Tekeviä ja käteviä olemme mielestäni. Varsinkin Mies, joka on vapaa-aikoinaan rakennellut taloja ja majoja, portaita ja kaiteita. Yksi kynnys ylitettäväksi on kuitenkin jäänyt kumpaisellekin: tapetoinnin taito. Ei vaan ole tullut ryhdytyksi.
Nyt, kun emme enää ole nuoria ja notkeita, jouduimme tämänkin haasteen ääreen. Vanhan Huvilan pirtti oli teettämämme lattiaremontin jäljiltä tyhjä. Huonekalut, ryijyt ja taulut oli pinottu peräkammariin. Seinäpaperien yli 60-vuotias historia oli armottomasti näkyvissä. Repeämiä, naulanreikiä, sähkötöiden jättämiä roiloja. Keskellä takaseinää kuopuksen pienen käden jälki, joka anopin illallisella läiskähti pöydän taakse, silloin kuin tapetit olivat vasta alle 30-vuotiaat ja vielä varsin kauniit. (Kuinka kauhuissani olinkaan, ja yritin peitevärillä maalata rasvaisen kuvion piiloon!) Sittemmin kuopus vaimoineen tapiseerasi pari yläkerran makuuhuonetta malliksi, ennen muuttoa Kanadaan. — Ei,huonekaluja ei kanneta paikoilleen, ennen kuin pirtin seinät ovat kunnossa. Totta kai mekin osaamme.
Ensin harjoiteltiin kaupunkikodissa. Vierasvessaan löytyi nätti kuitutapetti. Liima siveltiin seinään, ja Mies nosteli vuodat paikoilleen, minä assistenttina. Ihastelimme tyytyväisinä tulosta. Mutta tiesimme, että huvilalla se ei sujuisi ihan näin.
Huvilan seinät oli peitetty 40-luvulla pinkopahvilla, ja seinäpaperit liimattu niiden päälle. Niinpä helpot nonwoven-tapetit oli hyljättävä. Etsimme aitoja seinäpapereita, vanhojen mallien toisintoja. Tutkittiin nettikuvastoja, lainattiin tapettikirjoja. Mieleinen malli 50-luvulta löytyi viimein Pihlgren ja Ritola Oy:n perinnevalikoimista. Huone mitattiin, rullat tilattiin. Ja sitten toimeen!
Lattialistat poistettiin ja maalattiin, pintajohdot ja pistorasiat irrotettiin myös. Irtoavat repaleet revittiin pois, kolot tasoitettiin. Opiskeltiin ohjeita. YouTube-videoissa homma näytti näppärältä. Pian tunsin itseni aivan täysinoppineeksi. Vuorokohdistus, tasakohdistus, limisauma, puskusauma. Tarvitaan siis pitkä tapetointipöytä, terävä veitsi,viivotin, luotinuora, iso pensseli ja tasoitusharja. Ja tikapuut. Liisteri on itse sekoitettava jauheesta ja vedestä. Yksi pikkujuttu vielä: tarvittaisiin notkeat nivelet, taipuisa selkä ja tuoreet voimat. Valmistelutöiden jälkeen voimat alkoivat olla hukassa.
Esikoinen maapallon toisella puolella kuunteli huoliamme. —Hassujako olette? Miksi ette palkkaa reipasta remonttiväkeä? Istuisitte kiikkutuolissa, nauttisitte skumppaa ja leivoksia tarkkaillen työn sujumista?
Niin, miksipä ei? Ohje alkoi tuntua yhä viisaammalta, kun sitä puntaroimme. Ostimme markkinoilta oivan kiikkutuolin. Remonttimies löytyi helposti. Ja aamuvarhaisella saapuikin Vanhalle Huvilalle tuttu ammattilainen, joka ryhtyi toimeen varmoin ottein. Isäntä ei kuitenkaan käynyt keinuttelemaan uudessa tuolissaan vaan toimi avustajana. Minä seurasin puuhaa vierestä kunnes huomasin että hyviä neuvojani ei tarvita. Siirryin luottavaisena kukkapenkkieni pariin. Kahden työpäivän jälkeen pirtti ja eteinen hohtivat uutuuttaan, ja meillä oli hyvä syy kohottaa malja sille!
Kysäisin remonttimieheltämme, onko hän useinkin tapiseerannut pinkopahville? —Ei, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta!
Joten hänellekin taisi olla yhtä hurja kokemus nähdä, miten vastapäällystetty seinä alkaa nousta kupruille kuin meren mainingit. Ja oli luotettava siihen, että seuraavana aamuna seinä on piukean sileä.
Tapetinpaloja ja liisteriä jäi hiukan yli. Arvelin tapiseerauksen taidon nyt tarttuneen minuunkin, ja ryhdyin rohkeasti päällystämään matalan ullakkokäytävän kuluneimpia seinänkohtia. Alkoihan se sujua, vaikka ei aivan yhtä hallitusti kuin alakerrassa. Liisterillä oli taipumus levitä kaikkialle…
Missään ohjeissa ei kerrota, että jos liisteriä sivellessä vuodan toinen pää irtoaa painon alta, kierähtää se takaisin rullalle, ja näin on liisterissä tapetin kumpikin puoli. Se on opittava ihan itse.
