Vanhan Huvilan savimaassa viihtyvät ruusut. Kerran juurruttuaan ne tulevat toimeen myös unohduksen kausina. Nuorena morsiamena kauan sitten tuskin erotin kurtturuusua neilikkaruususta tai pionia krysanteemista. Kaikki olivat osa viehättävää maalaistunnelmaa, joka lumosi rakastuneen kaupunkilaistytön. Puutarhanhoito ei kuulunut harrastuksiini vielä pitkään aikaan, osasin vain ihailla kauneutta. Varmasti näin silloin myös 'Maijanruusun', vaikka se ei nouse muistoista esiin.
Ruusujen hoito siirtyi vähitellen minulle. Opin leikkaamaan neilikkaruusut keväisin, jolloin ne kukkivat kiitollisina kesän loppuun asti. Tunnistin suloisen Mustialanruusun, 'Minetten', ja sain sen vahvistumaan. Puiden harventaminen auringon tieltä varmaan myös oli hyväksi sille. Runsaat nuput avautuvat parhaillaan, tuulenhenki kuljettaa vienon tuoksun tänne verannalle, missä nyt naputtelen tekstiä. Kurtturuusuja yritin myös ohjailla. Rohkaistuin itsekin istuttelemaan ruusuja, ja oivan talkooporukan (Mies, minä ja veljenpoika vaimoineen) voimin syntyi kivimuurin reunaan uusi ruusupenkki. Se onkin komistunut ja levinnyt, nimilaput taimien juurilla ovat visusti piilossa.
Vanhan ruusualueen reunalla on arvoituksellinen kohta. Keväisin olen kaivellut siitä pois kuolleita juurakoita, ja leikannut alas harottavat risut. Kesällä paikalle on kasvanut harvapiikkinen ruusupensas, jonka kukkia en ole koskaan nähnyt. Olen arvellut villiruusuksi.
Tänä keväänä ruusut jäivät leikkaamatta. Olimme matkoilla siihen aikaan. Nyt sain hämmästellä nimettömän pensaan paisuvia nuppuja. Ja tällä viikolla saapuessamme odotti täällä uskomaton kukkaloisto. Näkemällä näen nyt ensimmäisen kerran yli kuusikymmenvuotiaan ruusun kukat!
Syitä voi arvailla. Olen keskittynyt kaupunkipuutarhaani sen vähäisen ajan (sic!), parikymmentä vuotta, minkä kasviharrastus on kiehtonut. Myös Äiti vietti kesää siellä 102-vuotiaaksi asti. Tämä on kolmas heinäkuu pitkään aikaan Vanhalla Huvilalla. Mutta silti, olisinhan nähnyt nuput tai kiulukat, jos se olisi kukkinut? Epäilemättä innokas leikkaamiseni oli erehdys...
Tietenkin aloitin kirjojen selailun ja googlaamisen, löytääkseni ruusulle nimen. Ruusulajikkeiden paljous pyörryttää, tehtävä tuntuu toivottomalta. Kyselin 'Taimipotti'-ystäviltäni, ja sain monta hyvää ehdotusta. Mielelläni valitsisin tämän: Omenaruusu, 'Magnifica' (kiitos Hannele!). Kuvia vertaillessani kaikki on kohdallaan, myös vanhenevan kukan värin muuttuminen. Hieron lehtiä sormieni välissä, kyllä, hyvinkin se tuoksuu omenalta. Ja miten mainiota, se on luonnonruusu!
Mutta miksi en ensimmäiseksi kysynyt Miehen sisarelta? Raili on viettänyt täällä kesät kauan ennen minua. Tietenkin hän muistaa ruusun ja tietää sen historian. Ruusun kantaäiti kasvoi Käpylässä, appeni sisaren anopin puutarhassa. Sieltä saatu juuripistokas istutettiin uuden huvilan puutarhaan 40-luvun alkupuolella. Raili muistaa kauniin ruusupensaan lapsuuden hämärästä asti. Sitä kutsuttiin 'Maijanruusuksi' kasvattajansa mukaan.
Eikö kasvin tarina ole kuitenkin arvokkaampi kuin virallinen nimi?
