Ryhmäkuvaoireyhtymä

Tämä toistuu aina! Olenkin alkanut kutsua sitä henkilökohtaiseksi syndroomaksi. Näen joukon ihmisiä kuvauksellisessa ryhmässä, rohkaisen ujon mieleni ja pyydän lupaa valokuvaamiseen. Ja nämä ponnahtavat ripeästi ylös, asettuvat riviin ja napittavat kameraan.Tässä kolme munkkiveljeä istui muurilla rupattamassa, Aku Ankan ja Buddhan välissä, vastavalon kultaamina kaikki. Nolona sitten näppäsin tämän poseerauskuvan, jossa Buddhakin jäi päätä vailla ja tarkennus meni pieleen.

Vastaavanlaisia kuvia löytyy albumeistani vuosien varrelta runsaasti. Tilanteet punastuttavat vieläkin. Kadehdin Miestä, jonka henkilökuvat ovat luontevia ja eloisia. Minulta kai puuttuu rohkeutta ja hengen voimaa. Oma ujouteni tekee kuvaustilanteen epävarmaksi ja jäykäksi. Myös sopivaisuudentajuni estää kuvaamasta ventovieraita ilman lupaa. Varsinkin vieraassa kulttuurissa on syytä olla varovainen ja hienotunteinen. Minusta ei tosiaankaan olisi paparazziksi.

Niinpä olen ylpeä edellisen postauksen kuvasta. Tosin se ei ole ohikulkijan otos, rupattelimme pitkään kissoista ja koirista temppelin puutarhassa, ja tuo nuori munkki salli suosiolla näppäilemisen, jossa hänen kissansa olivat päähuomion kohteena.