Tapiseerauksen taito

Tekeviä ja käteviä olemme mielestäni. Varsinkin Mies, joka on vapaa-aikoinaan rakennellut taloja ja majoja, portaita ja kaiteita. Yksi kynnys ylitettäväksi on kuitenkin jäänyt kumpaisellekin: tapetoinnin taito. Ei vaan ole tullut ryhdytyksi.

Nyt, kun emme enää ole nuoria ja notkeita, jouduimme tämänkin haasteen ääreen. Vanhan Huvilan pirtti oli teettämämme lattiaremontin jäljiltä tyhjä. Huonekalut, ryijyt  ja taulut oli pinottu peräkammariin. Seinäpaperien yli 60-vuotias historia oli armottomasti näkyvissä.  Repeämiä, naulanreikiä, sähkötöiden jättämiä roiloja. Keskellä takaseinää kuopuksen pienen käden jälki, joka anopin illallisella läiskähti  pöydän taakse, silloin kuin tapetit olivat vasta alle 30-vuotiaat ja vielä varsin kauniit. (Kuinka kauhuissani olinkaan, ja yritin peitevärillä maalata rasvaisen kuvion piiloon!) Sittemmin kuopus vaimoineen tapiseerasi pari yläkerran makuuhuonetta malliksi, ennen muuttoa Kanadaan. — Ei,huonekaluja ei kanneta paikoilleen, ennen kuin pirtin seinät ovat kunnossa. Totta kai mekin osaamme.

Ensin harjoiteltiin kaupunkikodissa. Vierasvessaan löytyi nätti kuitutapetti. Liima siveltiin seinään, ja Mies nosteli vuodat paikoilleen, minä assistenttina. Ihastelimme tyytyväisinä tulosta. Mutta tiesimme, että huvilalla se ei sujuisi ihan näin.

Huvilan seinät oli peitetty 40-luvulla pinkopahvilla, ja seinäpaperit liimattu niiden päälle. Niinpä helpot nonwoven-tapetit oli hyljättävä. Etsimme aitoja seinäpapereita, vanhojen mallien toisintoja. Tutkittiin nettikuvastoja, lainattiin tapettikirjoja. Mieleinen malli 50-luvulta löytyi viimein Pihlgren ja Ritola Oy:n perinnevalikoimista. Huone mitattiin, rullat tilattiin. Ja sitten toimeen!

Lattialistat poistettiin ja maalattiin, pintajohdot ja pistorasiat irrotettiin myös. Irtoavat repaleet  revittiin pois, kolot tasoitettiin. Opiskeltiin ohjeita. YouTube-videoissa homma näytti näppärältä. Pian tunsin itseni aivan täysinoppineeksi. Vuorokohdistus, tasakohdistus, limisauma,  puskusauma. Tarvitaan siis pitkä tapetointipöytä, terävä veitsi,viivotin, luotinuora, iso pensseli ja tasoitusharja. Ja tikapuut. Liisteri on itse sekoitettava jauheesta ja vedestä. Yksi pikkujuttu vielä: tarvittaisiin  notkeat nivelet, taipuisa selkä ja tuoreet voimat. Valmistelutöiden jälkeen voimat alkoivat olla hukassa.

Esikoinen maapallon toisella puolella kuunteli huoliamme. —Hassujako olette? Miksi ette palkkaa reipasta remonttiväkeä? Istuisitte kiikkutuolissa, nauttisitte skumppaa ja leivoksia tarkkaillen työn sujumista?

Niin, miksipä ei? Ohje alkoi tuntua yhä viisaammalta, kun sitä  puntaroimme. Ostimme markkinoilta oivan kiikkutuolin. Remonttimies löytyi helposti.  Ja aamuvarhaisella saapuikin Vanhalle Huvilalle tuttu ammattilainen, joka ryhtyi toimeen varmoin ottein. Isäntä ei kuitenkaan käynyt keinuttelemaan uudessa tuolissaan vaan toimi avustajana. Minä seurasin puuhaa vierestä kunnes huomasin että hyviä neuvojani ei tarvita. Siirryin luottavaisena kukkapenkkieni pariin. Kahden työpäivän jälkeen pirtti ja eteinen hohtivat uutuuttaan, ja meillä oli hyvä syy kohottaa malja sille!

Kysäisin remonttimieheltämme, onko hän useinkin tapiseerannut pinkopahville? —Ei, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta!
   Joten hänellekin taisi olla yhtä hurja kokemus nähdä, miten vastapäällystetty seinä alkaa nousta kupruille  kuin meren mainingit. Ja oli luotettava siihen, että seuraavana aamuna seinä on piukean sileä.

Tapetinpaloja ja liisteriä jäi hiukan yli. Arvelin tapiseerauksen taidon nyt tarttuneen minuunkin, ja ryhdyin rohkeasti päällystämään  matalan ullakkokäytävän kuluneimpia seinänkohtia. Alkoihan se sujua, vaikka ei aivan yhtä hallitusti kuin alakerrassa. Liisterillä oli taipumus levitä kaikkialle…

Missään ohjeissa ei  kerrota, että jos liisteriä sivellessä vuodan toinen pää irtoaa painon alta, kierähtää se takaisin rullalle, ja näin on liisterissä tapetin kumpikin puoli. Se on opittava ihan itse.

