Huomaan runoilleeni paljonkin Vanhasta Huvilasta tänä kesänä. Minun muistoni ulottuvat siellä kihlausaikaan, Miehen muistot lapsuuden hämärään saakka.
Nyt on minun elämässäni alkanut uusi ajanlasku, vielä tämän kerran.
Huvila kutsuu meitä taas, vielä jaksamme siellä puuhata.
Tämä heinäkuu oli erilainen. Kirjoitin päiväkirjaan:
Surun jälkeen elämän täyteys oli läsnä. Yhä hiljaisemmiksi olivat heinäkuut käyneet rakkaan vanhuksen kanssa pienessä kotipuutarhassa. Joskus muistin ruusujani Huvilalla, tiesin niiden kukkivan juuri silloin. Muistin kaikki kesät maalla, poikiemme varttumisen siellä.Toki vierailimme edelleen alku- ja loppukesän päivinä Huvilalla, mutta puutarhaa en malttanut jättää pitkäksi aikaa. Puutarhasta oli tullut vankila ja intohimo. Ja Äidin kesävierailuista oli vuosien kuluessa tullut tehtävä.
Haikeus, suru ja helpotus ovat erikoinen yhtälö. Melkein syyllisyyttä tunnen kokiessani itseni vapaaksi menemään ja tulemaan, niin, elämään. Oma vanhuus on lähellä, mutta ei vielä, ei vielä!
Ihania muisteluita ja haikeita ajatuksia. Mutta elämä menee eteenpäin, aika aikaa kutakin. Nyt olet vapaa olemaan ja tekemään mitä haluat.
VastaaPoistaRapea vuosi sitten täytyi meidänkin tunnustaa että vanhan anopin pois pääseminen tästä kipujen maailmasta oli suuri helpotus sekä hänelle itselleen että meille omaisille, jotka olimme hänen kamppailuaan kauan seuranneet pala kurkussa.
Näinhän se on nähtävä Sylvia. Vapaus koitti lähtijälle, ja sille joka vielä jäi.
VastaaPoistaEi vielä!
VastaaPoistaMm, päivä kerrallaan.
VastaaPoistaVanhuus on suhteellista. Minulle joku (yst.) sielu sanoi jo kauan, kauan sitten, että "sää oot nyt sitten vanha". Hehhee, siitä on jo kauan.
VastaaPoistaJuuri niin Utukka. Nuorten mittapuulla vanhuus alkaa tosi varhain. Sitten kai täytyy uskoa olevansa vanha, kun ei tunne ketään itseään vanhempaa :)
VastaaPoista