Aamuhetki Chiang Maissa

Tätäkin tulen kaipaamaan kun palaamme talvipakkasiin: pikku "toimistoani" missä olen yhtaikaa ulkona ja sisällä. Tuuletin patiolla karkottaa enimmät moskiitot.  Kuuntelen yöklassista samalla ja kuulen yhdeltätoista miten Suomi herää aamuun. Varpuset pihalla hämmästelevät Ylen ykkösen varpusten sirkutusta. Kukaali ja bulbuli liittävät äänensä kuoroon. Kauneimmin laulaa vihaisen näköinen pihamaina. Olisipa kiikari, suuren mangopuun kätköistä kuuluu tunnistamaton, naukuva huutelu.

Aamulla on miellyttävän viileää, ja päivälämpötilakin pysyy säädyllisenä täällä Pohjois-Thaimaan talvessa. Poikkeuksellinen sadepäivä viime viikolla kirkasti ilmaa ja kasvillisuutta. Kuivan kauden savusumu ei vielä haittaa. Doi-Suthep-vuori loistelee upeana sinivalkoista taivasta vasten.

Orkideat jäävät tänne. Ne ovat kukoistaneet  väsymättä pian kaksi kuukautta. Ehkäpä ne jaksavat odottaa seuraavaa vierailuamme. Vaikka mikä olisi hauskempaa kuin retki Kamtieng-Marketille, valtavalle puutarhatorille, hankkimaan uusia. 

Sateesta on jo monta päivää, pikku puutarhan hoidokit ovat ehkä janoissaan. Ruukkupalmut, bougainvillea, adenium, plumeria, traakkipuu, anopinkielet, ahkeraliisat. Mutta  mangolle ei saa antaa vettä!  Silloin se ei kuki eikä tee maukkaita hedelmiä. Näin opasti Took, vuokraemäntä.

Aaamukahvi

Toini-nuken uusi leninki

Toini Tellervo-nukke, joka esittää äitiäni 18-vuotiaana, on kauan saanut olla ilman uutta leninkiä. Nuken valmistuttua ompelin ensi töikseni kotimekon, jonka malli löytyi 20-luvun postimyynti-ilmoituksesta. Sen jälkeen on syntynyt nukkesisaria neljä ja vielä Sigrid-äitikin. Heidän vaatettamisensa muodikkaasti onkin vienyt huomioni, ja Tellervo arkisessa kotimekossaan on odottanut kiltisti kuin Tuhkimo. Vaikka vielä on syntymässä viides nukkesisko ja ehkä pikkuvelikin, päätin toteuttaa lupaukseni uudesta mekosta. Mallin löysin vanhoista valokuvista, ja yritin parhaani mukaan toteuttaa sen. Vaikka kuvat ovat mustavalkoisia, kuvittelen hameen punaiseksi. Sitä en hoksannut ajoissa kysyä satavuotiaalta äidiltäni. Varmasti hän olisi muistanut, sillä hän valmisti leningin itse.

Leningistä ja äidistäni kerron lisää Villamussalossa.

Blasdiikia!

Olinkohan viisivuotias, kun isoveljeni Matti vei minut lelukauppaan.  Kauppias esitteli uutta nukkea, ja paiskasi sen ykskaks lattialle: 
— Katsokaa, se ei mene rikki! Se on plastiikkia! Jopas olimme ihmeissämme.
— Blasdiikia, henkäsin ihastuneena. Siitä tulikin sana jolla mitä hyväntahtoisin isoveljeni  minua kiusotteli. Sopivalla hetkellä kuiskattu b l a s d i i k i a sai minut aina nolostumaan tai peräti tulistumaan.

Plastiikkia alkoi ilmaantua moneen tarkoitukseen. Pian oli minullakin aarrerasia, johon keräilin hurmaavan värikkäitä plastiikkikankaanpalasia. Niitä vaihtelimme kuin valuuttaa koulunpihalla välitunneilla. Vähitellen sana muovi korvasi plastiikin.

Lapsuudenmuistosta huolimatta leluosaston korea muovinukke, jopa klassinen Barbie,  jättää minut kylmäksi. Nukkeharrastajana ihailen museoiden china-head- (lasitettu posliini)  ja bisquit-(lasittamaton posliini) nukkeja, ja haen niistä ideoita omiin taiteilijanukkeihini. Myös Martta-nukkien paperimassa miellyttää. Nykyajan nukketaiteilijoiden posliini- ja paperimassanukkeja voi ihastella googlettamalla tai vaikkapa Pinterestissa. Mutta hyvänen aika, mitä voikaan tehdä ihan käsityönä polymeerimassoista! Nepä taipuvat myös uniikkitöihin eikä pelkästään massatuotannon tarpeisiin. 

Kieltämättä olen materiaalifriikki. Sormet ja silmät nauttivat saven, kiven, puun tai käsintehdyn paperin kosketuksesta. Silti en voi olla huomaamatta miten uudet synteettiset materiaalit tarjoavat uusia mahdollisuuksia niin kuvanveistäjälle kuin nukketaiteilijalle. Polymeerit vapauttavat mielikuvituksen lentämään ilman materiaalin asettamia rajoja. Väistämättä tulee mieleen, että taideteos on jotakin muuta kuin materiaa.

Askartelumassat ovat toki tuttuja minulle. Olen niistä joskus rakennellut nukenpäitä, käsiä tai jalkoja korvaamaan särkyneitä. Ja  koruja tietenkin. Nyt tarvitsin posliininukkeperheeseeni  vauvanuken Sigridin esikoista esittämään. Moista pikkuhommaa varten en halunnut käynnistää posliiniprosessia kipsivaluineen ja lukuisine polttoineen. Niinpä kokeilin Cernitiä, jota helposti saa mistä tahansa askarteluliikkeestä. Kaarin-nuken valmistuttua huomasin, että materiaali muovisuudestaan huolimatta alkaa kiehtoa. Nettikaupoissa pääsee käsiksi isompiin valikoimiin, esimerkiksi nukentekijälle tarkoitettuihin. Päätin kokeilla myös Fimoa, joka osoittautuikin Cernitiä taipuisammaksi.

Massatyöt poltetaan kotiuunissa alle 130 asteen  lämmössä. Työstämistä voi jatkaa polton jälkeen ja polttaa uudelleen. Hyvinkin ohuet rakenteet ovat lujia ja kimmoisia. Saattaa olla että voitan ennakkoluuloni ja jopa innostun. Ensimmäisen nuken jälkeen mieleen virtaa ideoita seuraavan nuken varalle. Työ taas opettaa tekijäänsä. Veistäminen ja hiominen muistuttaa pehmeän vuolukiven käsittelyä, mikä minulle onkin tuttua ja mieleistä puuhaa. Kaarinille maalasin silmät akryylivärein, mutta taidan seuraavalle nukelle kokeilla toisenlaisia konsteja. Maalipinta tuntuu liian heppoiselta, sen voi melkein kynnellä raaputtaa pois. Nukkemassasävyt ovat posliinimaisen läpikuultavia. Niitä ei tohdi peittää maalilla. 

Posliini-Sigrid ja Cernit-Kaiju

Tässä jutussa kerron Sigridistä, ja Kaijustakin löytyy valokuva:

Nukkeni kertovat sukuhistoriaa