Hiirenkorvia huhtikuussa

Aurinkoinen sunnuntai-aamu. Kiikaroin tyynelle järvelle, missä vene lipuu äänettömänä pienen sähkömoottorin voimin. Saadaankohan kalaa tänäänkin? Kuvassa on pääsiäishauki, joka pääsi paistinpannuun melkein suoraan järvestä, Miehen taitavasti fileroimana. Eikä tosiaan ollut kyse pilkkimisestä, kuten tähän vuodenaikaan kuuluisi. Järven jäät ovat yleensä  tehneet lähtöä aikaisintaan vappuna. Nyt telkät ja tukkasotkat sukeltelevat saunarannassa, joutsenpari etsii kaakottaen sopivaa poukamaa, kaulushaikaran kaukainen mylvintä sekoittuu lintujen konserttiin.
   Ajomatkalla rannikolta sisämaahan mökille  kevät edistyi silmissä. Toden totta, monissa pörröisissä koivuissa näkyi jo vihreää. Että tämmöisenkin kevään saamme kokea! Tunnustan, että häpeämättä iloitsen eläkeläisen vapaudesta aloittaa mökkikausi vaikka huhtikuussa. Niin kauan kuin voimia riittää.

Kesä Baden-Badenissa

Monasti vieraillessani kirjastossa huomaan unohtaneeni kotiin toivelistani. Niinpä onkin mukava tutkia kirjaston suosittelu- ja uutuushyllyjä, ja tarttua ennakkoluulottomasti kirjaan josta ei mitään tiennyt aikaisemmin. Viimeksi lähti mukaani  pieni, sidottu, pokkarin kokoinen kirja: Leonid Tsypkin, KESÄ BADEN-BADENISSA. Dostojevskini lukeneena minua tietenkin kiinnosti aihe, mistä takakannessa kerrotaan mm:

”Kesä Baden-Badenissa on Fjodor ja Anna Dostojevskin avioliiton ensimmäinen kesä 1867, jolloin he pakenivat Dostojevskin velkojia ja ahnaita sukulaisia Eurooppaan ja kirjailija koetti päivästä toiseen onneaan rulettipäydän ääressä.”

Susan Sontag, kirjan löytäjä ja esille tuoja, on kirjoittanut mielenkiintoisen esipuheen, josta otteet:

”KESÄ BADEN-BADENISSA on lukukokemus, jonka jälkeen tuntee olevansa puhdistunut, järkyttynyt ja vahvistunut, hengittää syvempään kuin ennen ja on kiitollinen kirjallisuudelle siitä mitä se voi kätkeä sisälleen ja tuoda esiin.”

”Jos rakastaa Dostojevskia, mitä voi tehdä - mitä voi juutalainen tehdä - tietäessään, että hän vihasi juutalaisia?”

”Kesä Baden-Badenissa on tehokurssi joka perehdyttää kaikkiin venäläisen kirjallisuuden suuriin teemoihin, mutta nerokas ja vauhdikas kieli valaa sen yhdeksi kokonaisuudeksi.”

En malta olla hiukan kokeilemattaTsypkinin kerrontatekniikkaa, missä  vaihtelevien  konjunktioiden yhdistämät lauseet saattavat jatkua jopa viiden sivun verran - ehkä pitempäänkin, sillä lopetin pisteiden tarkkailun - mutta jäljittely-yritykseni  on  epäilemättä yhtä amatöörimainen kuin sunnuntaimaalarin halu kokeilla Picasson kubismia täysin tietämättä, miten Picasso, uutta luova nero,  imi itseensä vaikutteita ajan koneromantiikasta ja Afrikan neekeritaiteesta, tai yrittää matkia Seuratin  täplämaalausta ymmärtämättä tuon taivaallista tieteen  uusista huomioista valon näkyvistä aallonpituuksista ja värien synnystä, - siitä huolimatta yritän tässä välttää pisteen käyttöä, vaikka en sentään tavoittele Tsypkinin virkkeiden pituutta varmana siitä, että lukija ei silloin edes yrittäisi käydä kömpelöä tekstiäni läpi ja saattaisi jopa pelästyä ja jättää tutustumatta kirjaan joka minut lumosi.

   Lukiessani Kesää Baden-Badenissa vertaisin kokemusta musiikkiin, missä aloitusteeman jälkeen seuraa alati uusia sivupolkuja, taitteita ja käänteitä, jotka samalla vihjaisevat uusista aiheista, ja kuitenkin  jättävät kaipauksen siihen alkuteemaan, joka jää ikäänkuin täyttymystä vaille, kunnes sävelten suunta alkaakin lähestyä loppua silti vielä  kääntyillen kiihottavasti sivupoluille, ja viimein, lopultakin tulee vapauttava loppusointu, toonika, piste, ja vaikka lukukokemus on aluksi hämmentävä ja aivan uudenlainen - edes Marcel Proust ei kirjoita niin pitkiä virkkeitä kuin Tsypkin -  tempaa kerronta nopeasti mukaansa vyöryttäen esiin ainutlaatuisen rikkaita mieli- ja kielikuvia, jotka kuitenkin ovat selkeitä ja melkein visuaalisia, niin että lukija heti  huomaa milloin siirrytään Tsypkinin nykyajasta - junamatkasta Leningradiin -  Dostojevskin pariskunnan aikaan Baden-Badenissa, vaikka siirtymät tapahtuvat keskellä virkettä kuten taitavasti suunnitellussa elokuvassa, missä huomaamattomat leikkaukset,  ristikuvat tai kameran liikkeet kuljettavat tarinaa milloin todellisuuden, milloin mielikuvien ja unien läpi, eikä lukija yhtäkkiä enää kaipaakaan pisteitä kahlitsemaan ajatuksia täsmällisten rajojen sisään, vaan on oppinut ikäänkuin aivan uuden tavan vastaanottaa kirjoitettua tekstiä,-  ja tapahtui niin, että ahmittuani kirjan loppuun halusin aloittaa sen uudelleen alusta.