Ensin tuumasin että onpa vanhanaikaista, mutta hetkinen! Sehän oli vasta alkua. Tänään Blanche DuBois rientäisi plastiikkakirurgille, ja muotoiluttaisi naamansa vielä monta kertaa, ennen lopullista rupsahtamista. Kohtaus oli vasta alkusoittoa tämän päivän nuoruuden palvonnalle. Ennen filmitähtien aikaa naisen sopi vetäytyä syrjään tietyssä iässä. -Muistaisinpa, mistä vanhasta käytösoppaasta löysin maininnan, että yli 50-vuotiaan naisen ei missään tapauksessa sovi tanssia. Se olisi kavaljeerille mitä kiusallisinta. -Tänään mummot bailaavat siinä kuin vaaritkin :-)
En kuitenkaan kirjoita enempää silikooneista, kropan korjailusta enkä kasvojen kohotuksista. En myöskään puhu hevosurheilusta, jääkiekosta enkä benjihyppäyksestä. En syyllisty siihen virheeseen, että leimaan toisten harrastukset naurettaviksi, koska en itse ymmärrä niistä mitään. Arvelen vain, että nuorennusleikkaukset kertovat ikiaikaisesta ponnistelusta ikuisen elämän saavuttamiseksi. Jokainen joutuu kohtaamaan vanhenemisen, jos elää pitkään. Onhan se naiselle kovaa, kun on tottunut olemaan sievä...
Olenhan minä ilman muuta vanha, jos vertailee. Ylenkatson syvästi ilmaisuja: - ikäihminen, ikääntynyt, seniorkansalainen, harmaa pantteri. Onko se erityisesti suomalaiselle mentaliteetille ominaista, että kaikelle on keksittävä kiertoilmaisu? Alkaen siitä, että pyhän karhun nimeä ei saanut lausua, ja siksi keksittiin 200 synonyymia. Vanha rouva on oikein sopiva nimitys itselleni, vaikka se minua hiukan naurattaakin. Jutussani kerron miksi. Ehkä kerron asioita, joita muutkin ovat kertoneet. Ne muuttuvat todeksi vasta sitten, kun osuvat omalle kohdalle.
Lukekaa vaikka Heli Laaksosen runo: Mummuks tahtomine
Se on aivan riemastuttava ja sympaattinen nuoren ihmisen näkemys naisihmisestä vanhana.
Vaikka menoani ei lainkaan häiritse se, että olen nettiyhteisöissä vanha, olen siitä harmissani että on vaikea löytää ikätovereita täältä. Etsin Facebookista koulukavereitani, mutta löydän heidän lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Hyvä niinkin :-)
Kuulun ikäluokkaan, joka on elänyt suurimman osan elämästään ilman internettiä. Joka vielä saattoi vältellä tietokoneen käyttöä työpaikallaan. Perheen nuorison ansiosta itse pääsin kelkkaan mukaan jo ennen kuin hiiri keksittiin, ja olen innoissani seurannut kehitystä.
Monet ystäväni torjuvat päättäväisesti kaiken houkuttelun netin pariin, ja on aivan mahdotonta selittää mitä heiltä kenties puuttuu. Ehkä ei puutukaan mitään. Sellaista ei kaipaa, mistä ei tiedä. Mutta vietävästi heitä suututtaa, kun joka paikassa mainitaan www...
Mikäs minä olen toisia neuvomaan. Vaikuttimeni ovat aivan itsekkäitä. Haluaisin pitää heihin yhteyttä ja vaihtaa ajatuksia useammin kuin kolme kertaa vuodessa lounaalla kiinalaisessa ravintolassa. (Niin mukavaa kuin se onkin.) Tilanne on nyt se, että kaukaiset ystävät ovat tulleet läheisemmiksi kuin läheiset. Olisin hukassa ilman internettiä, sillä lapseni asuvat toisella puolella maapalloa, ja ystävänikin ympäriinsä. Se joka ei suostu sähköpostiin, jää joulukorttien varaan.
Olenkin iloinen kuin maallikkosaarnaaja jokaisesta vanhasta, joka uskaltaa heittäytyä uutta opimaan. Onhan heitä, kurssitarjonnasta päätellen.
