Puutarhaystäväni Soili huokaili äskettäin eräällä foorumilla, että miksi ei tullut opeteltua soittamaan nuorena...?
Ehdotin, että älä huokaa, aloita nyt!
Täytyykin kysyä Soilita, joko nurkassa lojuvasta kitarasta on pyyhitty pölyt?
Itse innostuin kitaransoitosta 15-vuotiaana. Olisin niin mielelläni hakeutunut soittotunneille, mutta en kehdannut, sillä olin liian vanha. Olinhan oppinut tietämään, että soitonopiskelu on aloitettava varhain.
Niinpä jatkoin harjoittelua omin päin, ja lisäsin repertuaariin monia eteen osuvia soittimia huuliharpusta nokkahuiluun. Nuotinluvun opiskelua haittasi se, että opin harjoituskappaleet liian pian ulkoa. Varsinkin bassoklaavi pianossa jäi vähän heikoille. Siitähän selvisin, kun opettelin sointukaavat, jolloin oikea käsi luki nuotteja, ja vasen vyörytteli sointukulkuja.
Alttonokkahuilun kanssa kerkisin jo hyvään alkuun, kun Juhani hankki minulle yllätyslahjaksi Armstrongin harjoitushuilun hopeoidulla suukappalella. Syyksi hän paljasti, ettei oikein nauttinut nokkahuilun äänestä...
Ensi töikseni riensin levykauppaan ostamaan huilumusiikkia, että tietäisin millainen ääni nyt pitäisi saada syntymään. James Galway oli ensimmäinen huilistini, oi se ääni vei polveni hervottomiksi...
Olin tuolloin 38-vuotias, enkä enää ollenkaan liian vanha hakeutumaan opetukseen.
Huiluhulluutta kesti 20 vuotta. Sinä aikana musiikista tuli tärkeä voimanlähde. Löysin jotakin, joka aina on ollut minussa. Korvani herkistyivät, aloin kuunnella. Ensin löysin barokkimusiikin harjoitellessani Handelia, Telemannia, J.S. Bachia. Siitä oli kiinnostavaa tehdä opintoretkiä eteenpäin ajassa. Mozartin huilukonsertot! Tietenkin ostin nuotit, ja soitin salaa äänilevyn mukana. Liian vaativaa amatöörille, tietenkin, mutta ihanaa! Vaikeat paikat voi fuskata, kun yksin soittaa ja unelmoi. Ja mikä nautinto on kuunnella oikeiden taiteilijoiden esityksiä sävellyksistä, joita on opetellut. Kipeänsuloinen nautinto.
Mutta paljon löytyy huilukirjallisuudesta sellaista, johon vasta-alkajakin voi yltää. Kuten vaikka konserttojen andante-osat. Ja lukemattomat sovitukset. Suuren Toivelaulukirjan ohjelmistoa voi tutkia niin huilisti kuin kitaristi.
Mieleeni jäi 16-vuotiaan Petri Alangon esiintymien radiossa. Hän esitti Boccherinin huilukonserton taiteilijan bravuurilla. Olin juuti aloittanut huilunsoiton, ja mietin , pääsisinkö koskaan tuohon. Harjoiteltuani 10 vuotta pystyin soittamaan saman konserton, mutta olin myös oppinut, että tekninen selviytyminen on vasta alku. Siinä ajassa Petri Alangon ura oli noussut kuin raketti, ja olen seurannut sitä salaa suurella mielenkiinnolla.
Jossittelin usein, että minusta olisi tullut ammattimuusikko, jos olisin lapsena aloittanut...
Tänään vanhana ja viisaana sanon: Entäs sitten? Jos olisin ammattimuusikko, haaveilisin ehkä kuvataiteilijan urasta!
( >Kommentti)
Urani huippu oli kakkoshuilistin pultti amatöörisinfoniaorkesterissa. Oli huikea kokemus kurkistaa orkesterityöhön sisältäpäin, saada aavistus siitä, mitä se työnä olisi. Itseäni etevämpään seuraan pääsin. Muut olivat oikeasti oppineita tai entisiä ammattilaisia. Kuuntelin kotona sinfoniat levyltä partituurin kanssa tuhat kertaa oppiakseni huilustemmojen osuuden. Kahdeksan vuotta olin mukana, kunnes jouduin tekemään valinnan ajankäytössäni, valmistelin näyttelyä.
Ja toinen lopettamisen syy oli tämä: Mitä paremmin opin soittamaan, sitä paremmin opin kuuntelemaan. Kävin yhä tyytymättömämmäksi omaan suoritukseen. Kotona meni aina paremmin! Ramppikuumekin paheni.
