Makuasioita

Otin tänään bussireissulle lukemisiksi pienen pokkarin: Joanne Harris Pieni suklaapuoti. Ei olisi pitänyt. Sillä suklaa on ehdottomasti suurin heikkouteni.
Paluumatkalle ostin suklaapatukan, ahmin sen yhtäpäätä heti bussin liikahdettua termiaalista. Se taltutti pahimman himon. Sitten pystyinkin jo jatkamaan lukemista , vaikka muutama patukka olisi ihan kevyesti vielä mennyt alas.

Mutta nyt pitäisi minun siis luetella inhokkiruokiani. Vallaton Mummeli heitti haasteen.

Useimmat inhokokemukseni liittyvät lapsuuteen, ja iän mukana maku on 'kehittynyt'. Kaali, punajuuri ja kaikki puurot kauhistuttivat. Lempeä äitini ei koskaan pakottanut minua syömään lautasta tyhjäksi. Pelkäsinkin kouluruokailua ja muita sosiaalisia tilanteita, sillä vastenmielisyys aiheutti pahoinvointia, joka johti toisinaan katastrofiin.

1. Riisipuuro ei vieläkään mene alas sokerin ja kanelin kanssa, kuten jouluna kuuluu. Mutta selviydyn siitä juuri ja juuri ilman lisukkeita.
2. Paksut voiraidat täytekakussa aiheuttavat sosiaalisia vaikeuksia kutsuilla, mikäli semmoinen viipale on lautaselle joutunut. Yhhyh.
3. Aniksella maustettu leipä on suuhun jouduttuaan ankara pettymys. Ja aniksen maku ylipäänsä.
4. Muistikuva: nuorena Norjanreissulla tilasin kahvilassa rohkeasti voileivän, joka oli päällystetty paksulla viipaleella jotakin ruskeaa. Vesi valui silmistä, kun yritin selviytyä tilanteesta säädyllisesti seurassa. Se oli meesjuustoa. Myöhemmin aikuisena opin sitä varovasti maistelemaan.
5. Tunnistamaton valkoinen sitkeä tahna. Japaninmatkalla muinoin isäntämme tarjosi 'herkullista keittoa'. Makeassa kirkkaassa kuumassa liemessä kellui möykkyjä. Lusikoin luottavaisesti suuhuni ison sellaisen. Se oli absoluuttisen mautonta, enkä pystynyt hampaillani pilkkomaan. Muistan pakokauhun, kun pyörittelin iljettävää mälliä poskesta toiseen isäntämme hyväntahtoisen uteliaana seuratessa. Itse asiassa armelias unohdus on himmentänyt loppuratkaisun. Joutuiko möykky lopulta kukkaruukkuun, vai kääräisinkö nenäliinaan. Mutta sen kauhistuttavan suuntäyden muistan unissanikin.

Koskaan en ole ratkaissut arvoitusta: Mitä se oli??? Vihjeitä vastaanotetaan.

Haaste pitäisi arvatenkin laittaa eteenpäin. Mitähän vaikkapa Crane, hyvän ruoan ystävä, omista inhokeistaan kertoisi?

Huoneita ja elämäntiloja

Näen usein unia huonetiloista. Seikkailen uutuuttaan hohtavissa huoneissa, oi tänne muutamme kohta! Tästä tulee minun työhuoneeni, tuosta sinun. Niin paljon tilaa! Tai löydän tutusta kodistani käytävän, jonka olin aivan unohtanut. Avaan suljettuja ovia, näen huonekaluja paksun pölyn peitossa. Alan siivota ja suunnitella innoissani huoneille uutta käyttöä. Herättyäni tunnen lievää pettymystä.
Painajaisten huone alkaa narahdella, liikahdella. Katson ikkunasta, ja kauhukseni näen maiseman liikkuvan. Vauhti kiihtyy, ja talo alkaa luisua alas vuoren rinnettä. Ennen mereen syöksymistä herään. Ahdistus viipyy, kunnes saan kerrottua uneni.
-Joskus saavun kotiovelle, mutta oven takana onkin aivan vieras huone. Tämä uni toistui usein lapsuudessani.

Crane kirjoittaa blogissaan aiheesta Elämäni huoneita Hän käyttää huonetta vertauskuvana elämänvaiheisiin, ja näkee niitä neljä. Vertaus viehättää minua. Itsekin toisinaan numeroin elämäni kuten moni muu, mutta tuo huonevertaus on omaperäinen ja puhutteleva.

