Serkkutytöt aikamatkailevat

Tämän kuvan sukualbumista julkaisin 'Mustavalkomaanantaissa' ja arvuuttelin samalla kuvauspaikkaa. Sain hyviä vinkkejä, ja Maijaserkku turkulaisena tunnistikin paikan oitis.

Tänä kesänä verraton serkkupiirimme , -  kuuden sisaren tyttäristä viisi, kokoontui Turussa, ja Maija johdatti meidät vanhan kuvan maisemaan. Siinähän talo on paikoillaan!



Itse seison kuvassa äitini paikalla.  Muut vanhassa kuvassa ovat isäni veljiä vaimoineen, ja kovasti arvailemme mikä oli retken tarkoitus? Miksi auto oli parkkeerattu juuri tähän?




Mutta kiitos Maijan, paikka on nyt selvitetty. Tässä on 1756  valmistunut vanha sokeritehdas, joka on uudistettu Charles Bassin piirustusten mukaan. Maija on tallettanut lehtileikkeen Turun Sanomista 6.5.2011:
Charles Bassi - Suomen ensimmäinen intendentti

Artikkeliin  liittyy komea panoraama juuri tästä paikasta joelta katsottuna.
Ote kokosivun jutusta:

"Empiren arkkitehti
Vuodesta 1824 alkaen Charles Bassi toimi yksityisenä arkkitehtinä Turussa. Hänen vuosina 1824-27 suunnittelemat talonsa tuhoutuivat Turun palossa. ----- (nyk. kaupungintalon) viereiseen kortteliin Bassi suunnitteli kaksikerroksiset empiretalot, Aurakadun kulmaan apteekkari Julinille ja Kauppiaskadun kulmaan kauppaneuvos Trappille. Näiden talojen välissä (eli juuri siinä, missä auto on pysäköity) on 1756 valmistunut vanha sokeritehdas ja sen vieressä Engelin 1816 suunnittelema kapea Lohmannin talo. Turun palossa (v. 1827) talot kärsivät pahoja vaurioita, mutta palon jälkeen Bassi uudisti talojen julkisivut ja sisustat. Hän itse asui perheensä kanssa entisen sokeritehtaan kolmannessa kerroksessa." 

 Täältä viime vuosisadan autoretkeltä jatkui meidän matkamme takaisin nykyaikaan ihmettelemään Turun, vuoden kulttuuripääkaupungin  nähtävyyksiä.



PS.  Kuva on tavallaan Raijan ja minun yhteistyö, photoshoppailemalla sain kaikki viisi serkutarta samaan kuvaan.(Olisinpa ollut huolellisempi ja ottanut vanhan kuvan mukaan. Olisin saanut perspektiivin paremmin kohdalleen.)

Oilin Hemerocallikset

Aamuvarhaisella kävin jo nyppäisemässä nämä kaunokaiset kuihtuneina pois. Uudet nuput pullistelevat, lisää on tulossa! Päivänliljan kukka kestää päivän, mutta uusia aukeaa viikkotolkulla. Eilen odotin oikeaa valaistusta, jotta kukkien syvä tummuus onnistuisi kuvassa. Aurinko näyttää ne liian punaisina. Varjosta huolimatta keltainen kukka teki valkoisen reiän kuvaan (yritin photoshoppailla sen paremmaksi). Niinpä tämän kirjoituksen pohjalla on vielä kuva keltaisesta rimssureunasta. Oilin puutarhasta sekin on peräisin, kuten monet muut kasviaarteeni.

Elokuussa 2002 joukko internetin ihmemaassa tutustuneita puutarhahulluja, 'Taimipottilaisia', osallistui puutarhakierrokseen Kotkassa. Täällä riittäkin ihasteltavaa Sapokan vesipuistosta alkaen. Tiesin että ystävieni kasseissa kulkee taimia minullekin tuomisiksi. Panin merkille varsin pitkän hojopin, joka huojui Oilin kassissa koko kierroksen ajan, olin kai vähän huolissani siitä. Illansuussa sitten etsiskelin tuomisille paikkoja, ja istuttelin minne sattui mahtumaan. Oilin korkea Hemerocallis pääsi 'Cottage Gardeniin', polun reunaan. Vähän surkeana se retkotti, mutta juurtui kumminkin paikalleen.

Aivan äskettäin  tuo arvoituksellinen hojoppi kasvatti ensimmäisen kerran kukkavanan. Tarkistin päiväkirjastani: se   'aivan äskettäin' oli vuonna 2004, siitähän on jo seitsemän vuotta! Voi miten olin innoissani, tiesin että tämä ei ole mikään tavallinen tarhapäivänlilja, vaan erikoinen, tummanpunainen hybridi. Jotakin puuhastelin ja kitkin siinä vieressä taas,  yhtäkkiä huitaisu osui kukkavanaan ja naps! varsi oli poikki. Taisin lysähtää polulle nuppuvarsi kädessäni, enkä voinut estää kyyneleitä tulemasta. Kyllä tiesin että se voisi kukkia seuraavina kesinä, mutta seuraava kesä on ikuisuuksien päässä. Kuinka jaksaisin odottaa!