Korjautin äskettäin rakkaan soittopelini.Se on jo kolmas huiluni, avoläppäinen, kokohopeinen. Siitä tuli kuin uusi! Soittelen silloin tällöin, silmäilen nuottejani. Esiintymishalu on poissa, hyvä niin. Tallella on rakkaus musiikkiin, ja kuulemisen taito, jota voi aina kehittää.
Harjoittelin joka välissä, perunoiden kiehuessa oli 15 minuuttia aikaa soitella skaaloja. Ihmettelen perheen kärsivällisyyttä. Pojat taisivat olla siinä iässä, että viihtyivät oikein hyvin ulkona kavereiden kanssa. Ja Juhanilla oli pitemmät työpävät kuin minulla. Hän alkoi noihin aikoihin pelata golffia...
Kaikista parasta on harjoittelu. Se on kiehtovaa, innostavaa! Keskittymistä hetkeen, terapiaa levottomalle mielelle. Harjoitteluun ei ole liian vanha niin kauan kuin sormet tottelee, ja kuulo toimii. Aina voin soittaa huomenna hiukan paremmin kuin tänään.
Nyt harjoittelen taas pianonsoittoa, sähköpianolla, korvakuulokkeilla.
Ja tietysti omia okariinoja on testattava :-)
Täsmennys: Jos olisin ollut ammattimuusikko...
VastaaPoistaTänään olisin joka tapauksessa eläkkeellä ;-)
Elämässä riittää jossittelua, mutta ehkä on parasta, että teimme juuri niin kuin oli tehtävä. Saimme mukaamme paljon hienoa muisteltavaa ja paljon materiaalia ja ideoita nykyisen "harrastuksemme" pariin.
VastaaPoistaOn ihanaa harrastaa nyt sitä, mitä ennen oli joskus raskastakin tehdä työnä. Ja nyt voimme keksiä vielä kaikkea uutta, kuten kirjoittaminen. Minulle se on ollut lapsuuden haave, mutta muut työt ovat vieneet ajan. Olisiko nyt aika kirjoittaa?
Muusikkokehityksestäsi oli kiva lukea. Minäkin olen haaveillut soittamisesta, mutta nyt kuuntelen vain. Mutta kaikkein useimmin kuuntelen hiljaisuutta, se on minulle rakkainta musiikkia.
Kiitos vierailusta Uuna!
VastaaPoistaUskomaton onni, että voi harrastaa ammattiansa :-)
Ja aloittaa myös aivan uusia harrastuksia.
Ehkä juuri nyt on aika myös kirjoittaa. Se on aina ollut sinussa. Siitä olen vakuuttunut, kun teen löytöretkiä blogiisi.
Minua aina sykähdyttää, kun joku vanhempi palaa nuoruutensa unelmiin joko aloittamalla jotain haavettaan ensimmäistä kertaa tai sitten alkamalla uudestaan.
VastaaPoistaEilen tapasin 60+ -ystävän, joka on taas aloittanut muotokuvamaalausta. Hänellä on ollut menossa erilaista taidekurssia aina välillä, mutta nyt hän taas piirtää ammattiopettajan johdolla. Ja se hyvän mielen määrä, mikä hänestäkin paistoi!!
Niin juuri, MM. Sellaisen mahdollisuuden toivoisin jokaiselle. Usein vain asenne on esteenä.
VastaaPoistaNostelen täällä näkymätöntä hattuani sinulle, monta kertaa ja korkealle!
VastaaPoistaItse en ala millekään, missä pitää kovasti ponnistella... (Ehkä kaikki johtuu lapsuuden kokemuksista, mm. pakkopianotunneista - oi, niitähän olisikin helppo syyttää kaikesta!!!). Ei, laiskuus on perisyntini ja mukavuudenrakkaus elämänkumppanini. Siksi pidänkin lukemisesta ja kirjoittamisesta, ne ovat "helppoja".
Rakastan silti musiikkia, hevistä kirkkomusiikkiin ja ihan kaikkea siltä väliltä (melkein).
Valitettavasti musiikillisesti hyvin lahjakkaat lapseni ovat juuri tämän ominaisuuden minulta oppineet, ei kunnianhimoa tippaakaan!
Kiitos kannustukseta Crane, mutta minäkin olen patalaiska. Jos on kyse asioista, jotka pitäis tehdä. Mutta hakkaan päätäni seinään hullun kiilto silmissä, kun on kyse asioista, jotka haluavat tulla tehdyksi :-)
VastaaPoistaSiinäpä kysymys, mikä ihmisen tahtoa ohjaa, ja mikä lopulta on arvokasta...
Yhä enemmän olen alkanut arvostaa kirjoittamista ja lukemista. Helppoako? Et ole tosissasi sitä mieltä ;-) Ehkä fyysisesti helppoja.