Ja ne kolme ihanaa leikkitoveria, jotka mainitsen jutussani, ovat löytyneet uudelleen, arvaatteko miksi ;-)
Villamussalo 2008: Olenko vanha?
Olen tässä mietiskellyt ns. "Vanhan rouvan" kommentteja iästä ja ikääntymisestä. Vanha rouva kirjoitti niin viisasti ja niin oivaltavasti elämästä ja ikääntymisestä, että nuoremman sukupolven edustajana sitä oli hetken suorastaan häkeltynyt. Vanha rouva kirjoittaa hyvin ja ajattelee viisaasti.
VastaaPoistaKoska hyvä kirjoitus ansaitsee vastauksen, vaikka tällaisen hajanaisen ja poukkoilevan, laitan oheen joitain ajatuksiani.
Ikääntyminen on fakta, ja siitä ei ole yli menemistä. Aurinko nousee, aurinko laskee, ja taas olemme yhden päivän vanhempia. Ikääntymisen myötä tulee vanheneminen, joka lienee yhdellä tasolla sitä, että oma ulkomuoto, kasvot, keho alkavat muuttua ja sopeutua elettyyn elämään.
Ikääntymisestä, vanhenemisesta ja rypyistä on naistenlehdistö kerännyt herkullisimmat aiheensa viimeisen puolivuosisataa. Ja niiden seuraajissa, elokuvissa ja musiikkivideoissa on nuoruuden ihannointi viety vielä pidemmälle, muita vaihtoehtoja ei ole. Vanheneminen, kypsä ikä ei ole HIP eikä POP eikä COOL. Se on niin NOT.
Mediassa ikääntyminen on käännetty nurinkurisesti päälaelleen. Tuntuu, kuin lehtien jutut keskittyisivät siihen, miten ajan kellon saisi pysäytettyä. Kuin se olisi ainoa oikea tapa suhtautua ikääntymiseen.
Vinkkejä kasvorasvoihin ja silmänympärysvoiteisiin. Ihailevia kuvankäsittelyohjelmalla muokattuja kuvia näyttelijöistä tai laulajista, jotka kuvissa nauravat kireät, rypyttömät ja epäluonnolliset ilmeet kasvoillaan. Kuten vaikkapa Madonna, tuo ikätoverini, kiristetty lihaskimppu, joka pakonomaisesti roikkuu nuoruuden illusiossa kiinni. Se on lähinnä vain säälittävää.
Miksi länsimainen kulttuuri ihannoi nuoruutta, sitä jaksan ihmetellä. Nuoruudella on kovin vähän maailmalle annettavaa sellaisenaan. Nuoruus on vain aika ennen varttumista ja kypsymistä. Itämaisissa kulttuureissa asia on ymmärtääkseni juuri päinvastoin.
Ikä = viisauden lisääntymistä, vai onko?
Oi, kuinka soisin oman ikääntymiseni tarkoittavan automaattisesti viisastumista. Mutta tiedän, että vuosien kerääntyminen mittariin ei sellaisenaan tuo viisautta. Olen tavannut paljon tyhmiä vanhoja ihmisiä, ja viisaita nuoria. Ja tietenkin, myös toisinpäin.
Jos olen jotenkin itse henkisesti kasvanut, on se yleensä riippunut omista valinnoistani ja ponnisteluistani jonkinlaiseen henkiseen kasvuun. Henkinen laiskuus on helppoa, ja houkuttelevaakin, mutta ei lisää tietoa itsestä tai maailmasta. Kasvu edellyttää uuden oppimista, uusien näkökulmien etsimistä, rohkeutta luopua aiemmista käsityksistä ja urautuneista ajatusmalleista. Kasvu ja sen myötä viisastuminen ovat aktiivisia toimintoja, omia valintoja.
Tai sitten on tapahtunut jotain niin rankkaa, että se on rikkonut kaiken entisen, jonka jälkeen olen joutunut uudelleen kokoamaan itseni ja sen myötä maailmani. Myös kriisien kautta oppii, vaikka se on aina rankka tie. Kriisejäkin mahtuu kaikkien elämään, ainakin kun tarpeeksi kauan elää. Pitkässä iässä on se hyvä puoli, että kokemuksien kautta ymmärtää, että kriisin yli voi mennä. Ja että sen jälkeen on jälleen hieman viisaampi ja vahvempi.
