perjantai 22. tammikuuta 2010
Katselen mennyttä vuotta
kirjoitan uuden vuosiluvun
2010
pyöreä tasainen kuvio
vielä arvoitus
viime vuonna vanhenin kymmenen vuotta
otan käteeni vanhan vuoden
pyöritän ympäri kuin kääntyvää lavastetta
kuin planeettaa jonka toinen puoli on pimeä
surun kuilu imee kaiken valon
voin nähdä sen muodon ja pituuden
vain syvyys on mittaamaton
pyöritän mennyttä vuotta iloon ja aurinkoon
itään ja länteen kauas kauas
tahtoisin viipyä siellä
tahtoisin jäädä sinne
niin paljon kuolemaa ja hautajaisia
ja paljon elämää ja lasten ääniä
ilolla surunauhat
surulla kultareunat
viime vuonna vanhenin kymmenen vuotta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Surun ja ilon vuosi, elämää se on... Kauniisti muotoilit sanoiksi tunnot:)
VastaaPoistaOlipa todella upeasti muotoiltu vuosikertomus! Ja loppu on mahtava, ilolla surunauhat ja surulla kultareunat!!
VastaaPoistaIlo ja suru, syntymä, kuolema. Valo pimeys. Kesä talvi. Lämpö kylmyys. Niin ne vuorottelevat.
VastaaPoistaPahinta olisi jos niitä ei olisi, olisi vain harmaata ja tasapaksua ja hajutonta ja väritöntä elämää.
Kauniisti kirjoitit omasta ilon ja surun vuodestasi. Ja jos vanhenit 10 vuotta viime vuonna, niin kohtahan alat olla jo keski-iässä. :-)
Kauniisti kirjoitat, kuten aina. Jostain syystä minulle tuli mieleen Raamatun Saarnaaja
VastaaPoista4 aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
5 aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
6 aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
Kiitos Inkivääri, kiitos Sylvia. Kauniisti kannustatte.
VastaaPoistaTiina, juuri niin.Vastakohdat ovat kaikessa läsnä, kuten jing ja jang kiinalaisessa filosofiassa.
-Vanhenemisesta, sisäinen minäni alkaa tosiaan olla keski-iässä:) Mutta suuressa suvussamme edustan nyt vanhinta ikäluokkaa. Kuulun väistyvään sukupolveen. Äidille olin aina nuori.
Furensic, upeaa lyrikkaa löysit Isosta Kirjasta. Ikuista totuutta.
-Sitä ihmettelen, miten surun aikana mieli kumminkin kykenee iloon, ja ilon hetkellä samaan mieleen mahtuu suru.
Kaunis tilinpäätös vanhalle vuodelle.
VastaaPoistaKun olemme vanhinta sukupolvea, meidän ja tulevan välillä ei ole enää pehmentävää kerrosta.
VastaaPoistaAina silloin tällöin mietin, onko meidän tehtävämme, pelkällä olemassaolollakin, vielä antaa seuraaville sukupolville mahdollisuus ja lupa kokea etäisyyttä siihen, joka heilläkin aikanaan on edessä.
Paljon emme voi luvata, mutta voimme näyttää mielekkään elämän mallin, kaikesta huolimatta.
Hieno runo, täynnä valon ja varjon leikkiä.
VastaaPoistaSinulle heitän haasteen, kun en ainakaan huomannut, että olisit tätä nimenomaista haastetta vielä saanut.
Mm, oivallisesti ilmaistu: 'pehmentävä kerros'. Tiedätkö, olen pitänyt leikinlaskuna itseni kutsumista vanhaksi. Mutta kukaan ei enää naura. Itse viimeisenä alan ymmärtää, kun jäähyväisten aika oman sukupolveni parissa on alkanut.
VastaaPoistaJl. Hämilläni kiittäen otan vastaan mielenkiintoisen haasteesi. Käyn blogissasi vastaamassa piakkoin.
Zilga, kiitos. Viime vuosi oli elämäni taitekohta, mahdoton tehtävä kiteyttää sanoiksi. Kirjoittaminen kai on keino antaa mielen kaaokselle muoto ja suunta.
VastaaPoistaIlon ja surun kudos on ihmisen elämä. Suruista jaksamme eteenpäin ilon ja onnen kultaisilla muistoilla. Niistä ammennnetaan voimaa.
VastaaPoistaKauniisti sanot Aimarii.
VastaaPoista