Kulkuneuvoja ja jätehuoltoa

Tässä se on: Segway! Ratkaisu maailman upeimman ulkoilmamuseon, Unescon maailmanperintökohteen, Vallettan  liikenneongelmiin. Pulizaja näyttää esimerkkiä asukkaille. Valletta on jalankulkijan paratiisi, jopa me kaksi jaksoimme sen kiertää rantamuureja seuraten, ja aikaa kului 2,5 tuntia, vain siksi että pysähtelimme maisemia ihailemaan tuon tuostakin. Saaren pituus on n. kilometri ja leveys 700 metriä. Francis Laparelli vastasi Vallettan rakennussuunnittelusta 1500-luvulla  ja ruutuasemakaava suunniteltiin siksi, että merituuli pääsisi viilentämään kaupunkia tukalilla kesähelteillä. Niinpä meri näkyy pitkänkin kadun päässä. (Haaksirikkoutuneen Pyhän Paavalin kirkko häämöttää hiukan ylivalaistuneena taustalla.)

Toistaiseksi kaikki asukkaat ilmeisesti kulkevat autolla. Romanttinen turisti, jalankulkija,  haluaisi photoshopata ne pois kuvistansa. Samoin nuo mustat jätesäkit, joita näkyy joka kadunkulmassa. Kasat ovat siistejä, sillä kaupungissa ei ole kulkukoiria. Aamuvarhaisella jäteauto kiertelee kaduilla, ja nyytit nostetaan kuormaan käsin.

Toisin oli 1500-luvulla. "Kaupunkiin tehtiin toimiva jätehuoltojärjestelmä. Asukkaat jättivät roskat pihalla oleviin syvennyksiin josta ne kerättiin aamuisin. Kahdesti päivässä ojat huuhdeltiin merivedellä, joka sitten ohjattiin putkia pitkin takaisin kauas merelle."(Timo-Pekka Lehtipuu: Malta, suomalainen matkaopas) Epäilemättä ongelma on tänään harkinnassa myös Maltalla.

Kaupungin viihtyisät pääkadut ovat kävelijöiden hallussa, samoin monet porrastetut sivukadut. Autojen selviytymistä kapeilla kujilla ja kadunkulmissa voimme vain hämmästellä! Oikeastaan kaoottinen vasemmanpuoleinen liikenne kohdattiin vasta pääkaupungin ulkopuolella, täällä autot vain täyttivät kaikki paikat.
     Olisipa mainiota, jos autot olisi jätettävä kaupunginportin taakse! Ainakin turistin on syytä tehdä niin, jos sattuu auton vuokraamaan. Entä jos Maltalla  siirryttäisiin pieniin sähköautoihin, joita jo nähtiinkin katukuvassa. Koko saaren voisi tavoittaa hyvin kevyillä kulkuneuvoilla.

Tässä thaimaalaista tuktukkia muistuttava miniauto, joka kuvassa on ladattavana:

Turistien, varsinkin lapsellisten, iloksi kiertelee kaduilla hilpeä juna:

Hevosille oli kaupungilla pysäkitkin merkitty:

Myös hyötykäytössä näimme hevosia:

Valletta on satumaisen kaunis, historialtaan arvokas kaupunki, ja kaiken vaalimisen arvoinen. Kuvassa minun kultaseni, jonka takia tällaisen perinteisen karkumatkan suoritimme, tarkkailemassa Hastings-Gardenin reunalta aukeavaa näkymää toisiin kaupunkeihin:

Kuvat ovat Miehen ja minun kamerasta. Näimme yhdessä kaiken, joten en tässä erottele niitä.

Bussilla Vallettaan

Sellaisen sateenkaaren näkee ehkä kerran elämässään. Täydellisen, ehjän puoliympyrän, ja väreiltään yhtä kirkkaan kuin maalatut kalastajaveneet Marsaxkukkin lahdella. Tai kuin lasten vesivärimaalaukset kuvisluokan seinällä. Mutta paljon säteilevämmän, valohehkuisen. Koskaan, milloinkaan en ole nähnyt niin voimakasväristä sateenkaarta. Violetti, indigo, sininen, vihreä, keltainen, oranssi, punainen. VISViKOP. Ja sama ylempänä, vaaleampana,  päinvastaisessa järjestyksessä. Voi, olisimmepa vielä taivasalla!  Mutta nyt on jo ehdittävä takaisin Vallettaan. Olemme patikoineet rantatietä kalastajakylästä Birzebbukaan, ja löytäneet viimein bussipysäkin.