Ikä tuo siis itsevarmuutta. Pois ovat Calimero-ajat, jolloin juoksin munankuori päässä ympyrää ja pelkäsin maailman putoavan päälleni.
Miten koemme iän ja ikääntymisen?
Jokainen kokee iän eri tavoin. Meillä on muistoja eri ikäkausista, jolloin näytimme joltain, jolloin ajattelimme tietyllä tavoin, jolloin odotimme tulevaisuudelta erilaisia asioita.
Minä taidan olla outo tyyppi näissä ikäpohdinnoissa. En ole koskaan ollut oikein minkään ikäinen. Minulla on aina ollut, ja on yhä, ystäviä kaikista ikäluokista. Ja itse en ole koskaan osannut itseäni asettaa mihinkään ikäkategoriaan.
Mitä ikääntyminen minulle merkitsee?
Se merkitsee paljon hyviä asioita. Vääjäämättä vuosien lisääntyessä lisääntyy myös maailmasta saatu tieto. Toistaiseksi lanttu leikkaa vielä sen verran, että tietoa osaa jopa järjestää, kaleidoskooppi vaihtaa kuvaa, siirtää tiedonpalasia uusiin kuvioihin, luo uusia näkymiä.
Puoli vuosisataa elettyään ei ylläty enää kovin usein, ei ainakaan negatiivisesti. Maailma alkaa olla jollain lailla hahmottunut paikka, se ei ole samalla tavalla outo ja pelottava kuin mitä se oli nuorena. Tällainen se on, maailma. Ihan mukava.
Myös ihmisiä on tavannut vuosien kuluessa niin paljon, niin monenlaisia, kuullut niin paljon tarinoita, seurannut vierestä erilaisia elämänohtaloita, että ihminenkään ei ole sama enigma kuin mitä se oli nuorena. Ihmiset tai heidän tekonsa tai valintansa eivät yllätä samalla tavalla kuin mitä nuorena. Eli sanalla sanoen: matkan varrella on tullut ymmärrystä lisää ihmisiä kohtaan.
Ja kun sanon, että ihmiset eivät yllätä, on siinä selkeä paradoksi: mikään ei yllätä, ei sekään että ihmiset ovat niin yllätyksellisiä.
Oikutteleva bussi
Negatiivista ikääntymisessä on lähinnä kaksi asiaa. Toinen on se, että elämän päätepisteessä odottaa kuolema. Vanhalla ihmisellä tuo päätepysäkki on luultavasti lähempänä kuin nuorella. Toistaiseksi olen haluton lopettamaan tätä matkaa, jota olen tekemässä. Enkä edes ajattele tuota viimeistä pysäkkiä. Se on vielä kaukana.
Toinen ikävä fakta on se, että ikääntyminen merkitsee kehon rappeutumista. Väsymistä. Kipuja.
Mieli olisi yhä ahne, mutta fysiikka jarruttelee menoa. Hampaat murenevat, luut haurastuvat, lihakset löystyvät – ja jatkuvasti on huono omatunto siitä, että ei tee itse riittävästi fyysisen kuntonsa eteen.
En minä ole siis huolestunut rypyistä tai muista triviaaleista muutoksista ulkomuodossani. Peilistä katsoo vuosi toisensa jälkeen tutun näköinen tyyppi, vaikka sen pinta hiljalleen muuttuukin.
Mutta minä vihaan sitä miten kehoni rapistuu, miten en pysty enää juoksemaan bussia kiinni hengästymättä – tuskin pystyn juoksemaan bussia kiinni enää lainkaan.
Aamuisin herätessäni minua kolottaa, käynnistyn hitaasti kuin vanha bussi. Kun pääsen käytiin köröttelen kyllä menemään pitkiäkin taipaleita, mutta välillä bussi kyllä yskähtelee ja nitisee liitoksissaan.
Mutta pidän tästä oikuttelevasta bussista, onhan se vuosimalliltaan jo vähän vanha, mutta se on kulkenut pitkän taipaleen, sen ikkunoista on näkynyt jos minkämoisia näkymiä, ja jos jaksan sitä huoltaa ja tankata, uskoisin sen köröttelevän vielä toisen mokoman.
