonut Villamussalossa. Toinin lähdettyä perhe pian muutti pienempään asuntoon.

Tässä sain panoraama-kuvauksella koko joukon samaan kuvaan. Vasemmalla häämöttää kitaroineen Mata, Toinin tytär (minä), joka toimittaa kertojan virkaa. Sigridin esikoinen Kaiju esiintyy ryhmässä kahtena, 18-vuotiaan äitinsä helmoissa vauvana ja 18-vuotiaana oman isän ja äitipuolen hoidossa varttuneena, kolmen siskonsa parissa.

Tarinan rippeitä on nyt siellä ja täällä. Nukeista olen kertonut Varamussalossa, suvusta Villamussalossa. Tietoa kerään vimmatusti. Vielä kun saisin laitettua ne järjestykseen. Ihmeellinen on elämä!

(Mata,) Toini, Sigrid, pikku-Kaiju, Heikki, Kaisu, Kaiju, Ade, Pirkko, Sirkka.

PS. Nuket ovat nyt järjestyksessä sivupalkin nukkehuoneissa.

Aamuhetki Chiang Maissa

Tätäkin tulen kaipaamaan kun palaamme talvipakkasiin: pikku "toimistoani" missä olen yhtaikaa ulkona ja sisällä. Tuuletin patiolla karkottaa enimmät moskiitot.  Kuuntelen yöklassista samalla ja kuulen yhdeltätoista miten Suomi herää aamuun. Varpuset pihalla hämmästelevät Ylen ykkösen varpusten sirkutusta. Kukaali ja bulbuli liittävät äänensä kuoroon. Kauneimmin laulaa vihaisen näköinen pihamaina. Olisipa kiikari, suuren mangopuun kätköistä kuuluu tunnistamaton, naukuva huutelu.

Aamulla on miellyttävän viileää, ja päivälämpötilakin pysyy säädyllisenä täällä Pohjois-Thaimaan talvessa. Poikkeuksellinen sadepäivä viime viikolla kirkasti ilmaa ja kasvillisuutta. Kuivan kauden savusumu ei vielä haittaa. Doi-Suthep-vuori loistelee upeana sinivalkoista taivasta vasten.

Orkideat jäävät tänne. Ne ovat kukoistaneet  väsymättä pian kaksi kuukautta. Ehkäpä ne jaksavat odottaa seuraavaa vierailuamme. Vaikka mikä olisi hauskempaa kuin retki Kamtieng-Marketille, valtavalle puutarhatorille, hankkimaan uusia. 

Sateesta on jo monta päivää, pikku puutarhan hoidokit ovat ehkä janoissaan. Ruukkupalmut, bougainvillea, adenium, plumeria, traakkipuu, anopinkielet, ahkeraliisat. Mutta  mangolle ei saa antaa vettä!  Silloin se ei kuki eikä tee maukkaita hedelmiä. Näin opasti Took, vuokraemäntä.

Aaamukahvi