Kurkimme bussin vesijuovaisesta ikkunasta, joka on käytävän toisella puolella. Mies siirtyy kameroineen lähemmäs. Minä kumarrun nähdäkseni paremmin, ja mustan nuorukaisen silmät välähtävät kohti, ja yhtä nopeasti pistäytyy kasvoilla hymy. Vielä äsken seisoimme samalla bussipysäkillä, me rupatellen omaa kieltämme, nuorukainen omissa oloissaan korvakuulokkeineen. Vilkuilimme taivaalle: ehtiikö sade ennen bussia? Tuskin huomasimme toisiamme. Nyt jaoimme saman elämyksen, ja viemme muiston siitä tahoillemme. Kaukaisille planeetoille, jotka eivät enää milloinkaan kohtaa.

Huomenna aamulla lähdemme kotimatkalle.

Marsaxkukkin kalastajakylä, Malta, Mh 2012

Matkapäiväkirjasta

Näköala ikkunastamme

Heräsimme yöllä kaameaan pamaukseen. Kohta niitä seurasi lisää, ja ikkunanluukkujen raoista salamoiden leimahdukset pääsivät huoneeseen. Samalla tajusin missä olemme: Vallettan keskiaikaisessa kivikaupungissa. Ukkosen kaiku oli aivan toisenlainen kuin kotimaassa, mureasti vierivä jälkikaiku puuttui. Kuin ampuisi kalliosaaren kappaleiksi jättiläistykillä. Olo tuntui silti turvalliselta vahvojen kiviseinien suojassa, ja nousin ikkunan ääreen ihailemaan näytelmää. Kunpa tämä tietäisi sään lämpenemistä, sillä täällä on kylmä. Ei niin kylmä, kuin läheisessä Italiassa, mutta maltalaisille harvinainen kokemus.Asuntoja ei ole rakennettu suojaamaan kylmyydeltä, vaan pikemmin kesän tukalalta kuumuudelta.

Mitä tiesin Maltasta ennen matkaamme? — Napoleonin vierailun. — Maltan ritarit. — Tiesin kivimuurit. Mutta en tiennyt niiden valtavuutta ja kauneutta. En tiennyt, että koko pääkaupungin, Vallettan, ehtii kiertää parissa tunnissa viivytellen ja valokuvaillen, ja että jyhkeät kalkkikivimuurit kätkevät keskiajalla pystytetyn ja barokkityyliin viimeistellyn rakennustaiteen elävän museon. Koko saari on kellervää kalkkikiveä, ja siitä on rakennettu kaikki, myös uudet rakennukset toisissa kaupungeissa.

On jännittävää tutustua uuteen kohteeseen löytöretkeilijänä, ja jälkeenpäin etsiä tietoa siitä, minkä on löytänyt. Vasta kuudentena päivänä maltoimme retkeillä maaseudulla, sillä kaupungissa riittää tutkittavaa. Ennen museoita on kiehtovaa solahtaa väkijoukkoon. Erotanko kuka on turisti, kuka saarelainen? Asukkaat tietenkin sen erottavat, ja he ovat ystävällisiä, sydämellisiäkin. Kaikki puhuvat englantia, vaikka äidinkieli on malta. Kaupunkilaiset pukeutuvat tyylikkäästi, vanhat rouvat pääkadulla ovat kuin juuri kampaajalta tulleita, ja herrat käyttävät pikkutakkia tai pitkää ulsteria. Nuoriso  näyttää samalta kuin muuallakin, värikkäitä kampauksia, tiukkoja farkkuja, saapikkaita,  piikkikorkoja.

Mutta missä on supermarket? Asumme omassa taloudessa, ja pitäisi löytää ruokakauppa. Herkkukauppoja ja kioskeja on joka korttelissa, tuoksuvia piirakoita, leivoksia, vastaleivottua leipää. Mutta yhtäkkiä ne kaikki ovat kadonneet kuin kangastukset, ja kadut tyhjenevät väkijoukoista. Ei näy edes suljettuja ovia, ei mitään. Puotien paikalla on huomaamattomia ruloseiniä. Siestaa vietetään yhdestä neljään. Sitten elämä palaa kaduille.