Kiitos Tiina puheenvuorosta! Mukava huomata, miten juttuni nostaa pintaan sinun ajatuksiasi aiheesta. Tässä onkin mukava näyte formaatista, jota olen mielessäni kaavaillut: kahden tai useamman henkilön yhteinen blogi! Ikäänkuin julkinen kirjeenvaihto, tuttu formaatti kirjallisuudessa.
VastaaPoistaTäältä katsottuna 50 on upea ikä. Matka 50-vuotiaassta 66-vuotiaaksi on hyvin pitkä. Matka 66-vuotiaasta 50-vuotiaaksi sujuu silmänräpäyksessä ;-)
Suurimmaksi muutokseksi vanhetessa huomaan juuri aikaperspektiivin.
Toistaiseksi elämä on ollut minulle armelias, fyysinen kuntoni riittää kaikkeen mitä haluan tehdä.
Sanot, ettet koskaan ole kokenut kuuluvasi johonkin tiettyyn ikäryhmään. Se onkin hieno juttu, tunnet olosi luontevaksi kaiken ikäisten seurassa.
Minun asemani perheen kuopuksena on jättänyt voimakkaan jäljen mieleeni. Olen ikuinen pikkusysteri. Ehkä kolmekymppisenä lakkasin haluamasta olla hiukan vanhempi kuin olen. Olin myös 'baby face' varsin kauan, ja totuin kuulemaan jatkuvasti huomautuksia siitä, ettei minua mitenkään voi uskoa ikäisekseni. Se suututti niin vimmatusti! Vasta viiskymppisenä aloin pitää noista huomautuksista. Kuudenkympin korvilla alkoi sellainen puhe käydä harvinaisemmaksi...
Juuri siksi minulle vanheneminen on täydellinen yllätys.En osaa asettua arvokkaasti vanhan rouvan osaan ;-) Minähän olin se nuorin aina joka paikassa!
Noudatan mainiota ideaasi: liitän tämän puheenvuoron myös sinun blogiisi. Sinnehän pääsee tästä minun blogista suoraan, kun klikkaa Tiinan nimeä. Siellä Tiinan puheenvuoro on kuvitettuna!
Vanha Rouva ja Nuorempi Rouva ovat puhuneet. Viisaita! Eipä ole paljon lisättävää, näinhän se paljolti on.
VastaaPoistaMutta: minusta alkaa ainakin meillä tilanne muuttua. Viime vuosien aikana on syntynyt jonkinlainen mappie-kulttuuri, ehkä Amelia Adamon lehden M-magasin aloittamana. Mappie = Mature Affluent Pioneering People (Mogen Attraktiv Pionjär Person). http://www.m-magasin.se/
Lehdessä ja sen sivutuotteessa TV-ohjelmassa ei ihannoida silikooni- ja kirurgihommia vaan yritetään tolkuttaa että kelpaat sellaisena kuin olet. Tietenkin annetaan neuvoja miten voit pukeutua, meikata yms että näytät parhaalta mahdolliselta, jos haluat. Siis jos haluat.
Ilmiön tiimoilta on sitten noussut kuin sieniä sateella yrityksiä jotka ovat keskittyneet vaatteisiin, lyxtavaroihin, matkoihin, ravintola- ja kahvilakulttuuriin yms jotka ovat tarkoitettu meille kypsemmille ihmisille. Hyvä näin. Ei tarvitse mennä vaatekauppaan jossa nirppanenäinen 19-vuotias langanlaiha pimu purkkaa jauhaen nyrtyneesti toteaa että ”meillä ei kylläkään ole mitään ROUVALLE sopivaa…” vaan voi valita liikkeen jossa henkilökunta on samaa ikäluokkaa ja jossa tiedetään mistä puhun kun haluan sitä tai tätä.
Että toivoa on että suurten ikäluokkien vanhetessa myös asenne muuttuu.
Mutta minua pelottaa millainen hoito on kuin me olemme siinä pisteessä että tarvitsemme sitä – nuoriso ei vaikuta oikein innostuneelta nykyään…
Mappie-kulttuuri, sepäs oli hauska juttu! Suuret ikäluokat kannattaa tosiaan ottaa huomioon, heitä on paljon.
VastaaPoista