Hän haastaa myös kanssablogaajansa pohtimaan aihetta. Olen kuvitellut, että minäpä en kirjoita annetuista aiheista, sehän olisi kuin ainekirjoitustunnilla, missä koin ankaria suorituspaineita, ja kädet hioten ojensin joskus opettajalle tyhjän paperin.

Kuitenkin tämä aihe alkoi pyöriä päässäni, ja vaati tulla kirjoitetuksi. Minunkin huoneeni liittyvät elämänvaiheisiin, mutta ovat myös muistikuvia. Asuinpaikalla ja kodilla on ollut niin suuri merkitys, että koen eläneeni enemmän kuin ne neljä elämää, jotka on tapana luokitella ikäkausia määritellessä.

Syntyi kirjoitus:"Elämäni huoneet"

Toimelias joutilaisuus

Takavuosina kiersi sähköpostilistoilla hauska juttu. Se oli kuin minun kirjoittamani! Ehkä kiertää vieläkin, mutta olen sen kadottanut. Varastan tässä formaatin, ja laitan oman versioni kiireisen eläkeläisen päivästä.

Aamutoimista suoriuduttuani, pesukoneen käynnistettyäni, sähköpostit kirjoitettuani ryhdyn toimeen. Aion jatkaa hyvin alkanutta pyykkipäivää.
Pinoan kylpyhuoneen lattialle vuoreksi kirjopesuun menevän pyykin. Avaan pesukoneen, ja kiskon pestyn valkopyykin koriin. Tartun koriin, ja kannan sen pannuhuoneeseen.
Pannuhuoneessa huomaan edellisen pyykin kuivuneen, lasken korin lattialle ja alan ottaa vaatteita naruilta. Tuulitakin vien saman tien eteiseen.
Eteisessä huomaan, että posti on tullut ja lojuu lattialla luukun alla. Lasken tuulitakin penkille, ja noukin postipinon ylös. Uteliaana tietenkin avaan kirjeet, ja jätän siksi aikaa postipinon eteisen pöydälle. Kirjeiden joukossa on kutsukirje, ja vien sen työpöydälleni.
Työhuoneessa päätän merkitä päivämäärän kalenteriini, joka on tietokoneella. Huomaan kuitenkin saapuneet sähköpostit, ja luen ne ensin...
Näläntunne havahduttaa minut katsomaan kelloa parin tunnin kuluttua. Laitan koneen lepotilaan, ja menen keittiöön.
Keittiössä haukkaan kevyen lounaan, ja aion laittaa astiat tiskikoneeseen, joka tietenkin on täysi. Konetta tyhjentäessäni osuu käteeni lasipurkki, ja päätän viedä sen heti pannuhuoneeseen, lasinkeräyskoriin.
Pannuhuoneessa huomaan pyykkikorin lattialla ja edelliset pyykit yhä naruilla. Tällä kertaa keskityn, ja saan kuivat pyykit nostettua takkahuoneen tuolille isoksi kasaksi. Kuulen samalla hälytyksen kännykässä, lempiohjelmani radiossa alkaa! Riennän reipaasti olohuoneeseen, suljen hälytyksen kännykästä, mutta ennen kuin ehdin avata radion, unohdan miksi riensin olohuoneeseen.
Olohuoneessa katselen hetken nolona ympärilleni,ja huomaan orkideojen kaipaavan vettä.
Palaan keittiöön hakemaan kastelukannua, ja huomaan kesken jääneen tiskikoneen tyhjennystyön. Se sujuukin rivakasti. Tiskikonetta täyttäessäni muistan mennä hakemaan kahvikupin työhuoneesta, tietokoneen vierestä.
Työhuoneessa tietokone kilahtaa houkuttavasti: olen saanut postia!
Ja kas, eräitä laadukkaita blogeja on päivitetty. Kaksi tuntia kuluukin taas kuin siivillä.
Päivä on jo pitkällä, ennenkuin saan kuljettua takaperin jälkiäni pitkin. Satunnainen lukija varmaan osaa kuvitella, kuinka se sujuu, joten jätän kuvailematta.

Hiukan suututtaa, että se radio-ohjelma jäi kuulematta.