Ilta Puutarhassa
Kirjoittelen Vanhan Huvilan verannalla, tuuletin pyörii, lämpötila hipoo 30°C. Edessä maisema, järvi, puita, kallio. Niin kaunis näkymä, ettei se kaipaa ihmisen kosketusta. Paitsi maltillista raivausta, ettei se peittyisi.
Takana puuhakas viikko kotona, missä valmistauduin alkavassa helteessä eiliseen puutarhavierailuun. Siellä kaupungin liepeillä on Pieni Puutarha, kokonaan itse luotu. Neliskulmainen tila muiden talojen välissä. Jos sellaiseen paikkaan haluaa maiseman, se on tehtävä itse. Ja kun se on kunnolla tehty, alkaa seikkailu, jonka kulkua ei osaa etukäteen kuvitella. Ainakaan aloitteleva tarhuri.
Puut, pensaat ja perennat ovat jo saavuttaneet uhkeat mitat, pikku puuhasteluni tuskin muutti mitään. Polut sain raivattua kulkukelpoisiksi, kuivat oksat leikattua. Kenties pelastin Catalpan, jonka päällä makasi syreenipensas. Mies katkoi siitä puolet peräkärriin, ja sitoi loput pystyasentoon. Puutarhan yleisvaikutelma on Luonnon itsensä muovaama, minun osani suurena suunnittelijana on käynyt yhä vähäpätöisemmäksi. On myönnettävä, että puutarhan varttuessa minäkin vanhenin, enkä jaksa samaa kuin ennen. Teemme kompromisseja, hyväksyn monet Luonnon omat ehdotukset. (Kuten vaikka sen, että mansikka on erinomainen peitekasvi.)
Kuten ennenkin, tällainen kohtaaminen jätti paljon mietteitä päähäni pyörimään. Hiukan krapulainen olo, kuin olisi ollut kutsuilla, missä puhui vain omista ajatuksistaan ja hankkeistaan kuuntelematta toisia. Sympaattiset toimittajat saivat minut unohtamaan, että he ovat työmatkalla. Kernaasti tahtoisin vuorostani haastatella heitä! Tai pikemminkin: jatkaa keskustelua vuorovaikutteisesti.
Illansuussa, kunnolla levättyäni hiippailin puutarhaan ja olin pakahtua. Sillä niin lumoavan kauniina näyttäytyi kaikki! Valo siivilöityi köynnösristikon ja korkeiden töyhtöangervoiden läpi nostaen esiin hopeamarunan ja Luzula-heinän tummien kallionauhusten taustaa vasten. Monikerroksisuus korostui, ja polut katosivat samettisiin varjoihin. Vaaleat pionit hehkuivat omaa valoaan, jasmike ja pasuunakukka avautuivat tuoksumaan. Voi vierailijani, olisittepa täällä nyt!
Puutarha ei ole paikka, ei huone. Se on näyttämö, jossa tapahtumat virtaavat hitaasti muuttuvien kulissien lomassa. Puutarha on prosessi. Se vaikuttaa hoitajaansa, ja muuttaa hänetkin toiseksi. Onnelliseksi, levolliseksi, niin uskon.
Ihanaa, kaunista , täydellistä, juuri siinä, juuri tässä ja nyt!!
VastaaPoistaKuljin sanojesi mukana puutarhassasi ja aistin sen kauneuden, tyyneyden ja vienon kukkien tuoksun.
VastaaPoistaOn onnellista omistaa puutarha.
puutarha on paljon mukavampi kuin asfaltti...
VastaaPoistaHanne, puutarhassa ja luonnossa se tapahtuu.
VastaaPoistaArleena, tiedätkö, en unelmoinut omasta puutarhasta ennenkuin elämä antoi yllättäen mahdollisuuden. Luonto riitti, se on voimanlähde kaikille.
Peikko, tassut nauttii enemmän nurmikon kosketuksesta :)
Puutarhapohdintasi ovat levollisia, niistä tulee hyvä olla. :)
VastaaPoistaMutta pakko kehua, minäkin olen huomannut, että (metsä)mansikka on hyvä peitekasvi, lykkään sitä milloin minnekin, ja jos se tykkää, se levittäytyy laajalle.
Minulta puuttuu kyky kommentoida blogeja! Samoin käy kun saa eteensä vieraskirjan ja *bling* pää on samassa aivan tyhjä! Mutta ilolla aina luen näitä pohdintojasi ja nyökyttelen: niinhän se on.
VastaaPoistaJl, mukavaa.
VastaaPoistaKiva kuulla, että suosittelet mansikkaa. Minä en olisi keksinyt, se vaan tuli ja päätti päihittää suikeroalpin, rentoakankaalin ja maksaruohon :)
Furensic, puuh, entä kommenttien kommentointi ;)
Tiedän vieraskirjasyndrooman.
Kaikenlaiset tervehdykset ovat arvokkaita. Voi sitä olla joskus myös eri mieltä.
Se 'tykkää'-toiminto (=reaktiot) blogeissa vaatisi hiukan kehittelyä: pitäisi ilmetä kuka tykkää.
Upeasti, runollisesti kirjoitettua. Ihan ammattilaisen jälkeä. Tee kirja omasta puutarhastasi, kirjoita näin ja laita ihanat kuvasi kuvitukseksi! Voilá!
VastaaPoista"Puutarha on prosessi."
VastaaPoistaTuota jäin oikein miettimään. Se on niin totta. Koskaan ei ole kahta samanlaista hetkeä.
Sylvia, pakko tunnustaa, että kannustuksesi ei tunnu pahalta :)
VastaaPoistaMm, niin se on.Vanhetessa sen kai herää huomaamaan itse kukin.
Löysin juuri Wikipediasta Pentti Saarikosken suomennoksen Herakleitoksen tunnetulle aforismille kaiken muuttumisesta:
”Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole.”
Kauniisti jälleen filosofoitu puutarhan olemuksesta.
VastaaPoistaUskaltaako kysyä, että ketkä toimittajat kävivät pihallasi? Koska mistä saamme nähdä heidän juttunsa?
Kiitos Tiina.
VastaaPoistaVuoden kuluttua ilmestynee juttu puutarhalehdessä. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka hyllytetään :)
Nyökyttelen täällä ilman sanoja :)
VastaaPoistaVallaton, harvinaisen mukavaa saada kommentti "vanhaan" postaukseen :)
VastaaPoista