Verraton tuk-tuk

Ostosreissulla Kamthieng-kukkavaltakunnassa

Viimeisinä päivinä suljin usein silmäni tuk-tukin kyydissä, missä  saunanlämpöinen kulkutuuli sekoittui liikenteen pakokaasuihin. Kohta olen poissa, ajattelin. Mitä muistan tästä? 

Tuk-tuk, kolmipyöräinen skootteritaksi, on kuulemma katoava luonnonvara Thaimaassa. Chiang Maissa niitä vielä  pärisee kaikkialla. Kaupungin alueella voit olla varma kyydistä, jos pysähdyt kadun varrelle kuikuilemaan. Mutta jos haluat rauhassa kävellä, on syytä liikkua turhia pällistelemättä reippaasti eteenpäin.

Mikähän juna tuolla lähestyy? Ensin tulee ryhmä moottoripyöräpoliiseja, sitten yks, kaks, kolme, - kaksikymmentä tuk-tukkia, ja perässäkin poliisisaattue. Turistiryhmä loistohotellin ilmastoiduista sviiteistä on uskaltautunut kaupungin yöhön! Jännitys paistaa kasvoilta, videokamerat tähtäilevät.  - Miksi hymyilisin? Olenhan itsekin osallistunut turistiretkiin toisaalla, ja seurannut opasta nöyrästi. Hyvin muistan myös ensimmäisen tuk-tuk-kyytimme. Taisin hihkua kuin Linnanmäellä…

Viides syksynvietto Thaimaassa on ehkä tuonut hiukan varmuutta askeliin. Jos Mies on jättänyt ison kameransakin kotiin voi sattua että tuk-tuk-kuskit vain hidastavat vauhtiaan kohdallamme ja kaasuttavat samantien eteenpäin.  Kadun varrella kulkuneuvossaan nokosilla joku nostaa päätään ja huomauttaa laiskasti: tuk-tuk? Enää hän ei ponnahda kadulle, eikä vetäise värikästä esitettä eteemme ja pommita haastattelulla: - Madame, where are you from? Where are you going? Tuk-tuk! Temples! Tiger Kingdom! Silk factory!

Tietenkin on mahdotonta sulautua joukkoon. Farangi mikä farangi. Mutta aina voi yrittää näyttää asukkaalta eikä turistilta. Selkärepun asemesta voi kantaa Seven Elevenin muovikassia, ja valokuvaamisen sijaan rupattaa kännykkään. (Vielä kun osaisi kieltä kuten Esikoinen...)

Usein tarvitsemme tuota näppärää taksia. Tänä syksynä kuumuus koetteli  kävelyhalujani. Tiedämme kyllä, että maksamme kyydistä farangi-hinnan, mutta yleensä kohtuuden rajoissa. Vanhankaupungin lähituntumassa 80 bahtia (= 2€)  on tavallinen hintapyyntö. Varsin usein joudumme antamaan ajo-ohjeita matkan kuluessa, mikä näyttää tekevän kuskin varsin taipuisaksi. Joskus on tehnyt mieli maksaa pyydettyä enemmän, kun palvelu on ollut erityisen hyvää.

Muutamista luottokuskeista tuli melkein perhetuttuja. Tänä vuonna Mr. O otti aina vaimonsa mukaan. Tämä istui edessä akkulaatikon päällä, mikä on kiellettyä mutta niin yleistä, että poliisi harvoin viitsii puuttua. Puolison sylissä nuokkui pieni vauva, mikä ei enää meitä hämmästyttänyt, sillä niin uskomattomia vauvakuljetuksia olemme saaneet nähdä. Mr. E jaksoi kärsivällisesti odotella kyydittäviään tuntikaupalla, ja velotti vain ajoista, ei käytetystä ajasta. Mikä näyttääkin olevan yleinen käytäntö. Ms. Cowboy tunnisti meidät vuosien takaa, kun kävelylenkillä kuljimme entisen majapaikkamme ohi. Siellä tuo harvinainen ilmestys, nainen tuk-tuk-kuskina, yhä päivysti, ja iloinen hämmästys näkyi kasvoilta. Jatkoimme kuitenkin matkaa kävellen.

Tuk-tukkiin (kuten mopoonkin) mahtuu määrättömästi väkeä, siis thaimaalaisia. Virallisesti matkustajanpaikkoja on kaksi. Itse emme ole yrittäneet ahtautumisennätystä, mutta tavaraa on mukanamme siirtynyt. Viimeisenä päivänä huristimme vanhastakaupungista omakotialueelle vallihaudan ja Ping-joen yli  kuin liikkuva puutarha. Orkideapensas  melkein kätki Miehen ja minut, ja plumeria sekä palmu huojuivat lämpimässä kulkutuulessa takatarakalla. Kuskimme ajoi harvinaisen maltillisesti varoen hyppyyttämästä suuria keramiikkaruukkujamme. Parvekekasvimme siirtyivät näin miniän hoiviin, kun meidän oli palattava Suomen kaamokseen.

Tuk-tuk