 |
| piirros Marjattah |
Kirjaston kirjoissa on se huono puoli, että niitä ei voi alleviivata. Niinpä luin kahteen kertaan
Merete Mazzarellan tuoreen kirjan
”Elämä sanoiksi”. Nimi kuvaa hyvin kirjan tarkoituksen. Niin harrastajakirjoittaja kuin aloittelija löytää oivallisia vinkkejä ja kysymyksiä pohdittavaksi. Myös muistelmien ja elämäkertojen lukija saa uusia kuvakulmia.
Ensimmäisellä lukukerralla ryntäsin sivujen läpi innokkaasti, ja tunsin olevani melkein pyörryksissä vinkkien ja oivallusten puutarhassa. Tienhaaroja joka suuntaan. Oma ajatus karkasi sivu sivulta seuraamaan uusia jännittäviä polkuja. Muistojakin tuli vastaan. Kuin vapaata assosiaatiota ilman kurssikirjan selkeää järjestystä, ajattelin. Vaikka syynä oli oma hoppuni. Minun olisi pitänyt noudattaa kirjailijan mainiota oivallusta:
”Olen toisinaan ajatellut, että säveltäjien tavoin kirjailijoidenkin pitäisi ilmottaa teksteilleen tempo. Olen näet sitä mieltä, että kirjojani tulisi mieluiten lukea hitaasti — ei siksi että teksti vaatisi syvällistä pohtimista vaan lähinnä siksi, että nopeasti lukiessa tulee herkästi ylensyönyt olo.”
Siis uudelleen, sostenuto! Toinen lukukerta oli antoisa. Huomasin ensivaikutelman vääräksi. Ilman väliotsikoitakin teksti etenee loogisesti vaikka lennokkaasti. Poimin talteen kovalevylle runsaasti ”alleviivauksia”.
— Mikä on totuus, ja mikä muistin suhde totuuteen? Tätä kysymystä kirjailija on perusteellisesti pohtinut muistelmia kirjoittaessaan, ja sitähän joutuu myös harrastaja pohtimaan.
Varmaan moni on minun laillani joutunut väittelyyn siitä, mitä tapahtui todella? Lasten ja vanhempien kertomukset yhteisestä kokemuksesta kauan sitten poikkeavat niin suuresti toisistaan, että riita on ovella. Jokainen pitää kiinni tarinastaan ja on varmasti oikeassa. Se on hyvin hämmentävää. Kirjailija joutuukin miettimään omaa vastuutaan kirjoittaessaan todellisista henkilöistä:
”Muisti on kuriton ja muistomme muuttuvaisia.” ”Ihminen on aina toinen kuin nuorempi minänsä — silloinkin kun ei kirjoita.”
Lukija saa kurkistaa luovaan prosessiin Mazzarellan analysoidessa muutamia julkaisemiaan teoksia. Hän kertoo äitinsä viimeisistä ajoista ja kuolemasta kirjassaan Juhlista kotiin. Hän kuitenkin katsoo kirjoittaneensa vielä enemmän elämästä kuin kuolemasta. Lukijana olen samaa mieltä. Kirja kosketti minua vahvasti, kun saatoin omaa äitiäni viimeisinä vuosina. Melkein liian myöhään ymmärsin alkaa kirjoittaa muistiin hänen muisteluitaan ja tarinoitaan. Mazzarella tarttui tehtävään hyvissä ajoin.
”Ihmiselle on perustavanlaatuista pyrkiä pitämään kuolleensa elossa”, uskoo kirjailija.
Omia muistojaan sitä jotenkin kuvittelee hallitsevansa. Voi valita, voi rajata. Mutta kun haluaa kirjoittaa kuolleista henkilöistä, on haaste uudenlainen. Käytettävissä on ehkä omat muistot, haastattelut, kirjeet, valokuvat, päiväkirjat. Kunnioitukseni ammattikirjailijan työtä kohtaan on kasvanut suuresti, kun olen yrittänyt koota totuuden palapeliä tiedon sirpaleista. Silloin huomaa, miten eri silminnäkijöiden kertomukset eroavat toisistaan! Mistä löytäisi totuuden?
Olen joskus kirjoittanut muistiin Bo Carpelanin radiohaastattelusta tämän, suunnilleen näin:
"… miten vaarallista on käyttää faktoja kirjallisuudessa,— kaunokirjallisuudessa. Että jää faktojen vangiksi. Että alkaa jahdata jonkinlaista totuutta, todellisuutta, jota ei ole.—Faktojen perusteella yrittää antaa todellisen kuvan siitä mitä tapahtui. Mutta tällaista todellista kuvaa ei ole , jos mukana ei ole suggestiivinen voima, jonkinlainen väriskaala, joku kielellinen kiintymys. Se ei riitä, että sulla on paljon faktoja, sulla pitää olla sementtiä kivien välillä. Sun pitää rakentaa jotakin joka elää, joka ei ole niinkuin historiallinen kertauskurssi tai jotain tän tapaista.”
”Elämä sanoiksi” tarjoaa hyviä työkaluja kirjoittajalle, joka haluaa saada henkilöt ja tapahtumat eläviksi. Miten lisätään lihaa luiden päälle, sementtiä kivien väliin. Ikävä palauttaa kirjastoon, taidankin ostaa kirjan.