Aika kuluu, vaikka ei jaksakaan odottaa... Kolmisen vuotta sitten rakensin oikein päivänliljapenkin, keräilin sinne tänne ripottelemani ( usein etanoiden ahdistelemat ) hemerot reunustamaan kaarevaa kivipolkua, missä myös aurinko viipyy pisimpään. Tämä hellekesä onkin ollut niille yhtä juhlaa, keltapäivänliljat aloittivat jo varhain, sitten rusopäivänliljat ja viimein Oilin uskomattomat pitsihelmat, joista monet kukkivat nyt ensimmäistä kertaa. Jotkut hän kasvatti siemenestä, toiset oli tuonut matkoiltaan.

Oili Kaijomaan liian varhainen kuolema talvella 2006  jätti lukemattomat puutarhaytävät kaipaamaan. Hän oli ennen muuta kuunliljoistaan tunnettu monen muun ohella. Olen tallettanut puutarhalehtien artikkeleita, ja 'Puutarhaunelmien' jakso Oilin puutarhasta on kasetilla jossakin tallessa. Tänä kesänä päivänliljat muistuttavat ystävästä, joka aikoinaan lietsoi innostustani ja rakkauttani puutarhakasveihin.

Ruusun nimi

'Maijanruusu'

Vanhan Huvilan savimaassa viihtyvät ruusut. Kerran juurruttuaan ne tulevat toimeen myös unohduksen kausina.  Nuorena morsiamena kauan sitten tuskin erotin kurtturuusua neilikkaruususta tai pionia krysanteemista. Kaikki olivat osa viehättävää maalaistunnelmaa, joka lumosi rakastuneen kaupunkilaistytön. Puutarhanhoito ei kuulunut harrastuksiini vielä pitkään aikaan, osasin vain ihailla kauneutta. Varmasti näin silloin myös 'Maijanruusun', vaikka se ei nouse muistoista esiin.

Ruusujen hoito siirtyi vähitellen minulle. Opin leikkaamaan neilikkaruusut keväisin, jolloin ne kukkivat kiitollisina kesän loppuun asti. Tunnistin suloisen Mustialanruusun, 'Minetten', ja sain sen vahvistumaan. Puiden harventaminen auringon tieltä varmaan myös oli hyväksi sille. Runsaat nuput avautuvat parhaillaan, tuulenhenki kuljettaa  vienon  tuoksun tänne verannalle, missä nyt naputtelen tekstiä. Kurtturuusuja yritin myös ohjailla. Rohkaistuin itsekin istuttelemaan ruusuja, ja oivan talkooporukan (Mies, minä ja  veljenpoika vaimoineen) voimin syntyi kivimuurin reunaan uusi ruusupenkki. Se onkin komistunut ja levinnyt, nimilaput taimien juurilla ovat visusti piilossa.

Vanhan ruusualueen reunalla on arvoituksellinen kohta. Keväisin olen kaivellut siitä pois kuolleita juurakoita, ja leikannut alas harottavat risut. Kesällä paikalle on kasvanut harvapiikkinen ruusupensas, jonka kukkia en ole koskaan nähnyt. Olen arvellut villiruusuksi.
    Tänä keväänä ruusut jäivät leikkaamatta. Olimme matkoilla siihen aikaan. Nyt sain hämmästellä nimettömän pensaan paisuvia nuppuja. Ja tällä viikolla saapuessamme odotti täällä uskomaton kukkaloisto. Näkemällä näen nyt ensimmäisen kerran yli kuusikymmenvuotiaan ruusun kukat!

Syitä voi arvailla. Olen keskittynyt kaupunkipuutarhaani sen vähäisen ajan (sic!), parikymmentä vuotta, minkä kasviharrastus on kiehtonut. Myös Äiti vietti kesää siellä 102-vuotiaaksi asti. Tämä on kolmas heinäkuu pitkään aikaan Vanhalla Huvilalla. Mutta silti, olisinhan nähnyt nuput tai kiulukat, jos se olisi kukkinut? Epäilemättä innokas leikkaamiseni oli erehdys...

Tietenkin aloitin kirjojen selailun ja googlaamisen, löytääkseni ruusulle nimen. Ruusulajikkeiden paljous pyörryttää, tehtävä tuntuu toivottomalta. Kyselin 'Taimipotti'-ystäviltäni, ja sain monta hyvää ehdotusta. Mielelläni valitsisin tämän: Omenaruusu, 'Magnifica' (kiitos Hannele!). Kuvia vertaillessani kaikki on kohdallaan, myös vanhenevan kukan värin muuttuminen. Hieron lehtiä sormieni välissä, kyllä, hyvinkin se tuoksuu omenalta. Ja miten mainiota, se on luonnonruusu!

Mutta miksi en ensimmäiseksi kysynyt Miehen sisarelta? Raili on viettänyt täällä kesät kauan ennen minua. Tietenkin hän muistaa ruusun ja tietää sen historian. Ruusun kantaäiti kasvoi Käpylässä, appeni sisaren anopin puutarhassa. Sieltä saatu juuripistokas istutettiin uuden huvilan puutarhaan 40-luvun alkupuolella. Raili muistaa kauniin ruusupensaan lapsuuden hämärästä asti.  Sitä kutsuttiin 'Maijanruusuksi' kasvattajansa mukaan.

Eikö kasvin tarina ole kuitenkin  arvokkaampi kuin virallinen nimi?