Prinsessan katse

En arvannutkaan eilen kulkiessani Wat Chiang Manin temppelialueella, että minulle poseerasi itse prinsessa Turandot! Hän tuijotti minua pelkäämättä, eikä väistynyt tuumaakaan hiipiessäni kameroineni lähemmäs.

Tässä siis vastaukseni Valokuvatorstain 228. haasteeseen, joka on Corellin esittämä aaria 'Nessun dorma'.

Hidasta matkailua

Palaan temppelipuutarhaan päivänvalolla. Palaan vielä monta kertaa, milloin ei ole muuta yhteistä menoa. Puutarha on aivan vieressä ja korvaa mainiosti oman pihan puutteen. Vaeltelen hitaasti, pistäydyn sisällä Wat Chiang Man-temppelissä ja alueen uudemmissa temppelirakennuksissa. Kaikkein uusimman näemme ikkunasta, se on rakennettu aivan äskettäin. Muitakin vaeltelee  harvakseltaan poluilla kameroineen, enemmän kotimaalaisia kuin 'farangeja' (valkoihoisia). Saattaa olla runsaasti varakkaampia tulvapakolaisia kaupungissa myös. (Väentungos SundayMarketilla oli meille ennenkokematon.)

Tutkin puita ja kasveja. Saisinpa lähikuvan jostakin koreasta perhosesta, että voisin tunnistaa lajin. Koiria lojuu ja maleksii kaikkialla, eivätkä ne ole vähääkään kiinnostuneita minusta. Vain öisin kuulen yhtäkkiä niiden yltyvän haukkumaan ja rähisemään.

Valitsen varjoisan penkin, ja kaivan laukustani luonnoslehtiön. Päätinhän elvyttää vanhan tavan piirtää matkoillani. Piirtäessäni näen paremmin. Opin näkemään. Tuloksella ei ole niin väliä. Piirtäminen antaa luvan viipyä. Pitäisikö kaiken aikaa  rientää toisaalle, kuvitella että huikeimmat elämykset odottavat muualla? Kulkea ohi näkemättä tätä tässä. Minussa on pienestä pitäen ollut tämä halu omistaa paikka josta pidän, jäädä siihen pitkäksi aikaa. Lapsena se oli ison puun oksanhaara tai sammaleinen kivi metsässä. Sinne leiriydyin yksikseni leikkimään keijujen kanssa. Sitten löysinkin piirustuslehtiön, jonka vein piilopaikkaani kallion koloon meren rannalla. Ja tietenkin kirjat kelpasivat seuraksi. Ehkä parin viikon päästä maltan ottaa kirjankin mukaan puistonpenkille. Kirja kuitenkin vie muualle...

Reissupäiväkirjasta

Wat Chiang Man on ChiangMain vanhin buddhalainen temppeli. Se rakennettiin 1297 paikalle, jossa kuningas Mangrai leiriytyi, kun ChiangMain kaupunkia suunniteltiin.

Chilin ja curryn viipyvän poltteen vielä hyväillessä makuhermoja vaelsimme iltasella kahdenkesken kohti 'kotiamme' täällä Chiang Main Vanhassakaupungissa.  

On jo myöhä, voisimme varmaan oikaista temppelin puutarhan läpi? Muurissa on pieni portti myös temppelin takana, se on aivan vastapäätä kotiovea. Ohitamme norsu-chedin ja temppelin sinisessä korkeudessa kullalle kimaltavan Buddhapatsaan. Puutarhapolulla tulee pimeys vastaan. Ensimmäinen epäluuloinen haukahdus kuuluu. Siihen liittyy toinen ja kolmas. Koirat hiipivät taaksemme, seuraavat yhä lähempänä, haukkuvat kuorossa. -Mekö pelkäisimme koiria? Niitähän lojuu päivisin kaikkialla varjoisissa loukoissa lepäämässä, joskus keskellä tietä. Mutta nyt niistä onkin tullut virkeitä reviirin vartijoita! Yritämme näyttää luontevilta, mutta ensimmäisen hyökätessä Mies huudahtaa päättäväisesti: -Mene pois! Koira hypähtääkin kauemmas, mutta jatkaa seuraamista, ja lauma kasvaa. Minkä metelin saammekin aikaan! Onneksi portti on jo lähellä, toivottavasti se ei ole...? Kyllä, portti on suljettu. Päättäväisin askelin kaarramme vasemmalle palataksemme toista kautta. Torjumme ajatuksen, että pääporttikin on tällä välin suljettu.
     Ja mikä helpotus! Muurin sivussa on myös portti, ja sen kohdalle on kokoontunut ryhmä munkkeja rupattamaan paikallisten mopoilijoiden kanssa. Myös koirien kokous on tässä. Meidän seuraajamme vaikenevat, ja liittyvät joukkoon. Me kaksi muukalaista  astelemme muina miehinä portista kujalle, ja pääsemme kotiin taas hiukan viisastuneina.