Onneksi löydämme herkkupuodin, joka on koko päivän auki. Se näyttää pieneltä; kierreportaat vievät ylös ja alas. Sieltä löytyy kaikki. Mutta ei ostoskärryjä, ja koritkin ovat oikeita punoskoreja. Ei värikkäitä muovikasseja, vaan sieviä mustia kangaskasseja, jos oma unohtui kotiin. En ole koko aikana nähnyt katukuvassa ensimmäistäkään kirjavaa muovikassia. (Mustista roskapusseista ehkä kerron toiste.)

Kahdeksantena päivänä maltoimme palata sisään viettämään siestaa, ja näin sain koottua nämä mietteet. Edellinen lyhyt postaus Kivaa! kertoo apostoli Paavalin  juhlapäivän tunnelmista kaduilla, kuten tämäkin kuva:

Kivaa!

Apostoli Paavalin haaksirikon juhlapäivä Vallettassa 10.2.2012 MH

Totta vai unta:

Maltalla lunta!

Valkoista viskaa

kaikkien niskaan

Lapset ja rummut

torvet ja mummut

juhlia jaksaa

Paavalin matkaa

Valokuvatorstain ja Runotorstain 234. aihe on 'Kiva'.

Piuhoista ja ergonomiasta

Arleena kertoo blogissaan Arleenan sanomat  työhuoneestaan. Viihtyisä kuva kertoo, että sisustajan kodissa ollaan. Voin uskoa, että hänkin vihaa johtoja ja piuhoja, joita  työpisteessä ei voi välttää. Myös työtuolista on puhetta, eikä se ole turha aihe ollenkaan. Niinpä päätin paljastaa omat salaisuuteni ja pulmani. Jos vaikka joku saisi itselleen vinkin, tai tarjoaisi minulle neuvoja.

Sijoitin Mäkkini työpöydän nurkkaan. Johtomylläkkä on sen takana. Seinän pistorasia on niin syvällä pöydän alla, ettei edes salamavalo poimi sitä näkyviin. (Tunnustan, että pöydän alla on pari laatikkoa: keramiikkaa ja vinyylilevyjä.) Ylijännitesuojana toimiva virranjakaja pilkistää näytön takaa vasemmalta, siinä on paikka kuudelle pistokkeelle. Vain hiiri on langaton. Näppiksen ja Bamboo-piirustuspöydän usb-piuhat luikertelevat pöydällä, mutta varsinainen tappura on piilossa ulosvedettävän näppislevyn pimennossa.  Tulostimen takana näkyy ulkoinen kovalevy. Macbookin laturi oleskelee myös nurkassa. Olen aika tyytyväinen tähän järjestelyyn, vaikka inhoan niitäkin vähiä johtoja, jotka ovat näkyvissä.

Isoin ongelma minulle on ollut ergonomia. Ostettuani  iMacin yli kolme vuotta takaperin, jouduin ensi töikseni hankkimaan työlasit. Niskat meinasivat nyrjähtää tiiraillessani isoa näyttöä liukuvilla kaksiteholaseillani. Samasta syystä oli työtuoli nostettava yläasentoon, eikä sekään meinaa riittää, jotta katseen suunta olisi oikeanlainen. Ja siitä taas seurasi, että jalkojen alle oli hankittava jakkara.
     Entä näppis? Paljon kirjoittava tietää, että käsien on laskeuduttava eikä noustava näppäimille. Minulle lyhytselkäiselle se on aina ollut pulma. Tavallinen pöytä on aivan liian korkea, vaikka tuoli olisi yläasennossa. Mies keksikin oivan ratkaisun! Hän löysi aarrekokoelmistaan pöydän alle kiinnitettävän  levyn, jonka voin myös työntää pois tieltä ruvetessani piirtämään piirustuslevyllä.

Tässä siis työpisteeni pulmineen ja innovaatioineen. Macbook lojuu milloin missäkin, ja muuttuu tarpeelliseksi matkoilla. Ergonomiasta ei kannata puhua... Kotona sitä tulee käytettyä surffailuun ja tykkäämiseen Facebookissa, aamukahvin  ohella (sanomalehden puutteessa) tai telkkarin mainoskatkoilla. Asentona on usein sohvalla loikoilu.

Kuinka sain noin siistin kuvan työpisteestäni? Kas, siirsin kyynärpäällä muun rekvisiitan kauemmaksi. Tavallisesti näyttää tältä:

Päätoimisen harrastajan työpöytä. Etsi kuvasta tietokone!